Italianvinttikoira
| Italianvinttikoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Italia[1] |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 1 773[2] |
| Rodun syntyaika | 2 000–4 000 eaa. |
| Alkuperäinen käyttö | seura- ja metsästyskoira[3] |
| Nykyinen käyttö | seura- ja harrastekoira (ratajuoksu, maastojuoksu, agility) |
| Elinikä | 14–15 vuotta[4] |
| Muita nimityksiä | italiaano, itsku[5], Italian Sighthound, Italian Greyhound, levrette d'Italie, Italienisches Windspiel, pequeño lebrel italiano, itaalia väikehurt |
| FCI-luokitus |
ryhmä 10 Vinttikoirat alaryhmä 3 Lyhytkarvaiset #200 |
| Ulkonäkö | |
| Paino | enintään 5 kg |
| Säkäkorkeus | 32–38 cm |
| Väritys |
musta, harmaa, liuskeenharmaa tai isabellanvärinen - valkoinen väri hyväksytty vain rinnassa ja käpälissä |
Italianvinttikoira (ital. piccolo levriero italiano) on pienikokoinen italialainen vinttikoira joka kuuluu FCI:n roturyhmään 10.[1] Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis italicus[6].
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italianvinttikoira on pienin vinttikoirista. Se on ulkomuodoltaan pieni, siro, kurvikas ja elegantti vinttikoira, joka liikkuu rodulle tyypillisin kevein askelin. Rodussa esiintyy erilaisia tyyppejä, mutta rotu ei ole kuitenkaan jakautunut erillisiin näyttely- ja juoksulinjoihin. Sekä urosten että narttujen säkäkorkeus on 32 –38 cm ja paino alle 5 kg. Italianvinttikoira on pitkälinjainen koira, jonka runko mahtuu neliöön. Rotumääritelmän mukaan italianvinttikoiran etukulmaukset ovat hyvin vähäiset ja takaraajat taas voimakkaasti kulmautuneet. Italianvinttikoiran turkki on lyhyttä, silkinpehmeää ja aluskarvatonta. Sallitut värit ovat yksivärinen musta, harmaa, liuskeenharmaa tai isabellanvärinen kaikin mahdollisin vivahtein (= kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tumman ruskeaan). Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa noudatettavan FCI:n rotumääritelmän mukaan valkoista väriä sallitaan vain rinnassa ja käpälissä. Suurin osa maailman italianvinttikoirista elää kuitenkin maissa, joiden rotumääritelmä (AKC ja Englannin Kennelkubi) sallii valkoisen värin ja valkoiset merkit italianvinttikoiralla.
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rotumääritelmän mukaan italianvinttikoira on pidättyväinen, lempeä ja mukautuvainen. Monet yksilöt ovat kuitenkin vähemmän pidättyväisiä ja vieraillekin avoimia. Nuorena italianvinttikoira on yleensä hyvin vilkas. Italianvinttikoiraa tulee sosiaalistaa heti pentuna. Muutoin siitä voi tulla hermostunut ja pelokas yksilö.
Italianvinttikoira on liikunnallinen koira. Ulkoasuunsa ja kokoonsa nähden se on nopea, vahva ja kestävä koira, jonka kunto kestää hyvin pitkiä remmi- ja metsälenkkejä. Sille riittää aivan normaali liikunta ja tulee toimeen seurakoirana, vaikka sen kanssa ei harrasteta kilpaurheilua. Italianvinttikoiran kylmänarkuus rajoittaa ulkoilua talvella, pitkiä lenkkejä kovemmilla pakkasilla ei voi välttämättä tehdä.
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italianvinttikoira polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista.[1] Rodun ensimmäisenä tunnettuna kasvattajana pidetään Egyptin kuningatar Kleopatraa.[7] Kreikan Lakoniasta löydetyissä esineissä on kuvia, joista voidaan päätellä rodun kulkeutuneen Kreikan kautta Italiaan noin 500-luvulla eaa. Koira kehittyi renessanssiajan aatelisten hoveissa ja esiintyy useissa tuon ajan maalauksissa.[1]
David Hancockin mukaan nykyinen italianvinttikoira on kotoisin Britanniasta, ja se on alkuperältään kääpiökokoinen vinttikoira. Lillian Raymond-Mallock mainitsi teoksessaan Toy Dogs vuonna 1907, että alkuperäinen italialainen rotu oli huomattavasti kookkaampi. Koon pieneminen on vaikuttanut myös kestävyyden ja sitkeyden heikkenemiseen. 1900-luvun alussa rotua risteytettiin toisinaan kääpiöterrierin kanssa pienen koon säilyttämiseksi, mistä seurauksena olivat omenanmuotoinen kallo ja ulostyöntyvät silmät.[8]
Rotu on säilynyt lähes muuttumattomana läpi vuosisatojen. Renessanssin ajan maalauksesta irrotettu italianvinttikoira voisi aivan hyvin mennä tämän päivän näyttelykehään ja tulla siellä palkituksi. Italianvinttikoiran päätarkoitus lienee ollut kautta aikojen olla seurakoirana hovien naisille, mutta ilmeisesti se on päässyt naisten mukaan myös metsästysretkille, kun miehet metsästivät isojen koiriensa avulla. Esimerkiksi Fredrik Suuren italianvinttikoirat osallistuivat metsästysretkille.
FCI:n perustamista seuraavina vuosikymmeninä italianvinttikoira kuului kääpiökoiraryhmään, ja vasta 1960-luvulla se siirrettiin osaksi vinttikoiraryhmää (FCI-ryhmä 10). Rotu kuuluu edelleen kääpiökoiraryhmään Englannissa ja Yhdysvalloissa.
Ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat Suomeen 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Rekisteröintimäärät olivat aluksi hyvin pieniä, ja vasta 1990-luvulla ylitettiin 40 rekisteröidyn koiran raja vuodessa. Suomessa on vuodesta 1960 lähtien rekisteröity yhteensä alle 700 italianvinttikoiraa. Rodun vuosittaiset rekisteröintimäärät pysyttelivät Suomessa pitkään alle kymmenessä, ja vasta 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina on vuosittain rekisteröity 30–50 koiraa. Nykyään Suomessa arvellaan olevan noin 400 italianvinttikoiraa.
Terveys ja hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italianvinttikoira on pitkäikäinen rotu, 15-vuotias italianvinttikoira ei ole poikkeus. Italianvinttikoira on myös suhteellisen terve rotu. Rodussa esiintyy kuitenkin mm. silmäsairauksia (VD, HC, PRA), patellaluksaatiota (polvilumpion sijoiltaanmenoa), epilepsiaa, sydänvikoja, häntämutkaa, kivesvikaa ja harmailla tai isabellanvärisillä vaalennusgeenin omaavilla koirilla kaljuuntumista (CDA).
Nuorilla italianvinttikoirilla, yleensä alle vuoden ikäisillä, on esiintynyt jonkin verran luunmurtumia raajoissa johtuen vilkkaan italianvinttikoiran liian suurista loikista tai hallitsemattomista alastuloista ja ohuista ja pitkistä luista.
Italianvinttikoira on helppohoitoinen rotu. Turkin hoidoksi riittää pesu tarpeen vaatiessa, ehkä muutaman kerran vuodessa. Italianvinttikoiran karvanlähtö on lähes olematonta, ja turkki on hajuton märkänäkin. Italianvinttikoiran ohut, rasvaton ja pohjavillaton turkki ei suojaa sitä kovin hyvin sateelta, tuulelta tai kylmältä. Sateella ja tuulella italianvinttikoira tarvitsee sade- ja tuulisuojan ja pakkasella kylmän suojaksi lämpimän takin tai haalarin. Kovilla pakkasilla myös tossut ovat tarpeelliset.
Harrastukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vinttikoirarotuna italianvinttikoirilla on osallistumisoikeus vinttikoirien juoksukilpailuihin. Muita harrastuksia ovat koiranäyttelyt ja agility.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
- Suomen Kennelliiton KoiraNet-tietokanta
- Italianvinttikoirien jalostuksen tavoiteohjelma (ehdotus)
- Suomen Vinttikoiraliiton kilpailu- ja koesääntöohjeet
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Italianvinttikoira 1.11.2011. Kennelliitto. Viitattu 1.1.2016.
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 4.9.2016)
- ↑ Suomen Vinttikoiraliiton kilpailu- ja koesääntöohjeet
- ↑ Italian Greyhound. American Kennel Club. Haettu 16.8.2021.
- ↑ Rotuesittely Suomen italiaanot ja cirnecot ry. Viitattu 1.1.2016.
- ↑ Hamilton Smith, Charles. The Naturalist’s Library: Vol. XIX, Mammalia: Dogs, Vol. II, s. 176. Chatto & Windus: Piccadilly.
- ↑ Italianvinttikoiran FCI rotumääritelmä englanniksi [vanhentunut linkki]
- ↑ Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 135-136. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.
