Luumittari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luumittari
Piirroskuva luumittarista: koiras oikealla, toukka keskellä ja naaras vasemmalla.
Piirroskuva luumittarista: koiras oikealla, toukka keskellä ja naaras vasemmalla.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Mittarimaiset Geometroidea
Heimo: Mittarit Geometridae
Alaheimo: Lovimittarit Ennominae
Suku: Aspitates
Laji: gilvaria
Kaksiosainen nimi
Aspitates gilvaria
(Denis & Schiffermüller, 1775)[1]
Synonyymit
  • Aspilates gilvaria Treitschke, 1827[1][2]
  • Geometria gilvaria Denis & Schiffermüller, 1775[2]
Alalajit
  • A. g. gilvaria
  • A. g. burrenensis Cockayne, 1951[3]
  • A. g. fenica Fuchs, 1899[1]
  • A. g. orientaria Alphéraky, 1892[1]
Katso myös
 Commons-logo.svg Luumittari Commonsissa

Luumittari eli vanhalta nimeltään suonimittari (Aspitates gilvaria) on lovimittareihin kuuluva oljenkeltainen perhoslaji, joka on levinnyt suurimpaan osaan Eurooppaa ja Venäjälle. Suomessa lajia tavataan maan eteläosassa. Yksivuotinen perhonen elää Suomessa ja Baltiassa soilla, kun taas muualla Euroopassa ja Venäjällä sitä tavataan muun muassa avoimilla kalkkikivialueilla ja aroilla. Luumittarin toukat viihtyvät heinien seassa ja käyttävät ravinnokseen matalia varpukasveja. Paikkauskolliset aikuiset ovat lennossa pääosin iltapäivisin ja iltaisin.

Vaikka luumittarin levinneisyysalue on laaja, se on taantunut tai uhanalainen suuressa osassa aluetta. Suurin syy on ollut elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, kun avoimia soita on ojitettu tai aikaisemmin laidunnetut heinikkoalueet ovat kasvaneet umpeen. Luumittarin suojeluun on kuitenkin kiinnitetty huomiota ainakin Britanniassa, jossa lajin elinympäristöjä on pyritty palauttamaan luonnontilaan. Suomessa lajin kanta on elinvoimainen usealla luonnonsuojelualueella.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luumittarin etusiivet ovat väriltään oljenkeltaiset tai kellanvalkoiset, ja sen takasiivet ovat etusiipiä vaaleammat. Siivet ovat suipot, ja niiden kärkiväli on keskimäärin 27–33 millimetriä. Etusiivissä kulkee kärjen läheltä takaviistoon suora viiva, joka on väriltään violettiin tai punaiseen vivahtava. Koirailla viiva on usein siiven ulkoreunan suuntaan varjostunut. Takasiipien keskellä kulkee heikosti näkyvä, varjomainen tumma kaarijuova, ja siiven keskellä on yhtä tumma keskipiste. Siivissä on myös usein tummanruskeita pieniä pisteitä, naarailla enemmän kuin koirailla. Koiraan tuntosarvet ovat kampamaiset, naaraan suorat.[1][4][5][6][7]

Suomalainen alalajin fenica koiras.

Pohjoisen A. g. fenica -alalajin siipien pohjaväri on huomattavasti vaaleampi kuin A. g. gilvaria -nimialalajilla, luun- tai kermanvalkoinen. Irlantilainen alalaji A. g. burrensis taas on nimialalajia tummempi, ja sen takasiiven kaarijuova on myös pidempi.[1][8] Suomesta on Pyhtäältä havaintoja myös tummemmasta, aikaisemmin tuntemattomasta värimuodosta, jota on vuonna 1988 löydetty 18 yksilöä.[1][4]

Lajin kulmikkaat, noin millimetrin mittaiset munat ovat heti munimisen jälkeen väriltään vaaleanvihreitä mutta muuttuvat muutaman päivän kuluessa oljenvärisiksi. Täysikasvuiset toukat ovat keskimäärin noin kolme senttiä pitkiä, raidallisia ja harmahtavan ruskeita tai okran värisiä. Joskus toukkien kyljessä on nähtävissä vaaleanpunaista väriä. Toukan pää on suhteellisen suuri, ja sen perässä on kaksi kartiomaista uloketta. Toukat muistuttavat ulkonäöltään kuolleita ruohonkorsia.[6][9][10] Luumittarin vaalean ja tumman ruskean kirjava kotelo on muodoltaan hoikka.[11]

Luumittaria muistuttavia lajeja ovat muun muassa samaan sukuun kuuluva Aspitates ochrearia, jolla on pyöreämmät etusiivet kuin luumittarilla ja selvä pystyviiru etusiiven tyviosassa.[5][8] Myös Suomessa vain kerran tavattu vestaalimittari muistuttaa jonkin verran luumittaria.[5][12] Lisäksi esimerkiksi harmo- ja keltasuolaheinämittarilla sekä kehnämittarilla on samantapainen viiru etusiivissä, vaikka ne muuten eroavatkin väreiltään ja muilta kuvioiltaan luumittarista.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luumittaria tavataan harvinaisena Portugalista Iberian niemimaalta ja Britteinsaarilta aina Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä Venäjälle asti. Etelässä ja idässä levinneisyysalue ulottuu Välimeren ja Mustanmeren kautta Kaukasukselle ja aina Mongoliaan asti. Pohjoisessa alue ulottuu Baltian maihin, Suomeen ja Siperian eteläosiin, mutta Skandinaviasta laji puuttuu.[1][4][7][13] Nimialalaji gilvaria esiintyy muun muassa Englannissa ja Walesissa, kun taas Suomessa ja Baltian maissa esiintyy alalaji fenica. Levinneisyysalueen itäosassa, Keski-Aasiassa ja Siperiassa, on alalajin orientaria esiintymiä. Irlannin Claren kreivikunnan alueella tavataan alalajia burrenensis.[1][3][8]

Suomessa luumittari on harvinainen ja paikoittainen, ja sitä tavataan vain maan eteläosissa.[1] Lajista on tehty yksittäisiä havaintoja lisäksi Pohjanmaalta ja Suomenselältä.[4] Kerätyn havaintoaineiston perusteella luumittaria on tavattu yhdeksässä Suomen luonnonmaantieteellisessä maakunnassa: Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Etelä-Karjalassa, Satakunnassa, Etelä- ja Pohjois-Hämeessä, Etelä-Savossa sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.[14]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luumittarin esiintymisalue Lakjärvenrahkan avosuolla Kurjenrahkan kansallispuistossa Varsinais-Suomessa.

Suomessa ja Baltiassa luumittarin elinaluetta ovat aukeat rämeet, lyhytkortiset nevat ja yleensäkin turvepohjaiset, heinittyneet suoalueet. Muualla lajin elinympäristöjä ovat muun muassa lämpimät ja avoimet rinnealueet ja arot. Britanniassa lajia esiintyy tyypillisesti ruohikkoisilla liitukivialueilla ja varsinkin niiden suojaisilla, eteläpuolisilla rinteillä.[1][4][7][8][9] Espanjassa lajia tavataan paitsi niityillä, myös metsäaukioilla ja muilla avoimilla paikoilla.[15]

Useimmiten aikuiset yksilöt ovat aktiivisimmillaan iltapäivisin sekä iltaisin, jolloin ne lentelevät hitaasti ja lepatellen lähellä maan pintaa. Perhoset lähtevät kuitenkin häirittyinä ilmaan lepopaikoiltaan pitkien heinien seasta myös päivällä, jos ilma on riittävän lämmin.[1][4][8][9] Sopivilla esiintymisalueilla kanta voi olla jopa melko runsas, ja yhtä aikaa lennossa voi olla jopa kymmeniä yksilöitä.[4] Lajin lentoaikaa Suomessa on kesäkuun loppu ja heinäkuu, mutta Baltiassa lento ajoittuu heinäkuulle.[1][16] Britanniassa ja Keski-Euroopassa laji on lennossa heinä-elokuussa, toisinaan syyskuun alkupäiviin asti.[3][5][7][8][9] Espanjan Navarrassa luumittarin lentoaika puolestaan kestää kesäkuusta aina lokakuuhun, ja luumittariyksilöitä on havaittu jopa vielä marraskuun puolivälissä.[15]

Luumittarin elinkierron vaiheiden ajoittuminen Britanniassa ja Keski-Euroopassa. Suomessa lajin lentokausi alkaa noin kuukautta aiemmin.

Naaraat laskevat lentokauden kuluessa munansa kuolleiden heinien ja ravintokasvien lehtien alapinnoille, yleensä myöhään iltapäivällä.[6][9] Toukat kuoriutuvat lentokauden lopulla ja talvehtivat pieninä.[1][4][8][9][14] Toukkavaiheessa luumittarit pysyvät varsinkin keväisin suhteellisen paikoillaan kuolleilla, lyhyillä heinänkorsilla, joihin ne sulautuvat suojavärityksensä ansiosta.[6][17] Suomessa luumittarin toukat käyttävät suokukkaa ravintonaan. Kasvatusolosuhteissa toukkien tiedetään syöneen myös muita suokasveja, kuten variksenmarjaa, muurainta ja juolukkaa.[1][4][7]

Britanniassa ja Keski-Euroopassa toukkien ravintokasveja ovat erilaiset hanhikit ja ajuruohot, kuten kangasajuruoho ja suikerohanhikki. Muita ravintokasveja tällä alueella ovat muun muassa siankärsämö, nurmimailanen, orvontädyke, keltamaite, ahopellava ja palsternakka.[8][9] Espanjassa luumittarien toukkien tiedetään lisäksi käyttäneen ravintonaan muun muassa erilaisia marunoita, tattaria, akileijoja ja kuismia.[15] Lajin erittäin runsas ravintokasvivalikoima saattaa olla tutkijoiden mukaan osoitus myös siitä, että mikroilmasto ja kasvillisuuden yleinen rakenne ovat luumittarille tärkeämpiä kuin se, mitä lajeja elinpaikalla kasvaa.[18]

Täysikasvuiset toukat koteloituvat kutomansa harvan kotelokehdon sisään joko maahan, lyhyeen ruohikkoon tai sammalien ja maassa olevien kasvinosien joukkoon.[4][6][7][9] Muodonvaihdoksen kotelovaihe ajoittuu Keski-Euroopassa kesä-heinäkuulle.[6][9] Aikuiset yksilöt ovat varsin paikkauskollisia, eivätkä ne useinkaan lennä elinympäristönsä ulkopuolelle. Joskus ne kuitenkin jättäytyvät tuulen vietäviksi, jolloin ne voivat päätyä avoimilla paikoilla kauas ja vieraaseen elinympäristöön.[4]

Uhanalaisuus ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luumittari on taantunut elinalueellaan monin paikoin. Alankomaista laji on ilmoitettu hävinneeksi, ja Saksassa se on luokiteltu harvinaiseksi ja ainakin osassa maata vaarantuneeksi.[4][13][19] Lisäksi esimerkiksi Belgiassa, Serbiassa ja Liettuassa luumittari on hyvin harvinainen: Liettuassa sillä tiedetään olevan kanta vain kahdella laajalla suolla maan eteläosassa. Luumittari onkin luokiteltu maassa erittäin uhanalaiseksi ja sen on arvioitu olevan erittäin herkkä elinympäristöjen muutoksille.[4][20][21][22]

Britanniassa lajia tavataan pääasiassa kuvan kaltaisilla liitukivipohjaisilla downland-alueilla.

Erityisesti Britanniassa luumittarin kanta on pienentynyt huomattavasti ja pienenee edelleen. Siksi laji on sielläkin luokiteltu harvinaiseksi.[23] Luumittarin elinalue Englannissa rajoittuu nykyään ainoastaan Surreyn ja Kentin kreivikuntien North Downs -liitukivialueelle maan eteläosassa, kun aikaisemmin lajia on tavattu kahdeksasta muustakin kreivikunnasta.[6][17][23] Lajin kanta on samalla vuosien 1980 ja 2004 välillä supistunut puoleen, pääosin edelleen jatkuvan elinympäristöjen tuhoutumisen vuoksi.[24] Luonnontilaisia elinympäristöjä on hävinnyt muun muassa teiden, rakennusten ja maatalouden takia sekä laiduntamisen ja kulotuksen muuttumisen myötä.[23] Kun laiduntaminen on vähentynyt, luumittarien tarvitsemat heinikot ovat pusikoituneet.[6]

Näiden muutosten vuoksi lajin elinmahdollisuuksien turvaamiseen on kiinnitetty huomiota erityisesti juuri Britanniassa, jossa luumittari on suojeltava laji. Suojelun tavoitteena on olemassa olevien populaatioiden turvaaminen ja lajin palauttaminen joillekin entisille elinpaikoilleen. Tavoitteena on lisätä elinympäristöjä ja samalla parantaa lajin liikkuvuutta populaatiosta toiseen isolaatiovaikutusten ehkäisemiseksi. Eri viranomaisten yhteistyön avulla elinpaikkoja on myös pyritty kunnostamaan lajille paremmin sopiviksi esimerkiksi laiduntamalla sekä poistamalla pensaita ja muuta kasvillisuutta. Niukat tiedot luumittarin elintavoista, säilyneiden populaatioiden eristyneisyys ja ongelmat rahoituksen hankkimisessa ovat kuitenkin vaikeuttaneet suojelutoimia.[9][17][23][24][25]

Suomessa laji on vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi.[26] Vielä edeltäneissä arvioinneissa vuonna 2000 ja 1990 laji oli luokiteltu silmälläpidettäväksi.[27] Luokituksen kiristymisen syynä ei kuitenkaan ole ollut lajin harvinaistuminen, vaan uhanalaisuuden kriteerien muutos arviointien välillä.[26] Luumittaria on pidetty Suomessa aina harvinaisena ja paikoittaisena, mutta erityisesti 1970-luvulta alkaen se on kadonnut monilta esiintymisalueiltaan, ja vuoden 1988 jälkeen havaintoja on tehty noin puolet aikaisempaa vähemmän. Lajin uhanalaisuuden merkittävin syy on arvioinnin mukaan Etelä-Suomen soiden ojitus ja turvetuotanto. Suurimmiksi uhkatekijöiksi on puolestaan ilmoitettu joko lajin pieni kanta tai esiintymisalueiden pieni koko ja vähäisyys. Olemassa olevat kannat ovat Suomessa kuitenkin pääosin vakaita.[4][14][27] Vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnin mukaan lajin elinalueet Suomessa ovat voimakkaasti pirstoutuneet ja yhteenlasketulta kooltaan alle 2 000 neliökilometriä. Arvioinnin ennusteen perusteella sekä luumittarin esiintymisalue, soveliaan elinympäristön määrä ja laatu että esiintymien määrä tulevat vähenemään tulevaisuudessa.[26]

Uhanalaisuudesta huolimatta Suomessa lajilla on elinvoimainen kanta ainakin kolmella suojelualueella: Torronsuon, Valkmusan sekä Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa.[4][28] Lisäksi lajia on tavattu monilla soilla Kurjenrahkan ja Liesjärven kansallispuistoissa.[29][30] Metsähallitus on esittänyt omissa perhostutkimuksissaan, että luumittarille pitäisi laatia alueellinen suojeluohjelma ja suojelualueilla olevat populaatiot pitäisi inventoida tarkemmin. Silloin esimerkiksi metsäojien tukkimisen tarve kansallispuistoissa voitaisiin selvittää.[31] Suomen ympäristökeskus on puolestaan kehottanut turvaamaan suojelualueiden ulkopuolisetkin elinympäristöt, mikä voidaan tehdä palauttamalla mahdollisuuksien mukaan jo ojitettuja soita luonnontilaan ja säilyttämällä luumittarin luonnontilaiset esiintymisalueet koskemattomina.[4]

Lajin nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plinius vanhemman Naturalis historia -teoksen kansilehti 1600-luvulta

Luumittarin suvun tieteellinen nimi Aspitates on virheellisesti kirjoitettu muoto latinan sanasta Aspilates, joka tarkoittaa Plinius vanhemman teoksessaan Naturalis historia kuvaamaa arabialaista tulisen tai hopeisen väristä korukiveä.[32][33] Luumittarin kuvasivat alun perin vuonna 1775 Michael Denis ja Ignaz Schiffermüller. He sijoittivat lajin sukuun Geometria, mutta Georg Friedrich Treitschke siirsi sen nykyiseen sukuunsa vuonna 1825. Vaikka hän korjasi antamansa nimen kirjoitusasun vuoden 1827 julkaisussaan, käytetään suvun tieteellisenä nimenä silti tieteellisen luokittelun nimistösääntöjen mukaan t:llistä muotoa.[2][33]

Luumittarin lajinimi gilvaria on myös peräisin latinasta, jossa sana gilvus tarkoittaa vaalean keltaista.[33][34] Tieteellisen lajinimen lisäksi monien muidenkin kielten nimet kuvaavat luumittarin oljenkeltaista väriä: hollanniksi laji on strogele spanner, oljenkeltainen mittari, ja samoin englannin straw belle ja ranskan l'Aspilate jaunâutre viittaavat olkeen. Saksaksi luumittari on Einstreifiger Trockenrasenspanner, "yksiraitainen kuivan ruohon mittariperhonen".[33] Ruotsinkielinen nimi blomrismätare, suokukkamittari, taas on peräisin toukan ravintokasvista.[27]

Luumittarin vanha suomenkielinen nimi oli suonimittari, joka esiintyi ensimmäisen kerran J. E. Aron teoksessa Suomen perhoset vuonna 1900.[35] Aron kirja oli ensimmäinen suomen kielellä julkaistu perhoskirja, ja sitä varten oli myös luotu suomenkieliset nimet kaikille Suomesta tavatuille suurperhosille.[36] Suonimittari, kuten useimmat muutkin lajinimistä, oli ilmeisesti lehtori A. J. Melan käsialaa.[37] Seuraava kattava julkaisu Suomen perhosista ilmestyi 1930- ja 1940-luvuilla Suomen eläimet -kirjasarjassa, jonka viides osa Mittarit ilmestyi 1946. Lajia kutsuttiin siinäkin vielä suonimittariksi.[11] Nykyisen nimensä luumittari sai 1980-luvulla, kun Suomen Perhostutkijain Seuran julkaisemaa Suomen perhoset -kirjasarjaa varten myös Suomessa tavattujen mittareiden nimistöä uudistettiin. Uusi nimistö perustui pääosin K. J. Vallen jo Suomen eläimet -sarjassa käyttämiin nimimuotoihin, mutta joillekin lajeille haluttiin antaa esimerkiksi kieliasultaan uudenaikaisemmat tai kuvaavammat nimet. Tässä yhteydessä nimistötyöstä päävastuussa ollut Kauri Mikkola muutti suonimittarinkin nimen nykyiseksi luumittariksi.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johan Emil Aro: Suomen perhoset – paraiden lähteiden mukaan sommitteli J. E. Aro. Wanamon kirjoja n:o 1. Helsinki: Otava, 1900. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • J. Cifuentes & M. Alcobendas: Los Geometridae de Navarra (España), subfamilia Ennominae Duponchel, [1845] (Lepidoptera: Geometridae). SHILAP Revista de Lepidopterología, 2008, 36. vsk, nro 141, s. 19–50. Artikkelin verkkoversio (pdf). (espanjaksi)
  • Dalius Dapkus: Macrolepidoptera of Lithuanian peatbogs. Norwegian Journal of Entomology, 2001, 48. vsk, nro 1, s. 161–166. Lehden verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  • I. Dodok: The fauna of Geometridae (Lepidoptera) in the region of Užice in western Serbia. Acta Entomologica Serbica, 2006, 11. vsk, nro 1, s. 61–75. Artikkelin verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  • Sven-Ingo Erlacher: Rote Liste der Spanner (Lepidoptera: Geometridae) Thüringens. 2. Fassung, Stand: 10/2000, s. 235–240. Teoksessa: Naturschutzreport 18. Jena: Thüringer Landesanstalt für Umwelt und Geologie, 2001. Artikkelin verkkoversio (pdf). (saksaksi)
  • Larry Huldén (toim.): Suomen suurperhosatlas. Helsinki: Suomen Perhostutkijain Seura & Luonnontieteellinen keskusmuseo, 2000. ISBN 951-98525-0-6.
  • Kari Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla – Osa 1: Puurijärvi-Isosuo, Kurjenrahka, Torronsuo, Kurasmäki, Tammimäki ja Lenholm. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja: Sarja A No 57. Vantaa: Metsähallitus, 1996. ISBN 951-53-0863-1.
  • Kari Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla – Osa 2: Nuuksio, Liesjärvi, Tervalamminsuo, Purinsuo, Tartlamminsuo, Luutasuo ja Luutaharju. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja: Sarja A No 58. Vantaa: Metsähallitus, 1996. ISBN 951-53-0864-X.
  • Kauri Mikkola, Ilkka Jalas & Osmo Peltonen: Suomen perhoset – Mittarit 2. [Klaukkala]: Recallmed & Suomen Perhostutkijain Seura, 1989. ISBN 951-9221-23-9.
  • Kauri Mikkola, Jussi Murtosaari & Kari Nissinen (toim.): Perhosten lumo – Suomalainen perhostieto. Suomen Perhostutkijain Seuran 50-vuotisjuhlajulkaisu. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-3317-6.
  • Mark S. Parsons: The United Kingdom Biodiversity Action Plan moths – selection, status and progress on conservation. Journal of Insect Conservation, 2004, 8. vsk, nro 1, s. 95–107. Artikkelin maksullinen verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  • Mark Parsons, David Green & Nigel Bourn (toim.): Lepidoptera Conservation Bulletin, Toukokuu 2000 – maaliskuu 2001, nro 2, s. 1–50. Artikkelin verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  • Pertti Rassi, Esko Hyvärinen, Aino Juslén & Ilpo Mannerkoski (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Helsinki: Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Teoksen verkkoversio.
  • Uunio Saalas: Suomalaisista hyönteisnimistä. Acta Forestalia Fennica, 1934, 40. vsk, nro 27, s. 641–672. Suomen metsätieteellinen seura. Artikkelin verkkoversio (pdf).
  • Bernard Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles. Hong Kong: Viking, 1984. ISBN 0-670-80354-5.
  • Peder Skou: The geometroid moths of North Europe (Lepidoptera: Drepanidae and Geometridae). Tanskankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Elisabeth Folino. Leiden: E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-07859-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Päivö Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset. Ympäristöopas 22. Helsinki: Suomen ympäristökeskus & Suomen Perhostutkijain Seura, 1997. ISBN 952-11-0595-X.
  • K. J. Valle: Suurperhoset – Macrolepidoptera 4, Mittarit – Geometrae. Suomen eläimet – Animalia Fennica 5. Porvoo: WSOY, 1946.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Mikkola ym: Suomen perhoset – Mittarit 2, s. 214.
  2. a b c Markku Savela: Aspitates Treitschke, 1825 Lepidoptera and some other life forms. 9.8.2008. Viitattu 11.10.2010.
  3. a b c Ian Kimber: 1967 Straw Belle Aspitates gilvaria 2010. UKMoths. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset, s. 56–57.
  5. a b c d Strogele spanner (Aspitates gilvaria) Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
  6. a b c d e f g h Straw Belle - Aspitates gilvaria (pdf) Kent Landscape Information System: Species fact sheets. 2004. Kent County Concil. Viitattu 13.10.2010. (englanniksi)
  7. a b c d e f Skou: The geometroid moths of North Europe, s. 265–266.
  8. a b c d e f g h Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles, s. 66.
  9. a b c d e f g h i j Straw Belle Aspitates gilvaria (pdf) Butterfly Conservation. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  10. Strogele spanner (Aspitates gilvaria) - De rups Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
  11. a b Valle: Mittarit – Geometrae, s. 335–336.
  12. Pertti Pakkanen: Rhodometra sacraria (Linnaeus, 1767) 8.2.2006. Viitattu 29.9.2010.
  13. a b Strogele spanner (Aspitates gilvaria) - Verspreiding en zeldzaamheid Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
  14. a b c Huldén: Suomen suurperhosatlas, s. 154.
  15. a b c Cifuentes & Alcobendas: Los Geometridae de Navarra (España), s. 45–46.
  16. Dapkus: Macrolepidoptera of Lithuanian peatbogs, s. 163.
  17. a b c Parsons: The United Kingdom Biodiversity Action Plan moths, s. 101–102.
  18. Parsons, Green & Bourn (toim.): Lepidoptera Conservation Bulletin, s. 21.
  19. Erlacher: Rote Liste der Spanner (Lepidoptera: Geometridae) Thüringens, s. 236.
  20. Dodok: The fauna of Geometridae (Lepidoptera) in the region of Užice in western Serbia, s. 70.
  21. Dapkus: Macrolepidoptera of Lithuanian peatbogs, s. 163, 165.
  22. Willy De Prins & Chris Steeman: Aspitates gilvaria ([Denis & Schiffermüller], 1775) Catalogue of the Lepidoptera of Belgium. 2011. Flemish Entomological Society. Viitattu 16.5.2011. (englanniksi)
  23. a b c d Parsons: The United Kingdom Biodiversity Action Plan moths, s. 105–106.
  24. a b Aspitates gilvaria subsp. gilvaria (Denis & Schiffermüller, 1775) Straw Belle (pdf) (Species pages for 2007 UK BAP priority species) UK Priority Species data collation. 7.7.2009. Joint Nature Conservation Committee. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  25. Parsons, Green & Bourn (toim.): Lepidoptera Conservation Bulletin, s. 6.
  26. a b c Rassi ym. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 442.
  27. a b c Silmälläpidettävät perhoset 15.10.2001. ymparisto.fi: Suomen ympäristökeskus. Viitattu 30.8.2010.
  28. Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla, osa 1, s. 14.
  29. Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla, osa 1, s. 17, 20.
  30. Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla, osa 2, s. 23, 27, 30.
  31. Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla, osa 1, s. 14, 20, 24.
  32. Karl Friedrich Theodor Mayhoff (toim.) & Gaius Plinius Secundus (Plinius vanhempi): ”50”, Naturalis historia - liber XXXVIII. Plinius kuvaa kaksi kiveä, joilla on sama nimi. Toisen väriksi mainitaan ignei coloris (lat. igneus = tulinen), toisen argentei coloris (lat. argenteus = hopeinen, hopeoitu). Bibliotheca scriptorum Graecorum et Romanorum Teubneriana, 1906. Luvun verkkoversio. (latinaksi)
  33. a b c d Strogele spanner (Aspitates gilvaria) - Naamgeving en systematiek Vlindernet. 2.7.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 8.10.2010. (hollanniksi)
  34. Adolf V. Streng: Latinalais - suomalainen sanakirja. 4. painos, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 196. Jyväskylä: SKS, 1992. ISBN 951-717-741-0.
  35. Aro: Suomen perhoset, s. 202.
  36. Saalas: Suomalaisista hyönteisnimistä, s. 647.
  37. Mikkola, Murtosaari & Nissinen (toim.): Perhosten lumo, s. 14.
  38. Mikkola ym: Suomen perhoset – Mittarit 2, s. 15–16.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]