Saamelaisten historia

Saamelaisten historia on aihe, joka valottaa saamelaisten kansojen vaiheita. Kyseessä on yhdistelmä tutkimus- ja perimätietoa sekä erilaisia käsityksiä, teorioita ja mielipiteitä. Historia tarkoittaa määritelmällisesti kirjoitettua aikaa ihmiskunnan kehityksessä. Saamelaiskansat ovat ilmeisesti yhdestä jakautunut alkuperäiskansa, jolla ei kirjakielen puuttuessa ole helposti koottavissa olevaa tietoa etenkään aiemmista ajoista. Keskeistä on kuitenkin, että saamelaiskielet ovat itämerensuomalaisten kielten sukulaiskieliä, joskin niistä eronneet jo varhemmin. Jääkauden jälkeisistä kulkijoista sekä ensimmäisistä asukkaista Pohjois-Euroopassa on vain vähän tietoja. On olemassa lingvistisiä viitteitä, että saamelaiset eivät olisi ensimmäiset jääkauden jälkeiset asukkaat Fennoskandiassa, kuitenkin sangen varhainen.

Keskeisiä vaiheita saamelaisten historiassa ovat siirtyminen keräilystä poronhoitoon, Ruotsin ja Norjan sekä suomalaisten ja venäläisperäisten pomorien ja karjalaisten tulo asuttamaan ja viljelemään maata, heidän tuomansa kulkutaudit ja kristinusko. Myöhemmin on saamelaisuutta pyritty jopa hävittämään. Nykyään vähemmistökansojen kulttuuria ja kieliä on ryhdytty elvyttämään.

Alkuperä

Vanhemmassa tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen etelänavalta.. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen, mutta kuitenkin läheisempi kuin itäisiin kansoihin.^lähde?

Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaisten esivanhemmat ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä.^lähde?

Aiemman vakiintuneen^lähde? käsityksen mukaan varhaiskantasuomalaista kielimuotoa olisi puhuttu kivikaudella laajalla alueella Fennoskandiassa ^lähde?. Tämän käsityksen mukaan kivikauden loppuvaiheessa varhaiskantasuomalainen kieli olisi hajonnut kahtia. Hajoamisen jälkeen Suomen rannikkoalueen myöhäiskantasuomen puhujat olisivat edustaneet suomalaisten kielellisiä esivanhempia. Suomen sisämaassa ja laajoilla pohjoisen Fennoskandian alueilla taas olisi syntynyt kantasaamelainen kieli, josta kehittyivät myöhemmin saamelaiskielet.

Kielentutkija Ante Aikio on kuitenkin vuonna 2007 ja 20012 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta esiroomalaisen rautakauden kuluessa (noin 650–0 eaa.).

Saamelaiset ja lappalaiset

Saamelainen reessä, taustalla revontulet. Maamme-kirjan kuvitusta vuodelta 1876.

Kantasaamen otaksutaan olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria harjoitettiin Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon.^lähde? Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” oli kuitenkin yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan olisi saamelaisen synonyymi.

Ante Aikio sen sijaan on katsonut eteläisen Suomen lappalaisten olleen saamelaisia. Perusteena tälle on, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla. Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. Tästä aiheesta ks. erityisesti ruotsalaisen arkeologin Inger Zachrissons töitä (ks. alh.). (Katso myös: Limes norrlandicus)

Nykysaamelaiset eroavat geneettiseltä perimältään selvästi naapurikansoistaan. Tämän takia monet nykytutkijat olettavat, että suomalaisiin ja skandinaaveihin sulautuneet eteläiset saamelaiset ja lappalaiset olisivat edustaneet toista ihmistyyppiä kuin nykysaamelaiset.^lähde? Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen pidetään halventavana.

Viikinkiaika

Lappalaisia metsästämässä. Piirtäjänä Olaus Magnus vuonna 1555.

Saamelaisten historiaa viikinkiajalta tunnetaan muiden kirjoittamien lähteiden kautta, saamelaisilla ei omaa kirjallisuuttaan vielä tuolloin ollut. Viikinkiaikana saamelaisten asuinalue ulottui nykyistä etelämmäksi. Saamelaiset tulivat useimmiten hyvin toimeen skandinaavien kanssa. Saamelaisia tiedetään kirjallisten lähteiden ja hautalöytöjen perusteella muuttaneen Islantiin. Skandinaavit ja saamelaiset myös avioituivat keskenään. Harald Kaunotukka avioitui Snæfríðr-nimisen saamelaisnaisen kanssa, joka oli puolestaan Svási-nimisen saamelaispäällikön tytär. Selkein erotus saamelaisten ja skandinaavien välillä kielen ohella oli metsästys ja keräily, joka oli tuolloin saamelaisten erikoisuus. Saamelaiset myivät metsästämiensä eläinten nahkoja skandinaaveille ja paikoittain skandinaavihallitsijat verottivat heitä nahoilla.

Esimerkiksi Oulujärven alueella saamelaisasutusta on ollut perimätiedon mukaan viimeksi 1600-luvulla, vasta Ruotsin kruunun alaisten suomalaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten käymien rappasotien jälkeen.

Siirtyminen poronhoitoon

Saamelaisperhe Norjassa vuoden 1900 tienoilla.

Joidenkin saamelaisten taloudellinen asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon kesyttämällä tunturipeura poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Poroja oli kesytetty kuljetusavuksi ja maidon- ja nahantuotantoon jo varhain, mutta Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin vasta 1800-luvulla, ja sen ”kulta-aika” päättyi Ruotsin, Suomen ja Norjan välisten rajasulkujen myötä 1900-luvun alkupuolella.

Nykytutkimuksen mukaan suurporonhoito sai alkunsa Skandinavian saamelaisten keskuudessa 1400–1600-luvuilla. Kuolan niemimaalle vaelsi 1800-luvulla komeja ja nenetsejä, jotka vaikuttivat huomattavasti kolttien ja Kuolan saamelaisten poronhoitoon.

Poronhoito ei ole missään vaiheessa ollut yleissaamelainen elinkeino, nykyisin suomen saamelaisista viidennes omistaa poroja ja vielä harvemmille se on päätoimi. Suurten poronomistajien elot veivät elintilaa peuroilta, joiden pyynnillä esimerkiksi inarinsaamelaiset elättivät itsensä kalastuksen, keräilyn ja kaupan lisäksi, täten huonontaen joidenkin toisten saamelaisten elantoa ja asemaa. Nykyään poronhoitoa harjoittavat Suomessa myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.

Lapin valtiollisten rajojen muotoutuminen

Lapinkylät 1600-luvulla.

Lapinmaat ja niiden jakautuminen lapinkyliin.

Ruotsin, Norjan ja Novgorodin verotusalueet Lapissa keskiajalla ja uuden ajan alussa.

Ruotsin, Norjan ja Venäjän omistukset Lapissa 1613-1751.

Ruotsin, Norjan ja Venäjän (alun perin Novgorodin) saamelaisilta kantamat verot toimivat perustana Lapin valtiollisten rajojen muotoutumiselle. Keskiajalla Ruotsi verotti viittä lapinmaata eli Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappia sekä lisäksi Jäämeren Lappia Tiitisvuonosta Varankiin. Kuningas Maunu Ladonlukko (1275–1290) uskoi veronkannon ns. pirkkamiehille.

Norja verotti keskiajalla Jäämeren rannikon lapinkyliä Snåasesta Varankiin, Koltan Lappia ja Kuolan Lappia sekä sisämaan lapinkyliä Rounalasta Inariin.

Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuun ottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa Utsjoelta Koutokeinoon.

Useimmat lapinkylät joutuivat maksamaan veroja kahdelle valtakunnalle ja monet jopa kolmelle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin todelliseen omistukseen. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea Iivaarasta Inarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.

Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen osan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyteen omistukseensa koko Jäämeren Lapin. Koska Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia, Venäjä puolestaan varmisti omistukseensa nämä alueet.

Knäredin rauhan jälkeen Lapissa oli kaksi yhteisaluetta: ruotsalais-norjalainen yhteisalue ja norjalais-venäläinen yhteisalue. Ruotsalais-norjalaiseen yhteisalueeseen kuuluivat Aviovaara, Koutokeino, Lappojärvi, Teno ja Utsjoki Tornion Lapista sekä Inari Kemin Lapista. Käytännössä Ruotsi hallitsi aluetta. Norjalais-venäläiseen yhteisalueeseen kuuluivat Koltan Lapista Näätämö, Paatsjoki ja Petsamo. Käytännössä Venäjä hallitsi aluetta. Vaikka pääosa Kemin Lappia kuuluikin Täyssinän rauhan jälkeen kiistattomasti Ruotsin omistukseen, sitä on Venäjän säilyttämän verotusoikeuden perusteella joskus nimitetty ruotsalais-venäläiseksi yhteisalueeksi ja Inaria vastaavasti ruotsalais-norjalais-venäläiseksi yhteisalueeksi.

Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen omistukseen Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja neljänneksen Utsjoen lapinkylistä.

Ruotsin luovutettua Suomen Venäjälle vuonna 1809 Haminan rauhassa Rounalan ja Suonttavaaran lapinkylät jaettiin Ruotsin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan välillä Muonionjokea pitkin. Vuonna 1814 Venäjä lakkasi kantamasta veroja nyt Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvasta Kemin Lapista. Suuriruhtinaskunnan itäraja Kemin Lapissa merkittiin maastoon ja vahvistettiin vuoteen 1833 mennessä.

Norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826 Pietarin sopimuksella. Norja onnistui nytkin saamaan hyvin edullisen sopimuksen, joka takasi sen omistukseen Näätämön lapinkylän pohjoisosan ja Paatsjoen lapinkylän länsiosan. Näätämön eteläosa liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Kansallinen herääminen

Ruotsalainen saamelaisäiti lapsineen noin vuonna 1917. Valokuvaaja Borg Mesch.

Saamelaisten sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Saamelaisia pidettiin katoavana kansana, jotka saattoivat elää ihmisarvoista elämää ainoastaan luopuessaan vanhoista tavoistaan ja omaksuessaan kehittyneemmän, paikalleen asettuneen elämänmuodon. Tuohon aikaan sijoittuu myös saamelaisten kansallinen herääminen. Ensimmäinen saamelaiskonferenssi järjestettiin 1953.

Rotuopilliset käsitykset olivat aikaisemmin pitäneet myös suomalaisia alempana rotuna. Itsenäistyttyään suomalaiset tunsivat kuuluvansa muiden sivistyskansojen joukkoon ja ajatus saamelaisista alempana kansana sai suosiota. Suosio laantui kuitenkin 1930-luvun aikana, kun tukea käsityksille ei tutkimuksissa pystytty osoittamaan.^lähde?

Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta. Sinä päivänä Trondheimissa pidettiin 1917 ensimmäinen yleissaamelainen kokous, josta saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen. Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986 otettiin käyttöön Saamen lippu. Lipussa on saamelaisten värit: punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Lipun punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä, 15. elokuuta, on myös yksi saamelaisten liputuspäivistä, joita on nykyisin yksitoista.

Katso myös

• Lapinkylä
• Lapinmaa

Kirjallisuutta

• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12479-6.
• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Toinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12480-X.
• Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä: Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-349-4.
• Massa, Ilmo & Snellman, Hanna (toim.): Lappi: Maa, kansat, kulttuurit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-505-X.
• Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti (päätoim.): Siiddastallan: Siidoista kyliin: Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Oulu: Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-347-9.
• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
• Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto (toim.): Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.
• Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
• Tuominen, Marja ym. (toim.): Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Osa 1, Outamaalta tunturiin. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1999. ISBN 951-634-697-9.
• Turi, Johan: Kertomus saamelaisista. (Muittalus samid birra, 1910.) Suomentanut Samuli Aikio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08410-7.
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 1, Pohjoiset valtarajat Inarin – Jäämeren alueella 1500-luvulta 1800-luvulle. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2002. ISBN 952-9888-19-8.
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 2, Inarin eteläiset ja läntiset rajat, tarkentuvat pohjoiset valtarajat sekä Suur-Sodankylän lapinkylien historialliset rajat. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2006. ISBN 952-9888-29-5.
• Vuorelainen, Marja: Lapin kuvat. 1. painos: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5591-16-6.
• Zachrisson, Inger: Samer i syd i gången tid - till Uppland och Oslotrakten i söder]. Uppsala mitt i Sápmi. Rapport från ett symposium arr. av Föreningen för samiskrelaterad forskning i Uppsala.... Red. H. Tunón et al. CBM:s skriftserie 5.. Naptek, Centrum för biologisk mångfald, Uppsala..
• Zachrisson, Inger: {{{Nimike}}}. Fornvännen 2010/3. Stockholm..
• Zachrisson, Inger: Arkeologi inför rätta - sydsamernas äldre historia. Historisk rätt? : kultur, politik och juridik i norr.. Riksantikvarieämbetet. Stockholm.
• Zachrisson, Inger: Idre sameby - sydligast i Sverige. Idre sameby: med historiska spår i framtiden.'. Bokserie Gaaltije 3. Östersund..
• Zachrisson, Inger: 'Möten i gränsland :.samer och germaner i Mellanskandinavien.. Statens historiska museum Monographs 4. Stockholm.