Irving Berlin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Irving Berlin
Irving Berlin NYWTS.jpg
Irving Berlin vuonna 1948
Syntynyt 11. toukokuuta 1888
Kuollut 22. syyskuuta 1989 (101 vuotta)
Kotipaikka Mogiljov, Venäjän keisarikunta
Ammatit Säveltäjä, sanoittaja

Irving Berlin, alk. Israel Baline (11. toukokuuta (J: 29. huhtikuuta) 1888 Mogiljov, Venäjä22. syyskuuta 1989 New York, Yhdysvallat), oli yhdysvaltalainen säveltäjä ja lauluntekijä. Hän sävelsi ja sanoitti urallaan yli 900 kappaletta, 19 musikaalinäytelmää ja musiikin 18 elokuvaan.

Venäjänjuutalaiseen perheeseen syntynyt Berlin muutti nuorena perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ja työskenteli aluksi katulaulajana ja vaudeville-esiintyjänä. Hän nousi 1910-luvulla suuren yleisön tietoisuuteen muun muassa sävellyksellään ”Alexander’s Ragtime Band” ja tuli seuraavina vuosikymmeninä yhdeksi Yhdysvaltojen populaarimusiikin menestyneimmistä lauluntekijöistä. Hän teki useimpiin kappaleihinsa sekä sanat että sävellyksen, mutta teki myös toisinaan yhteistyötä toisten säveltäjien ja sanoittajien kanssa. Berlinin tunnetuimpiin kappaleihin kuuluvat ”God Bless America”, ”White Christmas”, ”How Deep Is the Ocean?” ja ”Easter Parade”.

Berlin ei osannut lukea eikä kirjoittaa nuottikirjoitusta ja työskenteli aina erillisen sovittajan kanssa. Hän oli itseoppinut ja käytti sävellyksissään huomattavasti vähemmän eurooppalaisia vaikutteita kuin muut Tin Pan Alleyn säveltäjistä, minkä takia hänen tuotantoaan pidetään tyypillisen amerikkalaisena.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

En tuntenut köyhyyttä, koska en ollut koskaan tiennyt mistään muusta. Olin köyhien vanhempien lapsi, mutta ollaanpa realistisia: En minä nähnyt nälkää; en ollut kylmissäni tai nälissäni. Aina oli leipää ja voita ja kuumaa teetä.

– Irving Berlin lapsuudestaan Lower East Sidella, [1]

Israel Baline syntyi 11. toukokuuta 1888 juutalaiseen perheeseen Mogiljovissa Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella. Syntymäpaikaksi ilmoitetaan useissa lähteissä Siperiassa sijaitseva kaupunki ”Temun” tai ”Temum” (mahdollisesti Tjumen); Berlin itse antoi syntymäpaikakseen Mogiljovin Yhdysvaltojen kansalaisuushakemuksessaan ja toisen avioliittonsa rekisteröintipapereissa.[2] Hänen isänsä Moses Baline (s. 1846) toimi paikallisen synagogan kanttorina. Äiti Leah (Lena) Baline oli syntynyt vuonna 1849. Perheeseen kuului kuusi lasta: tyttäret Sarah (s. 1878), Sifre (s. 1879), Rebecca (s. 1883) ja Chasse (s. 1885) sekä pojat Benjamin (s. 1881) ja Israel. Tuohon aikaan juutalaisten elämä Venäjällä oli vaarallista, erityisesti tsaari Aleksanteri III:n astuttua valtaan vuonna 1881. Balinejen talo poltettiin maan tasalle juutalaisvastaisissa pogromeissa Israelin ollessa vielä pieni. Hän on myöhemmin kertonut muistavansa Venäjällä viettämistään viidestä vuodesta ainoastaan sen, että hän makasi peitteellä tien vierellä katsellen, kun heidän talonsa paloi.[2]

Balinet muuttivat Yhdysvaltoihin vuonna 1893.[3] Yksikään jiddišiä äidinkielenään puhuvasta perheestä ei osannut englantia.[4] He asuivat aluksi Monroe Streetillä ja myöhemmin muuttivat viereiselle Cherry Streetille Manhattanin Lower East Sidella. Kaupunginosa oli tuohon aikaan täynnä huonoissa oloissa elävää siirtolaisväestöä ja ulkopuoliset kutsuivat sitä nimellä ”Jewtown” (”juutalaiskaupunki”). Perheen nuorimpana Israelilla, tai ”Izzyllä” kuten häntä usein kutsuttiin, oli jossakin määrin turvatumpi lapsuus kuin muilla perheenjäsenillä, jotka joutuivat alusta lähtien tekemään voitavansa perheen elättämiseksi.[5]

Perheen isä työskenteli torilla lihatarkastajana pitäen huolta siitä, että eläimet oli teurastettu oikealla tavalla. Hän toimi toisinaan paikallisen synagogan kanttorin tuurajana.[6][7] Lena Baline auttoi naapuruston naisia kätilönä tuodakseen lisäelantoa perheeseen. Benjamin ompeli paitoja hikipajatyönä ja perheen tyttäret käärivät sikareita. Israel myi kadulla iltapäivälehti Evening Journalia. Myöhempinä vuosinaan Moses Baline joutui etsimään töitä talojen maalaajana, koska juutalaisväestön sopeutuminen vähensi lihatarkastajatyön kysyntää. Fyysinen työ oli raskasta keski-ikäiselle kanttorille. Syyskuussa 1900 Moses Baline alkoi sairastella, ja 19. heinäkuuta 1901 hän kuoli kroonisen keuhkoputkentulehduksen ja ateroskleroosin seurauksena.[8]

Israel piti laulamisesta lapsesta lähtien, mutta opiskelusta hän ei ollut innostunut niin koulussa kuin chederissäkään. 14-vuotiaana, kun hän lain mukaan sai jättää koulun kesken, hän lähti kotoa ja alkoi ansaita elantonsa laulamalla Boweryn kapakoissa, joissa merimiehet sekä saksalaiset ja irlantilaiset maahanmuuttajat viettivät aikaa. Useissa kapakoissa oli takahuone uhkapeliä, prostituutiota ja (siihen aikaan lain sallimaa[9]) oopiumin polttoa varten. Yösijaa Israel piti Lower East Siden halvoissa, ahtaissa ja likaisissa majataloissa, joissa köyhäkin yöpyjä joutui jatkuvasti pelkäämään varkaita.[10]

Vuonna 1902 Israel Baline teki ensiesiintymisensä teatterissa Victor Herbertin ja George M. Cohanin musikaalissa The Show Girl. Hän lauloi musikaalin taustakuorossa ja osallistui kaupungin ulkopuolella pidettyihin koenäytöksiin, mutta hänet jätettiin pois kokoonpanosta ennen musikaalin New Yorkin ensi-iltaa. Hän työskenteli lyhyen aikaa lauluntekijä Harry Von Tilzerille mainostaen tämän lauluja teatteriyleisön joukossa yrittäen saada yleisön innostumaan niistä.[11] Baline osallistui tässä roolissa muun muassa vaudeville-koomikkoryhmä The Three Keatonsin esitykseen Tony Pastor’s Music Hall -teatterissa. Ryhmässä esiintyi myös nuori Buster Keaton, joka tuli myöhemmin tunnetuksi elokuvakoomikkona.[7]

Laulavana tarjoilijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baline siirtyi ennen pitkää Bowerystä laulamaan Chinatownin kaduille. Hän aloitti Blind Sol -nimisen sokean katulaulajan apulaisena ja sai alkuvuodesta 1904 laulavan tarjoilijan paikan Chinatownin Pelham Caféssa, jonka omisti venäjänjuutalainen maahanmuuttaja ”Nigger Mike” Salter. Baline lauloi kahden muun tarjoilijan kanssa irlantilaisia balladeja ja sai huomiota keksimällä parodiaversioita tunnetuista lauluista. Hänen työvuoronsa Pelham Caféssa kesti kahdeksasta illalla kuuteen aamulla. Pelhamin vakiopianisti Mike ”Nick” Nicholsonia tuurasi toisinaan Lukie Johnson, jonka kautta Baline sai ensikosketuksensa ragtime-musiikkiin.[9]

Marraskuussa 1905 Pelham Café sai vieraakseen brittiläisen laivaston kontra-amiraalin, Battenbergin prinssi Louisin, joka oli seurueineen kiertoajelulla Chinatownissa. Baline ja toinen tarjoilija lauloivat ja tarjoilivat seurueelle, ja vierailusta kerrottiin seuraavana päivänä New Yorkin lehdistössä. Useissa lehtiartikkeleissa mainittiin nimeltä laulava tarjoilija ”Izzy”.[12]

Baline ystävystyi Harry Von Tilzerin managerina työskentelevän nuoren säveltäjän Max Winslow’n kanssa, joka yritti turhaan saada Von Tilzerin palkkaamaan Balinen sanoittajaksi. Baline ja Winslow vuokrasivat yhdessä asunnon Manhattanin East 18th Streetiltä, mikä oli suuri muutos kaksi vuotta majataloissa asuneen Balinen elinolosuhteisiin. Taloudellisen tilanteensa salliessa hän alkoi vähitellen pukeutua muodollisemmin, pukuun ja suoriin housuihin.[13]

Eräänä iltana uupunut Baline nukahti työssä ja hänen työtoverinsa lavasti 25 dollarin varkauden ravintolan kassasta. Mike Salter erotti Balinen välittömästi kuultuaan varkaudesta, eikä Baline koskaan valittanut. Hän löysi alkuvuodesta 1908 uuden työpaikan 14th Streetin ja Union Squaren kulmassa sijaitsevasta Jimmy Kelly’s -nimisestä ravintolasta. Laulaessaan Jimmy Kelly’sissä hän pyrki samalla opettelemaan säveltämistä ja sanoittamista.[13]

Lauluntekijäuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1909 Berlin aloitti Snyder Publishing -yhtiössä sanoittajana ja ryhtyi pian myös säveltämään.[14] Hän lauloi myös monissa musiikkirevyissä, mukaan lukien vuoden 1910 Up and Down Broadwayssä.[15]

Kustantamo Waterson & Snyderin johtaja Henry Waterson otti Berlinin mukaansa Lontooseen tapaamaan yhtiön Ison-Britannian edustajaa. Berlin pääsi tutustumaan englantilaiseen musiikkiteollisuuteen ja sai hyödyllisiä vaikutteita englantilaistyyppisiin sävellyksiin. Berliniä, jota kohdeltiin Yhdysvalloissa edelleen maahanmuuttajana, pidettiin Lontoossa amerikkalaisena säveltäjänä ja häntä puhuteltiin ”Mr. Berliniksi”.[16]

Vuonna 1911 Berlin otettiin jäseneksi Broadway-vaikuttajien sisäpiirikerho Friars’ Clubiin. Kerhon vuotuisella illallisella George M. Cohan esitteli Berlinin muille jäsenille. Berlin pääsi esiintymään kerhon järjestämään Frolic-näytelmään. Hän esitti myös viikon ajan omia sävellyksiään Times Squarella sijaitsevassa Victoria-teatterissa. Berliniä kohdeltiin tähtenä ja ohjelmajulisteissa häntä nimitettiin ”sadan hitin säveltäjäksi”.[17]

Joulukuussa 1911 Berlin pääsi yhtiökumppaniksi kustantamoon, jonka menestys oli paljolti hänen ansiotaan. Kustantamon nimi muutettiin Waterson & Snyderista muotoon Waterson, Berlin & Snyder. Yhtiön osakkeista 60 prosenttia oli Watersonilla, ja Berlin ja Snyder omistivat kumpikin 20 prosenttia. Yhtiökumppanuutta juhlistavalla illallisella Waterson sattui samppanjahiprakassa mainitsemaan leikillisesti huhuista, että Berlinin ragtime-kappaleet olivat lähtöisin mustaihoisen haamukirjoittajan kynästä. Säveltäjä otti vihjauksen loukkauksena eikä koskaan antanut anteeksi uudelle yhtiökumppanilleen.[18]

Vuonna 1911 Israel Baline aloitti paperityön virallisen nimensä vaihtamiseksi Irving Berliniksi. Nimenvaihdoshakemuksessa hän merkitsi alkuperäiseksi nimekseen ”Irving Baline” ja perusteli nimenvaihodsta sillä, että hänen suosionsa myötä Berlin-nimestä oli tullut ”äärimmäisen arvokas”. Nimenvaihdos astui voimaan vuoden 1914 alusta.[19]

Berlin muutti vuonna 1913 Max Winslow’n kanssa jakamastaan asunnosta omaan huoneistoonsa Manhattanin West 112th Streetille, lähelle Central Parkia. Hän osti äidilleen omakotitalon Bronxista, mikä oli Lena Balinelle hyvin konreettinen osoitus hänen poikansa saavuttamasta taloudellisesta menestyksestä.[19]

Kesäkuussa 1913 Berlin teki vierailun Lontooseen, jossa hänen musiikkinsa oli suosionsa huipulla. Hän piti lehdistötilaisuuden, jossa puhui sävellystekniikastaan ja tarjoutui näytösluonteisesti säveltämään uuden kappaleen yleisön nimeämällä otsikolla. Kun Berlin myöhemmin esitti tuotoksensa yleisön edessä, lehdistö kiinnitti hänen sävellyskykynsä asemesta huomionsa siihen, että säveltäjä käytti melodian soittamiseen pianolla vain yhtä sormea. Huhu, että Berlin osasi soittaa pianoa vain yhdellä sormella, muodostui todella pitkäikäiseksi ja harmilliseksi Berlinille. Englannin-vierailunsa loppuvaiheessa Berlin piti Lontoon Hippodromella konsertin avustajansa Cliff Hessin säestämänä. Mahtipontista esitystä odottaneet kriitikot yllättyivät Berlinin hillitystä ja vaatimattomasta laulamisesta, ja konsertti sai positiivista palautetta jopa ragtimeen varautuneesti suhtautuneelta The Timesin kriitikolta.[20]

Berlinille kerääntyvä kuuluisuus teki hänen musiikistaan entistä kysytympää. Italialainen säveltäjä Giacomo Puccini otti häneen yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä, ja myös näytelmäkirjailija George Bernard Shaw olisi ollut kiinnostunut yhteisen näytelmän tekemisestä. Kumpikaan projekti ei kuitenkaan edennyt ehdotusta pidemmälle. Vuonna 1914 julkaistiin newyorkilaisessa musiikkilehdessä jopa ehdotus mykkäelokuvasta, joka olisi kertonut 26-vuotiaan säveltäjän ”elämäntarinan”. Berlin vastusti ajatusta jyrkästi, eikä elokuvaa koskaan tehty. Myöhemmällä urallaankaan Berlin ei koskaan suhtautunut suopeasti ajatuksiin elämäkertaelokuvasta.[21]

Teini-ikäiset tanssijasisarukset Fred ja Adele Astaire vierailivat Berlinin toimistolla vuonna 1915 toivoen säveltäjän suostuvan kirjoittamaan heille uuden kappaleen. He joutuivat kuitenkin tyytymään hyllyltä löytyvään vanhaan sävellykseen ”I Love to Quarrel with You”. Samoihin aikoihin Waterson, Berlin & Snyderille haki töihin nuori säveltäjä George Gershwin toivoen pääsevänsä Berlinin puhtaaksikirjottajaksi. Innokas Gershwin soitti Berlinin kappaleita koe-esiintymisessä, mutta Berlin piti sävellysten muistiin kirjoittamista mekaanisena työnä ja katsoi Gershwinin olevan liian taivava moiseen tehtävään. Hän sanoi Gershwinille tämän saavan halutessaan työpaikan sovittajana, mutta kehotti samalla tätä olemaan ottamatta paikkaa vastaan: ”Sinulla on enemmän lahjoja kuin sovittaja tarvitsee.”[22]

1910-luvun puolenvälin tienoilla vaatimattoman koulutuksen saanut Berlin otti asiakseen ryhtyä sivistämään itseään. Hän tutustui historiaan ja maailmankirjallisuuteen ja alkoi keräillä taidetta. Yhtenä syynä ajatuksen taustalla oli Berlinin tavoite parantaa sanavarastoaan ja kirjoittajan taitojaan.[23]

Berlin oleskeli usein iltaisin vaudeville-näyttelijä Elsie Janisin kartanossa Tarrytownissa ja sävelsi usein siellä. He olivat läheiset ystävät ja Janis oli kiintynyt nuoreen säveltäjään, mutta tämä näki Elsien vain ystävänä. Janis toimi omien sanojensa mukaan inspiraationa Berlinin laululle ”Don’t Wait Too Long”.[23]

Berlin sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden 6. helmikuuta 1918, ja pian sen jälkeen hän värväytyi Yhdysvaltain maavoimiin.[24] Hänet sijoitettiin New Yorkin lähellä Yaphankissa sijaitsevaan Camp Uptoniin. Isänmaallisuudestaan huolimatta Berlin tunsi alusta lähtien, ettei sopinut asepalvelukseen. Häntä häiritsivät yksityisyyden puute ja fyysisesti raskaat harjoitukset, ja eniten hän inhosi aikaisia herätyksiä.[25]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän lähti julkaisuyhtiö Waterson, Berlin & Snyderistä ja perusti oman yhtiönsä Irving Berlin Inc:in.[7] Yhtiökumppaneiksi tulivat Max Winslow ja Saul Bornstein.[26] Berlinin tullessa yhä kuuluisammaksi häntä alettiin tunnistaa muun muassa teatterin yleisössä. Kuuluisuuden varjopuoliin kuuluivat hänelle lähetellyt tappo- ja kidnappausuhkaukset, joiden takia Berlin joutui hankkimaan itselleen henkivartijan ja luodinkestävän limusiinin.[26]

1920- ja 1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1921 Berlin avasi Sam Harrisin kanssa oman teatterinsa The Music Boxin.[14]

Vuonna 1927 Berlinin ura kääntyi laskuun. Hän kirjoitti edelleen aktiivisesti musiikkia, mutta ei saanut aikaiseksi menestyviä kappaleita eikä vuosikymmenen vaihteessa alkanut 1930-luvun lama helpottanut hänen taloudellista tilannettaan. Myös Berlinin epäonnistuneet elokuvamusikaaliyritykset saivat hänet jopa epäilemään omaa kyvykkyyttään säveltäjänä, eikä itseluottamuksensa menettänyt Berlin pystynyt panostamaan riittävästi laulujensa markkinointiin. Käännekohta tuli vuonna 1932, jolloin laulaja Rudy Vallée nauhoitti menestyksekkäästi useita Berlinin sävellyksiä ja sai tämän uran uuteen nousuun.[7][27]

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlin sai vuonna 1954 Yhdysvaltain presidentiltä erityismaininnan isänmaallisten laulujen kirjoittajana.[28] Vuonna 1977 presidentti Gerald Ford myönsi hänelle Presidential Medal of Freedomin työstä yhdysvaltalaisen populaarimusiikin hyväksi.[15]

Berlin eli elämänsä viimeiset 30 vuotta omissa oloissaan eikä juuri näyttäytynyt mediassa.[6] Hän lahjoitti pianonsa Smithsonian-instituutille vuonna 1974.[29] Hänen satavuotispäivänään vuonna 1988 järjestettiin tribuuttikonsertti New Yorkin Carnegie Hallissa, ja merkkipäivää juhlistettiin myös ulkomailla. Juhliin osallistuivat Yhdysvaltojen musiikkimaailman tärkeistä nimistä muun muassa Leonard Bernstein, Natalie Cole, Isaac Stern, Willie Nelson ja Frank Sinatra.[30]

Irving Berlin kuoli New Yorkissa runsaat neljä kuukautta 101-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen vuonna 1989. Hänen vaimonsa oli kuollut edellisenä vuonna 85 vuoden ikäisenä.[30]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alkuaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Alexander’s Ragtime Band” oli Berlinin uran alkuaikojen suurin menestys.

Berlinin ensimmäinen julkaistu kappale oli ”Marie from Sunny Italy” vuodelta 1907; musiikin Berlinin kirjoittamiin sanoihin sävelsi Nick Nicholson.[14] Kappaleen tekemistä ehdotti Pelham Cafén omistaja Mike Salter, joka oli kuullut kilpailevan Callahan’s Dance Hallin pianistin Al Piantadosin hankkineen mainetta ravintolalle säveltämällään ”My Mariucci Take a Steamboat” -kappaleella.[31] Säveltäjän sukunimi kirjoitettiin nuottijulkaisussa muodossa ”Berlin”; joidenkin lähteiden mukaan tämä johtui painovirheestä, toisten mukaan taas kyseessä oli tietoinen taiteilijanimen valinta. Joka tapauksessa Baline otti Irving Berlin -nimen pysyvästi omakseen ja käytti sitä julkaisuissaan siitä lähtien.[15][7][31] Berlin sanoitti useat alkuvuosien kappaleistaan jiddišiksi ja niitä lauloivat muun muassa Eddie Cantor ja Fanny Brice.[6]

Berlin kirjoitti vuonna 1909 sanoituksen ajankohtaisesta aiheesta, italialaisen maratoonari Dorando Pietrin hylkäämisestä Lontoon olympialaisissa edellisenä vuonna. Hän tarjosi sanoitusta Henry Watersonin ja Ted Snyderin vastaperustetulle Waterson & Snyder -julkaisuyhtiölle, väittäen että hänellä on kappaleeseen melodia valmiina. (Todellisuudessa hän toivoi pystyvänsä myöhemmin keksimään sopivan melodian Jimmy Kelly’sin pianistin kanssa.) Waterson kuitenkin hyväksyi kappaleen siltä istumalta ja päästi Berlinin heti sovittajan luokse kirjoituttamaan melodian ylös. Berlin joutui improvisoimaan melodian paikan päällä, mutta lopputuloksen katsottiin hätäisesti tehdystä melodiasta huolimatta olevan riittävän hyvä julkaistavaksi.[32]

Berlin tutustui ystävänsä Max Winslow’n kautta säveltäjä Edgar Leslieen ja kirjoitti tämän kanssa kappaleet ”Wait, Wait, Wait” ja ”Sadie Salome, Go Home”. Jälkimmäisen kappaleen sanat perustuivat hiljattain julkisuudessa olleeseen skandaaliin, jonka aiheutti Richard Straussin Salome-oopperassa esitetty uskalias ”seitsemän hunnun tanssi”. ”Sadie Salome, Go Homen” nuottijulkaisuja myytiin 3000 kappaletta ja se vakuutti Watersonin ja Snyderin, jotka palkkasivat Berlinin vakituiseksi sanoittajaksi.[32]

Berlin saavutti merkittävää taloudellista menestystä kappaleilla ”My Wife’s Gone to the Country”, jota myytiin 300 000 kappaletta, ja ”That Mesmerizing Mendelssohn Tune”, jota myytiin puoli miljoonaa kappaletta ja joka tuotti Berlinille 6000 dollaria rojaltituloina. Jälkimmäinen kappale oli Felix Mendelssohnin vanha sävellys ”Spring Song”, johon Berlin oli kirjoittanut sanat. New York Evening Journal tilasi Berliniltä lisää säkeistöjä ”My Wife’s Gone to the Country” -lauluun julkaistavaksi lehdessä. Berlin suostui, mutta kirjoitti tilatun kuuden säkeistön sijaan 100 lisäsäkeistöä. Samana vuonna Berlin sanoitti Ted Snyderin kappaleita Broadway-musikaaliin The Girl and the Wizard.[33][34] Hän teki ensiesiintymisensä laulajana Columbia Gramophone Companylle The Girl and the Wizard -musikaalin kappaleella ”Oh, How That Wizard Could Love”. Berlin ja Snyder pääsivät vuonna 1909 koe-esiintymään J. J. Shubertille, mutta hermostuneen Berlinin esitys ei tehnyt Broadway-tuottajaan vaikutusta.[35]

Berlinin ja Snyderin yhteistyö jatkui seuraavana vuonna. He pääsivät laulamaan kahta omaa kappalettaan, ”That Beautiful Rag” ja ”Sweet Italian Love”, Jean Schwartzin revyyhyn Up and Down Broadway.[16] New York World -sanomalehti kutsui Berliniä artikkelissaan vuoden 1910 menestyneimmäksi lauluntekijäksi.[33]

Ragtime-kuningas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelham Caféssa soitti toisinaan pianisti Lukie Johnson, jonka kautta Berlin tutustui afroamerikkalaiseen ragtime-musiikkiin. Musiikkityyli oli tuohon aikaan jo mennyt muodista, mutta Berlin uskoi sen uuteen tulemiseen. Hän teki yhteistyökumppaninsa Ted Snyderin kanssa joukon ragtime-lauluja, kuten ”That Opera Rag”, ”Sweet Marie, Make a Rag-a-Time-Dance with Me” ja ”Yiddle Your Fiddle Play Some Ragtime”.[36]

Lukuisien hutien jälkeen Berlin sai vuonna 1911 kaipaamansa ragtime-hitin, joskin kappaleen nouseminen suosioon oli aluksi hidasta. ”Alexander’s Ragtime Band” sai alkunsa instrumentaalisävellyksenä musikaalirevyyhyn Folies Bergère. Kappale oli rytmiltään marssi ja sisälsi vain vähän ragtimelle tyypillistä synkoopin käyttöä. Melodia sisälsi lainauksen Stephen Fosterin kappaleesta ”Swanee River”. Laulun 32 tahdin mittainen kertosäe oli ajalle epätavallisen pitkä; seuraavien vuosikymmenten aikana 32 tahdin mittaiset kertosäkeet muodostuivat normiksi Tin Pan Alleyn musiikissa. Instrumentaaliversion jäätyä pettymykseksi Berlin kirjoitti kappaleeseen sanat ja se esitettiin Aaron Hoffmanin tuottamassa revyyssä Merry Whirl. Näytelmä jäi lyhytaikaiseksi, mutta kappale alkoi vähitellen saada huomiota kaupungin ulkopuolella. Emma Carus otti sen ohjelmistoonsa Chicagossa ja lopulta vuonna 1911 se nousi pinnalle myös New Yorkissa, jossa sitä lauloi muun muassa Al Jolson.[37]

”Alexander’s Ragtime Band” saavutti kansainvälisesti suuren suosion ja teki ragtimea muistuttavien rytmien käyttämisestä muoti-ilmiön Yhdysvalloissa.[38] Kappaletta myytiin vuoden 1912 loppuun mennessä kaksi miljoonaa kappaletta, tehden siitä musiikkiteollisuuden siihen mennessä myydyimmän musiikkikappaleen.[39] Huhut kertoivat Berlinin ostaneen sävellyksen mustalta ragtime-säveltäjältä, mahdollisesti Scott Joplinilta; Berlin kuitenkin kiisti väitteet eikä kukaan hänen kehotuksistaan huolimatta vaatinut julkisesti osaansa tekijänoikeuksista.[39][40] Berlin sai ragtime-buumin alullepanijana lisänimekseen ”Ragtime-kuningas”. Englannissa yleisö piti häntä virheellisesti paitsi ragtime-musiikin suosion muotiin tuojana, myös koko tyylilajin alkuperäisenä keksijänä.[41]

Berlin jatkoi ”Alexander’s Ragtime Bandin” suosion innoittamana ragtime-kappaleiden kirjoittamista: ”That Dying Rag”, ”Whistling Rag”, ”The Ragtime Mocking Bird” ja ”Alexander’s Bag-Pipe Band”. Hän suunnitteli kokonaisen ragtime-oopperan säveltämistä ja puhui vuosia lehdistössä työstävänsä sellaista, mutta projekti ei koskaan valmistunut. Ragtime-säveltäjä Scott Joplin kirjoitti samoihin aikoihin omaa Treemonisha-oopperaansa, mutta ei myöskään ehtinyt elinaikaan nähdä teosta esitettynä.[18]

Broadway[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1911 Broadway-näytelmä The Sun Dodgers sisälsi seitsemän Berlinin säveltämää kappaletta. Näytelmä ei menestynyt ja produktio keskeytettiin jo 29 näytöksen jälkeen.[42]

Berlin sävelsi musiikkia Florenz Ziegfeldin näytelmäsarjaan Ziegfeld Follies vuosina 1911, 1919, 1920 ja 1927.[15]

Vuonna 1914 teatteri-impresario Charles Dillingham järjesti Berlinin säveltäjäksi hänen ensimmäiseen Broadway-musikaaliinsa. Watch Your Step -nimeä kantaneessa produktiossa esiintyivät tanssitähdet Vernon ja Irene Castle ja sen käsikirjoituksesta huolehti Harry B. Smith. Yhtenäisen musikaalinäytelmän tekeminen tuotti irrallisista kohtauksista koostuvien revyiden tekemiseen tottuneelle Berlinille vaikeuksia. Sovittajaksi palkattiin Frank Sadler, jonka avustuksella Berlin opetteli säveltämään kokonaiselle Broadway-orkesterille. Näytelmään kuului muun muassa kappale ”Play a Simple Melody”, jossa Berlin sovitti yhteen kaksi ensi kuulemalta täysin irralliselta vaikuttavaa melodiaa. Watch Your Stepin ensi-ilta oli menestys – näytelmä sai yleisöltä suuret suosionosoitukset ja Berlinin musiikki nostettiin lehdistöarvosteluissa jopa Castlejen tanssimisen edelle. Life-lehden haastattelussa 30 vuotta myöhemmin Berlin mainitsi Watch Your Stepin ensi-illan uransa suurimpana tähtihetkenä.[43]

Watch Your Stepin suosion innoittamana Charles Dillingham ohjasi näytelmälle jatko-osan nimeltä Stop! Look! Listen!. Berlin vastasi Watch Your Stepin tavoin musiikista ja Harry B. Smith käsikirjoituksesta. 1915 ensi-iltansa saanut musikaali sai kriitikoilta pääosin positiiviset arvostelut, joskin The New York Dramatic Mirror -lehdessä kritisoitiin Berlinin valitsemaa ragtime-tyyliä, joka oli jo poistumassa muodista. Näytelmän suosituimmaksi kappaleeksi tuli ”I Love a Piano”. [44]

Victor Herbert ja Berlin sävelsivät vuonna 1916 musiikin Florenz Ziegfeldin revyyhyn The Century Girl. Näytelmä oli menestys, mutta Berlinin ja Herbertin laulut saivat osakseen vähemmän huomiota kuin esityksen visuaalinen anti ja Century Theatren mahtipontiset puitteet.[45]

Camp Uptonin komentaja ehdotti Berlinille sotilaiden esittämän näytelmän järjestämistä tukikohdan uuden rakennuksen rahoittamiseksi. Berlin teki avustajansa Harry Rubyn kanssa kokonaisuudessaan sotilaiden näyttelemän revyyn Yip! Yip! Yaphank, joka sai ensi-iltansa 19. elokuuta 1918.[38][25] Hän lauloi näytelmässä itse kappaleen ”Oh, How I Hate to Get Up in the Morning”, joka kertoi säveltäjälle henkilökohtaisesti tutuksi tulleesta aikaisin heräämisen vaikeudesta.[29][3][25] Laulusta tuli merkittävä hitti ja sitä myytiin 1,5 miljoonaa kappaletta. Berlin sävelsi näytelmään myös isänmaallisen laulun ”God Bless America”, mutta tuli siihen tulokseen, ettei kappale sopinut näytelmään, ja säästi sen myöhemmäksi. Yip! Yip! Yaphankista tuli menestys ja se toi Camp Uptonille voittoa 83 000 dollaria.[25]

1920-luvulla Berlin järjesti Music Box -teatterissaan sarjan musikaalinäytöksiä nimeltä Music Box Revue. Monet Berlinin tunnetuista sävellyksistä, kuten ”Say It with Music” ja ”What’ll I Do”, ovat peräisin näistä näytöksistä.[38][7]

Ensimmäisen musiikkikomediansa The Cocoanuts Berlin sävelsi vuonna 1925 Marx-veljeksille.[46] Berlin osallistui vuonna 1926 Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin musikaalin Betsy tekemiseen säveltämällä kappaleen ”Blue Skies”.[6]

Berlinin musikaali Face the Music vuodelta 1932 oli poliittinen satiiri poliisien korruptiosta ja sisälsi muun muassa kappaleen ”Let’s Have Another Cup of Coffee”.[38][7] Vuoden 1933 revyy As Thousands Cheer sisälsi yhdeksi Berlinin tunnetuimmista tulleen kappaleen ”Easter Parade”, joka perustui jo vuonna 1917 julkaistuun sävellykseen ”Smile and Show Your Dimple”.[15][7]

Berlin sävelsi vuonna 1940 Broadway-musikaalin Louisiana Purchase. Kaksi vuotta myöhemmin hän järjesti sotilaiden näyttelemän musikaalin This Is the Army.[38] Ethel Merman esitti Berlinin kappaleita musikaaleissa Annie Get Your Gun (1946) ja Call Me Madam (1950).[15]

1950-luvulle tultaessa Berlin kirjoitti yhä vähemmän musiikkia.[6] Hänen viimeiseksi Broadway-musikaalikseen jäi vuoden 1962 Mr. President.[38]

Hollywood[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irving Berlin vuonna 1941.

Broadway-komedia The Cocoanutsista tehtiin samanniminen elokuvaversio (suom. Kookospähkinöitä) vuonna 1929.

Berlin sävelsi musiikin Fred Astairen ja Ginger Rogersin elokuviin Top Hat (1935), Laivasto tanssii (1936) ja Ihanaa on elää (1938).[6] Vuoden 1942 elokuvamusikaalissa Ravintola Vapaa-aika sai ensiesityksensä yksi Berlinin tunnetuimmista kappaleista, ”White Christmas”, joka tunnetaan suomeksi nimellä ”Valkea joulu”.[15] Tunnetuin lukuisista ”White Christmasin” levyttäneistä artisteista on Bing Crosby, jonka nauhoitusta on myyty yli 25 miljoonaa kappaletta.[47]

Berlin näyttäytyi itse This Is the Army -musikaalin elokuvaversiossa (suom. Revyyparaati) vuonna 1943.[48] Hän sävelsi kappaleita elokuviin Sinitaivaan alla (1946), Sinun kanssasi kahden (1948) ja Valkea joulu (1954), joiden musiikkiraidat kuitenkin suurimmaksi osaksi koostuivat hänen vanhemmasta tuotannostaan.[6]

Yksittäisiä kappaleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri- ja elokuvamusiikin lisäksi Berlin sävelsi uransa aikana jatkuvasti myös yksittäisiä kappaleita erikseen julkaistavaksi. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti urallaan yli 900 kappaletta, 19 musikaalinäytelmää ja musiikin 18 elokuvaan.[28][3]

Berlinin teki vuonna 1911 ajan muodikkaista tanssivillityksistä kertovan laulun ”Everybody’s Doin’ It Now”, josta tuli suuri hitti.[42]

Vuonna 1925 syntyivät balladit ”Remember” ja ”Always”, jotka Berlin kirjoitti tavattuaan toisen vaimonsa Ellin Mackayn.[6]

Rudy Vallée nosti vuonna 1932 Berlinin säveltämän ja sanoittaman kappaleen ”Say It Isn’t So” listaykköseksi. Vallée otti ohjelmistoonsa myös muita Berlinin kappaleita, ja samana vuonna kappaleesta ”How Deep Is the Ocean?” tuli hitti usean eri artistin esittämänä.[7][27]

Vuonna 1939 Berlin sävelsi laulun ”God Bless America”, jonka nauhoitti Kate Smith ja joka on edelleen yksi Berlinin suosituimmista sävellyksistä. Kappaletta pidetään usein Yhdysvaltojen epävirallisena kansallislauluna.[28][47] Berlin perusti kappaleen tekijänoikeuksia valvomaan God Bless America -säätiön, joka tukee kappaleen tuotoilla yhdysvaltalaisia partiojärjestöjä.[3]

Berlin kirjoitti vuonna 1948 kappaleen ”It Gets Lonely in the White House” Harry Trumanin presidentiksi valinnan kunniaksi.[15]

Vuonna 1966 julkaistiin hetkellistä suosiota nauttinut kappale ”An Old Fashioned Girl”.[6]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irving Berlin ensimmäisen vaimonsa Dorothy Goetzin kanssa vuonna 1912.

Vuonna 1911 Berlin meni naimisiin 20-vuotiaan Dorothy Goetzin kanssa. Heidän ollessaan häämatkalla Kuubassa Goetz sairastui lavantautiin, joka johti hänen kuolemaansa New Yorkissa heinäkuussa 1912, vain 20-vuotiaana. Berlin kirjoitti vuonna vaimonsa muistoksi laulun ”When I Lost You”, eikä kirjoittanut sen jälkeen balladeita moniin vuosiin. Laulua myytiin yli miljoona kappaletta. ”When I Lost You” on ainoa kappale, jonka Berlin on myöntänyt perustuvan hänen omaan elämäänsä. Dorothyn kuoleman jälkeen hänen veljensä Ray Goetz pysyi Berlinin läheisenä ystävänä.[39][49]

Berlin alkoi vuonna 1925 seurustella newyorkilaisen Ellin Mackayn kanssa. Mackayn katolinen isä, Postal Telegraph Companyn johtaja Clarence Mackay, vastusti jyrkästi tyttärensä ja Berlinin suhdetta ja lähetti Ellinin yhdessä vaiheessa jopa Eurooppaan, jotta tämä olisi Berlinin ulottumattomissa.[3][7] Ellin Mackayn palattua New Yorkiin pari meni vaivihkaa naimisiin 4. tammikuuta 1926. Avioliitosta syntyi jonkinasteinen skandaali. Laulunkirjoittajat Al Dubin ja Jimmy McHugh tekivät Berlinin ja Mackayn suhteesta laulun ”When a Kid Who Came from the East Side Found a Sweet Society Rose”.[7] Irving ja Ellin Berlin olivat naimisissa 62 vuotta, Ellinin kuolemaan saakka, ja saivat kolme tytärtä.[30][3]

Sävellystyyli ja vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlin oli pianistina ja säveltäjänä itseoppinut.[15] Hän ei osannut lukea tai kirjoittaa nuottikirjoitusta, vaan erillinen sovittaja vastasi aina hänen sävellystensä ylös kirjaamisesta.[48][7] Sovittaja ei juuri koskaan saanut kunniaa työstään, vaan syntynyt sävellys merkittiin yksin Berlinin nimiin.[7] Pianoa hän osasi soittaa kunnolla ainoastaan yhdestä sävellajista, mustille koskettimille painottuvasta Fis-duurista. Voidakseen soittaa suosikkisävellajissaan hän käytti pianossaan laitetta, joka transponoi koskettimien tuottamat sävelet halutulle korkeudelle.[47][7] Berlin hankki 1910-luvulla kotiinsa myös näyttävän konserttiflyygelin, jota kuitenkin käytettiin lähinnä valokuvissa poseeraamiseen. Sävellystyön hän teki edelleen transponoivalla pystypianollaan.[50]

Victor Herbert kannusti Berliniä opettelemaan musiikin teoriaa ja tämä aloittikin teoriaopinnot, mutta luopui ideasta jo kahden päivän jälkeen todeten, ettei sopinut opiskelijaksi.[51] Muun muassa George Gershwiniä [52] ja Richard Rodgersia[53] opettanut pianisti Herman Wasserman antoi Berlinille pianotunteja 1910-luvun lopulla ja uudelleen 10 vuotta myöhemmin, mutta tulokset eivät kummallakaan kerralla olleet mainittavia ja Berlin hylkäsi nopeasti ajatuksen musiikillisen koulutuksen hankkimisesta.[54]

Berlin kirjoitti suuren osan tuotannostaan Broadway-musikaaleihin, mutta hänet tunnetaan paremmin yksittäisistä kappaleista ja useita hänen musikaaleistaan pidetäänkin enemmän kappaleiden ja kohtausten kokoelmina kuin yhtenäisinä kokonaisuuksina.[48] Hänen sävellyksensä ovat usein rakenteeltaan epätavallisia ja viittaavat voimakkaasti tiettyyn sointukulkuun.[46] Säveltäjä ja musiikkikirjoittaja Alec Wilderin mukaan Berlinin pianonsoitossa oli kuultavissa vajavainen kyky tuottaa harmoniaa, mutta toisaalta on sanottu Berlinin olleen erittäin tarkka toisten tekemistä soinnutuksista ja usein vaatineen juuri tiettyä sointukulkua säveltämänsä melodian taustaksi.[7]

Berliniä pidetään yhtenä Yhdysvaltojen populaarimusiikin menestyneimmistä säveltäjistä. Hän oli taitava melodian ja sanojen yhteensovittamisessa ja osasi välittää lauluillaan tavallisten amerikkalaisten tunteita ja ajatuksia sekä käyttää musiikissaan tarpeen mukaan erilaisia musiikkityylejä.[7][38] Venäläissyntyisen Berlinin tuotantoa leimasi aito isänmaallisuus Yhdysvaltoja kohtaan.[55] Berlin ei ottanut monista aikalaissäveltäjistään poiketen juurikaan vaikutteita eurooppalaisista musiikkiperinteistä, minkä vuoksi hänen kappaleitaan pidetään tyyliltään tyypillisen amerikkalaisina.[47] Säveltäjä Jerome Kern on sanonut: ”Irving Berlinillä ei ole paikkaa amerikkalaisessa musiikissa – hän on amerikkalainen musiikki.”[30][56] George Gershwin kutsui Berliniä ”suurimmaksi koskaan eläneeksi lauluntekijäksi”.[56]

Erityinen painotus Berlinin sävellyksissä ja sanoituksissa oli melodian ja sanojen yksinkertaisuudella.

»Hän työsti sanoitusta uudelleen ja uudelleen kunnes se vaikutti minusta täydelliseltä. Lopulta hän heitti koko idean roskiin ja aloitti taas alusta. Kun kysyin, mikä oli vialla, vastaus oli aina sama: ”Se ei ollut tarpeeksi yksinkertainen.”»
(Anita Loos[57])

Berlin voitti parhaan laulun Oscar-palkinnon vuonna 1942 kappaleella ”White Christmas”. Vuonna 1963 hänelle myönnettiin Tony-erikoispalkinto.[30] Berlin on valittu Songwriters Hall of Fameen vuonna 1970[30] ja vuonna 1994 hän sai tähden Hollywood Walk of Famelle.[56]

Henkilökuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorena Berlin ei toisista Lower East Siden pojista poiketen juonut eikä harrastanut yletöntä juhlimista. Omissa asioissaan hän otti vastaan neuvoja, mutta ei halunnut uskoutua kenellekään.[58] Hän piti säveltämistä ammattina muiden joukossa ja painotti menestyksensä avaimena inspiraation sijaan kovaa työtä.[59]

Koko uransa ajan hän oli erittäin tarkka kontrollistaan omiin kappaleihinsa. Hän ei sallinut yhteistyökumppaneiden tai esittäjien ottaa suuria vapauksia sävellyksissään[60] ja piti tarkasti huolta tekijänoikeuksiensa valvomisesta.lähde? Kustantajana hän muutti usein nimettömämpien lauluntekijöiden sävellyksiä ja sanoja ennen julkaisua. Häntä ei kuitenkaan koskaan merkitty yhdeksi tekijöistä eikä hän ”virallisesti” tehnyt musiikkia muiden kanssa.[61]

Berlin kärsi koko elämänsä unettomuudesta. Hänelle muodostui tavaksi säveltää pianonsa ääressä aamuyöhön asti ja nukkua aamupäivällä.

»Hikoilen verta kello kolmen ja kuuden välillä monina aamuina, ja kun otsaltani putoavat tipat osuvat paperille, ne ovat nuotteja.»
(Irving Berlin[62])

Suosioon noustuaan Berlin ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vanhojen yhteistyökumppaniensa, kuten Ted Snyderin tai Edgar Leslien, auttamiseen. Tästä syystä useat hänen alkuvuosien ystävistään alkoivat myöhemmin kadehtia ja jopa inhota häntä.[63]

Luettelo näytelmistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Revyyt ja näyttämömusikaalit, joihin Berlin sävelsi tai sanoitti suuren osan musiikista.[64] Yksittäisiä Berlinin kappaleita on lisäksi käytetty lukuisissa muissa näytelmissä.

  • Ziegfeld Follies (1911, 1919, 1920 ja 1927)
  • Watch Your Step (1914)
  • Stop! Look! Listen! (1915)
  • The Century Girl (1916)
  • The Cohan Revue of 1918 (1917)
  • Yip Yip Yaphank (1918)
  • Music Box Revue (1921–1925)
  • The Cocoanuts (1925)
  • Face the Music (1932)
  • As Thousands Cheer (1933)
  • Louisiana Purchase (1940)
  • This Is the Army (1942)
  • Annie Get Your Gun (1946)
  • Miss Liberty (1949)
  • Call Me Madam (1950)
  • Mr. President (1962)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Banham, Martin (toim.): The Cambridge Guide to Theatre. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-43437-8. (englanniksi)
  • Bergreen, Laurence: As Thousands Cheer: The Life of Irving Berlin. Hodder and Stoughton, 1990. ISBN 0-340-53486-9. (englanniksi)
  • Cottrell, Robert C.: Icons of American Popular Culture: From P.T. Barnum to Jennifer Lopez. M. E. Sharpe, 2009. ISBN 978-0-7656-2299-0. (englanniksi)
  • Foner, Eric & Garraty, John A. (toim.): The Reader’s Companion to American History. Houghton Mifflin Company, 1991. ISBN 978-0-395-51372-9. (englanniksi)
  • Giddins, Gary: Visions of Jazz: The first century. Oxford University Press US, 2000. ISBN 0-19-513241-6. (englanniksi)
  • Hardy, Phil: The Faber Companion to 20th Century Popular Music. Faber and Faber Ltd, 2001. ISBN 0-571-19608-X. (englanniksi)
  • Hitchcock, H. Wiley & Sadie, Stanley (toim.): The New Grove Dictionary of American Music. Macmillan Press Limited, 1986. ISBN 0-333-37879-2. (englanniksi)
  • Larkin, Colin (toim.): The Guinness Encyclopedia of Popular Music. Guinness Publishing, 1992. ISBN 0-85112-939-0. (englanniksi)
  • Pollack, Howard: George Gershwin: His Life and Work. University of California Press, 2006. ISBN 978-0-520-93314-9. (englanniksi)
  • Randel, Don Michael (toim.): The Harvard Biographical Dictionary of Music. Harvard University Press, 2003. ISBN 0-674-37299-9. (englanniksi)
  • Rockwood, Camilla (toim.): Chambers Biographical Dictionary. Chambers Harrap Publishers Ltd, 2007. ISBN 978-0-550-10200-3. (englanniksi)
  • Rodgers, Richard: Musical Stages: An Autobiography. Da Capo Press, 2009. ISBN 978-0-7867-4846-4. (englanniksi)
  • Sadie, Stanley (toim.): The New Grove Dictionary of Music and Musicians. Macmillan Publishers Limited, 1980. ISBN 0-333-23111-2. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bergreen 1990, s. 8.
  2. a b Bergreen 1990, s. 9–10.
  3. a b c d e f Irving Berlin Jewish Virtual Library. Viitattu 5.3.2012. (englanniksi)
  4. Bergreen 1990, s. 3–5.
  5. Bergreen 1990, s. 5–8.
  6. a b c d e f g h i ”Berlin, Irving”. Larkin 1992, s. 226–227.
  7. a b c d e f g h i j k l m n o p Reublin, Richard A.: Irving Berlin, the Dean of American Songwriters Parlor Songs Academy. helmikuu 2003. Viitattu 5.3.2012. (englanniksi)
  8. Bergreen 1990, s. 10–13.
  9. a b Bergreen 1990, s. 20–23.
  10. Bergreen 1990, s. 12–17.
  11. Bergreen 1990, s. 17–19.
  12. Bergreen 1990, s. 24–25.
  13. a b Bergreen 1990, s. 28–31.
  14. a b c ”Berlin, Irving”. Randel 2003.
  15. a b c d e f g h i Tischler, Barbara L.: ”Berlin, Irving”. Foner & Garraty 1991.
  16. a b Bergreen 1990, s. 53–55.
  17. Bergreen 1990, s. 71–74.
  18. a b Bergreen 1990, s. 77–78.
  19. a b Bergreen 1990, s. 76.
  20. Bergreen 1990, s. 89–93.
  21. Bergreen 1990, s. 111–113.
  22. Bergreen 1990, s. 123–125.
  23. a b Bergreen 1990, s. 115–117.
  24. Cottrell 2009, s. 58.
  25. a b c d Bergreen 1990, s. 150–153.
  26. a b Bergreen 1990, s. 163–165.
  27. a b Wilson, Jeremy: How Deep Is the Ocean? (How High Is the Sky?) JazzStandards.com. Viitattu 11.3.2012. (englanniksi)
  28. a b c ”Berlin, Irving”. Rockwood 2007.
  29. a b Burlingame, Sandra: Irving Berlin JazzBiographies.com. Viitattu 11.3.2012. (englanniksi)
  30. a b c d e f Irving Berlin Songwriters Hall of Fame. Viitattu 9.3.2012. (englanniksi)
  31. a b Bergreen 1990, s. 26–27.
  32. a b Bergreen 1990, s. 32–35.
  33. a b Cottrell 2009, s. 55.
  34. Bergreen 1990, s. 43–45.
  35. Bergreen 1990, s. 50–51.
  36. Bergreen 1990, s. 47.
  37. Bergreen 1990, s. 60–67.
  38. a b c d e f g Knapp, Margaret: ”Berlin, Irving”. Banham 2000.
  39. a b c Cottrell 2009, s. 56.
  40. Giddins 2000, s. 35–36.
  41. Bergreen 1990, s. 68–70.
  42. a b Bergreen 1990, s. 79–81.
  43. Bergreen 1990, s. 100–109.
  44. Bergreen 1990, s. 129–131.
  45. Bergreen 1990, s. 134–139.
  46. a b Root, Deane L.: ”Berlin, Irving”. Sadie 1980, s. 578–579.
  47. a b c d ”Irving Berlin”. Hardy 2001.
  48. a b c Ruhlmann, William: Irving Berlin Allmusic. Viitattu 11.3.2012. (englanniksi)
  49. Bergreen 1990, s. 83–84.
  50. Bergreen 1990, s. 136.
  51. Bergreen 1990, s. 136.
  52. Pollack 2006, s. 25
  53. Rodgers 2009, s. 202.
  54. Bergreen 1990, s. 165.
  55. Bergreen 1990, s. 128.
  56. a b c Irving Berlin Hollywood Walk of Fame. Viitattu 9.3.2012. (englanniksi)
  57. Bergreen 1990, s. 142.
  58. Bergreen 1990, s. 23–24.
  59. Bergreen 1990, s. 121–122.
  60. Bergreen 1990, s. 148–149.
  61. Bergreen 1990, s. 168.
  62. Bergreen 1990, s. 92.
  63. Bergreen 1990, s. 114.
  64. Root, Deane L. & Bordman, Gerald: ”Berlin, Irving”. Hitchcock & Sadie 1986, s. 193–194.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irving Berlin.