Aurinkokeskinen maailmankuva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaiverrus aurinkokeskisestä maailmankuvasta. Teoksessa Andreas Cellarius, Harmonia Macrocosmica, 1708,

Aurinkokeskinen maailmankuva eli heliosentrinen maailmankuva (kreikan ΄Ηλιος eli Helios, aurinko) on tähtitieteellinen teoria, jonka mukaan kaikki muut taivaankappaleet kiertävät Aurinkoa, vaikkakin Kuu kiertää samalla Maata. Menneinä vuosisatoina sen pahin kilpailija oli maakeskinen eli geosentrinen maailmankuva, jonka mukaan muut taivaankappaleet kiersivätkin maata.

Eräinä ensimmäisinä aurinkokeskistä todellisuuskäsitystä ehdottivat luultavasti pythagoralaiset 300-luvulla eaa. Samaa ehdottivat antiikissa monet muutkin, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan yleistynyt. Käyttöön vakiintui Ptolemaioksen maakeskinen teoria. Tarvetta parempaan teoriaan ei ollut, koska teoria kykeni selittämään havainnot riittävän tarkasti.

Aurinkokeskisen teorian yleistyminen alkoi vasta 1500-luvulla Nikolaus Kopernikuksen esittämänä versiona. Kopernikus oli puolalainen tutkija, joka ensimmäisenä esitti mullistavan ajatuksen, jonka mukaan planeetat, Maa niiden mukana, kiertävät Aurinkoa. Lopullisen hyväksynnän teoria saavutti Galileo Galilein, Tyko Brahen, Johannes Keplerin ja Isaac Newtonin vaikutuksesta, ainakin eurooppalaisen tieteen piirissä. Galilei teki teorian tunnetuksi. Brahen havainnot planeettojen liikkeistä ja Keplerin työ tämän havaintoaineiston kanssa olivat ristiriidassa maakeskisen mallin kanssa, ja Newtonin painovoimalaki tarjosi mallille selkeän ja yksinkertaisen teoreettisen selityksen, joka lisäksi tuotti erittäin tarkkoja ennusteita. Kopernikuksesta alkanutta todellisuuskäsityksen muutosta kutsutaan usein kopernikaaniseksi vallankumoukseksi.

1700- ja 1800-luvulla kuitenkin ilmeni, että Aurinko on vain yksi tähti muiden joukossa. 1900-luvun alussa ilmeni, että Linnunrata on vain yksi galaksi muiden joukossa. Sitten huomattiin, että Linnunrata muodostaa noin 60 muun galaksin kanssa Paikallisen ryhmän, joka on vain yksi galaksiryhmä muiden joukossa. Näin aurinkokeskinen teoria osoittautui yhdeksi askeleksi tiellä, joka johti maailmankaikkeuden keskipisteen siirtymiseen yhä kauemmas ihmisestä.

Nykykäsityksen mukaan, johon on vaikuttanut voimakkaasti muun muassa suhteellisuusteoria, kaikki kaikkeuden pisteet ovat fysikaalisesta näkökulmasta samassa asemassa, jolloin mitään tiettyä pistettä ei voida asettaa erikoisasemaan muihin nähden. Tällöin kaikkeuden keskipisteen määrittäminen ei ole mielekästä.