Santavuoren taistelu
| Santavuoren taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa nuijasotaa | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
Talonpojat |
Aatelisto ja sotaväki | ||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
3 000 – 4 000 |
1 500 | ||||||||
Santavuoren taistelu oli nuijasodan viimeinen ja suurin taistelu, joka käytiin 24. helmikuuta 1597 Etelä-Pohjanmaalla Kurikan ja Ilmajoen välillä sijaitsevalla Santavuorella. Suomen käskynhaltija Klaus Fleming voitti taistelussa pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalta tulleet kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. Kapinallisten tappio Santavuoressa päätti lopullisesti nuijasodan.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
»Kurikasta:
Kurikan kirkolla kohtaavat toisensa Kauhajoen kautta kulkeva kesätie ja Jalasjärven kautta kulkeva talvitie Turusta. Tästä kirkosta noin neljännespeninkulman verran pohjoiseen on Paavolan talon alemmilla pelloilla se paikka, mistä alkoi niin sanottu nuijasota 1597 pohjalaisten ja Flemingin puolueen välillä, josta sitten tapahtui perääntyminen pitäjän taustalla olevalle korkealle Santavuorelle. Kurikan kirkkoa vastapäätä sijaitsee Wähä-Kurikan kartano, jossa korkeasti autuas Gustav Adolf lepäsi yön yli, kun hän herran vuonna 1626 talvella, tuli etelästä käsin ja matkusti Pohjanlahden ympäri Tukholman kaupunkiin.
Isaac Astreen, Kurikassa 9. tammikuuta 1792»
(Kurikan kappalainen Isac Astrenin Paappansa Isac Astren vanhemman muistiinpanoihin perustuva muistiinpano Kurikan kirkon arkistosta (suora käännös).)
Pohjois-Pohjanmaa oli ollut sivussa nuijasodan aiemmista tapahtumista, mutta tammikuun 1597 lopussa sieltä nousi uusi kapina-aalto, jonka syitä olivat eteläpohjalaisten esimerkki ja avunpyynnöt, Kaarle-herttuan Ruotsista lähettämän voudin Israel Laurinpojan harjoittama yllytys sekä Etelä-Suomen kapinan ankarien tukahduttamiskeinojen herättämät tuohtumus ja pelko. Israel Laurinpoika alkoi mobilisoida maakunnan miehiä. Hänen käskystään Hannu Krankan, Perttu Palon ja Sven Olavinpojan johtama joukko vangitsi Kokkolan Tarharannassa järjestetyssä väijytyksessä Flemingille uskollisen kilpailevan voudin Abraham Melkiorinpojan ja surmasi tämän sotilassaattueen. Lietsoakseen kapinaa Krankka oli väittänyt talonpojille Abraham Melkiorinpojan aikoneen laajentaa vihattua linnaleiriä Pohjois-Pohjanmaalle.[1][2]
Kapina laajeni Pohjois-Pohjanmaalta Keski- ja Etelä-Pohjanmaalle, kun Israel Laurinpoika marssitti kokoamansa sotajoukon Kyrön kirkolle. Mukaan tuli Jaakko Ilkan johtamalta ensimmäiseltä sotaretkeltä henkiinjääneitä eteläpohjalaisia, kuten Martti Tuomaala. Ruotsinkielisten rannikkopitäjien asukkaat olivat pääosin haluttomia liittymään mukaan, poikkeuksena vöyriläiset ja eräät ruotsinkieliset keskipohjalaiset. Helmikuun puoleenväliin mennessä Kyrön leirissä oli ilmeisesti yli 3 000 miestä, mikä oli sodan suurin ja kokenein nuijamiesjoukko. Israel Laurinpoika tuotti myös muutamia tykkejä Oulun linnasta.[3] Hän valehteli saaneensa Kaarle-herttualta valtuudet komentaa kapinallisarmeijaa ja että Ruotsista olisi tulossa suuria apujoukkoja.[2] Kapinallisten ajatuksena oli ilmeisesti vain puolustaa Pohjanmaan vapautta linnaleiristä estämällä marski Klaus Flemingin armeijalta pääsy maakuntaan eikä siis marssia Etelä-Suomeen.[3]
Saatuaan tiedon uudesta kapinasta Fleming lähti 18. helmikuuta 1597 armeijoineen Pirkkalasta ja eteni kohti Pohjanmaata. Hänellä oli kolme ratsulipustoa, siis noin 1 500 huovia eli ratsumiestä. Flemingin käskystä ruotsinkielisten Mustasaaren ja Närpiön talonpojille oli 16. helmikuuta annettu määräys kokoontua ja liittyä hänen armeijaansa, ja pieni joukko noudattikin määräystä.[3] Flemingin joukot asettuivat 23. helmikuuta Kurikkaan Kurikan talon alapuolella olevan Kurikanlahden jäälle. Paikka oli Kurikan kirkkoa vastapäätä Kyrönkankaan kesä- ja talvitien risteyksessä.[4] Flemingin armeija karkotti paikalta nuijamiesten pienen etuvartion, jolloin pääjoukko tiesi valmistautua taisteluun. Israel Laurinpoika kuitenkin hylkäsi armeijansa viime hetkellä; pidettyään joukoilleen Kyrön kirkolla kannustuspuheen hän ilmoitti tulevansa itse mukaan vasta myöhemmin lisäjoukkojen kanssa. Hänen lähdettyään komennon lienee ottanut Hannu Krankka.[5]
Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuijamiehet arvioivat Flemingin joukkojen olevan Ilmajoella, niiden todellista sijaintia pohjoisempana, ja päättivät turvautua yllätyshyökkäykseen. He joutuivat siksi marssimaan 23.–24. helmikuuta välisenä yönä viisi peninkulmaa Kyrön kirkolta Kurikkaan. Talonpojat saapuivat Flemingin leirin luo aamun jo koitettua ja joutuivat käymään taisteluun valmiiksi uupuneina, joten vihollisen yllättäminen ei onnistunut.[5] Hälytyksen ajoissa saaneet Flemingin joukot odottelivat Kyrönjoen jäätä pitkin jonossa marssivia nuijamiehiä, jotka joutuivat pian perääntymään ja asettuivat puolustukseen noin kilometrin päähän joen alajuoksulle. Fleming jakoi joukkonsa siten, että yksi ratsuväkilipusto eteni joen jäätä pitkin ja kaksi muuta kummallakin rannalla. Huovit kohtasivat nuijamiehet Kurikan Paavolan jokirantapellolla.[5][4]
Ennen lopullista hyökkäystä Fleming antoi kuuluttaa nuijamiehille antautumiskehotuksen, minkä seurauksena ruotsinkieliset talonpojat pettivät toverinsa siirtymällä marskin joukkojen puolelle. Kun Fleming toisti kehotuksensa muulle joukolle, nuijamiehet avasivat tykkitulen.[5][6] Kahden tykin yhteislaukaus surmasi viisi huovia, minkä jälkeen Fleming antoi hyökkäyskäskyn. Taistelu oli pitkä ja verinen, mutta Fleming pakotti talonpojat jatkuvasti perääntymään uhkaamalla saartaa nämä ratsuväellään.[5] Paavolan pellolta nuijamiehet perääntyivät Piirtolankankaalle.[4] Huomatessaan saartorenkaan sulkeutuvan ympärillään osa talonpojista pakeni järjestäytymättömästi Ilmajoen ja Kurikan rajalla olevalle Santavuorelle. Piiritetyiksi joutuneiden tilanne oli toivoton, joten Fleming keskeytti taistelun ja tarjosi heille armoa, jos he antautuisivat. Viisisataa vielä elossa ollutta nuijamiestä antautui, mikä päätti taistelun, tosin Santavuorelle pakoon päässeiden jahti jatkui vielä jonkin aikaa.[5]
Kuolleiden määristä ei ole luotettavia tietoja, mutta nuijamiehiä lienee kaatunut ainakin yli tuhat. Flemingin tappiot lienevät olleet pienet.[5] Nuijamiesten ja Flemingin huovien valtavat hautakummut ovat edelleen havaittavissa Paavolan pellolla Kurikassa.[4] Nykyisen Rinta-Paavolan talon pihassa on edelleen niin sanottu Kenraalikivi, jonka juurelle olisi perimätiedon mukaan haudattu sotapäällikkö M. Karppalainen tai toisen tiedon mukaan Flemingin armeijan puolalainen kenraali.[7]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Santavuoren taistelu päätti nuijasodan.[5] Toisin kuin sodan monessa aiemmassa yhteenotossa, aseensa laskeneiden kapinallisten henki säästettiin ja heidät otettiin vangiksi. Vangit kuljetettiin ensin Ilmajoelle, jossa asukkaita surmattiin ja ryöstettiin. Muun muassa talonpoikien puolta pitänyt Ilmajoen kirkkoherra Matti Stuut surmattiin. Ilmajoelta vangit vietiin Isoonkyröön, jossa heitä nöyryytettiin ja heiltä otettiin väkipakolla uskollisuudenvala. Vielä hengissä säilyneet johtajat, joukossa Krankka ja Palo, vangittiin ja vietiin Turun linnaan.[8]
Muistomerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Santavuoren taistelupaikalle pystytettiin vuonna 1925 niin sanottu Nuijamiesten muistomerkki, jonka on toteuttanut kuvanveistäjä ja arkkitehti Matti Visanti. Muistomerkkiä varten Kurikan Käräjävuorelta kuljetettiin miesvoimin reessä vetämällä valtava kivenlohkare, jonka Visanti veisti paikan päällä.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rinta-Tassi, Osmo & Luho, Ville (esihistorian osa): Kurikan historia I, Esihistoriasta Suomen sotaan. Kurikka: Kurikan kaupunki, 1980.
- Ylikangas, Heikki: Nuijasota. 3. painos. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14253-4.
- Zetterberg, Seppo (päätoim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003 (uudistettu laitos). ISBN 951-0-27365-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ylikangas 1996, s. 273, 276–281, 283.
- ↑ a b Mirkka Lappalainen: Susimessu – 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa, s. 178–180. Siltala, Helsinki 2009.
- ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 283–287.
- ↑ a b c d Kurikan Historia I
- ↑ a b c d e f g h Ylikangas 1996, s. 289–295.
- ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 176.
- ↑ Rinta-Paavola Kenraalikivi Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Viitattu 18.4.2024.
- ↑ Ylikangas 1996, s. 297–306.
- ↑ Nuijamiesten muistomerkki vedettiin miesvoimin Kurikasta Koskenkorvalle Yle Pohjanmaa 30.8.2010. Viitattu 2.10.2020.
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
