Belisarius

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 30. maaliskuuta 2011 kello 15.37 käyttäjän Barosaurus Lentus (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu hyväksi artikkeliksi.
Hyvä artikkeli -merkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli on keskitasoa parempi. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.


Flavius Belisarius
[[Tiedosto:|250px|Osa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevaa mosaiikkia, jonka uskotaan esittävän Belisariusta.[1]]]
Osa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevaa mosaiikkia, jonka uskotaan esittävän Belisariusta.[1]
Rooman konsuli
535
magister militum per Orientem
529–531, 533–542 ja 549–551[2]
Henkilötiedot
Syntynytnoin 500
Germana tai Germania, Traakia/Illyria
Kuollutmaaliskuu 565
Puoliso Antonina
Keisari Justinianus ja hänen hovinsa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevassa mosaiikissa. Warren T. Treadgoldin esittämät mahdolliset henkilöllisyydet vasemmalta oikealle: kuusi sotilasta, Theodoran lapsenlapsi Anastasius, Belisarius, Justinianus, sotapäällikkö Vitalianuksen sukulainen Johannes, Ravennan arkkipiispa Maximianus (korvattiin myöhemmin hänen edeltäjänsä Victorin kuvalla), ja kaksi diakonia. Alkujaan tämä ja toinen Theodoraa esittävä mosaiikki oli luultavasti tehty juhlistamaan Belisariuksen tyttären Joanninan ja Anastasiuksen kihlausta. Mosaiikki on noin vuodelta 544–545 mutta myöhemmin se on kunnostettu.[1]

Flavius Belisarius (noin 500 – maaliskuu 565) oli itäroomalainen sotapäällikkö. Hän oli keisari Justinianus I:n tärkeimpiä sotapäälliköitä ja vastuussa monista keisarin valloituksista. Melkein 40-vuotisen uransa aikana hän valtasi Pohjois-Afrikan ja Italian Bysantille, esti Justinianuksen syöksemisen vallasta, ja kukisti Konstantinopolia uhkaavat hunnit.[3]

Belisarius aloitti uransa upseerina eräässä palatsikaartin yksikössä Konstantinopolissa. Bysantin ja sassanidien välisen sodan aikana Belisarius taisteli sassanideja vastaan Armeniassa ja Mesopotamiassa. Vuonna 529 hänet nimitettiin itäisten joukkojen komentajaksi ja seuraavana vuonna hän kukisti sassanidit Daran taistelussa. Belisarius kärsi kuitenkin vuonna 531 tappion Callinicumin taistelussa ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Vuonna 532 Belisarius kukisti yhdessä Narseksen ja Munduksen kanssa niin sanotun Nika-kapinan pääkaupungissa. Justinianus lähetti Belisariuksen vuonna 533 valtaamaan Pohjois-Afrikan, jonka vandaalit olivat vallanneet Roomalta 400-luvulla. Sotaretki oli menestyksekäs ja vandaalit kukistettiin. Vuonna 535 Belisarius lähetettiin sotimaan ostrogootteja vastaan Italiassa. Hän kukisti gootit ja valtasi niemimaan Bysantille. Tämän jälkeen Belisariuksen ja Justinianuksen välit kylmenivät. Belisarius johti kuitenkin vielä joukkoja sassanideja vastaan vuosina 541–542 ja gootteja vastaan 540-luvun lopulla. Vuonna 549 Belisarius palasi takaisin Konstantinopoliin, mutta vuonna 559 hänet kutsuttiin takaisin komentajantehtäviin kun hunnit uhkasivat kaupunkia. Vuonna 562 häntä syytettiin maanpetoksesta ja menetti omaisuutensa ja kunnianosoituksensa. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin vapautettiin syytöksistä. Belisarius kuoli vuonna 565.

Keskiajalla syntyi legenda, jonka mukaan Justinianus olisi sokaissut Belisariuksen ja tämä joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä. Belisariuksen elämä on innoittanut monia romaaneja, näytelmiä, ja taidemaalareita. Hänen sotaretkensä kasvattivat Itä-Rooman valtakunnan kokoa melkein 50 prosenttia ja palauttivat Rooman kaupungin valtakunnan alaisuuteen. Monet nykyajan historioitsijat kutsuvat häntä yhdeksi "viimeisistä roomalaisista".[3]


Elämä

Nuoruus

Belisarius syntyi Germania- tai Germana-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Traakian ja Illyrian rajalla nykyisen Bulgarian länsiosassa. Sen paikalla on nykyään Sapareva Banjan kylä. Belisariuksen syntymävuotta ei tiedetä varmuudella, mutta luultavasti hän syntyi noin vuoden 500 tienoilla.[2] Hän syntyi paikalliseen aristokraattiseen perheeseen ja saattoi olla traakialaista tai kreikkalaista syntyperää.[3] Belisarius aloitti sotilasuransa ratsuväen upseerina eräässä palatsikaartin yksikössä. Toisin kun keisari Justinus I, Belisarius ei tuonut sukulaisiaan mukanaan Konstantinopoliin. Lähteiden mukaan Belisarius oli pitkä, komea ja hyväkäytöksinen. Tuleva keisari Justinianus kiinnitti huomiota tähän tulokkaaseen ollessaan magister militum praesentalis ja nimitti hänet upseeriksi henkivartiostoonsa,[4] jossa Belisarius palveli vuosina 520–527.[2] Belisarius ja Justinianus olivat kummatkin hyvin samanlaisia ja kotoisin samankaltaisista oloista, mikä teki heistä läheisiä ystäviä.[5]

Persian sota

Pääartikkelit: Bysantin–sassanidien sota (527–532), Daran taistelu ja Callinicumin taistelu

Ensimmäiset taistelut

Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.

Vuonna 527 Justinianus lähetti Belisariuksen ja Sittaan johtamaan armeijaa, joka teki kaksi sotaretkeä Persarmeniaan. Ensimmäinen sotaretki onnistui hyvin, joukot ryöstelivät aluetta ja ottivat paljon vankeja. Toinen retki loppui tappioon armenialaisia komentajia Aratiusta ja Narsesta vastaan.[2] Belisariuksella ei ollut tarpeeksi joukkoja, jotta hän olisi saanut aikaan paljon enempää. Justinianus oli kuitenkin tyytyväinen Belisariuksen aikaansaannoksiin ja ehkä hänen tarkoituksensa oli vain voimannäyttö sassanideja vastaan. Keisari Justinus kuoli 1. elokuuta 527, ja Justinianus nousi yksinvaltiaaksi. Belisariuksen ja Sittaan sotaretket tapahtuivat ennen tätä. Kesällä 527 eräs Libelarius oli edennyt joukkojensa kanssa aina Nisibisin vastaiselle rajalle asti, mutta oli perääntynyt kuultuaan tappiosta Persarmeniassa.[6] Samalla Mesopotamian dux Timostratos oli kuollut. Justinianus nimitti Belisariuksen Timostratoksen seuraajaksi dux Mesopotamiaeksi. Libelariuksen seuraajaksi tuli Hypatius. Belisariuksen päämaja sijaitsi Darassa. Hän nimitti kirjurikseen Prokopioksen, joka seurasi Belisariusta tämän sotaretkillä.[7]

Roomalaiset yrittivät linnoittaa Tanurinin aluetta, joka sijaitsi aavikolla Nisibisin eteläpuolella. Sassanidit estivät kuitenkin aikeet. Justinianus antoi koota armeijan, johon tuli sotilaita monelta eri suunnalta, mukaan lukien Belisarius ja osa hänen joukoistaan. Belisarius ja joukko muita komentajia sai tehtäväkseen suojella roomalaisia työläisiä, jotka rakensivat linnoitusta. Roomalaiset kärsivät raskaan tappion Tanurinin luona. Belisarius pakeni ratsuväen kanssa Daraan, mutta suurin osa jalkaväestä joutui joko vangiksi tai kaatui. Prokopios on sekoittanut Tanurinin taistelun roomalaisten myöhemmin kärsimään tappioon Mindouoksen luona. Tämän epäonnistumisen jälkeen Justinianus määräsi Belisariuksen rakennuttamaan linnoituksia Mindouokseen ja Bidhwiniin, jotka sijaitsivat Nisibisin pohjoispuolella.[7]

Sassanidit saapuivat kuitenkin paikalle ja Melebasonvuorella käytiin taistelu, jonka roomalaiset hävisivät. Tanurinin taistelu käytiin joskus vuoden 528 alkupuolella ja Melebasonin taistelu myöhemmin samana vuonna. Seuraavaksi Belisarius mainitaan Lazicaan suuntautuneen sotaretken komentajana. Tämä on kuitenkin luultavasti virhe ja esimerkiksi Johannes Malalas antaa retken komentajaksi eri henkilön.[8]

Daran taistelu

Daran taistelu.

Epäonnistumisista huolimatta Justinianus luotti Belisariukseen, jota hän piti kyvykkäänä ja uskollisena.[9] Huhtikuussa 529 Justinianus nimitti Belisariuksen itäisten joukkojen komentajaksi, magister militum per Orientemiksi. Belisariuksesta tuli ylipäällikkö sassanideja vastaan käydyssä sodassa.[4][10][8]

Belisarius eteni Daraan suuren armeijan kanssa. Justinianus lähetti Daraan myös erään Hermogeneen, jonka tuli auttaa Belisariusta sotatoimissa. Belisarius ja Hermogenes saivat kuulla sassanidit aikomuksesta vallata Daran ja kaivoivat tämän takia kaivantoja kaupungin ympärille. Sassanidit leiriytyivät Ammodiuksessa, joka sijaitsi Daran lähellä. Sassanidien komentaja lähetti viestin Belisariukselle ja pyysi tätä järjestämään itselleen kylvyn seuraavaksi päiväksi. Belisarius valmistautui taisteluun. Ensimmäinen taistelupäivä kului joukkojen kahakoidessa ilman suuria ratkaisuja. Seuraavana päivänä Belisarius ja Hermogenes kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa sassanidien komentajan kanssa. Seuraavana päivänä Belisarius järjesti armeijansa puolustukseen, kun hän näki sassanidien etenevän Daraa kohti. Belisarius kukisti sassanidit Daran taistelussa.[8]

Taistelun jälkeen vuoden 530 lopulla Belisarius sai kiinni viisi samarialaista, jotka olivat matkalla kotiin Persiasta. Belisarius antoi kiduttaa heitä ja sai selville, että samarialaiset olivat salaa neuvotelleet sassanidien kuninkaan Kavadhin kanssa ja olivat valmiita pettämään roomalaiset.[8]

Callinicumin taistelu

Vuoden 531 keväällä sassanidien komentaja Azarethes teki yllätyshyökkäyksen Kommageneen. Emmittyään vähän aikaa Belisarius lähti tätä vastaan. Belisarius antoi linnoittaa Mesopotamian kaupunkeja siltä varalta että niiden kimppuun hyökättäisiin hänen ollessaan muualla. Belisarius ylitti Eufratin ja perusti leirin Khalkiin, jonka lähellä sassanidit myös olivat. Sassanidit lähtivät pian perääntymään omalle alueelleen, ja Belisarius seurasi heitä. Pian Belisariuksen armeijaan liittyi myös Hermogenes. Belisarius ja yksi hänen alaisensa, eräs Sunicas, olivat riitaantuneet ja Hermogenes sopi heidän riitansa. Belisariuksen joukot saivat sassanidit kiinni, kun he olivat poistumassa roomalaisten alueelta Callinicumin lähettyvillä. Kerrotaan, että Belisarius ei olisi halunnut taistella, mutta hänen upseerinsa taivuttelivat hänet muuttamaan mieltään. Belisarius järjesti joukkonsa ja kävi taisteluun. Pääsiäispäivänä 19. huhtikuuta 531 käyty Callinicumin taistelu päättyi tappioon.[11]

Justinianus nimitti erään Contantioluksen tutkimaan Belisariuksen toimintaa. Tämän seurauksena Belisarius kutsuttiin takaisin pääkaupunkiin. Belisariuksen seuraajaksi tuli Mundus. Belisarius syytti Callinicumin tappiosta joukkojen kurin puutetta ja innokkuutta. Prokopioksen mukaan Justinianus kutsui kuitenkin Belisariuksen pääkaupunkiin johtamaan sotaretkeä vandaaleja vastaan.[12]

Nika-kapina

Pääartikkeli: Nika-kapina

Vuoden 532 tammikuussa Konstantinopolissa syttyi niin sanottu Nika-kapina, joka on saanut nimensä kapinoitsijoiden "nika"-huudosta (voitto). Kapinalliset vaativat aluksi Justinianusta erottamaan eräitä virkamiehiä, mutta pian he alkoivat vaatia keisarin eroa. 17. tammikuuta mennessä Justinianus oli menettänyt tilanteen hallinnan kokonaan. Belisarius oli kuitenkin saapunut kaupunkiin, ja mukanaan hänellä oli paljon uskollisia sotilaita. Paikalla oli myös Mundus, joka komensi joukkoa heruleja. Lisäksi pääkaupunkiin oli saapunut keisarille uskollisia joukkoja Traakiasta. Kapinalliset huusivat 18. tammikuuta uudeksi keisariksi Hypatiuksen, joka oli entisen keisari Anastasioksen veljenpoika.[13] Belisarius ja Narses johtivat keisarillisia joukkoja hippodromiin, jonne kapinalliset olivat kokoontuneet. He saivat vaivoin vallattua keisarillisen aition, jossa Hypatius ja patriisi Pompeius olivat. Heidät teloitettiin seuraavana päivänä, ja seuranneissa kahakoissa kuoli tuhansia ihmisiä.[14]

Vandaalisota

Justinianus I:n aikana takaisin vallatut alueet merkitty vihreällä. Belisariuksella oli tärkeä osa näissä valloituksissa.
Pääartikkelit: Vandaalisota, Ad Decimumin taistelu ja Trikamaronin taistelu

Tammikuussa 532 Mundus nimitettiin Illyricumin magister militumiksi. Mahdollisesti näihin aikoihin Belisarius nimitettiin hänen seuraajakseen magister militum per Orientemiksi, mutta nimityksen tarkka päivämäärä on epäselvää. Belisarius oli virassa ainakin helmikuusta 533 lähtien,[15] ja Prokopios antaa ymmärtää, että hän toimi tässä virassa vuoteen 542 asti.[16]

Vuonna 533 Justinianus päätti lähettää Belisariuksen valtaamaan Pohjois-Afrikka takaisin vandaaleilta. Areiolainen Gelimer oli syrjäyttänyt roomalaismielisen kuninkaan Hilderikin vuonna 530. Tämä oli aiheuttanut kitkaa vandaalien ja Bysantin välille. Hilderik oli pyytänyt apua Justinianukselta, joka vaati hänen vapauttamistaan, ja uhkasi sodalla jos vaatimuksiin ei suostuttaisi. Gelimer kieltäytyi eikä uskonut, että roomalaiset pystyisivät hyökkäämään kuningaskuntaansa. Gelimer oli tullut epäsuosituksi joidenkin alamaistensa keskuudessa ja nämä suunnittelivat kapinaa, jota Justinianus ilmoitti tukevansa. Nika-kapina ja sota Persiaa vastaan kuitenkin viivästyttivät Justinianuksen sotilaallista vastausta, joten hän pystyi käynnistämään sotaretken vasta vuonna 533. Justinianus sai Hilderikin vangitsemisesta tekosyyn aloittaa sodan vandaaleja vastaan. Vandaalit olivat myös vainonneet kuningaskuntansa katolista väestöä, jotka olivat pyytäneet apua Bysantista. Tätä pidettiin myös oikeutuksena sodalle.[17]

Belisariuksen joukot lähtivät matkaan kesäpäivänseisauksena 533. Vandaalien laivasto oli Sardiniassa taistelemassa kapinoitsijoita vastaan, joten Belisarius sai rauhassa laskea joukkonsa maihin Tunisiassa. Hän kohtasi vandaalien kuninkaan Gelimerin Ad Decimumin taistelussa 13. syyskuuta. Taistelu päättyi roomalaisten voittoon. Karthago antautui Belisariuksen joukoille 15. syyskuuta. Gelimer kutsui joukkonsa kotiin Sardiniasta ja marssi uudestaan Belisariusta vastaan. Armeijat kohtasivat Trikamaronissa, 30 kilometriä Karthagosta joulukuussa 533. Belisarius kukisti Gelimerin joukot ja valtasi Hippo Regiuksen. Gelimer pakeni Numidian rajalle ja antautui maaliskuussa 534 Belisariukselle, joka palasi Konstantinopoliin voittajana. Justinianus myönsi Belisariukselle triumfin, kunnia, jonka keisari Augustuksen jälkeen vain keisarit olivat saaneet osakseen.[18] Belisarius ei kuitenkaan ajanut vaunuilla, vaan käveli triumfikulkueen kärjessä kodistaan Konstantinopolin läpi hippodromille, missä Belisarius ja vangittu Gelimer heittäytyivät maahan Justinianuksen ja Theodoran eteen.[19] Belisarius nimitettiin myös vuoden 535 konsuliksi.[20] Tämän kunniaksi vandaalisoturit kantoivat Belisariusta konsulin kantotuolissa kaupungin läpi, ja hän jakoi sodasta saatuja voittoja ihmisille mennessään. Valloituksen nopeus sai monet yllättymään, mutta Justinianuksella oli jo muita tehtäviä Belisariukselle. Afrikan sotaretken aikana ostrogoottien ja Bysantin välit olivat huonontuneet nopeasti, ja seuraavaksi Justinianus aikoi lähettää Belisariuksen Italiaan.[21]

Goottisota

Goottisodan kartta. (saksaksi)
Pääartikkeli: Goottisota (535–554)

Goottien kuningas Theodahad oli antanut käskyn teloittaa roomalaismielisen kuningatar Amalasuntan, minkä jälkeen Italiaan oli syntynyt Bysantille vihamielinen ryhmittymä. Justinianus havitteli Italiaa valtakuntaansa, ja Amalasuntan kuolema antoi hänelle tekosyyn julistaa sota gooteille.[22] Belisarius nousi 7 500 miehen kanssa maihin Sisiliaan 535, ja suurin osa saaresta antautui vuoden loppuun mennessä. Belisariuksen joukot pääsivät Syrakusaan 31. joulukuuta. Hän luopui siellä konsulinvirastaan ja vietti talven 535–536 kaupungissa.[23]

Pääsiäisenä 536 Pohjois-Afrikassa syttyi kapina Bysantin armeijassa. Prokopios ja afrikkalaisten joukkojen komentaja Solomon pyysivät Belisariusta palaamaan Afrikkaan ja kukistamaan kapinan. Belisarius otti mukaansa Solomonin ja 100 luotettua miestä bucellariistaan ja matkusti Karthagoon, joka oli Stotzas-nimisen kapinallisen hallussa. Hänellä oli komennossaan 8 000 miestä. Belisariuksen saavuttua kapinalliset pakenivat, mutta Belisarius kokosi 2 000 miehen joukon ja lähti Stotzasin perään. Hän sai kapinalliset kiinni Membressassa (nykyinen Majaz al Bab) noin 64 kilometriä Karthagosta ja pystytti leirin Medjerdajoen varrelle. Seuraavana päivänä osapuolet kävivät taistelun, jonka Belisarius voitti. Stotzasin joukkoja päin puhalsi kova vastatuuli, ja he yrittivät siirtyä parempiin asemiin. Belisariuksen joukot hyökkäsivät, kun kapinalliset olivat epäjärjestyksessä, ja ajoivat heidät pakoon. Belisarius päätti olla jahtaamatta vihollista mutta antoi joukkojensa ryöstää kapinallisten leirin. Tämän jälkeen hän palasi Karthagoon, missä hän sai tietää vaikeuksista armeijassaan Sisiliassa. Belisariuksen läsnäoloa tarvittiin siellä. Hän jätti Afrikan joukkojen komennon Ildigerille ja Theodorukselle ja palasi Sisiliaan. Sotaretki Stotzasta vastaan mainitaan Prokopioksen lisäksi Jordaneksen kirjoituksissa.[23]

Theodahad yritti neuvotella, ja Justinianus vaati häntä luovuttamaan Italian Bysantille. Theodahad kieltäytyi, ja Belisarius sai käskyn hyökätä Italiaan.[23] Napoli vallattiin 536 ja Rooma 9. joulukuuta samana vuonna. Gootit syrjäyttivät Theodahadin ja valitsivat uudeksi kuninkaakseen Vitigesin. Hän piiritti Rooman ja saartoi Belisariuksen kaupunkiin 5 000 miehen kanssa. Piiritys kesti yli vuoden, ja sen aikana Belisarius syrjäytti paavi Silveriuksen petturuudesta. Gootit vetäytyivät, kun roomalaiset olivat vallanneet Ariminumin (Rimini) ja Narses, joka oli lähetetty Belisariuksen rinnalle, uhkasi Ravennaa. Belisarius ja Narses torjuivat goottien hyökkäyksen Ariminumiin, mutta heidän erimielisyydet haittasivat sotatoimia. Gootit valtasivat Milanon ja tappoivat kaupungin miespuoliset asukkaat vuonna 539, eivätkä Belisarius ja Narses pystyneet riitojensa takia estämään tätä. Narses kutsuttiin Belisariuksen pyynnöstä takaisin Konstantinopoliin mutta Justinianuksen epäluottamus Belisariukseen esti tätä saavuttamasta lopullista voittoa gooteista.[24]

Ravenna antautui toukokuussa 540. Justinianus ehdotti nyt gooteille rauhaa ja olisi antanut heidän säilyttää oman valtakuntansa Pohjois-Italiassa, mutta Belisarius vastusti tätä ehdotusta. Vitigesiin tyytymättömät gootit olisivat tässä vaiheessa myöntäneet Belisariuksen Länsi-Rooman keisariksi. Belisarius otti kruunun vastaan, mutta päästyään Ravennaan hän vangitsi goottien johtajat ja valtasi koko goottivaltakunnan Bysantille. Justinianukselle tämä ei kelvannut, hän olisi halunnut neutraalin valtion Bysantin ja frankkien välille, koska persialaiset olivat taas alkaneet vaivata itärajalla. Belisarius kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.[22]

Toinen Persian sota

Pääartikkeli: Bysantin–sassanidien sota (540–562)

Ensimmäinen sotaretki

Belisarius kuvattuna Nürnbergin kronikassa.

Belisarius palasi Konstantinopoliin vangitun Vitigesin ja goottien rikkauksien kanssa, mutta sai kylmän vastaanoton. Justinianus alkoi epäillä Belisariuksen uskollisuutta. Hänelle ei myönnetty triumfia, ja hän vietti talven 540–541 Konstantinopolissa yksityishenkilönä.[24] Varhain keväällä 541 Belisarius lähetettiin itään sotimaan Persian sassanideja vastaan, jotka olivat vuonna 540 hyökänneet kuninkaansa Khosraun johdolla Syyriaan ja ryöstäneet Antiokian.[25] Mesopotamiassa Belisarius huomasi, että monet hänen sotilaistaan olivat ilman aseita tai rintapanssareita, joten ensitöikseen hän varmisti, että joukot olivat asianmukaisesti varustettuja. Hän lähetti myös vakoojia sassanidien luokse. He saivat selville, että sassanidien armeija oli Lazicassa. Belisarius päätteli, että aika oli oikea hyökkäykselle Persiaa vastaan. Hän sai pian vahvistukseksi lakhmidien arabijoukkoja, joita johti joko Harith tai Arethas. Belisarius kutsui ylimmät upseerinsa koolle Daraan ja kysyi heidän mielipiteitään. Kaikki paitsi kaksi Phoenice Libanensis -provinssin duxia kannattivat hyökkäystä. Nämä olivat huolissaan siitä, että heidän provinssinsa altistuisi sassanidien lakhmidiliittolaisten hyökkäyksille.[26] Belisarius sanoi kuitenkin, että nyt oli kesäpäivänseisaus, eivätkä nämä lakhmidit uskonnollisten asioiden takia voineet aloittaa sotaa.[27] Harith oli myös lakhmidi, mutta myös monofysiitti, kuten suurin osa hänen joukoistaan, joten hän ei seurannut lakhmidien uskonnollisia menoja.[28]

Belisarius eteni Darasta kahdeksan kilometrin päähän sassanidien hallitsemasta Nisibisistä ja pystytti leirin. Upseerien mielestä he jäivät liian kauaksi kaupungista, mutta Belisariuksen mukaan sassanidit olivat vahvoissa asemissa kaupungissa, ja että roomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet kukistaa heidät, jos heidät saisi houkuteltua taistelemaan kaupungin ulkopuolella. Petrus- ja Johannes Troglita -nimiset upseerit siirtyivät kuitenkin joukkoineen viisi kilometriä lähemmäs kaupunkia, mutta sassanidien yllätyshyökkäys ajoi heidät pakoon. Belisarius eteni nopeasti suojaamaan niskuroivia alaisiaan ja esti Petruksen ja Johanneksen joukkojen täydellisen tuhon. Sassanidit perääntyivät takaisin Nisibisiin, ja roomalaiset palasivat leiriinsä. Belisarius päätteli, että kaupunkia ei pystyttäisi valtaamaan, ja hän eteni kaupungin ohi Sisauronin linnoituksen luo. Belisarius pysytti leirin ja aloitti linnoituksen piirityksen. Roomalaiset hyökkäsivät muureja vastaan, mutta heidät ajettiin takaisin raskain tappioin. Belisarius päätti kuitenkin jatkaa piiritystä mutta lähetti Harithin arabit 1 200 roomalaisen sotilaan kanssa ryöstelemään Assyriaa. Belisarius sai tämän jälkeen kuulla vangiksi saaduilta sassanideilta, että Sisauronin tarvikkeet olivat pahasti lopussa. Hän lähetti yhden alaisistaan neuvottelemaan linnoitukseen jääneiden kanssa, ja nämä suostuivat antautumaan. Belisarius päästi kristityt asukkaat menemään, mutta sassanidien sotilaat ja heidän päällikkönsä vangittiin ja lähetettiin Konstantinopoliin. Linnoituksen muurit revittiin maan tasalle. Piiritys oli kestänyt jo jonkin aikaa ja monet roomalaiset sotilaat, jotka olivat tottumattomia kuumaan ilmastoon, olivat sairastuneet. Myöskään Harithista ei ollut kuultu mitään ja monet halusivat palata takaisin kotiin.[26] Belisarius myöntyi, lähetti sairaat ja haavoittuneet edeltä, ja palasi takaisin Bysantin alueelle. Justinianus kutsui Belisariuksen takaisin Konstantinopoliin, jossa hän vietti talven 541–542.[27]

Prokopios väittää Salattu historia -teoksessaan, että Belisarius laiminlöi velvollisuuksiaan ja perääntymällä takaisin kotiin, hän menetti mahdollisuuden antaa ratkaiseva isku sassanideille, mikä taas antoi heille mahdollisuuden vastahyökkäykseen seuraavana vuonna.[3] Prokopios sanoo myös, että Belisarius oli halukas palaamaan takaisin kotiin vaimonsa Antoninan takia, joka oli jäänyt Konstantinopoliin rakastajansa Theodosiuksen kanssa. Myöhemmin Antonina oli lähtenyt itään tapaamaan Belisariusta. Antoninan poika Photius kertoi asiasta Belisariukselle, joka kateellisena keskeytti sotaretken päästäkseen nopeasti vaimonsa luo. Prokopioksen kuvauksessa saattaa olla jotain tottakin, mutta siihen on syytä suhtautua varauksella.[26]

Vuoden 542 tapahtumat

Keväällä 542 Khosrau ylitti Eufratin ja hyökkäsi Palestiinaan. Kun tieto tästä saapui Konstantinopoliin, Belisarius lähetettiin kiireellä uudestaan itään. Roomalaiset komentajat olivat paenneet Hierapolikseen, ja he yrittivät saada Belisariusta liittymään heihin. Belisarius päätti kuitenkin matkata Europumiin, missä hän kokosi armeijan ja kutsui Hierapoliksen komentajat luokseen. Sassanidit lähettivät lähetystön roomalaisten luokse. Belisarius otti heidät vastaan loisteliaasti esitellen sotilasmahtiaan. Prokopioksen mukaan tämä sai sassanidit niin vaikuttumaan, että he kehottivat Khosrauta perääntymään. Khosrau päättikin palata takaisin Persiaan. Luultavasti hänen päätökseensä vaikutti myös juuri puhjennut kulkutauti. Sassanidit ylittivät Eufratin ja perääntyivät takaisin alueilleen roomalaisten katsoessa sivusta. Belisarius seurasi pian perässä ja jatkoi neuvotteluja Khosraun kanssa. Sassanidit suostuivat aselepoon, ja Belisarius lähetti Khosraulle yhden Edessan merkittävimmistä asukkaista panttivangiksi. Samoihin aikoihin sassanidit olivat kuitenkin vallanneet ja ryöstäneet Callinicumin, mistä Belisarius sai syyt niskoilleen.[29] Heti saatuaan panttivangin sassanidit kuitenkin perääntyivät sopimuksen mukaisesti. Prokopios sanoo, että Belisariuksen saavutus saada sassanidien paljon suuremman armeijan perääntymään ilman taistelua teki häneen suuren vaikutuksen. Prokopioksen mukaan Belisariusta syytettiin kuitenkin pelkuruudesta ja velvollisuuksiensa laiminlyönnistä, kun tämä ei seurannut ja rankaissut sassanideja Callinicumin ryöstämisestä.[27]

Tämän jälkeen Belisarius kutsuttiin epäselvissä olosuhteissa takaisin Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan syynä oli se, että Justinianus oli sairastunut kulkutautiin ja useat upseerit, mukaanlukien Belisarius, alkoivat keskustella mahdollisesta seuraajasta ja sanoivat etteivät he valitsisi Justinianuksen kaltaista keisaria. Theodora sai tietää tästä ja kutsui heidät Konstantinopoliin. Yksi upseereista heitettiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Theodora syytti Belisariusta maanpetoksesta, mutta syytteet kumottiin riittämättömien todisteiden takia. Belisarius kuitenkin erotettiin magister militum per Orientemin virasta, ja Theodora takavarikoi hänen omaisuutensa. Monia Belisariuksen läheisiä upseereita siirrettiin muihin tehtäviin, hänen henkivartiostonsa hajotettiin, ja hänen ystäviään kiellettiin olemasta tekemisissä hänen kanssaan. Yksi Theodoran motiiveista oli Belisariuksen suuri omaisuus, johon hän halusi päästä käsiksi.[3] Belisarius jäi asumaan yksityishenkilönä Konstantinopoliin. Hänelle kuitenkin sallittiin joitakin palvelijoita ja pääsy keisarilliseen palatsiin, mutta hän pelkäsi joutuvansa salamurhan uhriksi. Lopulta Belisariuksen kunnia ja omaisuus palautettiin, Prokopioksen mukaan Antoninan ansiosta. Belisarius pyysi, että hänet nimitettäisiin uudestaan magister militumiksi ja lähetettäisiin takaisin sassanideja vastaan, mutta Prokopioksen mukaan Antonina vastusti tätä, koska Belisarius oli loukannut häntä.[30] Kului yli vuosi ennen kuin Belisarius sai uuden komentajanviran.[25]

Paluu Italiaan

Sotaretken alku

Voittoisa sotapäällikkö (Belisarius?) tarjoamassa Victoriaa keisarille. Yksityiskohta Barberini-diptyykistä.[31]

Vuonna 544 Belisarius lähetettiin sotimaan gootteja vastaan Italiaan. Hänen arvonimensä oli magister militumia alempi comes sacri stabuli, eli armeijan hevosista ja kuormajuhdista vastaava virkamies. Tämä osoittaa, ettei Belisarius ollut vielä täysin hovin suosiossa.[32] Belisarius oli virassa vuoteen 549 asti.[30] Belisariuksella oli pulaa miehistä, sillä osa hänen armeijastaan, mukaanlukien suurin osa luotettavista bucellareista, oli jätetty itään. Hän joutui käyttämään omia rahojaan sotilaiden värväämisessä. Hän sai kerättyä 4 000 miestä magister militum per Illyricumin Vitaliuksen kanssa. Belisarius itse piti näitä joukkoja vähälukuisina, surkeina, ja kokemattomina.[33]

Tilanne Italiassa oli Bysantin kannalta huono. Goottien uusi johtaja Totila oli vallannut Pohjois-Italian ja joulukuussa 545 hän alkoi piirittää Roomaa. Belisarius ei pystynyt tekemään paljoakaan, sillä hänen joukkonsa olivat liian pienet, niiden moraali oli heikko ja sotilaskarkuruus yleistä. Belisarius ei myöskään ollut keisarillisen hovin suosiossa. Belisarius lähetti sotapäällikkö Johanneksen, joka oli Vitalianuksen sukulainen, pyytämään rahaa ja lisäjoukkoja Justinianukselta. Johannes, joka ei ollut Belisariuksen suuri kannattaja, ei kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan vietti aikaa hovissa ja meni naimisiin Justinianuksen veljenpojan Germanuksen tyttären kanssa. Justinianuksella ei kuitenkaan ollut paljoakaan joukkoja saatavilla. Lopulta roomalaiset saivat koottua sekalaisen joukon tavallisia sotilaita ja foederateja, joita lähti viemään Belisariuksen luo Johannes ja eräs armenialainen komentaja Isaak.[33]

Rooman piiritys

Belisarius odotti vahvistuksia Dyrrhakhionissa (nykyinen Durrës). Hän ja Johannes eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sopivasta stregiasta. Belisarius halusi matkata laivoilla Portuksen satamaan Rooman lähelle ja käyttää sitä tukikohtana piirityksen murtamiseksi. Johannes sen sijaan halusi nousta maihin Calabriassa ja edetä sieltä Roomaan. Lopulta joukot jakaantuivat: Isaak ja Belisarius matkasivat Portukseen ja Johannes nousi maihin Calabriassa. Totilan lähettämät 300 ratsumiestä estivät kuitenkin Johanneksen etenemisen Capuassa. Portuksessa Belisarius odotti Johannesta turhaan samaan aikaan, kun Rooman varuskunta ja asukkaat näkivät nälkää. Lopulta Belisarius yritti saada tarvikkeita kuljetetuksi kaupunkiin. Gootit olivat tukkineet Tiberin rakentamalla puomin joen poikki kahden vartioidun tornin välille. Belisarius suunnitteli polttavansa toisen torneista, rikkovansa puomin ja sen jälkeen tarvikkeet olisi kuljetettu 200 kevyellä laivalla jokea pitkin kaupunkiin. Laivoissa olisi sotilaita, joita suojasi pienet puiset rakennelmat. Samaan aikaan uloshyökkäys kaupungissa kiinnittäisi goottien huomion. Rooman varuskunnan komentaja Bessas ei kuitenkaan käynnistänyt hyökkäystä. Prokopioksen mukaan hän myi jäljelle jääneitä tarvikkeita kohtuuttomaan ylihintaan asukkaille. Syytä tähän on vaikea ymmärtää, sillä Bessaksen ansiot olisivat kuitenkin jääneet gooteille, jos piiritystä ei olisi murrettu. Kaiken lisäksi Isaak, joka oli jätetty roomalaisten leiriin Antoninan kanssa, ei totellut käskyjä vaan hyökkäsi läheisten goottien asemien kimppuun. Gootit ajettiin pakoon ja heidän komentajansa haavoittui mutta roomalaiset hajaantuivat ryöstelemään. Gootit tekivät vastahyökkäyksen ja kukistivat roomalaiset. Isaak vangittiin ja myöhemmin teloitettiin. Samaan aikaan Belisarius oli johtamasta hyökkäystä vartiotorneja vastaan, kun tuli virheellinen tieto, että Portus oli vallattu. Belisarius panikoi ja pelkäsi Antoninan jääneen vangiksi. Hän palasi nopeasti Portukseen mutta huomasi, että sekä leiri ja Antonina olivat turvassa. Belisarius olisi luultavasti voinut vielä korjata tilanteen palaamalla takaisin johtamaan hyökkäystä mutta hänen hermonsa pettivät. Belisarius sairastui, hänelle nousi kuume, ja hän melkein kuoli.[33]

Rooma antautui gooteille 17. joulukuuta 546. Neljä isaurialaista sotilasta olivat pettäneet puolensa ja avanneet portit gooteille. Bessas oli kuullut huhuja tästä mutta ei ottanut niitä vakavasti. Hän ja suurin osa sotilaista ja senaattoreista pakenivat. Totilalla ei ollut joukkoja Rooman varuskunnaksi, joten hän aikoi tuhota kapungin, mutta Belisarius vastusti tätä kirjeessään ja Totila päätti evakuoida Rooman. Hän otti senaattorit mukaansa ja lähetti muut asukkaat Campaniaan. Gootit perääntyivät, ja Belisarius pystyi ottamaan Rooman takaisin haltuunsa keväällä 547. Hän rakennutti väliaikaiset puolustusmuurit, täytti kaupungin varastot ja kutsui ihmiset takaisin kaupunkiin.[34] Totila siirtyi Etelä-Italiaan taistelemaan Johannesta vastaan mutta kuullessaan, että Belisarius oli ottanut Rooman hallintaansa, hän päätti hyökätä kaupunkia vastaan. Goottien hyökkäykset Roomaan kuitenkin torjuttiin. Sota jatkui tämän jälkeen molempien puolten saadessa jonkin verran menestystä mutta gootit olivat kuitenkin koko ajan niskan päällä.[33]

Paluu Konstantinopoliin

Belisarius lähetti Antoninan kesäkuussa 548 Konstantinopoliin pyytämään vahvistuksia. Theodora oli kuitenkin kuollut 28. kesäkuuta ja Antonina ajatteli, ettei Belisarius pystyisi enää tekemään paljoakaan Italiassa.[35] Antoninan tukijan Theodoran kuoltua, Belisarius oli hänen ainoa tukijansa, jonka avulla hän saisi arvovaltaa ja rikkauksia. Theodoran läheisenä ystävänä Antonina oli saanut paljon vihollisia ja jos Belisarius kuolisi hän ei luultavasti selviytyisi. Tämän takia Antonina pyysi Justinianusta kutsumaan miehensä takaisin kotiin. Prokopioksen mukaan Belisarius pyysi vapautusta tehtävistään, mikä on myös mahdollista. Hän oli ehkä turhautunut Italian tilanteeseen ja kokenut sen niin huonoksi että halusi vain päästä pois rintamalta. Viiden Italiassa käydyn sodankäyntivuoden jälkeen Belisarius ei ollut onnistunut turvaamaan niemimaata ja monet hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet.[36][33] Ehkä Justinianus tarvitsi Belisariusta, jotta hän voisi lähettää tämän sotaretkelle sassanideja vastaan, mutta tämä on epätodennäköisin vaihtoehto. Prokopios syyttää vaisusta menestyksestä keisari Justinianusta, joka ei ehkä luottanut Belisariukseen, eikä tämän takia antanut suuria resursseja hänen käyttöönsä,[3] mutta todennäköisemmmin hänellä ei yksinkertaisesti ollut joukkoja annettavaksi Belisariukselle. Valtakunnan voimavarat olivat toistuvan sotimisen takia kiristyneet äärimmilleen ja kulkutauti pahensi tilannetta entisestään.[37]

Keisarinna Theodora ja hänen palvelijansa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevassa mosaiikissa. Theodora on keskellä ja kaksi naista hänen vasemmalla puolellaan saattavat olla Antonina ja tämän tytär Joannina.[38]

Konstantinopolissa

Belisarius lähti Italiasta vuoden 549 alussa ja saapui Konstantinopoliin viimeistään huhtikuussa. Tällä välin oli paljastunut Justinianuksen ja Belisariuksen murhaamiseksi suunniteltu salaliitto, joka pystyttiin estämään.[39] Belisarius päätti asettua kaupunkiin pysyvästi. Hän oli tässä vaiheessa erittäin rikas ja arvostettu mies[40] ja pääsi pian takaisin hovin suosioon.[33] Justinianus ei kuitenkaan enää lähettänyt Belisariusta johtamaan sotatoimia vaan piti hänet Konstantinopolissa. Keisari nimitti Belisariuksen jälleen kerran magister militum per Orientemiksi ja, ehkä vain nimellisesti, keisarillisen henkivartioston päälliköksi. Belisarius ilmeisesti luopui viroista vuoteen 552 mennessä.[41] Belisariusta ei kuitenkaan nimitetty Italiaan suuntautuneen sotaretken komentajaksi vuonna 550. Justinianus oli ehkä yhä kateellinen Belisariukselle eikä halunnut tämän saavan menestystä rintamalla, tai sitten hän tarvitsi Belisariusta luotettavana neuvonantajana, kun Theodora oli kuollut.[42]

Belisarius ja Antonina olivat vastustaneet tyttärensä Joanninan ja Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kihlausta. Theodoran kuoleman jälkeen Antonina perui kihlauksen. Palattuaan Italiasta Belisarius puolusti vaimoaan.[41] Belisarius oli Konstantinopolissa vuosina 551–553 ja toimi korkeissa valtion tehtävissä. Useat asiakirjat osoittavat hänen olleen aktiivinen esimerkiksi viidennen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikana. Elo- tai syyskuussa vuonna 551 Justinianus lähetti Belisariuksen yhdessä muutaman muun henkilön kanssa suostuttelemaan paavi Vigiliusta palaamaan tehtäviinsä. Vigilius palasi paaviksi, mutta pakeni myöhemmin Khalkedoniin. Belisarius lähetettiin ryhmänsä kanssa uudestaan Vigiliuksen luokse 28. tammikuuta 552, mutta he epäonnistuivat taivuttelemaan Vigiliusta Konstantinopoliin. 1. toukokuuta 553 Belisarius sai tehtäväkseen suostutella paavia osallistumaan kirkolliskokoukseen, mutta siinä hän epäonnistui.[41] Vigilius kutsui Belisariuksen, kolme maallikkoa, ja kolme piispaa luokseen ja yritti saada heidät viemään tuomionsa niin sanotusta "kolmen kappaleen" ediktistä Justinianukselle mutta he kieltäytyivät. Justinianuksen ja Vigiliuksen halukkuus käyttää Belisariusta viestinviejänään osoittavat, että he arvostivat yhä häntä.[42]

Hunneja vastaan

Jacques-Louis Davidin maalaus Belisarius pyytämässä almuja vuodelta 1781.

Vuonna 559 Kutrigurien hunnien (joissakin lähteissä bulgaareja) armeija ylitti jäätyneen Tonavan ja hyökkäsi Balkaneille. Hunnien armeija jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäinen eteni Kreikkaan mutta pysähtyi Thermopylaissa. Toinen suuntasi Gallipoliin ja kolmas, jota johti hunnien kaani Zabergan, suuntasi 7000 miehen kanssa kohti Konstantinopolia. Agathiaan mukaan Zabergan halusi päästä Vähään-Aasiaan, joka oli erittäin rikas alue ja säästynyt ryöstöretkiltä. Justinianuksella ei ollut joukkoja saatavilla ja kaikki hänen sotapäällikkönsä olivat kiinni toisaalla eivätkä pystyneet palaamaan niin lyhyellä varoitusajalla.[43] Agathias antaa värikkään kuvauksen paniikista, joka seurasi hunnien hyökkäyksestä. Palatsien vartijat, jotka oli tarkoitettu ennemmin paraateihin kuin sotimiseen, kutsuttiin aseisiin ja Justinianuksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin asettaa iäkäs Belisarius johtamaan puolustusta hunneja vastaan.[44][45] Hunnit olivat pystyttäneet leirin Melantias -nimiselle paikalle Athyrasjoen varrelle noin 30 kilometriä Konstantinopolista.[46]

Belisariuksen joukkojen laatu ja määrä oli kehno. Hänen armeijansa paras osa koostui 300 veteraanista. Loppujen kerrotaan olleen huonosti varustettuja ja koulutettuja siviilejä maaseudulta ja kaupungista. Belisarius otti käyttöönsä jokaisen hevosen minkä löysi ja aseisti joukkonsa. Sitten hän johti joukkonsa vähän matkan päähän Konstantinopolista ja käski perustaa leirin Chettus -nimisen kylän lähistölle. Belisarius käski kaivaa kaivannon leirin ympärille. Hän lähetti myös tiedustelijoita urkkimaan tietoja vihollisen joukkojen koosta ja liikkeistä. Belisariuksen joukot onnistuivat vangitsemaan ja tappamaan joitakin hunneja. Yöllä Belisarius käski sytyttää soihtuja ympäri tasankoa antaakseen kuvan siitä, että paikalla oli paljon suurempi armeija kuin todellisuudessa. Agathiaan mukaan Belisariuksen joukot alkoivat näyttämään liiallisen itsevarmuuden merkkejä ja komentaja varoitteli heitä sen vaaroista.[46]

Hunnit lähettivät 2000 ratsumiestä hyökkäämään Belisariuksen leiriin.[46] Belisarius sai kuitenkin tiedustelijoiltaan tiedon tästä ja päätteli, että hunnit joutuisivat kulkemaan läheisen metsän peittämän notkon läpi. Belisarius jakoi veteraaninsa kolmeen 100 miehen osastoon. Kaksi näistä sai käskyn siirtyä notkon kummallekin puolelle ja odottaa Belisariuksen merkkiä ja hyökätä sitten hunnien sivustaan ja selustaan. Näin Belisarius toivoi puskevansa hunnien armeijan ahtaaseen tilaan, jolloin heidän lukumääräisestä ylivoimastaan ei olisi mitään hyötyä. Belisarius itse asettui keskustaan kolmannen osaston kanssa ja asetti kouluttamattomat siviilit taakseen, ja nämä saivat käskyn pitää mahdollisimman paljon meteliä. Kun hunnit huomasivat roomalaiset, he etenivät notkoon. Belisarius komensi joukkonsa hyökkäykseen mutta piti siviilit paikoillaan. Metsikköön piilotetut kaksi osastoa hyökkäsi hunnien sivustaan ja selustaan. Agathias kertoo, että siviilien tekemät äänet ja pölypilvi saivat hunnit luulemaan, että roomalaisia oli paljon enemmän kuin todellisuudessa. Hunneille kävi nyt aivan kuin Belisarius oli odottanutkin: heidän joukkonsa pakkautui yhteen suureksi massaksi, jolloin hunnit eivät pystyneet puolustautumaan, käyttämään jousiaan, tai käsittelemään hevosiaan. Lopulta hunnit ajettiin sekasortoiseen pakoon. Agathiaan mukaan hunnit menettivät noin 400 miestä kun taas roomalaiset eivät kärsineet ollenkaan tappioita.[46] Belisarius piti joukkonsa tiukasti ohjaksissaan, eikä antanut viholliselle tilaisuutta vastahyökkäykseen.[47] Hunnien hyökkäykset Kreikkaat ja Gallipoliin epäonnistuivat myöskin ja Justinianus solmi sopimuksen loppujen hunnien kanssa ja nämä suostuivat palaamaan takaisin Tonavan pohjoispuolelle rahasummia vastaan.[45]

Belisariuksen voitto teki hänet suosituksi ihmisten keskuudessa mutta Agathiaan mukaan moni oli myös kateellinen hänelle.[46] Huhuttiin, että Belisarius aikoi syrjäyttää Justinianuksen ja nousta uudeksi keisariksi. Belisariusta ei palkittu mitenkään hunnien kukistamisesta. Vuonna 562 toinen hunnijoukko hyökkäsi uudestaan Balkaneille, mutta Belisariusta ei nimitetty heitä vastaan suunnatun armeijan komentoon. Mahdollisesti Belisariusta pidettiin liian vanhana sotilaskomentajaksi, sillä hän oli jo noin 60-vuotias.[48]

Viimeiset vuodet ja kuolema

François-André Vincentin Bélisaire vuodelta 1776. Maalauksessa Belisariuksen entinen sotilas tunnistaa sokaistun ja kerjäläisenä elämänsä viettävän komentajansa.

Marraskuussa 562 paljastui salaliitto keisari Justinianusta vastaan. Salaliittolaiset olivat suunnitelleet keisarin murhaa. Heidät vangittiin ja kuulusteluissa ja kidutuksen aikana he kertoivat Belisariuksen olleen myös juonessa mukana. Belisarius vietiin Konstantinopolin kaupunginprefektin Prokopioksen (luultavasti ei sama kuin historioitsija Prokopios)[49] eteen ja hän joutui vastaamaan syytteisiin keisarillisessa palatsissa 5. joulukuuta. Belisarius joutui luopumaan palvelijoistaan, omaisuudestaan, ja kunnianosoituksistaan ja asetettiin kotiarestiin. Belisarius myöntyi tuomioon eikä vastustellut. Luultavasti hän oli kuitenkin syytön.[50] Tutkimusten jälkeen Belisarius todettiin syyttömäksi ja 19. heinäkuuta 563 hänen omaisuutensa ja kunniansa palautettiin. Belisarius vietti kuitenkin loppuelämänsä katkerana ja pettymyksen vallassa.[51] Hän kuoli maaliskuussa 565 vain muutama kuukausi ennen Justinianusta.[46]

Belisariuksen jälkimaine

Myöhemmin Belisariuksesta alkoi kehittyä erilaisia legendoja. Kuuluisin niistä oli, että Justinianus antoi sokaista hänet ja hän joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä Konstantinopolin kaduilla.[50][46] Se on kuitenkin varmasti fiktiota. Legendan mainitsi ensimmäisen kerran bysanttilainen munkki Johannes Tzetzes 1100-luvulla ja sitä kehitti tuntematon runoilija 1300-luvun lopulla.[52][53] Seuraavien vuosisatojen ajan legendasta tuli yleinen teema kirjallisuuden parissa.[54] Se on innoittanut monia tarinoita, romaaneja, näytelmiä,[55] runoilijoita, oopperoita, ja taidemaalareita.[56]

1700-luvun ranskalainen kirjailija Jean-François Marmontel käytti Belisariuksen tarinaa hyökkäyksessä kuningas Ludvig XV:ä vastaan romaanissaan Bélisaire (1767).[50] Romaani oli erittäin onnistunut, ja sen ansiosta Belisariuksen legendasta tuli suosittu aihe 1700-luvun lopun taidemaalareiden keskuudessa.[54]

Robert Graves julkaisi vuonna 1938 romaanin Valtamarski Belisarius (Count Belisarius),[50] joka kertoo fiktionaalisen kuvauksen Belisariuksen elämästä Antoninan palvelijan Eugeniuksen näkökulmasta. Isaac Asimovin kirjoittamassa Säätiö-sarjan toisessa osassa, Säätiö ja Imperiumissa (1952), esiintyvä Bel Riose -niminen kenraali perustuu Belisariukseen.[57]

Perhe

Belisarius saa apua maalaiselta. Jean-François Pierre Peyronin maalaus vuodelta 1779.

Jossakin vaiheessa Belisarius meni naimisiin Antoninan kanssa, joka oli keisarinna Theodoran hyvä ystävä. Ei tiedetä tarkalleen milloin mutta luultavasti Nika-kapinan jälkeen ja ennen Vandaalisotaa, sillä Prokopios ei mainitse Antoninaa Justinianuksen ensimmäisen Persian sodan tai Nika-kapinan aikana. Mutta vaikka häntä ei mainita ei kuitenkaan tarkoita, ettei Antonina ollut Belisariuksen kanssa ennen vandaalisotaa. Todisteiden puutteessa asia jää kuitenkin epäselväksi.[58] Syy avioliittoon oli todennäköisesti poliittinen: Theodora pystyi siten tarkkailemaan Belisariusta Antoninan kautta, ja tämä olisi voinut helposti raportoida Theodoralle Belisariuksen mahdollisista kapina-aikeista.[59] Antonina oli kilpa-ajajan tytär ja ammatiltaan näyttelijä. Pari sai yhden lapsen, Joanninan. Antoninalla oli aikaisemmasta avioliitosta ainakin yksi poika Photius ja luultavasti myös tytär, jonka kanssa eräs Ildiger meni naimisiin. Prokopioksen mukaan Antoninalla oli "monta" lasta ennen kun hän meni naimisiin Belisariuksen kanssa. Vuonna 533 Belisarius adoptoi erään Theodosiuksen.[2]

Joannina meni naimisiin Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa vuonna 548 vaikka hän olikin alaikäinen. Theodoran kuoltua Antonina purki kihlauksen vaikka pari sitä vastustikin.[58]

Belisariuksen palvelusväen johdossa oli jossain vaiheessa eräs Paulus Kilikialainen. Vuonna 539 tässä asemassa oli eräs Theodosius. Belisariusta palveli myös Konstantinopolin patriarkan Eutychiuksen isä Aleksanteri, joka arvosti Belisariusta suuresti.[60]

Antonina ja Theodosius

Belisarius kuvattuna kerjäläisenä Palazzo Beneventano del Boscon aulan katossa, Syrakusassa, Italiassa. 1700-luku.

Antonina seurasi Belisariusta tämän sotaretkille. Antoninaa vihannut ja pelännyt Prokopios väittää, että Antonina eli hurjastelevaa elämää ja historioitsija kuvaakin hänet prostituoijana ja murhaajattarena.[61] Prokopios sanoo myös, että Antonina kannatti miestään, mutta piti tätä valtansa alla.[62] Niin paljon, että Belisarius ei rankaissut Antoninaa tämän uskottomuudesta.[63]

Prokopios kertoo Antoninan ja Theodosiuksen suhteesta seuraavasti:

Prokopioksen mukaan Belisariuksen adoptoimasta Theodosiuksesta tuli Antoninan rakastaja Afrikan sotaretken aikana eikä Belisarius aluksi tiennyt tästä mitään. Vaikka Belisarius onnistui saamaan heidät kiinni itse teossa, Antonina pystyi Prokopioksen mukaan antamaan uskottavan selityksen miehelleen. Antoninan ja Theodosiuksen suhde jatkui kuitenkin Afrikan ja Italian sotaretkien ajan. Belisariuksella saattoi olla oikeasti tunteita Antoninaa kohtaan, ja tämä saattaa selittää hänen suuttumuksensa. Lisäksi suhde teki Belisariuksen naurunalaiseksi, kun hän ei pystynyt tekemään mitään asialle.[59] Goottisodan aikana Sisiliassa eräs Macedonia -niminen orja kertoi Belisariukselle Antoninan ja Theodosiuksen suhteesta. Belisarius käski teloittaa Theodosiuksen, joka pakeni Efesokseen. Antonina sai kuitenkin Belisariuksen pyörtämään päätöksensä ja antoi myös teloittaa Macedonian ja tämän avustajat. Antonina vakuutti Belisariuksen Theodosiuksen syyttömyydestä ja taivutteli hänet kutsumaan Theodosiuksen takaisin. Tämä kuitenkin pelkäsi Antoninan poikaa Photiusta ja kieltäytyi. Antonina sai Photiuksen lähtemään Konstantinopoliin ja kutsui Theodosiuksen luokseen Italiaan. Kun Belisarius kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin vuonna 540, Antonina ja Theodosius seurasivat häntä.[64]

Belisarius lähti sotaretkelle sassanideja vastaan vuonna 541 ja Antonina jäi Theodosiuksen kanssa Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan Theodosius alkoi ennen tätä kuitenkin katua tekemisiään ja tunsi olonsa epämukavaksi Antoninan kanssa. Hän pakeni uudestaan Efesokseen, missä hän ryhtyi munkiksi. Antonina yritti taivutella Belisariusta kutsumaan Theodosius takaisin mutta turhaan. Mutta kun Belisarius lähti sotaretkelle itään, Theodosius palasi ja suhde jatkui. Antonina juonitteli nyt Johannes Kappadokialaisen erottamisen ja lähti tämän jälkeen Belisariuksen luo itään. Theodosius palasi Efesokseen. Photius kuitenkin kertoi Belisariukselle heidän suhteestaan ja tämä käski häntä matkustamaan Efesokseen ja tappamaan Theodosiuksen. Belisarius antoi vangita Antoninan ja kohteli häntä huonosti mutta Prokopioksen mukaan hän ei tappanut häntä siksi, koska rakasti häntä yhä. Tämä saattaa olla totta, mutta on myös todennäköistä, että Belisarius pelkäsi Theodoran rankaisevan häntä, jos Antoninalle kävisi jotain. Theodora kutsui Antoninan ja Belisariuksen Konstantinopoliin, minne saapui pian myös Photius, joka oli vanginnut Theodosiuksen ja jättänyt tämän Kilikiaan. Theodora pakotti Antoninan ja Belisariuksen sopuun ja vangitsi Photiuksen seuralaiset. Photiusta ja hänen alaisiaan kidutettiin, jotta Theodosiuksen sijainti paljastuisi. Lopulta Theodora sai tietää hänen olinpaikkansa ja toi hänet takaisin Konstantinopoliin. Theodosius kuitenkin kuoli pian tämän jälkeen. Prokopios syyttää Belisariusta siitä, ettei hän auttanut Photiusta mitenkään.[64]

Henkilönä

Historioitsija A. H. M. Jonesin mukaan Belisariuksella oli epätavallisia kykyjä komentajana ja taktikoijana. Hän pystyi tekemään merkittäviä saavutuksia vähäisillä joukoilla ja resursseilla ja hänellä oli myös jonkin verran onneakin.[63] Jotkut tutkijat kuitenkin kritisoivat Belisariusta siitä, ettei hän käyttänyt jalka- ja ratsuväkeä yhdessä, koordinoidusti, vaan laiminlöi jalkaväkeä.[3] Belisariuksen luottamus ratsuväkeen olikin vahvaa koko hänen uransa ajan ja hän käytti usein jalkaväkeä vain kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa.[9] Tämä oli kuitenkin yleistä Bysantin sodankäynnissä.[3] Historioitsija Ian Hughes katsoo Belisariuksen menestysten johtuneen suurelta osin erittäin hyvästä onnesta, mutta tarpeen vaatiessa hänellä oli kuitenkin myös päättäväisyyttä ja taitoa hallussaan.[65] Belisarius tunnettiin myös rehellisenä ja kunniallisena miehenä kontrastina muihin itäroomalaisiin sotapäälliköihin ja virkamiehiin, jotka Prokopios mainitsee. Zacharias Mytileneläinen kertoo, että Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille, eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä. Hänen maineensa aiheutti sen, että Pohjois-Afrikan ja Italian asukkaat valitsivat Bysantin vandaaleiden ja goottien sijasta ja tämä antoi Belisariukselle mahdollisuuden pitää suurempaa armeijaa kun joukkoja ei tarvinnut jakaa niin paljoa kaupunkien varuskunniksi.[66] Hänen voittojaan Afrikassa ja Italiassa esiteltiin mosaiikissa Hálkissa, Justinianuksen palatsissa. Erään myöhäisen lähteen mukaan Hálkissa oli myös Belisariuksen patsas, mutta tämä on todennäköisesti fiktiota ja sekoitettu Apollonin patsaaseen.[63]

Belisarius oli myös erittäin rikas mies. Prokopioksen mukaan hänen vartiostonsa (bucellarii, miehet jotka kuuluivat seuraajansa omaan talouteen) oli 7000 ratsumiehen suuruinen, mikä on kuitenkin varmasti liioiteltua, mutta erittäin suuri kuitenkin.[67] Prokopioksen mukaan kaikki olivat ensiluokkaisia. Belisarius omisti maata Panteikhionissa, Bithyniassa, jonka hän sai perintönä ennen vuotta 533. Hän omisti myös vuodesta 541 lähtien huvilan Rufinianain esikaupunkialueella, Bithyniassa. Myöhemmin hän sai haltuunsa Johannes Kappadokialaisen entisen talon.[63] Belisariuksen kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa meni valtiolle.[53]

Historialliset lähteet

Prokopios

Belisariuksen neuvonantajana, kirjurina, ja kronikoitsijana toimi 15 vuoden ajan Prokopios, joka nimitettiin tehtäväänsä vuonna 527. Hän seurasi Belisariusta monille tämän sotaretkille. Aluksi hän ihaili Belisariusta, mutta myöhemmin tämä vaihtui pettymykseen ja jopa vihaan tätä kohtaan.[68] Tiedot Belisariuksen elämästä ovat suurelta osin peräisin Prokopioksen kirjoituksista. Prokopioksen pääteokset, jotka mainitsevat Belisariuksen, ovat kahdeksan osaa käsittävä Sodat, ja Salattu historia. Kirjat ovat täysin erilaisia sävyltään. Sodat kuvaa Belisariuksen energisenä ja pätevänä sotapäällikkönä ja se myös ylistää keisari Justinianusta. Salattu historia -teoksessa Justinianus kuvataan julmana, ahneena, holtittomana, ja epäröivänä juonittelijana, jota hänen vaimonsa Theodora manipuloi. Belisarius kuvataan heikkotahtoisena aisankannattajana, joka on ilkeän ja murhanhimoisen vaimonsa Antoninan vallan alla. Prokopios myös kirjoittaa, että Belisarius antoi avioliitto-ongelmiensa haitata sotilastoimia, mikä johti moniin strategisiin virheisiin. Prokopioksen äärimmäisen vihamielinen asenne Salattu historia -teoksessa on saanut monet tutkijat uskomaan, että hän uskoi kokeneensa vääryyksiä Justinianuksen ja Belisariuksen alaisuudessa ja halusi näin kostaa heille.[3]

Muut lähteet

Toinen tärkeä lähde Belisariuksen elämästä on Agathias, jonka historiateos on päälähde vuosista 552–559. Muita lähteitä ovat Jordaneksen, Zacharias Mytileneläisen, Vigiliuksen, Johannes Malalaksen, Johannes Nikialaisen, ja Marcellinus Comeksen teokset.[69]

Lähteet

  • Robert Browning: Justinian and Theodora. Gorgias Press LLC, 2003. ISBN 9781593330538. (englanniksi)
  • Averil Cameron, Bryan Ward-Perkins, John Boardman, Michael Whitby: The Cambridge Ancient History XIV. Late antiquity: empire and successors, A.D. 425-600.. Cambridge University Press, 2000. ISBN 9780521325912. (englanniksi)
  • James Allan Stewart Evans: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 1996. ISBN 9780415022095. (englanniksi)
  • Jones et. al.: The Prosopography of the Later Roman Empire: A. D. 527-641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 9780521201605. (englanniksi)
  • James Allan Evans: Justinian (527-565 A.D.). 25.7.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 3.2.2011. (englanniksi)
  • Justinian's fireman: Belisarius and the Byzantine empire. (Vol IV, Issue 3) Ancient Warfare, . Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  • Ian Hughes: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Warren T. Treadgold: A history of the Byzantine state and society, s. 202. Stanford University Press, 1997. ISBN 9780804726306. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Jones s. 182
  3. ↑ a b c d e f g h i Sidney E. Dean: Justinian's fireman: Historical introduction. (Vol IV, Issue 3) Ancient Warfare, , s. 6–8. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  4. ↑ a b Browning s. 43
  5. ↑ Hughes, s. 20–21
  6. ↑ Hughes, s. 42
  7. ↑ a b Jones s. 183
  8. ↑ a b c d Jones s. 184
  9. ↑ a b Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan, s. 438. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
  10. ↑ Evans s. 115
  11. ↑ Jones s. 185
  12. ↑ Jones s. 186
  13. ↑ Evans s. 121-122
  14. ↑ Eri lähteissä mainitaan luvut 30 000, 35 000 ja 50 000 kuollutta. Cambridge Ancient History s. 71-72
  15. ↑ Hughes, s. 74
  16. ↑ Jones, s. 187
  17. ↑ Hughes, s. 70–73
  18. ↑ Warren T. Treadgold: A history of the Byzantine state and society, s. 185. Stanford University Press, 1997. ISBN 9780804726306. (englanniksi)
  19. ↑ Evans 1998: The Conquest of Africa.
  20. ↑ Jones, s. 193
  21. ↑ Hughes, s. 110
  22. ↑ a b Evans 1998: The Campaign against the Ostrogoths.
  23. ↑ a b c Jones, s. 194–195
  24. ↑ a b Cambridge Ancient History, s. 74–75
  25. ↑ a b Evans 1998: The Gloomy 540s
  26. ↑ a b c Evans, s. 158–159
  27. ↑ a b c Jones, s. 208–210
  28. ↑ Hughes, s. 189
  29. ↑ Evans, s. 159–160
  30. ↑ a b Jones, s. 211–212
  31. ↑ Raffaele D'Amato: Defending the ancient capital: The long siege of Rome, AD 537-538. (Vol IV, Issue 3) Ancient Warfare, , s. 29. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  32. ↑ Hughes, s. 211
  33. ↑ a b c d e f Evans, s. 171–175
  34. ↑ Jones, s. 212, 214
  35. ↑ Evans 1998: The Conclusion of the Ostrogothic War
  36. ↑ Jones, s. 215
  37. ↑ Hughes, s. 228–229
  38. ↑ James Allan Stewart Evans: The Empress Theodora: Partner of Justinian, s. xxi. University of Texas Press, 2003. ISBN 0292702701. (englanniksi)
  39. ↑ Hughes, s. 231
  40. ↑ Jones, s. 216
  41. ↑ a b c Jones, s. 217
  42. ↑ a b Hughes, s. 234–235
  43. ↑ Hughes, s. 237–238
  44. ↑ Cambridge Ancient History, s. 83
  45. ↑ a b Evans 1998: Last Years.
  46. ↑ a b c d e f g Jones, s. 218–219
  47. ↑ Hughes, s. 239–240
  48. ↑ Hughes, s. 241
  49. ↑ Evans, s. 257
  50. ↑ a b c d John Walton Barker, Jr.: Belisarius Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  51. ↑ Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan, s. 451. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
  52. ↑ James Allan Stewart Evans: The Emperor Justinian and the Byzantine Empire, s. 77. Greenwood Publishing Group, 2005. ISBN 9780313325823. (englanniksi)
  53. ↑ a b John W. Barker: Justinian and the later Roman Empire, s. 200. Univ of Wisconsin Press, 1966. ISBN 9780299039448. (englanniksi)
  54. ↑ a b Zina Weygand, Emily-Jane Cohen: The Blind in French Society from the Middle Ages to the Century of Louis Braille, s. 350. Stanford University Press, 2009. ISBN 9780804757683. (englanniksi)
  55. ↑ Melissa Snell: Belisarius About.com Medieval history. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  56. ↑ Melissa Snell: Belisarius About.com Medieval History. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  57. ↑ John J. Desjarlais: Belisarius, by Paulo Belzoni 5.6.2007. Catholic Fiction. Viitattu 12.3.2011. (englanniksi)
  58. ↑ a b Hughes, s. 68–69
  59. ↑ a b Hughes, s. 108–109
  60. ↑ Jones, s. 223
  61. ↑ Browning, s. 44
  62. ↑ Evans, s. 116
  63. ↑ a b c d Jones, s. 221–222
  64. ↑ a b Hughes, s. 179, 192–194
  65. ↑ Ian Hughes: A good general, and lucky too: Fortune as a factor in Belisarius' campaigns. (Vol IV, Issue 3) Ancient Warfare, , s. 15–19. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  66. ↑ Hughes, s. 249–250
  67. ↑ Cambridge Ancient History, s. 309
  68. ↑ Evans, s. 115–116
  69. ↑ Hughes, s. xv

Aiheesta muualla

Malline:Link FA Malline:Link GA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Belisarius&oldid=9988593”