Psykedeeli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykedeeleiksi kutsutaan päihteitä, jotka muistuttavat rakenteeltaan hermoston välittäjäaineita ja ihmiselimistöön joutuessaan vaikuttavat tajuntaan mm. aistiharhoja aiheuttaen. Käsite koostuu kreikan kielen sanoista ψυχή (psyche, "mieli") ja δηλείν (delein, "ilmaista"). Psykedeelit määritellään farmakologisesti usein osaksi laajempaa hallusinogeenien ryhmää, johon kuuluvat myös dissosiatiivit ja deliriantit. Psykedeelit vaikuttavat usein transsin, meditaation ja unien tavoin.

Klassisiksi psykedeeleiksi kutsutaan muuan muassa LSD:tä, psilosiinia ja sen johdannaisaineita, meskaliinia, LSA:ta ja lukuisissa kasvi- ja eläinlajeissa esiintyvää DMT:tä. Erilaisia psykedeelejä on huomattava määrä ja useimpien käyttö on kiellettyä suuressa osassa maailmaa, poislukien luvanvarainen käyttö esimerkiksi uskonnollisissa seremonioissa, terapiassa tai tieteellisessä tutkimuksessa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiskansat ovat käyttäneet psykedeelejä vuosituhansien ajan ja useat yhteisöt rajoittavat niiden käytön pyhien seremonioiden kuten siirtymäriittien, ennustamisen ja parantamisen liittyviin yhteyksiin. Myös niissä tapauksissa joissa alkuperäiskansojen käyttö ulottuu myös muille kuin parantajalle ja voi olla luonnoltaan viihteellisempää (esim. DMT:tä sisältävän epena-kasvin käyttö Waiká-kulttuurin keskuudessa Brasiliassa ja Venezuelassa), aines valmistetaan ja käytetään usein hyvin rituaalisessa yhteydessä. Uutta ja vanhaa yhdistelevät uskonnot, jotka ovat syntyneet Latinalaisessa Amerikassa ja ottaneet vaikutteita luonnonkansojen ayahuascan käytöstä, kuten União do Vegetal, myös sisällyttävät suuren määrän rituaalisuutta ja ohjausta ayahuascan käyttöönsä, mikä saattaa toimia vähentäen mahdollisia haittavaikutuksia.[1]

Psykedeelit länsimaisessa kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LSD:tä imupaperiin imeytettynä.

Amerikan valloituksen yhteydessä eurooppalaiset valloittajat huomasivat meksikolaisten intiaanien käyttävän rituaaleissaan meskaliinikaktusta ja psilosybiinisieniä. Inkvisitio tulkitsi kasvien ja sienten käytön epäkristilliseksi ja julisti ne laittomaksi vuonna 1521, mikä johti tavan katoamiseen maan alle.

Albert Hoffman syntetisoi LSD:n ensimmäistä kertaa vuonna 1938 ja huomasi sen psykedeeliset ominaisuudet jo vuonna 1943, mutta aine ei tullut valtakulttuurin tietoisuuteen ennen 60-lukua. Vuonna 1957 julkaistiin Life-lehdessä amerikkalaisen mykologin R. Gordon Wassonin kuvaus psykedeelisten psilosybiinisienten käytöstä Meksikossa, mikä oli ensimmäinen länsimaisen populaarikulttuurin viittaus psykedeeleihin. Kolmea vuotta myöhemmin psykologi Timothy Leary matkusti Meksikoon ja kokeili sieniä henkilökohtaisesti. Kokemuksestaan vakuuttuneena Leary aloitti psykedeelien tutkimuksen Harvardin yliopistossa. Hänet erotettiin 1963 syytettynä päihteiden jakelusta opiskelijoille.

Psykedeelit, erityisesti LSD, levisivät pian tutkimuslaboratorioiden ulkopuolelle ja olivat tärkeä osa 1960-luvun vastakulttuuria. 60-luvun puoleenväliin mennessä hippiliikkeelle oli kehittynyt Yhdysvalloissa voimakas vastaliike joka vaati psykedeelisten päihteiden kieltämistä peläten amerikkalaisen keskiluokan arvojen rappeutumista. Hallitus reagoi kriminalisoimalla LSD:n Yhdysvalloissa 1968 ja muutamaa vuotta myöhemmin suuri joukko psykedeelejä kiellettiin maailmanlaajuisesti YK:n Psykotrooppisten aineiden yleissopimuksella.

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LSD:n keksimisen jälkeen 1950-luvulla alettiin etsiä muitakin synteettisiä psykedeelejä. Osan tutkimuksista 1950-luvulla rahoitti CIA, joka yritti etsiä sopivaa kemiallista asetta ja löysikin hyviä kandidaatteja kuten BZ (EA-2277). Tunnetuin psykedeelien tutkija ja kehittäjä on Alexander Shulgin, joka on yhdessä vaimonsa kanssa julkaissut aiheesta kaksi kirjaa, PiHKAL ja TiHKAL. Kirjat sisältävät satoja erilaisia psykedeelejä ja hallusinogeeneja, niiden ominaisuuksia ja valmistusohjeita. Osa kemikaaleista on saanut jo suuren suosion, kuten 2C-B, ja siksi päätynyt YK:n kiellettyjen aineiden listalle. Kaikki PiHKALin ja TiHKALin esittelemät kemikaalit eivät ole kuitenkaan psykedeelejä. Esimerkiksi 2C-I on varsin vahva hallusinogeeni, mutta se ei tuota psykedeeleille tyypillisiä psykologisia vaikutuksia juuri ollenkaan.

60-luvun lopulla, aineiden levittyä vapaasti katukäyttöön, psykedeelit kriminalisoitiin ja niiden tieteellinen tutkimus pääosin lopetettiin. 90-luvun myötä lupia on alettu varovaisesti jakaa uudelleen; Rick Strassman sai luvan DMT-tutkimukseensa ja julkaisi vuonna 1995 ristiriitaista aihetta monipuolisesti käsittelevän kirjan DMT: The Spirit Molecule. Tuoreissa tutkimuksissa tutkimusmetodeihin on kiinnitty huomattavasti suurempaa huomiota kuin 60-luvulla, jonka vuoksi DEA on alkanut myöntää enemmänkin tutkimuslupia. Suurimmat psykedeelitutkimuksia organisoivat tahot ovat Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS), Beckley Foundation ja Heffter Research Institute.

Viimeaikaiset tutkimukset käsittelevät mm. MDMA-terapiaa posttraumaattisen stressioireyhtymän hoidossa; LSD:n vaikutusta kuolettavasti sairaiden kuolemanpelon käsittelemiseen; psilosybiinin ja LSD:n vaikutusta Hortonin syndroomaan (cluster headache) - joka on yksi kivuliaimpia tunnettuja päänsäryn muotoja; ayahuascakokemusten fenomenologiaa sekä ayahuascan, salvia divinorumin ja ibogan vaikutuksia addiktioiden hoidossa. [2]

Erilaisia psykedeelejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Serotonergiset psykedeelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassisiksi psykedeeleiksi eli serotonergisiksi psykedeeleiksi kutsutaan niitä, jotka ovat 5-HT2A-reseptorin agonisteja. Näihin kuuluvat tryptamiinipsykedeelit kuten LSD, DMT ja psilosybiini, ja fenetyyliamiinit kuten luonnossa esiintyvä meskaliini ja joukko synteettisiä aineita kuten 2C-sarjan psykedeelit, esimerkiksi 2C-B ja 2C-E sekä DOx-sarjan psykedeelit kuten DOB ja DOC.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. MW Johnson, WA Richards, RR Griffiths: Human hallucinogen research: guidelines for safety. Journal of Psychopharmacology, 1. heinäkuuta 2008, s. 2. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  2. http://www.maps.org/research

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]