Suomen aateli

Wikipedia
Ohjattu sivulta Suomen aateliset
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen aateli tarkoittaa Suomen Ritarihuoneen jäseniä.

Ruotsin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnassa erityisin oikeuksin varustettu vapaamies- eli rälssisääty, maallinen rälssi, syntyi Maunu Ladonlukon annettua vuonna 1279 Alsnön säännön. Asetuksen mukaan kuninkaan armeijaan varustettu ratsumies vapautettiin korvaukseksi veroista ja hänestä tuli ”rälssimies”.[1] Moni vauras maanomistajasuku kuului rälssiin pitkiä aikoja, koska sillä oli varaa varustaa ratsumiehiä sukupolvesta toiseen.[2]

Ajan mittaan rälssioikeuksia alettiin myöntää jopa ilman rälssipalveluksen suorittamista. Verovapaus ei ollut aluksi periytyvä, mutta Juhana III määräsi aatelisarvon perinnölliseksi 1569[1]. Käsite ”aateli” tuli käyttöön 1500-luvun kuluessa.

Vuonna 1723 vahvistettiin laki ritariston ja aateliston erioikeuksista. Eräiltä osin sen säännökset kuitenkin kumosi vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja. Tällöin aatelisto menetti muun muassa yksin­oikeutensa korkeimpiin virkoihin.[3][4] Lisäksi talonpojatkin saivat tällöin oikeuden hankkia omistukseensa verovapaita rälssi­tiloja[4], ei kuitenkaan säteritiloja.[3]

Venäjän aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Ritarihuone.

Vuonna 1809 ”Suomen alueen Ritaristo ja Aateli” kokoontui Porvooseen maapäiville, joilla se vannoi uskollisuutta uudelle venäläiselle hallitsijalle, teki suunnitelman suuriruhtinaskunnan omasta Ritarihuoneesta ja sai maapäivien päätteeksi täydennystä uusista aateloiduista ja korkeampaan aatelisarvoon korotetuista. Nämä uudet aatelisarvot eivät enää olleet ruotsalaisia eivätkä toisaalta venäläisiäkään, vaan keisari myönsi ne erikseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Näin erillinen Suomen aateli oli syntynyt.[5]

Aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet, siltä osin kuin Yhdistys- ja vakuuskirja ei ollut niitä kumonnut, pysyivät voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä päätettiin kuitenkin lakkauttaa säädyn yksinoikeus säteritilojen omistamiseen[3][6] samoin kuin aateliston vapaus henkirahan maksamisesta[3], ja samalla keskusteltiin jo aateliston muidenkin eri­oikeuksien poistamisesta.[3] Vuoden 1867 valtio­päivillä kumottiin myös säännös, jonka mukaan aatelisilla oli eräissä asioissa oikeus käyttää ensimmäisenä oikeus­asteenaan hovi­oikeutta.[3] Vaikka aatelin yksinoikeus korkeimpiin virkoihin ei ollut enää voimassa, 1800-luvun lopulle saakka enemmistö senaattoreista oli aina aatelisia.[3]

Jäljelle jääneetkin sääty­eri­oikeudet menettivät enimmän merkityksensä vuonna 1906, kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[7] Samalla laadittiin kuitenkin myös ehdotus uudeksi ritarihuonejärjestykseksi, mutta sen vahvisti vasta Svinhufvudin senaatti vuonna 1918.[8]

Muutamia poliitikkoja, yliopistomiehiä ja liikemiehiä aateloitiin vielä 1900-luvun alussa, osa viimeisistä suomenkielisellä nimellä. Viimeinen aateloitu suomalainen oli August Langhoff, jolle myönnettiin vapaaherran arvonimi vuonna 1912[9].

Suomen tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisessä Suomessa vuoden 1919 hallitusmuodossa mainittiin kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Hallitusmuoto kielsi myöntämästä uusia aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja. Muutamia vanhoja erioikeuksia aatelisilla kuitenkin oli vielä myöhemminkin, muun muassa muita laajempi vapaus määrätä testamentilla kaupungissa olevasta omaisuudestaan.[10] Vanhat arvonimet jäivät osittain käyttöön.[1] Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä lain valmistelutöiden mukaan vanhentuneina ja tarpeettomina.[11][7]

Suomen aatelisto yhteisönä omistaa Ritarihuoneen palatsirakennuksen. Suomen ritarihuoneeseen merkittyjen sukujen arvonimet perustuvat ritarihuonejärjestykseen vuodelta 1918.[12] Ritarihuone julkaisee joka kolmas vuosi aateliskalenterin, viralliselta nimeltään Suomen ritariston ja aateliston kalenterin, johon merkitään kaikki elossa olevat ritarihuoneeseen merkittyjen sukujen jäsenet.[13] Näitä aatelissukuja on hengissä runsaat 150. Suomen ritaristo ja aateli käsittää noin 6 000 henkilöä. Vuonna 2012 oli mieslinjaisia sukuja jäljellä 4 kreivillistä, 25 vapaaherrallista ja 119 arvonimetöntä aatelista sukua sekä lisäksi 16 naislinjaisina säilynyttä sukua.[14]

Aatelin luokkajako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa vuoden 1626 ritarihuonejärjestys jakoi aatelin kolmeen luokkaan: ensimmäiseen eli herraluokkaan (ruots. herreklass) kuuluivat kreivit ja vapaaherrat, toiseen luokkaan eli ritaristoon (riddarklass) sitä alemmat valtaneuvossuvut ja kolmanteen luokkaan (svenneklass) loput tavalliset aatelissuvut. Aatelissäädyn kokouksissa jokainen luokka äänesti erikseen, ja aatelin luokkajako toimi vastaavalla tavalla myös valtiopäivien yhteisissä valiokunnissa. Koska suurin osa aatelissuvuista kuului kolmanteen luokkaan, tämä järjestely lisäsi määrällisesti pienemmän ylhäisaatelin painoarvoa päätöksenteossa. Kun suurin osa valtaneuvossuvuista korotettiin suurvalta-aikana kreiveiksi ja vapaaherroiksi, toinen luokka supistui niin pieneksi, että luokkajako päätettiin lakkauttaa vuonna 1719, eikä se ollut käytössä vapauden aikana. Kustaa III kuitenkin palautti sen vuonna 1778, nyt siten, että toiseen luokkaan korotettiin automaattisesti kolmannen luokan 300 vanhinta sukua sekä kuninkaallisten ritarikuntien komentajat jälkeläisineen eli nk. komentajasuvut (kommendörsätt). Tämä järjestelmä periytyi myös Suomen aateliin, jossa ritaristoon kuuluivat aateliset suvut numerot 1–73. Luokkajakoa käytettiin Suomessa valtiopäivätyöskentelyssä Porvoon valtiopäivillä 1809 sekä vuosien 1863–1864 ja 1867–1868 valtiopäivillä. Aatelin luokkajako lakkautettiin Suomessa vuoden 1869 ritarihuonejärjestyksellä. Ruotsissa se oli kumottu jo 1810.[15]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Factum: Uusi tietosanakirja. 1, A–din. Hakusana aateli. Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6640-4.
  2. Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 1, A–Bak. Hakusana aateli. Helsinki: Porvoo: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07240-0.
  3. a b c d e f g Johanna Aminoff-Winberg: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. Suom. Salla Korpela, Wilhelm Brummer. Helsinki: Minerva, 2013. 978-952-492-781-9.
  4. a b Salme Vehvilä, Matti J. Castrén: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 66–67. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00592-3.
  5. Juhlaseminaari: Suomen aateli 200 vuotta Agricolan tapahtumakalenteri. Viitattu 26.8.2009.
  6. Keisarillisen Majesteetin Armollinen Sääntö, koskeva sen oikeuden kumoamista, joka Ritaristolla ja Aatelilla yksinänsä on omistamaan ja pitämään allodio-säteriä ja muuta vapaa-maata säteri-vapaudella. Annettu Helsingissä, Huhtikuun 2 p. 1864
  7. a b Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  8. Ritarihuone ja Suomen aatelissivut, s. 75
  9. Aatelisto kautta historian Suomen Ritarihuone. Viitattu 2.12.2009.
  10. Säätyerioikeudet. Teoksessa Iso tietosanakirja. 13 osa, Suonenisku-Trooli. Helsinki: Otava, 1937.
  11. Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Viitattu 9.4.2009.
  12. Aatelisto tänään Suomen Ritarihuone. Viitattu 2.12.2009.
  13. Finlands ridderskaps och adels kalender. Suomen ritariston ja aatelin kalenteri. Kansinimeke: Finlands adelskalender. Suomen aateliskalenteri. Helsingfors: Frenckellska tryckeri, 1923–. ISSN 0789-3175.
  14. Aateliskalenteri Suomen Ritarihuone. Viitattu 6.9.2012.
  15. Johanna Aminoff-Winberg (toim.): Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 19–20. Minerva, Helsinki 2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raunio, Ilkka: Adlercreutzeista Österbladheihin: Suomen säätyläistön historiaa. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1742-1.
  • Snellman, Alex: Suomen aateli: Yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939. Diss. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISSN 2342-0138. ISBN 978-952-10-9750-8. Tiivistelmä.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]