Kiinan tasavalta (1912–1949)

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kiinan tasavalta (1912–49))
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiinan tasavalta
中華民國
(Zhōnghuá Mínguó)
1912–1949
lippu
lippu
vaakuna
Ylin: Lippu (1912–28)
Alin: Lippu (1928–49)
Ylin: Vaakuna (1912–28)
Alin: Vaakuna (1928–49)

sijainti

Kiinan tasavalta vuonna 1912

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti Sun Yat-sen (1912)
Yuan Shikai (1912-1916)
Li Tsung-jen (1949-1950)

Pääkaupunki Nanjing (1912, 1927–1949)
Peking (1912–1927)

Pinta-ala
– yhteensä 11 077 380 km² (1912) km² 

Väkiluku 432 375 000 (1912)
541 670 000 (1949)

Historia
– Xinhai-vallankumous 10. lokakuuta 1911
– Tasavallan perustaminen 1. tammikuuta 1912
– Kiinan–Japanin sota 19371945
– Perustuslain hyväksyminen 25. joulukuuta 1947
– Kiinan sisällissota 19461950
– Kiinan kansantasavallan perustaminen 1. lokakuuta 1949
– Kuomintang vetäytyy Taiwanille 7. joulukuuta 1949

Viralliset kielet Mandariinikiina

Valuutta Kiinan Yuan
Vanha Taiwanin dollari

Kansallislaulu Qīng yún gē (卿雲歌)

Edeltäjä(t) Qing-dynastia Qing-dynastia

Seuraaja(t) Kiinan kansantasavalta Kiinan kansantasavalta
Mongolia Mongolia
Kiinan tasavalta Kiinan tasavalta

Kiinan tasavalta oli itäaasialainen valtio vuosina 1912-1949, joka sijaitsi nykyisen Kiinan kansantasavallan ja Taiwanin alueella. Maan alkuvuosina siihen kuului myös nykyinen Mongolian alue. Kiinan tasavalta perustettiin Qing-dynastian kaatuessa vuonna 1911. Kiina ajautui kuitenkin pian sisällissotaan eri sotaherrojen välillä ja Japani miehitti maan pohjoisosia. Kiinan sisällissodan jälkeen 1949 tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle, jota se on joidenkin Etelä-Kiinan meren saarten lisäksi hallinnut ainoana alueenaan siitä lähtien. Kiinan tasavallan paikan manner-Kiinassa on tämän jälkeen perinyt Kiinan kansantasavalta.

Keisarivallan kukistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan Qing-dynastian ongelmaksi tuli 1800-luvun alussa kaksi seikkaa. Ensimmäinen oli sisäinen väestöpaine: 1700-luvun alusta 1800-luvun puoliväliin väestö kasvoi noin kolminkertaiseksi (ollen tuolloin noin 450 miljoonaa henkeä). Viljelysmaa ei kuitenkaan lisääntynyt samassa suhteessa; ainoastaan Mantsuriassa otettiin uusia alueita merkittävässä määrin viljelyyn 1800-luvulla alkaneen kiinalaissiirtolaisuuden myötä. Viljelyskasveissa tai -tekniikassa ei myöskään tapahtunut oleellista muutosta, eikä mitään ’teollista vallankumousta’ käynnistynyt. Väestönkasvu lisäsi kilpailua maasta, nosti maanvuokria ja paransi tilanomistajien asemaa. Se alensi valtaosan elintasoa, jopa kasvatti nälänhädän uhkaa huonoina vuosina.

Toinen ongelma oli ulkoisen paineen kasvu, kun länsivallat kiinnostuivat Kiinasta. Ne pystyivät nyt merenkulku- ja sotatekniikan kehityttä ensi kertaa vakavasti sekaantumaan sotilaallisella mahdillaan sen asioihin. Ne halusivat avata Kiinan markkinat kaupalle ja saada diplomatian sääntöjen mukaisen kohtelun, jota Kiinan keisari ei ’barbaareille’ suonut.[1]

Koska Britannian tuottamat tekstiilit eivät tehneet kauppaansa Kiinassa, jossa parempilaatuiset käsintehdyt tekstiilit olivat suunnilleen saman hintaisia, maan kauppatase jäi alijäämäiseksi. Etenkään teekaupan rahoittamiseksi ei brittiläisillä ollut kiinalaista osapuolta kiinnostavia kauppa-artikkeleita tarjolla. Ison-Britannian valtio sai merkittäviä tuloja kassaansa teekaupasta saaduista tulli- ym. tuloista. Itä-Intian kauppakomppania alkoi tuottaa oopiumia Intiasta Kiinaan lisätäkseen myyntiään.

Kiina kielsi oopiumin myynnin jo vuonna 1729, mutta lakia alettiin soveltaa vasta 1821. Kiinalaisten pyrkimys estää tuonti johti ns. ensimmäiseen oopiumsotaan (1840-1942). Sodan seurauksena britit saivat Kiinan avaamaan rajansa kansainvälisellekaupalle. Oopiumsodat päättäneet rauhansopimukset antoivat länsivalloille myös oikeuden määrätä Kiinan tullit alhaisiksi, mikä helpotti länsimaiden vientiä Kiinaan. Epäoikeudenmukaiset sopimukset ja sotakorvaukset pakottivat Kiinan lisäämään verotusta.

Ulkomaiden vaikutus lisääntyi jatkuvasti, uudet paikkakunnat avautuivat, länsivaltojen kansalaiset saivat ekstraterritoriaalioikeuksia eli pääsivät Kiinan tuomiovallan alaisuudesta. Vuosisadan lopulla ulkomaat saivat toimi-lupa alueita ja siirtomaita Kiinasta.[1]

Lännen vaikutus kasvaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäisesti Kiinaa ravisutti 1800-luvun puolivälissä suuret kapinaliikkeet, jotka pyrkivät kukistamaan mantsudynastian. Näistä huomattavin oi ns. Taiping-kapina, joka sai suuria osia Keski-Kiinaa haltuunsa. Kapinalliset pyrkivät toteuttamaan maan päällä Taivaallisen rauhan suuren valtakunnan (Taiping tianguo). Taipingit olivat ideologialtaan mielenkiintoinen ryhmä, sillä heidän opeissaan oli läntistä vaikutusta. Liikkeen johtajat olivat saaneet herätteitä kristillisestä propagandasta, joskin opissa oli myös kiinalaisesta perinteestä saatua ainesta.

Toiseksi kapinalla oli positiivinen yhteiskuntaihanne, joka edellytti radikaaleja muutoksia: maanjakoa, naisen aseman parantamista jne. Käytännössä uudistusten toteutus kangerteli: sota esti määrätietoisen politiikan ja toisaalta Taiping-liikkeen johtajat olivat kaikesta huolimatta paljon tasa-arvoisempia kuin liikkeen muut jäsenet. Taiping-valtion pääkaupunki Nanjing kukistui vuonna 1864.

Taiping-kapina vuosina 1850–1864. Wu Yourun kuparipiirros 1886.

Ulkoisen vaaran ja sisäisten vaikeuksien edessä oli jotakin tehtävä. Kapinoiden kukistumisen myötä Kiinan johtoon tuli ryhmä miehiä, jotka pyrkivät restauraatioon, maan vahvistamiseen perinteen pohjalla. He uskoivat pitkään, että entisiä menetelmiä voitiin jatkaa. Maata aloitettiin uudistamaan pitäen "kiinalaista oppia perustana ja käyttäen länsimaista tekniikkaa käytännöllisen hyödyn saamiseksi". Kiinnostuksen kohteena oli ennen kaikkea asetekniikkaa, kaivokset ja laivanrakennus. Tulokset eivät olleet kovin hyviä, sillä taloudellinen panostus niihin oli pientä ja yritykset vanhoillisten virkamiesten määräysvallan alla.[2]

Sisäisen modernisaation ajatus kärsi haaksirikon vuosisadan vaihteessa. Ulkomaiden kilpailu oikeuksista Kiinassa kiihtyi, ja peliin liittyi aasialainen valta Japani. Tappio sodassa, Japania vastaan vuosina 1894-1895, aiheutti Kiinan intellektuellien keskuudessa uudistusajatusten leviämisen. Nyt haluttiin ottaa oppia, Japanin esikuvan mukaan, myös länsimaiden institutionaalisesta ja poliittisesta rakenteesta.

Tasavaltalainen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen mielipide alkoi olla monarkiaa vastaan, jonka katsottiin tekevän uudistuksensa pakosta. 1890-luvulta lähtien oli syntynyt vallankumouksellisia liikkeitä, jotka avoimesti vaativat dynastian kukistamista. Uudistukset sen hallitessa olivat mahdottomia tai hyödyttömiä. Propagandassa mantšut kuvattiin jopa rodullisesti muukalaisiksi, jotka estivät kiinalaisten vallan. Tavoitteeksi tuli tasavalta ja vallankumous, kun uudistus ylhäältä käsin oli osoittautunut mahdottomaksi toteuttaa. Salaisia järjestöjä syntyi useita. Niiden jäsenet kuuluivat Kiinan yhteiskunnan moderneihin kerroksiin, teollisuudenharjoittajiin, opiskelijoihin ja uuden armeijan upseereihin.

Vallankumousliike oli ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Se oli organisoitunut erityisesti Japanissa ja länsimaiden hallussaan pitämissä sopimussatamissa pääosin Sun Yat-senin ja tämän perustaman Tongmenghui-puolueen taakse. Osa Japanissa opiskelevista isänmaallisista opiskelijoista sen sijaan kannatti Liang Qichaon tai Kang Youwein uudistuslinjaa ja perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä rauhanomaisin keinoin. Monet pelkäsivät, että ulkomaat käyttäisivät vallankumousta hyväkseen ja ottaisivat haltuunsa lisää kiinalaisia maita.[3]

Kiinan kaupunkeihin oli samaan aikaan muotoutunut uusi kansainvälisesti suuntautunut porvaristo, joka oli riippumaton vanhasta maanomistajaluokasta. Shanghain liikemiehet esittivät hyvin samansuuntaisia vaatimuksia kuin Pekingin radikaali älymystö. Uuden vaurauden löytänyt porvaristo vaati riippumattomuutta ja vapautta valtiosta. Se ei kuitenkaan ollut valmis seuraamaan uuden kulttuurin liikettä tämän kulkiessa kohti poliittista radikalismia.

Vuodesta 1910 lähtien yleinen tyytymättömyys kasvoi. Syksyllä 1911 tasavaltalaiset opintopiirit valmistelivat kapinaa Wuhanissa. He kirjoittivat myös Tongmenghui-puolueelle aikeestaan, mutta heitä ei otettu tosissaan. Samaan aikaan Sichuanissa lakkoiltiin ja paikallinen kuvernööri päätti pidättää mielenosoittajia. Tästä seurasi aseellinen yhteenotto ja keskushallinto lähetti mantšuarmeijan yksiköitä paikalle Wuhanista. Wuhanissa opintopiiriläiset räjäyttivät vahingossa pommin, ja asiaa tutkimaan lähteneet poliisit saivat käsiinsä opintopiirin jäsenlistan. Opintopiiriläisten peli olisi pelattu ellei vallankumous alkaisi heti, joten he päättivät yrittää. He ottivat haltuunsa ammusvaraston ja maakunnan rahavarat. Jostakin syystä jopa armeijan komentaja pakeni Wuhanista.

Johtajakseen opintopiiriläiset valitsivat Li Yuanhongin, sillä hän oli hieman vanhempi ja arvovaltaisempi henkilö. Tämä onnistuikin suostuttelemaan maakuntaneuvoston perustuslailliset taaksensa. Muuallakin lähistöllä maakuntaneuvostot saatiin julistamaan alueensa itsenäisiksi. Johtoon valittiin aina joku paikallisesti merkittävä eliitin edustaja.

Nanjing-katu Xinhai vallankumouksen jälkeen vuonna 1911.

Keskushallinnossa katsottiin Yuan Shikain olevan oikea mies taltuttamaan kapina. Yuan ei kuitenkaan suostunut, mutta kun toiseksi soveliain henkilö murhattiin, yritettiin häntä suostutella keinolla millä hyvänsä. Yuan Shikai vaati ehtonaan että parlamentti oli perustettava ja hänen itsensä oli saatava valtaa. Perustuslaki julistettiinkin voimaan ja Yuan Shikai johdatti armeijansa kohti Wuhania. He etenivät nopeasti Hanyangiin asti, mutta viimeisenä erottimena olevaa jokea ei ylitetty vaan Yuan Shikai alkoi hakea kompromissia.

Tongmenghui halusi nyt mukaan vallankumoukseen ja lähetti ihmisiä organisoimaan joukkoliikettä eri kaupungeissa, mutta nämä tukahdutettiin helposti. Tongmenghuin edustajia oli kuitenkin Shanghaissa vallankumousta ajamassa ja puolue tunnustettiin valtakunnalliseksi vaikuttajaksi. Etelä-Kiinassa alkoi olla huomattava määrä itsenäiseksi julistautuneita maakuntia, ja Tongmenghui perusti Nanjingiin senaatin näitä edustamaan. Koska soveliasta keisaria ei ollut tarjolla, eliitin kannalta ainoa järkevä ratkaisu näytti olevan tasavallan perustaminen. Kaaosta ei haluttu ulkomaiden takia, Venäjä kuitenkin ehti painostaa Kiinan hyväksymään Ulko-Mongolian itsenäisyys ja britit jättämään Tiibetin rauhaan ja myöntämään ulkomaisille tuomiovalta myös kiinalaisten osalta sopimussatamissa.

Tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yuan Shikain hallituskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan ensimmäiset presidentit: Yuan Shikai (vasemmalla) ja Sun Yat-sen (oikealla).

Kiinan tasavalta perustettiin virallisesti 1. tammikuuta 1912 Xinhai vallankumouksen jälkeen. Tasavalta korvasi Qing-dynastian ja päätti yli kaksituhatta vuotta kestäneen keisarivallan Kiinassa. Senaatin piti nyt valita presidentti, suosituimpia ehdokkaita olivat Yuan Shikai ja Li Yuanhong. Kompromissiksi eteläisen tasavallan väliaikaiseksi presidentiksi valittiin Sun Yat-sen vuonna 1912, ja tästä alkoi uusi ajanlasku tasavallassa. Tongmenghui muodosti uuden hallituksen, jolla oli kuitenkin valtaa vain Shanghain seudulla, sillä läheskään kaikki etelän itsenäistyneet maakunnat eivät tunnustaneet Nanjingin senaattia ja pohjoisessa valta kuului yhä Qing-keisarille. Sun Yat-sen havaitsi, että Yuan Shikai oli ainoa, jolla oli ulkomaistakin kannatusta. Hän ilmoitti, että Yuan Shikai nimitettäisiin presidentiksi, jos Pohjois-Kiina liittyisi tasavaltaan.[3]

Yuan Shikai alkoi neuvotella asiasta hovin kanssa, sillä osa hänen omista sotilaistaankin kannatti tasavaltaa. Yuan lupasi turvata mantšukeisarihuoneen turvallisuuden Kielletyssä kaupungissa, eikä hovi voinut muuta kuin suostua ehtoihin. Niinpä Yuan Shikai nimitettiin presidentiksi ja hänen painostuksestaan parlamentti muutti Pekingiin, joka pysyi Kiinan pääkaupunkina.

Tohtori Sun Yat-senin ja Sung Tšiao-jenin suraajilla, jotka muodostivat Kuomintang-puolueen (Kansallinen kansanpuolue) oli parlamentissa enemmistö. Kaksipuoluejärjestelmän toisena puolueena toimi Edistyspuolue. Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit järjestettiin vuosien 1912 ja 1913 taitteessa. Koko maan kattaneissa vaaleissa valittiin edustajat kaksikamariseen kansalliskokoukseen sekä maakuntien edustuslaitoksiin. Äänioikeus oli vain koulutetuilla ja varakkailla miehillä, mutta tämäkin oli selvä parannus keisarivallan loppuaikoina järjestettyihin vaaleihin. Vaalit olivat historiallisesti merkittävät, sillä niissä kilpaili vallasta kaikkiaan kolmisensataa poliittista yhdistystä.

Kuomintang voitti vaalit selvästi ja sai enemmistön parlamenttipaikoista. Vaalit osoittivat, että vaikka vallankumouksellisilla ei ollut hallussaan merkittäviä hallintovirkoja, heillä oli selvästi kannatusta ja tukijoita. Äänestäjät yhdistivät Kuomintangin onnistuneeseen vallankumoukseen. Puolueen siivitti vaalivoittoon myös lupaus paikallisesta itsehallinnosta, jota muut puolueet eivät ajaneet.

Parlamentissa Kuomintangin vastustajana oli Edistyspuolue, jossa toimi perustuslaillista monarkiaa aiemmin kannattaneita kiinalaisia. Yuan Shikaita tukenut Edistyspuolue oli kansallispuolueen tavoin useiden pienpuolueiden yhteenliittymä. Kaksipuoluejärjestelmän edellytyksen olivat olemassa, mutta siihen ei parlamentin lyhyen toiminnan aikana päästy. Tämä johtui siitä, että kansalliskokoukseen valitut edustajat vasta opettelivat toimimaan parlamentissa. Poliittinen oppositio oli edelleen vieras käsite, enemmistöpäätösten sijaan haettiin yksimielisyyttä ja henkilökohtainen lojaalius hallitsi poliittisia suhteita.

Helmikuussa 1913 pidetyissä vaaleissa Kuomintang voitti 269 paikkaa 596:sta ja kohosi suurimmaksi puolueeksi. Sung Tšiao-jenin oletettiin kohoavan tämän jälkeen pääministeriksi ja mahdollisesti presidentti Yuan Shikain haastajaksi valtakamppailussa. Kansalliskokouksen odotettiin myös säätävän uuden perustuslain. Sung kannatti parlamentaristista järjestelyä, jossa hallitus olisi vastuussa ensisijaisesti parlamentille eikä presidentille. Kun Sung oli lähdössä Shanghaista Pekingiin, häntä ammuttiin 20. maaliskuuta 1913 hänen ollessaan nousemassa junaan. Hän kuoli kaksi päivää myöhemmin vain 30-vuotiaana. Aihetodisteiden ja ampujan tunnustuksen perusteella murhan järjestäjäksi epäiltiin pääministeriä tai jopa presidentti Yuan Shikaita itseään.[4]

Sungin salamurha sai Sun Yat-senin tukijoineen yrittämään niin sanottua Kiinan toista vallankumousta Yuan Shikain syrjäyttämiseksi. Seitsemän maakuntaa julistautui itsenäisiksi Yuan Shikain nimitellessä kenraalejaan kuvernööreiksi. Tällöin Kuomintang julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, mutta sillä ei ollut riittävää tukea minkään aikaansaamiseksi. Yuan Shikain Beiyang-armeija kukisti alkavan kapinan ongelmitta ja maakunnat liitettiin entistäkin tiiviimmin Yuan Shikain alaisuuteen. Vuoden sisällä hän erotti kaikki Kuomintangin edustajat parlamentista, hajotti parlamentin ja hankki itselleen diktatorisen aseman. Kuomintang kiellettiin vuonna 1913 ja se toimi sen jälkeen maanpaossa Japanissa.

Perustuslainmuutoksessa nimitykset ja lakien säätäminen siirrettiin presidentin tehtäviksi. Parlamentti lopetti kokoontumisensa, presidentin valtakautta pidennettiin eikä valtakauden päättymisen jälkeen tarvittu vaaleja. Sotilasdiktatuuri piti maan kasassa, mutta maakunnat painoivat omia rahojaan ja hoitivat rahapolitiikan muutenkin pääosin itsenäisesti. Niinpä Yuan Shikai joutui turvautumaan ulkomaihin rahaa saadakseen, ulkomaille myönnettiin rautatieoikeuksia ja suolaveron kanto, pian myös budjetin ja tullien valvonta.[3]

Kun lännessä käytiin ensimmäistä maailmansotaa, Japanin hallitus lähetti Katō Takaakin laatimat 21 vaatimusta Kiinalle uhaten tehdä Kiinasta protektoraatin. Yuan Shikai suostui neuvotteluissa Japanin vaatimuksiin, mikä romahdutti hänen kannatuksensa täysin, jopa armeijan sisällä. Arvovaltaa saadakseen Yuan Shikai päätti julistautua keisariksi 1914. Keisarivallan palauttamisesta tehtiin virallinen päätös vuonna 1915, minkä seurauksena Yunnan julistautui itsenäiseksi ja Sichuan alkoi kerätä omaa armeijaa. Ulkomaillakin vastustettiin keisarihanketta ja lopulta Yuan Shikai suostui luopumaan ajatuksesta.

Heikko tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yuan Shikain virkaanastujaiset väliaikaiseksi presidentiksi 10. maaliskuuta 1912.

Kiinan ensimmäinen presidentti Yuan Shikai piti nuorta tasavaltaa koossa armeijansa avulla. Beiyangin armeija oli maan parhaiten koulutettu ja varustettu sotajoukko, joka pysyi yhtenäisenä komentajansa alaisuudessa. Yuanin kuoltua vuonna 1916 Kiina muuttui nopeasti sotaherrojen keskinäisen taistelun tantereeksi.

Yuan Shikai oli Kiinan armeijoiden uudistajista ja kehittäjistä merkittävin. Hänen kuoltuaan Beiyangin armeija hajosi kilpaileviin ryhmittymiin, joiden johdossa olivat Yuanin entiset upseerit. Anhuin ryhmää johti Duan Qirui, joka oli aikanaan yksi Kiinan voimakkaimpia sotaherroja. Zhilin ryhmän johdossa oli Feng Guozhang ja Fengtianin ryhmää johti Zhang Zuolin.

Beiyangin armeijasta hajonneet ryhmittymät taistelivat keskenään siitä, kuka saisi Pekingin hallintaansa. Pääkaupunkia hallussaan pitänyt sotaherra saattoi edustaa koko Kiinaa, sillä ulkomaat tunnustivat Pekingissä valtaa pitäneen hallituksen maan legitiiminä hallituksena. Pääkaupungin valtaamalla pääsi käsiksi tullimaksuihin ja saattoi hakea ulkomailta lainoja. Sotaherrojen keskinäinen taistelu johti siihen, että valta pääkaupungissa vaihtui tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan kun Pohjois-Kiinan sotaherrojen taistelivat Pekingin hallinnasta kansallisen yhtenäisyyden nimissä, kannattivat Etelä-Kiinan sotaherrat maakuntien riippumattomuutta.

Keisarivallan kukistuminen oli saanut Kiinassa keskipakoiset voimat vahvistumaan. Niin kauan kuin Yuan Shikai eli, hän kykeni pysyttämään maan valtansa alla. Hänen kuoltuaan 1916 Pekingin keskushallituksen merkitys kutistui vähiin. Vaikka maa muodollisesti pysyi yhtenä valtiona, sen eri osia hallitsivat tosiasiassa riippumattomat johtomiehet, joiden valta perustui sotilaalliseen mahtiin. Nämä ns. maakuntakenraalit erosivat poliittisilta tunnuksiltaan, mutta yhteistä heille oli se, että oma etu oli kuitenkin tärkein. Sotaherrat ja heidän muodostamansa klikit taistelivat vallasta ja pyrkivät asettamaan omia miehiään myös virallisen hallituksen johtoon. Ulkovalloista eritoten Japani pystyi sekaantumaan tähän kamppailuun. Hajaannuksen aikaa kesti äärimmäisessä muodossaan kymmenkunta vuotta, mutta eräät sotaherrat hallitsivat alueitaan jokseenkin suvereenisti aina kansantasavallan perustamiseen asti.

Sotaherrat kouluttivat joukkonsa kuuliaisiksi komentajalleen. Joukkoihin ei kuitenkaan ollut luottamista: karkuruus taisteluissa oli yleistä ja puolta vaihdettiin sen mukaan, kuka maksoi parhaiten. Usein sotilaat olivat tavallisia maanviljelijöitä, jotka otettiin väkisin palvelukseen.

Sotaherrojen kaudella olikin tuhoisat vaikutukset maanviljelyyn ja kaupankäyntiin Kiinassa. Lukuisat sodat, joihin enimmillään osallistui kaksi miljoonaa miestä, tuhosivat viljelysmaita. Kiinan tulvanestojärjestelmät tarvitsivat jatkuvaa korjausta ja ylläpitoa, ja heikkenivät nopeasti välinpitämättömyyden ja tuhojen seurauksena. Tämä johti osaltaan vuoden 1929 nälähätään. Maanviljelijöitä pakotettiin myös tuottamaan oopiumia, koska sen myynnillä saattoi rahoittaa sotimista.

Sotaherrojen valtakausi osoitti, ettei tasavaltaisuus kyennyt täyttämään kungfutselaisuuden jättämää aukkoa Kiinaa yhdistävänä ideologiana. Poliittinen valta perustui vahvoihin sotajoukkoihin, ei tyhjiin ajatuksiin ja ihanteisiin. Sotaherrojen kauden vaikutuksesta sekä kansallispuolue Kuomintang että kommunistit saivat riveihinsä sotilaskoulutuksen saaneita miehiä.[5]

Kulttuurin alalla nämä vuodet olivat kuitenkin uutta luovia, sillä ns. Uudenkulttuurin liike syntyi. Se koetti luoda modernin kulttuurin, joka olisi lähempänä kansaa ja kykenisi vahvistamaan Kiinan asemaa. Liike muuttui selvemmin poliittisesti, kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen kiinalaiset huomasivat japanilaisten lisänneen suurvaltojen suostumuksella valtaansa Kiinassa. Tieto johti suuriin opiskelijoista alkunsa saaneisiin mielenosoituksiin 1919. Toukokuun neljännen päivän liike merkitsi kansallisen liikkeen uutta nousua. Liikehdintä levisi myös kaupunkien uuden keskiluokan ja työväenluokan pariin. Se levitti modernia kansallismielisyyttä sekä sosialismia Kiinassa.[3]

Kuomintangin paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun alussa Kuomintang-puolue pystyi vahvistumaan ja saamaan tukialueita Etelä-Kiinasta. Se haki apua Neuvostoliitolta, joka suurvalloista tuntui ainoalta Kiinan kansalliseen liikkeeseen myötämielisesti suhtautuvalta valtiolta. Neuvostoliitto uskoi, että se tarvisti yhteistyötä anti-imperialistisen ja kansallisen porvarillisen puolueen kanssa. Kuomintang taas näki Lokakuun vallankumouksen suhteellisen alikehittyneen maan kansallisena vallankumouksena. Se myös oppi Neuvostoliitolta, kuinka rakennetaan maata holhoava, demokraattista sentralismia periaatteena käyttävä ja elitistinen puolue ja sen komennossa oleva puoluearmeija. Uuden Kuomintangin ideologiaksi tulivat anti-imperialismi, kansallismielisyys sekä vähäosaisten aseman parantaminen, jota voitiin kutsua sosialismiksi, mutta johon ei sisältynyt maan sisäistä luokkataistelua.

Ehdokkaita Sun Yat-senin seuraajaksi oli paljon eikä kukaan heistä oikein erottunut edukseen. Tšiang Kai-šek toimi välittäjänä ääriliikkeiden välillä ja sai siten arvostusta osakseen. Hän johdatti Kuomintangin sotaretkelle 1926–1928. Se hyökkäsi kahtena osastona, läntisessä osastossa olivat vasemmistolaiset ja se eteni Wuhaniin. Itäistä osastoa johti Tšiang Kai-šek ja se eteni Shanghaihin. Hän piti sitkeästi koossa armeijansa ja vapautti monet alueet sotaherrojen mielivallasta. Shanghaissa paikallinen työväenliike oli ottanut vallan jo ennen Kuomintangin saapumista, mutta yllättäen Tšiang Kai-šek kielsikin työväenliikkeen ja järjesti teurastuksen Shanghaissa. Pian muissakin kaupungeissa kukistettiin ammattiyhdistysliikkeet.

Kuomintangin Wuhanin siipi perusti uuden hallituksen, jossa kommunistitkin olivat mukana. Se julisti Tšiang Kai-šekin pois viralta, muttei sillä ollut keinoja toteuttaa tätä. Tšiang Kai-šek ilmoitti perineensä Sun Yat-senin vallan ja julistautui uuden hallituksen päämieheksi Nanjingissa. Syksyn sadonkorjuukapinan jälkeen Wuhanin hallitus kuitenkin sanoutui irti kommunismista ja palautui Tšiang Kai-šekin linjalle. Tämä toi mukanaan myös tärkeitä liittolaisia pohjoisessa, ja pian Kuomintang lähtikin jatkamaan sotaretkeään pohjoiseen kahtena rintamana. Sotaherrojen keskinäisen kahinoinnin vuoksi Kuomintang onnistui päihittämään ennalta ylivoimaiset vastustajansa ja valtasi Pekingin vuonna 1928.[6]

Nanjingin hallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuomintang pääsi yrittämään ohjelmansa toteuttamista ensimmäisenä. Tšiang Kai-šekin johtamat nationalistit nousivat Kiinassa valtaan oman armeijansa avulla ja kansansuosion tukemana. Sotaherroja vastaan suunnattu Pohjoinen sotaretki onnistui niin hyvin, että Tšiang saattoi perustaa Nanjingiin hallituksen vuonna 1928. Ulkomaiden tunnustama Nanjingin hallitus vaikutti lupaavimmilta hallitukselta Kiinassa lähes kahteen vuosikymmeneen.

Nationalistit perustivat Kiinaan maan ensimmäisen nykyaikaisen hallituksen. Hallinto jakautui Sunin oppien mukaan viiteen haaraan eli yuaniin. Lakiasäätävän, toimeenpanevan ja oikeudellisen yuanin lisäksi kiinalaisesta perinteestä otettiin mukaan hallinnollinen yuan ja virkamiestutkinnoista vastaava yuan. Näiden yläpuolella valtaa käytti tasavallan presidentti Tšiang Kai-šek. Nationalistien Kiina oli kommunistisen Kiinan tapaan yhden puolueen valtio. Kuomintangin oli määrä ohjata ja valistaa kiinalaisia siihen saakka, kunnes maa olisi kypsä demokratialle.

Kuomintang aloitti valtaan päästyään valtiojohtoisen kampanjan Kiinan teollistamiseksi ja kehittämeksi, ja kommunistit jatkoivat myöhemmin siitä, mihin nationalistit jäivät. Kiinan pankki- ja luottolaitosten nykyaikaistamisen lisäksi Kuomintangin valtakaudella maan rauta- ja maantieverkostoa kehitettiin merkittävästi. Ulkopolitiikassa Nanjingin hallitus onnistui vähentämään ulkomaiden erityisoikeuksia, jotka olivat 1800-luvulta lähtien suututtaneet kiinalaisia.

Sun Yat-senin tavoitteena oli viedä loppuun vuoden 1911 tasavaltalaisvallankumous, ja Tšiang Kai-šek näki itsensä Sunin työn jatkajana. Valtaan päästyään ja Tšiangin johtamana Kuomintang kuitenkin muuttui vallankumouksellisesta puolueesta yhteiskuntaa säilyttäväksi voimaksi. Nanjingin hallitus ei arkaillut lain ja järjestyksen ylläpitämisessä. Vainon kohteena olivat varsinkin kommunistit tai "bandiitit", kuten Tšiang heitä kutsui.

Marssivia Kiinan Kansallisen vallankumousarmeijan joukkoja.

Yhteiskunnallisten uudistusten tarvetta kuvaa se, että 1930-luvun alussa Kiinan kuolleisuusluku oli maailman korkein. Sunin kehittämä Kansan hyvinvoinnin periaate sisälsi ajatuksen tasa-arvoisesta maanomistuksesta, mutta sen toteuttaminen osoittautui Nanjingin hallitukselle mahdottomaksi. Kuomintang tukeutui vallanpidossaan tilanomistajaluokkaan, eikä kyennyt toteuttamaan maauudistusta ennen kuin sisällissodan jälkeen Taiwanin saarella. Neljä viidesosaa kiinalaisista asui 1930-luvulla edelleen maaseudulla, ja kun Kuomintang ei näyttänyt ajavan heidän etuaan, saivat syrjäseuduille ajetut kommunistit uusia tukijoita.

Kuomintang hallitsi pääosaa Kiinasta noin kymmenen vuoden ajan aina Japanin hyökkäykseen vuonna 1937. Koko valtakautensa ajan nationalistit kärsivät maan epäyhtenäisyydestä. Kommunistien lisäksi uudet sotaherrat nousivat vastustamaan Nanjingin hallitusta. Kaikesta huolimatta Kiinassa tapahtui Kuomintangin aikana edistystä. Japani ei nimittäin hyökännyt Kiinaan, vain siksi että se oli heikko, vaan koska Kiinan vahvistuminen koettiin uhaksi.

Kuomintangin ideologia oli kuitenkin kuollut pitkälti Sun Yat-senin myötä eikä merkittäviä uudistuksia tehty. Oikeastaan Nanjingin hallituksen valta ulottui vain noin 8 %:iin Kiinasta. Puolue piti yllä yksinvaltaa ja toimi kovaotteisesti kansalaisia kohtaan. Virkakoneisto oli korruptoitunut ja tehoton. Vuonna 1938 perustettiin Uuden elämän liike edistämään fasismia ja Tšiang Kai-šekin johtajakulttia. Kuomintang joutui toimimaan yhteistyössä paikallisten sotaherrojen kanssa, koska sillä ei ollut voimavaroja heidän vallastariisumisekseen. Kuomintangin vastustusta nosti se, ettei se toimineet aktiivisesti Japanin uhan purkamiseksi.[7]

Japanin-vastainen sota 1937–1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Generalissimus Tšiang Kai-šek, kuvattuna kiinalaisessa postimerkissä vuodelta 1945.

Japanin aikeet Kiinaa kohtaan oli helposti havaittavissa jo vuonna 1932 Japanin miehitettyä Mantšurian ja perustettua sinne nukkevaltiokseen Mantšukuon. Mantšurian menetys oli kova isku myös Kiinan taloudelle, sillä siellä oli paljon teollisuustuotantoa ja kaivoksia. Sen sijaan että toimenpidettä olisi pidetty sodan aloituksena, Tšiang Kai-šek valitti asiasta Kansainliitolle, joka oli kuitenkin voimaton Japanin suhteen. Japanilaiset levittäytyivät hiljalleen myös Mantšurian ulkopuolelle.

Kommunistit halusivat yhdistää voimansa Kuomintangin kanssa Japanin pysäyttämiseksi, sillä hyökkäys oli selvästi odotettavissa. Kommunistit muuttivatkin politiikkaansa sovinnollisemmaksi Kuomintangia kohtaan esittäen välirauhaa. Kuitenkin yhteistyö saatiin aikaan vasta kun Tšiang Kai-šek joutui omien kenraaliensa sieppaamaksi joulukuussa 1936. Nämä pakottivat hänet allekirjoittamaan yhteisrintamasopimuksen. Samaan aikaan Japani kiristi tahtiaan edetessään Kiinaan. Niin sanottu Marco Polon sillan välikohtaus 7. heinäkuuta 1937 merkitsi täysimittaisen sodan syttymistä maiden välille. Kuomintang ei vieläkään ollut halukas sotimaan japanilaisia vastaan, vaan piti päätavoitteenaan kommunistien kaatamista. Se järjesti hyökkäyksiä myös kommunisteja vastaan, vaikka nimellisesti olikin mukana yhteisrintamassa.

Japani eteni nopeasti pitkin Kiinan rannikkoa ja oli vallannut sen koko pituudelta vuonna 1938. Kuomintang kärsi jatkuvasti tappioita japanilaisia vastaan, kun taas kommunistit iskivät maaseudulta japanilaisten selustaan ja saavuttivat voittoja. Japanilaiset pitivät kaupunkeja hallussaan, mutta maaseutu pohjoisessa päätyi pitkälti kommunistien käsiin. Menestys, kurinalaisuus ja talonpoikien hyvä kohtelu nostivat kommunistien suosiota ja heidän voimavaransa armeija mukaan lukien voimistui erittäin nopeasti Japanin vastaisen sodan aikana.

Linjat sodassa pysyivät kutakuinkin vuoden 1938 asemissa toisen maailmansodan loppupuolelle saakka. Japanin oukkojen huolto oli riippuvainen Japanin ja Kiinan välisestä rahtilaivaliikenteestä, ja amerikkalaisten pommitukset haittasivat sitä. Tämän vuoksi Japani pyrki vuoden 1944 loppuun saakka hyökkäämään Yhdysvaltain Itä-Aasian lentokentille. Lopulta Kiinan-rintama jäi eristyksiin Japanin muista rintamista. Sota jatkui siihen saakka kunnes Japani antautui Yhdysvalloille maailmansodan päätteeksi vuonna 1945.[8] Japanilaisten peräännyttyä sekä Kuomintang että kommunistit kiiruhtivat ottamaan haltuunsa vapautuvaa maata ja takavarikoimaan japanilaisten aseita.

Sisällissota 1945–1950[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin peräännyttyä alkoivat taistelut Kuomintangin ja kommunistien välillä toden teolla. Maailmansodan päättyessä Kuomintang oli voimiltaan ylivertainen, ja kommunisteilla oli vahva asema vain maan pohjoisosassa. Mahdollisesti he saivat aseistusta Neuvostoliitolta. He arvioivat sodan muodostuvan pitkäksi ja pyrkivät siksi välttämään sen syttymistä. Kommunistit aloittivat maauudistuksia hallisemillaan alueilla, ettei riitaa Kuomintangin kanssa suotta syntyisi. Osapuolten välit kuitenkin kärjistyivät, ja sota syttyi keväällä 1946 Mantšuriassa.[9] Sodan aikana jatkuvasti kasvaneella kommunistien Kiinan kansanarmeijalla oli sodan päättyessä riveissään jopa 13 miljoonaa sotilasta, joten sen ei enää tarvinnut käydä vain pientä sissisotaa Kuomintangin joukkoja vastaan. Kuomintang puolestaan sai aseellista ja rahallista tukea Yhdysvalloista. Tästä huolimatta kommunistit levittivät valta-aluettaan ripeään tahtiin. Sota oli käytännössä ratkennut vuoden 1948 aikana, ja seuraavana vuonna kommunistit hyökkäsivät maan eteläosaan[9].

Vallankumouksen loppuvaiheessa vuonna 1949 lähes kaksi miljoonaa johtavaan luokkaan kuuluvaa henkilöä pakeni manner-Kiinasta, erityisesti Nanjingin kaupungista, Formosan saarelle ja otti nimen Taiwan. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, he eivät voineet seurata perässä. Niinpä Kiinan tasavalta jatkoi olemassaoloaan Taiwanilla, virallisen tulkinnan mukaan sieltä hallitaan myös Manner-Kiinaa, Manner-Kiinan puolella Taiwan lasketaan osaksi Kansantasavaltaa.

Kiinan tasavalta pyysi 3. tammikuuta 1950 Yhdysvaltojen apua Taiwanin puolustamiseksi. Yhdysvallat kieltäytyi pyynnöstä kaksi päivää myöhemmin.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiinan tasavalta (1912–1949).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 62-67. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  2. Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 65-69. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  3. a b c d Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 69-71. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  4. Song Jiaoren (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition
  5. http://fi.gbtimes.com/elama/kuomintang-ja-taistelu-tasavallasta
  6. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 4, s. 35. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1994. ISBN 951-0-18421-7.
  7. http://fi.gbtimes.com/elama/chiang-kai-shekin-kiina
  8. Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niel Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17, s. 324–325. Suom. Kirsti ja Arto Ingervo. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5.
  9. a b Ole Kristian Grimnes: ”Kommunistinen imperiumi”, Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 84–88. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.
  10. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.