Trikamaronin taistelu
| Trikamaronin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa vandaalisotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
noin 8 000[1] |
noin 15 000[1] | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
50¹ |
800¹ | ||||||
|
¹ Prokopioksen mukaan | |||||||
| |||||||
.jpg)
Trikamaronin taistelu käytiin joulukuussa 533 Pohjois-Afrikassa, nykyisen Tunisian alueella. Taistelussa itäroomalainen sotapäällikkö Belisarius kukisti vandaalien kuninkaan Gelimerin johtaman armeijan.
Roomalaiset olivat vuonna 533 hyökänneet sotapäällikkö Belisariuksen johdolla vandaalien valtakuntaan Pohjois-Afrikassa. Lyötyään vandaalikuningas Gelimerin joukot Ad Decimumin taistelussa syyskuussa 533 Belisarius valtasi vandaalien pääkaupungin Karthagon. Kutsuttuaan veljensä Tzazonin johtaman armeijan Sardiniasta Gelimer marssi uudestaan roomalaisia vastaan. Armeijat kohtasivat Trikamaron-nimisessä paikassa noin 30 kilometriä Karthagosta länteen. Roomalainen ratsuväki hyökkäsi kolme kertaa vandaalien keskustaa vastaan, kunnes Tzazon sai surmansa ja vandaalit pakenivat leiriinsä. Kun roomalaiset myöhemmin iltapäivällä alkoivat valmistella hyökkäystä vandaalien leiriin, Gelimer ja hänen joukkonsa pakenivat. Taistelun jälkeen Gelimer pakeni Numidiaan, mutta antautui maaliskuussa 534, jolloin sota päättyi ja vandaalien valtakunta lakkasi olemasta.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Vandaalisota
Itä-Rooman keisari Justinianus I lähetti vuonna 533 sotapäällikkö Belisariuksen johtaman armeijan valtaamaan nykyisen Tunisian alueen takaisin vandaaleilta, jotka olivat 400-luvulla perustaneet sinne oman valtakuntansa.[2] Belisariuksen joukot rantautuivat Tunisian itärannikolla syyskuun 533 alussa ja kukistivat vandaalikuningas Gelimerin joukot 13. syyskuuta käydyssä Ad Decimumin taistelussa Karthagon eteläpuolella. Taistelun jälkeen roomalaiset ottivat Karthagon haltuunsa ja samaan aikaan Gelimer pakeni Numidiaan ja leiriytyi Bullan tasangoille,[3][4] suunnilleen nykyisen Tunisian ja Algerian rajalle.[5]
Gelimer tiesi, ettei hän pystyisi nykytilassaan haastamaan Belisariusta, joten hän kutsui veljensä Tzazonin ja tämän armeijan Sardiniasta, missä se oli ollut kukistamassa kapinaa. Samaan aikaan Belisarius käski kunnostaa Karthagon muurit ja kaivaa paaluilla varustetun kaivannon muurin ympärille. Belisarius pysyi seuraavien viikkojen ajan kaupungissa valvomassa työn edistymistä. Gelimerkään ei pysynyt toimettomana, ja hän tarjosi paikallisille asukkaille palkkioita jokaisesta näiden tappamasta roomalaisesta.[6]
Gelimeriin liittyivät pian Tzazonin joukot ja hänen mauriliittolaisensa, joita ei kuitenkaan ollut paljon, sillä suurin osa maureista pysyi neutraaleina ja odotti kumpi osapuoli selviytyisi voittajaksi. Myös monet vandaalisoturit, jotka Ad Decimumin tappion jälkeen olivat löytäneet kuninkaansa luo, liittyivät Gelimerin armeijaan. Gelimer päätti nyt marssia Karthagoa vastaan, sillä hän tiesi, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia voittaa sotaa, jos se pitkittyisi.[6]
Gelimer johdatti armeijansa kohti Karthagoa houkutellakseen roomalaiset ulos ratkaisevaan taisteluun. Gelimerin joukot rikkoivat kaupunkiin johtavan akveduktin ja leiriytyivät vaimoineen, lapsineen ja omaisuuksineen Trikamaron-nimiselle paikalle (lat. Tricamarum), noin 30 kilometriä Karthagosta. Sen tarkkaa sijaintia ei tiedetä, mutta se oli luultavasti Karthagoon johtavan tien varrella. Paikkaa suojasi pieni puro, mutta vandaalit olivat laiminlyöneet leirin linnoittamisen.[7] Gelimer ei piirittänyt kaupunkia, sillä hän ei halunnut tuhlata vähiä sotilaitaan. Sen sijaan hän halusi taistelun. Gelimer odotti leirissään ja toivoi Karthagon asukkaiden tai roomalaisia palvelevien areiolaisten sotilaiden, kuten herulien, vaihtavan puolta.[6]
Belisarius ei halunnut vielä taistelua. Hän odotti kaupungin muurien korjaustyön valmistumista, jotta roomalaisilla olisi turvallinen tukikohta, minne perääntyä. Kun Belisarius oli varma joukkojen ja väestön uskollisuudesta, hän päätti marssia Gelimeriä vastaan. Belisarius lähetti ensin armeijan standaarin, koko ratsuväen ja bucellariukset, paitsi 500 miestä, Johannes Armenialaisen johtamina kohti vandaaleja. Belisarius ohjeisti Johannesta kahakoimaan vihollisen kanssa, jos tilaisuus siihen ilmestyisi, mutta olemaan kuitenkin ryhtymättä täysimittaiseen taisteluun. Belisarius oli nimittäin huomannut, että vandaaleilla ei ollut juurikaan keinoja roomalaisten ratsastavia jousimiehiä vastaan. Seuraavana aamuna Belisarius lähti loppujen ratsuväen ja jalkaväen kanssa Karthagosta kohti Trikamaronia, jonne vandaalit olivat leiriytyneet. Johanneksen johtama roomalainen ratsuväki leiriytyi jonkin matkan päähän vandaalien leiristä.[1]
Seuraavana päivänä juuri ennen keskipäivää Gelimer johdatti joukkonsa ulos leiristään ja ryhmitti armeijansa niin, että puro oli heidän edessään. Gelimer ehkä tiesi, että roomalaisilla oli tapana syödä keskipäivällä, joten hän ehkä yritti saada heidät taistelemaan tyhjin vatsoin. Persialaiset olivat yrittäneet samaa Darassa vuonna 530. Todennäköisesti Gelimer myös tiesi, että hänen joukoillaan olisi ylivoima, ja hän halusi kukistaa roomalaisten ratsuväen ennen kuin heidän jalkaväkensä saapuisi. Oli syy mikä hyvänsä, roomalaiset yllättyivät vandaalien liikkeistä ja ryhmittivät nopeasti armeijansa vandaalien joukkoja vastapäätä puron toiselle puolelle.[1]
Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roomalaisten puolella taisteluun osallistui vain heidän ratsuväkensä, joka oli sotaretken alussa 5 000 miehen kokoinen. Tähän ei kuitenkaan ole laskettu Belisariuksen henkilökohtaisia joukkoja (comitatus) tai vahvistuksia. Vaikka vandaalit oli kukistettu Ad Decimumissa, he olivat taistelleet raivoisasti ja aiheuttaneet tappioita roomalaisten joukoissa. Historioitsija Ian Hughes arvioi, että Trikamaronissa taistellut Rooman ratsuväki oli tuskin kovin paljon suurempi kuin 8 000 miestä. 10 000 miehen jalkaväki ei ollut vielä saapunut taistelupaikalle.[1]
Vandaalien armeija oli todennäköisesti vähän suurempi kuin roomalaisten. Monet vandaalisoturit olivat kaatuneet, joutuneet vangiksi tai paenneet Ad Decimumissa, mutta Tzazonin saapuminen Sardiniasta 5 000 miehen kanssa kompensoi vandaalien kärsimiä menetyksiä. Hughes arvioi vandaaleilla olleen enimmillään 15 000 miestä, joten ei siis ole yllättävää, että Gelimer halusi hyökätä ennen kuin roomalaisten jalkaväki saapuisi tasoittamaan voimasuhteita.[1]
Aikalaishistorioitsija Prokopioksen tekstistä on joskus vaikeaa ymmärtää tapahtumia, sillä hän asettaa usein Belisariuksen niiden keskipisteeksi. Tekstin lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Belisarius liittyi pääarmeijaan vasta juuri ennen taistelua. Siispä roomalaisten joukkojen sijoittelun teki Johannes Armenialainen, jolla oli täten suurempi tietämys tapahtumista. Oli järkevää antaa hänen pysyä komennossa, joten Belisarius tyytyi vain ’neuvomaan’ häntä.[1]
Johannes Armenialainen oli armeijan keskustassa comitatuksen ja armeijan standaarin kanssa. Prokopios mainitsee roomalaisten vasemman siiven komentajista Martinuksen, Valerianuksen, Johanneksen, Cyprianuksen, Althiaan ja Marcelluksen. He komensivat osastoa roomalaisia ratsastavia jousimiehiä, jota vahvisti lähitaistelua varten aseistettu foederati-ratsuväki. Vasemman siiven vahvuus oli luultavasti noin 3 500–4 000 miestä. Oikean siiven komentajista Prokopios mainitsee muun muassa Pappaksen, Barbatuksen ja Aiganin, joilla oli komennossaan tavallista ratsuväkeä. Oikean siiven koko oli luultavasti myös enimmällään noin 4 000 miestä. Hunnit ryhmitettiin erilleen muusta armeijasta, minkä ansiosta heillä oli mahdollisuus valita puolensa nähdessään kumpi puoli oli voittamassa.[1]
Vandaalien puolella Tzazonin johtamat veteraanit asettuivat keskustaan, khiliarkhosten (korkea-arvoinen vandaaliupseeri,[8] joka komensi 1 000:ta miestä[9]) johtaessa loppuja joukkoja vasemmalla ja oikealla siivellä. Koska roomalaiset keskittivät parhaat joukkonsa vandaalien keskustaan eivätkä siipiä vastaan, on mahdollista, että kummatkin vandaaliarmeijan siivet olivat suunnilleen samanvahvuisia. Vandaalien keskustan takana oli osasto maureja, joiden vahvuus ei ole tiedossa. Hunnien tavoin he odottivat taistelun ratkaisua ennen kuin liittyivät voittajan puolelle.[1] Gelimer itse kulki armeijansa joukossa ja kannusti miehiään taistelemaan rohkeasti. Hän käski myös joukkojaan käyttämään vain miekkojaan ja hylkäämään keihäänsä ja muut aseensa. Taktiikan takana saattaa olleen lähitaisteluun rohkaiseminen ja näin roomalaisten käyttämien nuolten tehon vähentäminen. Ei ole kuitenkaan todisteita, että Gelimer olisi itse ottanut osaa taisteluun.[10]
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelu alkoi, kun Johannes, Belisariuksen neuvoa noudattaen, lähetti joukkoja kahakoimaan vandaalien keskustan kanssa. Roomalaiset yrittivät nuolia ampumalla provosoida vihollisen vastahyökkäykseen puron yli, jolloin vandaalit olisivat puron ylittäessään menettäneet hyökkäyksensä voiman ja joukkojensa yhtenäisyyden ja roomalaiset olisivat voineet tuhota heidät helposti. Jos taas vandaalit olisivat jääneet paikoilleen, he olisivat kärsineet tappioita roomalaisten ampumien nuolten takia. Tzazon tarttui syöttiin, ja vandaalit pakottivat hyökkäyksellään roomalaiset perääntymään puron yli, mutta eivät kuitenkaan ylittäneet sitä.[10][7]
Nähtyään, että taktiikka oli melkein tehonnut ja että vandaaleilla ei ollut suoran hyökkäyksen lisäksi mitään muuta keinoa roomalaisten ratsastavia jousimiehiä vastaan, Johannes johdatti henkilökohtaisesti bucellariukset vandaaleja vastaan, mutta joutui taas perääntymään ilman, että vandaalit olisivat ylittäneet puron. Vandaalit eivät aikoneet tarttua syöttiin, eivätkä roomalaisten ampumat nuolet aiheuttaneet tarpeeksi tappioita, jotta vandaalit olisivat perääntyneet. Vandaaliarmeijan siivet eivät kuitenkaan olleet siirtyneet tukemaan Tzazonia, joten Johannes johdatti suurimman osan comitatuksista armeijan standaarin mukana uudestaan hyökkäykseen puron yli vandaalien keskustaa vastaan. Seurasi raivoisa lähitaistelu, jossa Tzazon sai surmansa.[10][7]
Prokopios ei kerro tarkkaan, mitä seuraavaksi tapahtui. On mahdollista, että Belisarius (ei Johannes, joka oli liittynyt lähitaisteluun) näki että vandaalien keskusta oli antamassa periksi ja että vandaalien sivustat eivät aikoneet auttaa keskustaansa, joten hän määräsi koko armeijan hyökkäykseen puron yli. Ajoitus oli ratkaisevan tärkeä. Vandaalien keskusta romahti nopeasti, ja paniikki levisi vandaaliarmeijan molempiin siipiin. Lyhyessä ajassa koko vandaalien armeija pakeni kauhuissaan. Hunnit osoittivat nyt uskollisuutensa Belisariukselle liittymällä mukaan takaa-ajoon.[10][7]
Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ” | Äärimmäisen köyhät sotilaat saivat valtaansa suuria rikkauksia ja nuoria, äärimmäisen viehättäviä naisia, eivätkä enää kyenneet hallitsemaan mieliään tai tyytymään mihinkään, mitä heillä jo oli, vaan juopuivat siitä kaikesta (...) niin että jokainen halusi viedä kaiken mukanaan Karthagoon. Ja he kuljeskelivat ympäriinsä, eivät yksiköittäin vaan yksin tai kaksin (...) eikä tämän kaiken nähnyt Belisarius keksinyt, miten menettelisi tässä tilanteessa. Aamun valjetessa hän kuitenkin nousi paikalleen tien vieressä olevan mäen päälle ja vaati takaisin kuria, jota ei enää ollut, ja sätti kaikkia, niin miehistöä kuin upseereitakin. | ” |
– Prokopios, Justinianuksen sotien historia, 4. 4. 3–7 (Suomentanut Heikki Tiilikainen). [11] | ||
Pako oli lyhyt, sillä vandaalit palasivat leiriinsä, eikä Belisariuksella ollut ilman jalkaväkeä tarpeeksi joukkoja leirin valtaamiseksi. Roomalaiset ryhtyivät sen sijaan ryöstelemään vandaalisoturien ruumiita. Prokopioksen mukaan roomalaiset menettivät taistelussa 50 miestä ja vandaalit 800.[10]
Roomalaisten jalkaväki saapui iltapäivällä, ja Belisarius ryhmitti nyt koko armeijansa valmiina hyökkäämään vandaalien leiriin. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, sillä Gelimer pakeni yhdessä joidenkin sukulaistensa ja palvelijoidensa kanssa. Kun vandaalisoturit huomasivat johtajansa paenneen, hekin lähtivät nopeasti leiristä. Roomalaiset valtasivat tyhjän leirin ja saivat haltuunsa vandaalien jättämät omaisuudet.[10] Prokopioksen mukaan ne olivat valtavan arvokkaita ja niihin kuului vandaalien itse tekemien arvoesineiden lisäksi suuria aarteita, jotka he olivat saaneet monilla ryöstöretkillään. Belisarius menetti joukkojensa hallinnan, kun monet sotilaat rupesivat ryöstelemään, ajamaan takaa pakenevia vandaaleita ja orjuuttamaan vandaalien naisia ja lapsia. Koko yö kului tässä ja Belisarius oli huolissaan siitä, että vandaalit kokoaisivat rivinsä ja hyökkäisivät epäjärjestyksessä olevien roomalaisten kimppuun.[12] Seuraavana aamuna Belisarius kiipesi läheiselle mäelle ja sai lopulta hitaasti kurin palautettua.[11][12]
Taistelun jälkeen Gelimer pakeni ja Belisarius lähetti Johannes Armenialaisen 200 miehen kanssa ajamaan häntä takaa.[12] Viiden päivän kuluttua Johannes sai kuitenkin surmansa, kun eräs nuorempi upseeri oli juovuksissaan ampunut vahingossa nuolen hänen kaulaansa.[11] Gelimer pakeni Hippo Regiukseen (nykyinen Annaba Algeriassa), ja sieltä muinaiseen maurien kaupunkiin Medeukseen, joka sijaitsi Numidian rajalla Papuavuoren rinteillä. Belisariuksen joukot saartoivat kaupungin, ja monen viikon piirityksen ja neuvottelujen jälkeen Gelimer suostui antautumaan maaliskuussa 534. Sota päättyi, ja vandaalien kuningaskunta oli lakannut olemasta. Belisarius lähetti joukkojaan turvaamaan Korsikan, Sardinian, Baleaarit, Gibraltarin ja Caesarean kaupungin Mauretaniassa.[13] Vallatut alueet organisoitiin uudelleen Itä-Rooman uusiksi provinsseiksi. Lopulta Belisarius palasi Konstantinopoliin ja sai sankarin vastaanoton. Justinianus myönsi hänelle triumfin ja konsulin arvon.[14] Gelimer sai Justinianukselta maatilan Galatiasta, missä hän sai asua perheensä kanssa. Noin 2 000 vangiksi saatua vandaalisoturia värvättiin Itä-Rooman armeijaan ja lähetettiin Persian vastaiselle rajalle.[15] Uusi African provinssi ei kuitenkaan pysynyt rauhallisena. Roomalaiset joutuivat taistelemaan maureja ja kapinallisia vastaan, ja vasta 500-luvun lopulla keisari Maurikioksen aikana provinssi oli suhteellisen kukoistava ja rauhallinen.[16]
Aikalaislähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tärkein lähde vandaalisodasta on aikalaishistorioitsija Prokopioksen teos Justinianuksen sotien historia.[17] Prokopios oli Belisariuksen lainopillinen avustaja ja sihteeri, ja hän oli itse Belisariuksen mukana Pohjois-Afrikan sotaretkellä.
Lisää luettavaa aiheesta Prokopioksen selostus taistelun kulusta teoksessa Justinianuksen sotien historia on Wikiaineistossa (englanniksi)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Cameron, Averil & Ward-Perkins, Bryan: The Cambridge Ancient History XIV. Late antiquity: empire and successors, A.D. 425–600. Cambridge University Press, 2000. ISBN 9780521325912. (englanniksi)
- Evans, James Allan: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0. (englanniksi)
- Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta – sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
- Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Hughes, s. 100–101
- ↑ Kohn, George C.: Dictionary of wars, s. 571. Infobase Publishing, 2007. ISBN 0816065772. (englanniksi)
- ↑ Hughes, s. 94
- ↑ Evans, s. 127–130
- ↑ Hughes, s. 88
- ↑ a b c Hughes, s. 98–99
- ↑ a b c d Evans, s. 130–131
- ↑ Jacobsen, Torsten Cumberland: The Gothic War: Rome's final conflict in the West, s. 19. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-084-4. (englanniksi)
- ↑ Hughes, s. 81
- ↑ a b c d e f Hughes, s. 102–103
- ↑ a b c Goldsworthy, s. 447–448
- ↑ a b c Hughes, s. 104
- ↑ Hughes, s. 106–107
- ↑ Hughes, s. 109–110
- ↑ Evans, s. 133
- ↑ Cameron ym, s. 560–561
- ↑ James Allan Evans: Justinian (527–565 A.D.). (The Conquest of Africa.) 25.7.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 15.9.2011. (englanniksi)