Suvisaaristo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suvisaaristo
Sommaröarna
Kaupungin kartta, jossa Suvisaaristo korostettuna. Espoon kaupunginosat
Kaupungin kartta, jossa Suvisaaristo korostettuna.
Espoon kaupunginosat
Kaupunki Espoo
Suuralue Suur-Espoonlahti
Kaupunginosa nro 32[1]
Pinta-ala 173,0 km² [2]
Väkiluku 631[3]
Osa-alueet Suvisaaret, Ulkosaaret
Postinumero(t) 02380
Lähialueet Soukka
Lill-svinön tilan rakennuksia 1957

Suvisaaristo (ruots. Sommaröarna) on Espoon merellinen kaupunginosa (alueet 451 ja 452), saaristo Suomenlahteen pistävän Soukan niemen edessä, Espoon lounaiskolkassa. Alueella on noin 600 ympärivuotista asukasta, mutta pääosan alueen rakennuskannasta muodostavat kesämökit.

Suvisaaristossa toimii yhdeksän rekisteröityä yhdistystä; jäsenluvuista suurimmat ovat pursiseura ESF, melontaseura Canoa, nuorisoseura SViE, VPK ja asukasyhdistys Sommarö-seura, jonka työn tuloksena Suvisaaristoon perustettiin oma vesiosuuskunta vuonna 1999, sen jälkeen kun Espoon kaupunki ei suostunut vesijohtoverkoston maksumieheksi haja-asutusalueen kalleuteen vedoten. Verkosto toteutettiin uudella tekniikalla, paineistetulla viemärillä, joka on perinteistä huomattavasti hellävaraisempi ympäristölle.

Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi Suvisaariston Vuoden uusmaalaiseksi kyläksi 2007.[4]

HSL:n bussilla 145 pääsee Suvisaaristontien loppuun asti kerran–kaksi tunnissa. Elintarvikemyymälä sijaitsee muutama sata metriä Suvisaariston sillasta itään, ja väylän varrella Skatanissa toimii kesäisin polttoaineasema veneilijöille.

Suvisaariston ja mantereen välisessä Suinonsalmessa (ruots. Svinösund) pysähtyvät kesäisin Espoon saaristoveneet.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suvisaaristo koostui alun perin kolmesta tilasta, Stor-Svinö, Lill-Svinö ja Moisö.[5] Ajoittain historiassa ne ovat olleet hylättynä köyhyyden tai rauhattomien aikojen takia, mutta välillä myös suhteellisen vauraita. Vuoden 1571 veronkantorekisterissä Svinön tiloilla oli kummassakin kuusi lehmää ja kaksi hevosta. Moisöllä oli viisi lehmää, yksi vasikka ja yksi hevonen. Nämä lukumäärät ylittivät esimerkiksi kaikkien Matinkylän talonpoikien omistukset. Vauraus selittynee sillä, että Suvisaariston tilat olivat vanhastaan saaneet maksaa veronsa hylkeenrasvana ja maavuokransa kuninkaankartanolle suolasilakoina.

Saarien talonpojat lunastivat tilojaan omiksi 1825. Vuonna 1920 saariston kolme tilaa myytiin Juselius-suvun omistamalle Aktiebolaget Sommaröarna -osakeyhtiölle ja ne yhdistettiin samana vuonna yhdeksi Sommaröarna-nimiseksi tilaksi.[5] Yhtiön puheenjohtaja oli Alfons Juselius, varapuheenjohtajiin kuului muun muassa arkkitehti Karl Lindahl. Yhtiön toiminta loppui 1930-luvun alkupuolella.[6]

1920-luvun loppuun mennessä Aktiebolag Sommaröarna oli myynyt Svinöstä ja Moisöstä noin 120 huvilapalstaa. Ab Sommaröarna markkinoi Suvisaaristoa helsinkiläisille 1911 muun muassa korostamalla "maaseutumaista vapautta ja riippumattomuutta". Markkinoinnissa painotettiin niin ikään, että Suvisaaristosta ei kehitetä huvilakaupunkia. Tosin jonkilaisen "elävämmän keskuksen" tarve tuotiin esiin etenkin niitä ajatellen, jotka toisinaan kaipaavat sosiaalista elämänmenoa. Liikenne Helsinkiin tapahtui pääosin vesiteitse. Ab Sommaröarnalla oli yksi höyrylaiva; lisäksi oli kahden höyrylaivayhtiön tarjoama liikenne. Moisö oli yhdistetty Ramsöhön sillalla ja Bosundin yli oli rakennettu silta, joka yhdisti Ramsön Svinöhön.[6] Maantieyhteys eteläisen manner-Espoon kautta Helsinkiin oli varsin heikko ennen Jorvaksentien valmistumista 1938. "Elävämpää keskusta", jota kaavailtiin 1910-luvulla ei Suvisaaristoon saatu aikaiseksi.

Huvilat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huvilat eli villat ovat osa Suvisaariston historiaa. Varhaisin varsinainen kesähuvila on Villa Tallholmen Tallholmin saarella, se rakennettiin 1860-luvulla.[7] Muita villoja ovat esimerkiksi Villa Stakeudd, Klampen ja Villa Bergvik.

Svinön Skatantien varrella on merkittävä huviloiden keskittymä, johon kuuluvat muun muassa rautatietarkastaja Alexander Feodoroffin rakennuttama pietarilaisempirevaikutteinen Villa Björkstrand (K. F. Andersson, 1915), terijokelaiseen tyyliin rakennettu Villa Bromsnäs (1912) sekä erittäin jyrkkäkattoinen ja korkea Villa Olgino (1921), jonka nimi tulee huvilan rakennuttaneen kauppaneuvos Hardénin puolisolta Olgalta. Skatan kärjessä sijaitsee norjalaistyylinen huvila Sjötorp, jonka Norjan konsuli Robert Pehrsson rakennutti 1910-luvulla.[8]

Saarilla joihin ei ole tieyhteyttä, on useita historiallisia huviloita, kuten Villa Munkholmen Munkholmarnan saarella Moisöfjärdenin merialueella ja Villa Zilliacus Pienellä Lehtisaarella. Träskkoplanilla on arkkitehti Valter Jungin itselleen suunnittelema kulttuurihistoriallisesti arvokas huvila.[9]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suvisaariston elinkeinot ovat olleet perinteiset saaristoaskareet, kalastus, metsästys, pienimuotoinen maanviljely, ja saarilla toimi monta hyvämaineista puunveistäjää, kivityöstäjää ja timpuria. Stor-Svinön isäntä 1880-luvulla oli myös jaalakippari. Aikaisemmin tiloilla oli luotsausvelvollisuus tarpeen tullen, ja asukkaita velvoitettiin myös ylläpitämään muutamia reimareita ja väylämerkkejä. 1950-luvulla Suvisaaristossa oli kuusi veneveistämöä, joissa kolmessa rakennettiin veneitä, ja kaikissa huollettiin veneitä ja moottoreita. Silloin oli vielä sillattomissa saarissa kuusi perhettä pääelinkeinonaan kalastus ja siltojen ulottuvissa kolme, joille kaikille venehuolto oli tärkeä.

Viimeinen ammattikalastaja vetäytyi eläkkeelle 1980-luvulla, mutta veneveistämöjä on edelleen kaksi toiminnassa, toinen niistä alueen synty­peräisen ­asukkaan hallussa. Yhden veneveistämön rakennuksessa toimi 1950-luvulta 1970-luvulle muovitehdas. Moisön viimeistä hevosta, Frelinde, saatettiin tuonpuoleisille laitumille 1952, ja lehmät, Utta ja Popsi, saivat vielä 5-10 vuotta armonaikaa. 1960-luvulle asti toimi Lill-Svinön rakennuksissa vuokraviljelijä, jolla oli muutama lehmä. Muutamalla timpurilla oli oma hevonen auttamassa kuljetuksissa. Muutamana kesänä Svinössä pidettiin lampaita osakastoiminnan muodossa, ja Moisössä toimi kanala 1970-luvun loppuun saakka. Kauppoja oli enimmillään kolme ja postikonttorikin tuli 1970-luvulla, mutta se toimi vain muutaman vuoden.lähde?

Väestö, rakennuskanta ja infrastruktuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympärivuotista asutusta oli 1950-luvulla viitisenkymmentä taloutta ja väestö oli kahta lukuun ottamatta ruotsinkielistä. Vuoden 2018 lopussa Suvisaariston asukasluku oli 640, joista ruotsinkielisiä 218 (34 %).[10] Alue oli 1970-luvulta 1990-luvulle saakka kaavoituksen kesken­eräisyyden vuoksi rakennus­kiellossa, eikä sitä myöhemminkään ole rakennettu kovin tiheästi. 1800-luvulla rakennettuja taloja on enää harvoja, muun muassa Pentalan kalastajatilan ranta-aitta, Munkholmenin huvila ja Moisön navetta. 1990-luvulla tonttihinnat kipusivat korkeahkoiksi, ja uudisrakennukset ovat tasokkaita. Pääsaarilla kesäasutusta on enää nimeksi, mutta ulkosaarilla mökkejä on vielä joitakin. Vuonna 2008 enää yksi perhe asui ympäri vuoden saaressa, johon ei ole tieyhteyttä.

Saaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suvisaariston Suino ja Suinonsalmi.

Saaret joihin tieyhteys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bergö
  • Furuholm
  • Moisö
  • Ramsö
  • Skataholmen
  • Svartholmen
  • Svinö

Muut saaret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi Suvisaaristoon kuuluu nelisenkymmentä saarta ilman siltayhteyttä, suurin niistä Pentala. Muita ovat esimerkiksi Alskär, Kopplorna, Lehtisaaret, Stora Bodö ja Kytön linnoitussaaret. Pääsaarten lounaispuolella sijaitsee Aisarn-saariryhmä, jonka saaret ovat Storaisarn, Lillaisarn ja Torraisarn. Suvisaariston eteläisin saari on avomeren äärellä sijaitseva lintuluoto Stenskär.

Suvisaariston merialueella on niin ikään kaksi Träskholm-nimistä saarta, joista eteläisempi tunnetaan myös nimellä Herrön Träskholm. Pohjoisempi tunnetaan ainoastaan nimellä Träskholm. Suvisaariston pääsaarten itäpuolisia saaria ovat Träskholmin ohella muun muassa Kutukari, Lilla Hallonkobben ja Stora Hallonkobben.

Luonnonsuojelualueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suvisaaristossa on useita luonnonsuojelualueita, kuten Bergö–Ramsön metsäalue, Bullen, Getholm, Metarklippan, Ramsösundin maaduntalahtikorpi ja Vargen. Pentalan saaresta suuri osa on suojeltua.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Härö, Erkki: Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisemat : Byggnadskulturen och kulturlandskapet i Esbo. Toinen, tarkistettu painos. Helsinki: Espoon kaupunginmuseo/Esbo stadsmuseum, 1991. ISBN 951-857-182-1.
  1. Espoon viralliset kaupunginosat (PDF) 12.12.2012. Espoon Kaupunki. Viitattu 23.10.2014.
  2. Espoon kaupunginosien pinta-alat hri.fi. 24.10.2014. HRI. Viitattu 24.10.2014.
  3. Espoon asukasluku vuodenvaihteessa 2020/2021 : Taulukko 3. Väestö iän mukaan pienalueittain vuodenvaihteessa 2020/2021 ESPOON ASUKASLUKU VUODENVAIHTEESSA 2020/2021 : Tietoisku 3/2021. 21.4.2021. Viitattu 27.4.2021.
  4. Uudenmaan liitto
  5. a b Kytöstä muodostetaan uusi tila - Toimitusmiesten mielestä Edelmannit omistajia, Espoon kaupunki eri mieltä – Maanmittauslaitos tiedottaa
  6. a b Härö, s. 185
  7. Härö, s. 179
  8. Härö, s. 196–197
  9. Härö, s. 191
  10. Helsingin seudun aluesarjat (Tilasto: Espoon väestö äidinkielen mukaan 1.1.) aluesarjat.fi. Viitattu 15.5.2012.
  11. Espoon arvokkaat luontokohteet 2012 : Getholmin luonnonsuojelualue, s. 29 Espoon arvokkaat luontokohteet 2012 : Espoon ympäristölautakunnan julkaisusarja 2/2013. Espoon ympäristölautakunta. Viitattu 28.3.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]