Animaatio

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Animaatioelokuva)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuvasarja animaatiota varten.
Animaatio edellisestä kuvasarjasta.

Animaatio (lat. animatio, elävöittäminen) on tekniikka, jossa elokuva toteutetaan kuva kuvalta. Animaatio voidaan valmistaa kuvaamalla piirrettyjä pieniä muutoksia sisältäviä kuvia filmille tai tekemällä pieniä muutoksia fyysiseen malliin (esimerkiksi esineeseen, animaationukkeen tai vahaan) ja kuvaamalla muutokset. Kun kuvattu filmi näytetään normaalinopeudella, peräkkäin nopeasti vaihtuvat kuvat luovat illuusion liikkeestä. Animaatio voidaan toteuttaa myös tietokoneen avulla.

Animaation historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisten luolamaalausten eläimillä saattaa olla monta päätä ja jalkaa, ja jotkut ovat arvelleet, että tällaiset kuvat antoivat lepattavan soihdun valossa tarkoituksellisesti vaikutelman laukkaavasta eläimestä. Joissain ranskalaisissa ja Pyreneiltä löydetyissä esihistoriallisissa luulevyissä on eri puolilla kuva eläimestä eri asennossa. On ehdotettu, että tällaisia esineitä pyöritettiin narussa ja saatiin vaikutelma liikkeestä. Iranista Shahr-e Sukhtehin kaupungista yli neljän tuhannen vuoden takaa on löytetty savimalja, jonka pinnalle oli maalattu pukki liikeradan eri vaiheissa. Nopeasti pyöritettynä tällainen malja olisi saanut pukin loikkivan paikallaan.[1]

Animaation synty 1800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Phenakistoscope 3g07692u.jpg Phenakistoscope 3g07692b.gif
Fenakistokoopin kiekko vuodelta 1893
ja näkymä kun sitä pyöritetään

Animaatio syntyi jo ennen elokuvaa. Viktoriaanisissa salongeissa olivat suosittuja taikalyhty-esitykset, joissa heijastettiin yleisön nähtäville kuultokuvia. Tuolloin oli jo huomattu, että näyttämällä nopeasti peräkkäin kuvia toiminnan eri vaiheista saatiin aikaan vaikutelma liikkeestä. Joseph Plateau keksi vuonna 1832 phenakistoskoopin ja William George Horner vuonna 1834 zoetroopin, joitka hyödynsivät tätä periaatetta. Näissä kummassakin vain yksi tai muutama henkilö kerrallaan pystyi katsomaan elävöitettyä kuvaa. Émile Reynaud kehitti vuonna 1876 praksinoskooppin, jossa liikkuvat kuvat pystyttiin vihdoin heijastamaan taikalyhdyn tavoin kankaalle, suuremman yleisön nähtäväksi.[2]Praksinoskoopissa piirrokset oli sijoitettu pyörivälle rummulle, ja ne heijastettiin valkokankaalle peilien avulla. Reynaud esitti jo vuonna 1888 Optisessa teatterissaan (Théâtre Optique) piirrettyjä animaatiojaksoja. Elokuvan keksimisen jälkeen Georges Méliès käytti elokuvissaan animaatiota nokkelien trikkien tekoon.

Kehitys 1900-luvun alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kokonaan animaatiolle perustunut elokuva oli ilmeisesti James Stuart Blacktonin 1906 valmistunut Noiduttu hotelli, jossa esineet oli saatu liikkumaan stop motion -tekniikalla. Blackton kuvasi samana vuonna myös ensimmäisenä varsinaisena piirroselokuvana pidetyn Humorous Phases of Funny Faces -filmin.[2]

Huomattavin piirrosanimaatioelokuvan pioneereista oli Emile Cohl, jonka ensimmäiset animaatioelokuvat valmistuivat 1908. Cohl teki vuosien 1908–1918 välillä arviolta 200 lyhyttä animaatiota. Piirrosanimaation lisäksi Cohl teki myös nukkeanimaatioita. Samaan aikaan Winsor McCay teki kuuluisan elokuvansa Dinosaurus Gertie.

Argentiinassa Quirino Cristiani teki mahdollisesti maailman ensimmäisen kokoillan animaation El Apóstol (1917) ja ensimmäisen kokoillan äänianimaation Peludópolis (1931). Kumpikin elokuva on jo tuhoutunut.[3]

Felix-animaatio Feline Follies (1919)

Vuonna 1919 Pat Sullivan kehitti ilkikurisen kissan nimeltä Felix, jota piirtämään hän otti studiolleen Otto Messmerin. Felix oli ajalleen poikkeuksellisen ilmeikäs hahmo, joka myös tiesi olevansa piirroshahmo piirretyssä maailmassa ja pystyi hyödyntämään sitä kekseliäästi. Sullivan ei kuitenkaan siirtänyt Felixiä väri- ja äänielokuvaksi, mikä lopetti sen suosion.[4]

Newyorkilaiset Max ja Dave Fleischer loivat animaation supertähdet Koko-klovnin (Out of the Inkwell, 1919), Betty Boopin (1930) ja Kippari-Kallen (1929). He valmistivat myös historian toisen kokoillan värianimaation Gulliverin retket (1939). Fleischerit toimivat alalla yli kaksikymmentä vuotta, mutta he eivät suostuneet valmistamaan mitään oheistuotteita ja jäivät Disneyn varjoon.[5]

Disney[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla Walt Disney kehitti Oswald-jäniksen, mutta tämä suosittu hahmo siirtyi tekijänoikeuksiltaan Universal-yhtiölle ja Disney joutui kehittelemään uuden hahmon. Vuonna 1928 Walt Disney esitti ensimmäisen Mikki Hiiri -elokuvansa, ja kymmenen vuotta myöhemmin valmistui ensimmäinen kokoillan värianimaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Disneyn tuotanto hallitsi seuraavina vuosikymmeninä valtavirran animaatiota, ja Disneyn studioiden piirrostyyli omaksuttiin laajalti muiden animaatiotuotantojen esikuvaksi.

Warner, MGM ja UPA[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa lyhyitä piirroselokuvia tekivät 1930-luvulta alkaen myös Warner Bros., Metro-Goldwyn-Mayer ja United Pictures of America.

Warner aloitti animaatiototantonsa 1930, ja se keskittyi Merrie Melodies- ja Looney Tunes -lyhytfilmisarjoihin. Warnerin animaatiot olivat Disneyyn verrattuna räväkämpiä, ja 1940-luvulla ne alkoivat ottaa mallinsa screwball-komedioista. Warnerin tunnetuimpia animaatiohahmoja ovat Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa sekä Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, ja merkittävimpiä tekijöitä Chuck Jones, Friz Freleng ja Tex Avery sekä ääninäyttelijä Mel Blanc.[6] MGM:n animaatio-osastoa johti Fred Quimby. Sen tunnetuimpia tekijöitä olivat Tex Avery sekä Hanna-Barbera-kaksikko, ja sen tunnetuimpia hahmoja Lurppa, Susi sekä Tom ja Jerry.[7]

Yhdysvalloissa teatterilyhytanimaatioiden tekeminen lopetettiin liian kalliina vuonna 1957. Sen jälkeen piirrosfilmien julkaisu siirtyi televisioon, ja niitä alettiin tehdä paljon aiempaa halvemmalla. Niistä menestyneimpiä, Hanna-Barberan Kiviset ja Soraset alkoi televisiossa 1960.[8]

1990-luvun uudet aikuisten televisiosarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970- ja 1980-luvuilla yhdysvaltalaisen television piirrosohjelmista oli lasten suojelemiseksi karsittu kaikki väkivaltaan viittaavakin, eikä niissä ollut aiempaa pilkallisuuttakaan.[9] Kaapelikanavilla alkoi kuitenkin 1980-luvun lopulla nousta uusi animaattorisukupolvi, joka palautti animaatioon sen alkuaikojen hillittömyyden, vaikkakin näiden uusien sarjojen animaation laatuun ei kiinnitetty paljon huomiota. Näistä uusista, usein poliittisesti epäkorrekteista ja kantaaottavista, aikuisille suunnatuista sarjoista tunnetuimpia ovat Simpsonit, South Park, Ren ja Stimpy sekä Beavis ja Butt-head.[10]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen mainosanimaatio oli 1920-luvulla rohkean kokeilevaa. Oskar Fischingeristä tuli 1930-luvulla merkittävä animaattori Saksassa, mutta hän joutui poistumaan Yhdysvaltoihin 1936 jouduttuaan natsihallinnon epäsuosioon.[11] Adolf Hitler piti Disneyn piirroselokuvista, ja Joseph Goebbels perusti vuonna 1940 saksalaisen animaatioteollisuuden.[12] Sodan jälkeen DDR:ssä animaatio sai valtion tukea, ja siellä tuotettiin esimerkiksi Nukkumatti-sarjaa (1959–).[13] Länsi-Saksan tunnetuimpia animaatiosarjoja oli Nikke Knatterton (1978).[14]

Britannian tunnetuimpia animaatioelokuvia ovat olleet esimerkiksi Eläinten vallankumous (1954), Keltainen sukellusvene (1968), sekä Aardmanin tuottamat Wallace ja Gromit -vaha-animaatiot (1989–).[15]

Ranskassa Paul Grimault oli 1940-luvulla maan tunnetuimpia animaatioelokuvien tekijöitä.[16] Hänen jälkeensä tärkeimmät ranskankieliset animaatiot valmistettiin Belgiassa, tunnetuimpina Tintin, Asterixin ja Strumffien sarjakuvista mukaillut tarinat.[17]

Neuvostoliitossa kehitettiin omaperäinen, pehmeä tapa kuvata liikettä, josta tuli maan animaation tunnusmerkki. Alkuvuosikymmeninä animaation tehtävä oli tuottaa materiaalia kommunismin rakentamiseksi. Myöhemmin maassa alettiin käyttää paljon rotoskooppausta. Piirrosmainen animaatio alkoi nousta maassa 1960-luvulla. Yksi maan arvostetuimmista animaationtekijöistä oli Juri Norstein 1960-luvun lopulta alkaen.[18]

Tšekkoslovakian tunnetuimpia ja kansainvälisesti arvostetuimpia animaattoreita oli nukkeanimaattori Jiří Trnka (1912–1969).[19] Lastenanimaatioista tunnetuimpia on Zdeněk Milerin Myyrä (1956–).[20]

Anime[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen japanilainen animaatio, anime, alkoi kehittyä voimakkaasti. Osamu Tezuka antoi töillään animelle suuntaviivat. Japanista on tullut animaation suurvalta, ja siellä tuotetaankin animaatiota enemmän kuin missään muualla. Maailmanlaajuisesti tunnettuja anime-elokuvia ovat esimerkiksi Akira, Ghost in the Shell – aaveääni ja Henkien kätkemä.

Tietokoneanimaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietokoneanimaatio sai alkunsa 1967 kun yhdysvaltalaiset Charles Csuri ja James Shaffer julkaisivat 10-minuuttinen Hummingbird-animaationsa. Sen jälkeen lyhytanimaatioita alettiin tehdä muissakin maissa. Vuonna 1982 Disney julkaisi tietokonegrafiikkaa käyttävän scifi-elokuvan Tron, jota oli valmistettu seitsemän vuoden ajan.[21] Pixar-animaatiostudio julkaisi ensimmäisen kokonaan tietokoneella tehdyn kokoillan animaatioelokuvan Toy Story – leluelämää vuonna 1995.[22]

Käyttö näytelmäelokuvien alkutekstinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi merkittävä animaatioiden esitysmuoto aina nykypäivään asti on ollut pitkien näytelmäelokuvien alkuteksti-animaatiot. Usein animaatioissa näytetään päähenkilöiden karikatyyrihahmoja tai muuta aiheeseen etäisesti liittyvää alkutekstien yhteydessä. Esimerkiksi Kaupunki-cowboyt (City Slickers) käytti tätä. Animaatio voi olla myös aiheeseen varsinaisesti liittymätön, kuten Vaaleanpunainen pantteri -sarjassa. Juonessa pantteri viittaa vaaleanpunaiseen jalokiveen, mutta animaatiossa esiintyy vaaleanpunainen kissa-hahmo. Vaaleanpunaisen pantterin alkutekstianimaatio lisäsi osaltaan elokuva-sarjan suosiota ja spin-offina syntyi piirrossarja kissahahmon ympärille.

Animaatio Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Animaatiota on Suomessa tehty melko pienimuotoisesti, ja tekijöitä on aina ollut vähän. Animaattoreiden suurin työllistäjä on ollut televisio ja varsinkin lastenohjelma Pikku Kakkonen, jossa on esitetty muun muassa Camilla Mickwitzin ja Heikki Partasen lyhyitä pala-animaatioita.

Animaation pioneeri Suomessa oli Ola Fogelberg, Pekka Puupään luoja. Fogelberg teki 1920-luvulla viisiminuuttisen Puupää-piirrosfilmin, joka ei kuitenkaan tiettävästi ole säilynyt jälkipolville. Vuonna 1953 ilmestyneen elokuvan Lentävä kalakukko alkutekstit esitettiin animaationa, jossa kalan päällä ja pyrstöllä varustettu pahvijuna liikkui eteenpäin, esiintyjien nimet vuorollaan vaunuissa.

Animaation kukoistuskausi Suomessa oli 1970-luku, jolloin pala-animaatio tuli suosituimmaksi animaatiotekniikaksi. Riitta Nelimarkka teki 1970-luvulla yhdessä Jaakko Seeckin kanssa useita pitempiä animaatioelokuvia, kuten 1979 valmistuneen Seitsemän veljestä. Heikki Prepula on tehnyt pala-animaatiota 1960-luvun lopulta lähtien, muun muassa Kössi Kenguru.

Selluloidianimaatiota Suomessa on tehnyt trikkikuvaajana tunnettu Jan-Eric Nyström. Hänen tunnetuin animaatioelokuvansa on 1974 valmistunut Kidnapping. Tietokoneanimaation edelläkävijä Suomessa oli Tööt-Filmi Oy, jonka tuottamista animaatioelokuvista tunnetuin on 1982 valmistunut Mennyt Manner. Suomalaisista nukkeanimaation tekijöistä tunnetuin on Katariina Lillqvist, jonka animaatio Tyttö ja sotamies (1996) palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Lumifilm Oy on tuottanut nukkeanimaatiosarjat Turilas ja Jäärä (2001) sekä Urpo ja Turpo (1996–1997).

Suomalainen animaatio on 1990-luvulta lähtien kokenut uuden nousun, mikä johtuu sekä alan opetustarjonnan kasvusta että erilaisten tietokoneavusteisten animointiohjelmien kehityksestä. Vuonna 2001 aloitti tietokoneanimoitu Itse valtiaat -satiirisarja, ja sarjan tekijöiltä valmistui vuonna 2006 ensimmäinen kokopitkä tietokoneanimaatioelokuva Keisarin salaisuus. Vuonna 2007 valmistunut Röllin sydän on osittain suomalaisten tekemä kokoillan piirretty. Vuonna 2008 ilmestyi suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva Niko – Lentäjän poika, josta tuli myös kaikkien aikojen laajimmalle levitetty suomalainen elokuva, sillä sen markkinointioikeudet on myyty jo yli sataan maahan.

Animaatiotekniikoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Animaatiotekniikoita on monenlaisia ja niitä voi myös yhdistellä.[23]

Animaatiostudioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Animointi-ohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lehtinen 2013, s. 7.
  2. a b Kehr, Dave: Animation Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Encyclopædia Britannica Inc.. Viitattu 29.7.2013. (englanniksi)
  3. Lehtinen 2013, s. 15–18.
  4. Lehtinen 2013, s. 31–34.
  5. Lehtinen 2013, s. 36–43.
  6. Lehtinen 2013, s. 103–116.
  7. Lehtinen 2013, s. 124–135.
  8. Lehtinen 2013, s. 243–246.
  9. Lehtinen 2013, s. 246–250.
  10. Lehtinen 2013, s. 251–252.
  11. Lehtinen 2013, s. 146–154.
  12. Lehtinen 2013, s. 155–156.
  13. Lehtinen 2013, s. 161.
  14. Lehtinen 2013, s. 162.
  15. Lehtinen 2013, s. 167–168, 175–179.
  16. Lehtinen 2013, s. 197.
  17. Lehtinen 2013, s. 202.
  18. Lehtinen 2013, s. 209–217.
  19. Lehtinen 2013, s. 224–227.
  20. Lehtinen 2013, s. 232.
  21. Lehtinen 2013, s. 271–273.
  22. Lehtinen 2013, s. 276–279.
  23. Ylen mediakompassi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leinonen, Tuula: 100 vuotta suomalaista animaatiota. Helsinki: Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, 2014. ISBN 978-952-60-5183-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]