Theodahad

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Theodahadin kuva kolikossa

Theodahad (n. 490536)lähde? oli ostrogoottien kuningas vuosina 534–536. Hän oli Teoderik Suuren sisarenpoika.

Edellisen kuninkaan Atalarikin kuoltua tämän epäsuosioon joutunut äiti Amalasunta julisti serkkunsa Theodahadin kuninkaaksi ja pyrki näin parantamaan omaa asemaansa. Theodahad kuitenkin vangitutti ja surmautti Amalasuntan vuoden kuluttua. Keisari Justinianus sai murhasta tekosyyn hyökätä ostrogoottien kimppuun, ja Sisiliassa maihin nousseet Belisariuksen johtamat Bysantin joukot valloittivat nopeasti Etelä-Italian. Ostrogootit syrjäyttivät vuonna 536 iäkkään Theodahadin ja valitsivat uudeksi kuninkaakseen sotilaana kunnostautuneen Vitigeksen.[1]

Alkuperäislähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot Theodahadin elämästä pohjautuvat pääasiassa kahteen lähteeseen: Prokopios Kesarealaisen historiateoksiin sekä Cassiodoruksen Variae-kirjekokoelmaan. Prokopios toimi bysanttilaisen kenraali Belisariuksen neuvonantaja ja sihteerinä goottisodan aikana. Cassiodorus puolestaan oli pitkän linjan virkamies, joka toimi Teoderik Suuren kvestorina 507-511 sekä magister officiorumina 523-7 sekä viimein pretoriaaniprefektinä vuodesta 533, jatkaen tässä virassa koko Theodahadin hallituskauden. Massimiliano Vitiello toteaa, että vaikkei ole erityistä syytä olettaa, että Prokopios ja Cassiodorus koskaan tapasivat toisiaan, ovat heidän kuvauksensa Theodahadista ja tämän elämän tapahtumista yllättävän samankaltaisia. He eivät olleet kuitenkaan ainoita Theodahadista kirjoittaneita, vaan myös useat muut, kuten Jordanes ja Andreas Agnellus, tekivät nykyhistorioitsijalle tärkeitä huomiota Theodahadiin ja tämän hallintokauteen liittyen.[2]

Ainoa arkeologinen lähde Theodahadin hallintokaudesta on hänen nimellään varustettu vesiputki, joka löydettiin Viterbon kunnan alueella olevasta Roccalveccestä. Tämän lisäksi Bolsano-järvessä sijaitsevalla Martana-saarella on raunioita, jotka sopivat periaatteessa Appendix Maximianissa säilyneiden runojen kuvauksiin Theodahadin linnoitetusta huvilasta, jotka on puolestaan yhdistetty useiden historioitsijoiden mainitsemaan linnoitettuun saarihuvilaan, jonka Theodahad omisti.[3]

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodahadin nimi tulee gootin sanoista Þeudō (kansa) ja haÞuz (konflikti, taistelu). Elementti Þeudō oli yleinen amalien kuningassuvussa ja sitä kantoi esimerkiksi Theodahadin eno Teoderik. Theodahad esiintyy Cassiodoruksen kirjeissä roomalaistetulla nimellä Theodahadus. Aikalaiskirjoittajat kutsuvat häntä myös latinalaisella nimellä Theodatus. Syynä tähän on kreikkalais-roomalaisille kirjoittajille tutumman latinalaisen nimen samankaltaisuuden aiheuttama sekaannus.[4][5]

Nuoruus ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodahad syntyi joko 480-luvun loppupuolella todennäköisesti Novaessa Moesiassa tai 490-luvun alussa Ravennassa Italiassa. Hänen äitinsä oli Amalafrida, joka oli Teoderik Suuren sisar tai sisarpuoli ja hän syntyi täten kuninkaalliseen Amalien sukuun. Hänen isäänsä ei kuitenkaan tiedetä. Tämä on varsin eriskummallista ja on herättänyt spekulaatiota tutkijoiden parissa. Amalafrida vaikuttaisi olleen vielä naimaton vuonna 487, mutta tuore leski vuonna 500. Koska hän asui veljensä luona suurimman osan elämästään, oli hän todennäköisesti naimisissa jonkun Teoderikin alaisuudessa palvelleen aristokraattisen goottisoturin kanssa, kuten monet muutkin amaliprinsessat.[6]

Mahdollisesti Amalafridan aviomies joutui niin pahaan epäsuosioon, että kaikki maininnat hänestä siivottiin pois historiankirjoituksesta ja sukutauluista. On myös esitetty, että Theodahad olisi ollut Teoderikin nuorena kuolleen velipuolen Theodimundin poika, jonka Amalafrida adoptoi. Kolmas teoria on, että Amalafridan aviomies kaatui ostrogoottien vallatessa Italiaa tai kronologisesti epätodennäköisemmin jo ennen Italian sotaretkeä Balkanilla.[7]

Theodahadilla oli sisar, Amalaberga, joka nai thüringeniläisten kuninkaan Herminafridin vuosina 510-11. Theodahad puolestaan oli vir spectabilis vuosina 507-508 ja ilmeisesti asui enonsa pääkaupungissa Ravennassa, mutta vuosina 510-511 hän niin ikään oli ilmeisesti muuttanut pois Ravennasta ja oli saanut korkeamman arvonimen vir illustris. Heidän molempien voidaan täten päätellä olleen nuoria aikuisia 510-511.[8]

Theodahad oli itse naimisissa Gudeliva-nimisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta. Tytär Theodenanda nai sotapäällikkö Ebremudin, jonka kanssa hän sai pojan. Theodahadin poika Theodegisklos oli todennäköisesti aikuinen vuoden 536 loppupuolella, jolloin Vittigeen miehet pidättivät hänet Roomassa.[9][10]

Amalafridan naitua vandaalien kuningas Trasamundin vuonna 500, muutti hän Karthagoon. Hänen lapsensa jäivät tällöin todennäköisesti enonsa hoiviin Ravennaan. Teoderik arvosti paitsi goottilaisia sotilashyveitä myös kreikkalais-roomalaisen maailman oppineisuutta. Amaliprinsessat saivatkin hyvän klassisen sivistyksen ja sellaisen sai myös Theodahad. Sen sijaan Theodahadia ei koulittu sotataidossa eikä politiikassa, mikä on erikoista, sillä Teoderik selvästi arvosti sotilashyveitä seuraajaehdokkaissaan. On mahdotonta sanoa miksi Theodahad ei saanut sotilaskoulutusta, mutta sen perusteella on arveltu, ettei häntä alunperin pidetty mahdollisena seuraajana Teoderikille.[11][12]

Theodahad kiinnostui latinankielisestä kirjallisuudesta, filosofiasta ja erityisesti Platonista. Hän oli myös perehtynyt Raamattuun. Theodahad ei osannut kreikkaa, mutta hän kykeni tutustumaan Platoniin latinankielisten käännösten sekä latinaksi kirjoittaneiden uusplatonistien tekstien kautta. Theodahad oli ylpeä sivistyksestään ja on spekuloitu, että hän olisi ollut lähellä roomalaista Aniciusten sukua, etenkin magister officiorum Boethiusta, joka olisi saattanut ryhtyä pitämään häntä kandidaattinaan Teoderikin perilliseksi. Liian ahkera Theodahadin tukeminen voisi täten myös selittää Boethiuksen teloituksen Teoderikin viimeisinä vuosina.[13][14][15]

Maanomistaja Etruriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravennasta lähdettyään Theodahad asui yksityisenä kansalaisena Etelä-Etruriassa. Hänellä oli niin laajoja maaomistuksia Urbevetuksen kaupungin ja Bolsano-järven lähistöllä, että Gregorius Toursilainen kutsui häntä myöhemmin ”Toskanan kuninkaaksi”. Theodahadilla oli linnoitettu rantahuvila, jonka sijaintipaikka on saattanut olla Martanan saari Bolsano-järvellä. Vielä kuninkaanakin Theodahad jatkoi Etelä-Etrurian suosimista, sillä alueelta on löydetty hänen nimeään kantava vesiputki.[16]

Lähteiden mukaan Theodahadin suurin synti oli hänen ahneutensa. Hän laajensi maitaan lähettämällä käskyläisiään riistämään ne naapureiltaan väkivalloin. Hän laajensi alueitaan myös kuninkaallisille maille. Sekä hänen enonsa Teoderik että hänen serkkunsa Amalasunta joutuivat valitusten jälkeen tutkimaan hänen toimiaan ja totesivat hänet syylliseksi, määräten hänen palauttamaan vääryydellä viemänsä maat. Massimiano Vitiellon mukaan Amalasunthan pakotettua Theodahadin luovuttamaan anastamansa maat, katkeroitui hän pysyvästi tätä kohtaan. Kuitenkin maiden palauttaminen oli lievempi rangaistus kuin mitä Teoderik oli vastaavasta määrännyt omassa ediktissään. Kenties he eivät halunneet suututtaa Theodahadia enempää kuin oli pakko, sillä hän oli tällöin jo mahdollinen perijäehdokas.[17]

Teoderik ja Amalasunta yrittivät tietoisesti pitää Theodahadia kruununperimyksen ulkopuolella. Massimiliano Vitiello arvelee, että Theodahadilla ja Amalien suvun päähaaralla oli ehkä ideologisia erimielisyyksiä: Ainakin Theodahad piti saamaansa roomalaista sivistystä parempana kuin edeltäjiensä kasvatusta. Hän on saattanut olla myös kriittinen Teoderikin harjoittamaa politiikkaa kohtaan, jossa areiolaisuudesta pois kääntymisestä rangaistiin ja italialaisten sekä goottien seka-avioliitot pyrittiin kieltämään, joskin Vitiello pitää todistusaineistoa tästä hatarana ja tulkinnanvaraisena. Toisaalta Patrick Amory näkee Cassiodoruksen Theodahadin hallintokaudella lähettämissä kirjeissä heikon yrityksen palauttaa Atalarikin kaudella virallisesta retoriikasta kadonnut Teoderikin civilitas-ideologia ja arvelee sen päinvastoin vedonneen lukeneeseen Theodahadiin.[18][19][20]

Kun Teoderik kuoli, hänet peri hänen alaikäinen tyttärenpoikansa Atalarik. Lapsen valinta kuninkaaksi ei ollut suosittu ratkaisu ja myös hänen sijaishallitsijanaan toimivaa äitiään Amalasuntaa vihattiin. Italiassa puhkesi levottomuuksia. Pian Atalarikin noustua valtaan eräitä goottiaatelisia, heidän joukossaan Theodahad, palkittiin “tottelevaisuudesta”. Peter Heather pitääkin todennäköisenä, että Theodahad sai palkintonsa, koska kieltäytyi ryhtymästä kapinaliikkeen kuningasehdokkaaksi.[21]

Herwig Wolfram katsoo, että Theodahadilla oli hyvät suhteet Konstantinopolin vaikutusvaltaa ja sijaishallitsija Amalasunthaa vastustavaan hovipuolueeseen. Vuosien 532 ja 533 vaihteessa tämän puolueen johtajat valittivat alaikäisen kuningas Atalarikin kasvatuksen olevan liian roomalainen eikä tarpeeksi goottilainen ja vaativat asiantilan muuttamista. Amalasuntha joutui taipumaan, luovuttaen vastuun tulevan kuninkaan kasvatuksesta vastustajilleen. Massimiliano Vitiello pohtii, että Theodahadin suurimmat väärinkäytökset maanhankinnassa osuvat juuri tähän ajankohtaan, mikä voisi viitata siihen, että hän ja vallan ottaneet goottiaateliset ovat saattaneet löytää yhteisen sävelen ahnehtiessaan itselleen lisää maata.[22][23]

Amalasunta ryhtyi kuitenkin välittömästi juonittelemaan poikansa holhoojuuden kaapanneita hovimiehiä vastaan, valmistellen samalla pakoa Konstantinopoliin mikäli hän epäonnistuisi. Amalasuntan onnistui kuitenkin murhauttaa kolme päävastustajistaan, minkä jälkeen hän otti vastaan toskanalaisten maanomistajien kanteen Theodahadin toimista ja rankaisi tätä. Myös Theodahad neuvotteli samaan aikaan Etrurian omistustensa myymisestä keisari Justinianukselle, haluten vastalahjaksi turvapaikan ja senaattorin tuloja vastaavat omistukset Konstantinopolista tai sen lähistöltä. Mikäli kauppa olisi ollut ylipäänsä mahdollista toteuttaa käytännössä, olisi se vahingoittanut vakavasti Atalarikia ja Amalasuntaa.[24][25]

Valinta kuninkaaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Atalarik kuoli 2. lokakuuta 534. Kuninkaan vielä sairastaessa sijaishallitsija Amalasunta oli ilmeisesti kutsunut Theodahadin Ravennaan, jossa he olivat selvittäneet erimielisyyksiään. Amalasunta ei kelvannut goottien hallitsijaksi, koska oli nainen, joten hän päätti ottaa Theodahadin kanssahallitsijakseen. Tähän hän pyrki pakottamalla Theodahadin vannomaan uskollisuutta itselleen ja olemaan käytännössä pelkkä amalihallinnon keulakuva. Esimerkiksi Cassiodoruksen molempien hallitsijoiden nimissä lähettämissä kirjeissä Amalasuntan nimi mainitaan ensin ja vaikka Theodahad kuvataan aktiivisena toimijana, tapahtuvat kaikki hänen toimensa Amalasuntan valvovan katseen alla. Theodahad oli ainakin hyväksyvinään nämä ehdot ja 3. lokakuuta hänet kruunattiin kuninkaaksi Amalasuntan julistautuessa kuningattareksi.[26][27]

Theodahadin legitimiteetti oli kuitenkin kyseenalainen, sillä hänen edeltäjänsä ei ollut koskaan nimennyt häntä virallisesti seuraajakseen. Ensi töinään hallitsijapari hakikin Bysantin keisari Justinianukselta ja Rooman senaatilta hyväsyntää Theodahadin valinnalle. Senaatti ilmeisesti hyväksyi Theodahadin, mutta on epäselvää antoiko Justinianus koskaan virallista tukeaan Theodahadin valinnalle. Theodahad lähetti myös kirjeen talonväelleen Etruriassa, jossa hän kielsi heitä jatkamaan laittomuuksiaan ja käski heitä käyttäytymään tästä lähin kärsivällisesti ja kaikkien lakien mukaan.[28]

Amalasuntan murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta siitä, että hän oli hyväksynyt näennäisesti Amalasuntan ehdot, vehkeili Theodahad todellisuudessa edelleen häntä vastaan. Eliminoituaan ensin muutamia Amalasuntan liittolaisia hovissa, antoi Theodahad vangituttaa tämän. Sen jälkeen hän pakotti Amalasuntan kirjoittamaan keisari Justinianukselle kirjeen, jossa hän vakuutti olevansa turvassa ja saavansa hyvää kohtelua. Theodahad lähetti patricius praesentalis Liberiuksen ja senaattori Opilion johtamaan valtuuskunnan selittämään asiat parhain päin keisarille Konstantinopolissa. Amalasuntan vangitseminen kuitenkin raivostutti monia senaattoreita. Niinpä Konstantinopoliin saavuttuaan Liberius loikkasi keisari Justinianuksen palvelukseen ja kertoi kaiken kun taas Opilio jatkoi Theodahadin virallisen linjan puolustamista. Tapahtumat Ravennassa olivat edenneet niin nopeasti, että sama viestinviejä toi keisarille Konstantinopoliin tiedon niin Atalarikin kuolemasta, Amalasuntan ja Theodahadin yhteishallinnosta kuin Amalasuntan vangitsemisesta.[29][30]

Justinianus julistautui Amalasuntan suojelijaksi ja hänen legaattinsa asettuivat käytännössä pysyvästi asumaan Ravennaan keisarin pyrkiessä selvittämään goottihallitsijoiden erimielisyyksiä. Amalasunta oli antanut Justinianuksen sotajoukoille kauttakulkuluvan näiden sotaretkellä vandaaleja vastaan Afrikkaan ja harjoittanut muutoinkin liennyttävää politiikkaa Konstantinopolin suuntaan. Syrakusassa ja Neapoliksessa olevia goottilaisia komentajia tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. Syrakusan komentaja miehitti Lilybaionin kaupungin, jonka gootit olivat luovuttaneet vandaaleille Amalafridan myötäjäisinä ja joka olisi täten kuulunut bysanttilaisille näiden vallattua vandaalivaltakunnan. Neapoliksen kreivi puolestaan otti vastaan ja suojeli bysanttilaisia sotilaskarkureita. Justinianuksen neuvottelijat vetivät esiin myös vuonna 530 tapahtuneen rajaloukkauksen painostaessaan Theodahadia.[31]

Theodahad oli ilmeisesti pitänyt Amalasuntaa aluksi vankinaan Ravennassa, mutta viimeistään 31. huhtikuuta 535 hän siirrätti Amalasuntan huvilalleen Bolsano-järvellä. Siellä Amalasunta kuristettiin muutamaa päivää siirtonsa jälkeen. Teon toteuttivat ne goottiaateliset, joiden sukulaisia Amalasunta oli teloittanut kahta vuotta aikaisemmin. Theodahad kiisti osallisuutensa tapahtumiin, mutta tätä eivät uskoneet aikalaishistorioitsijat eivätkä sitä ole uskoneet myöskään nykytutkijat.[32]

Vaikka teon motiivi on sinänsä suorasukainen, monimutkistaa asiaa Prokopioksen Salaisessa historiassaan esittämä väite, jonka mukaan murhan takana oli keisarinna Theodora. Tämä oli antanut Justinianuksen legaatille Petros Patrikiokselle omat ohjeensa, joiden mukaan Petroksen oli suostuteltava Theodahad murhaamaan Amalasunta. Prokopioksen mukaan Theodora oli kateellinen kauniille ja sivistyneelle goottikuningattarelle ja pelkäsi tämän viettelevän aviomiehensä, jos hän koskaan olisi päässyt Konstantinopoliin. Herwig Wolfram pitää Prokopioksen tarinaa epäuskottavana, mutta Massimiliano Vitiello toteaa, että Cassiodoruksen kirjeenvaihdossa on yllättävän monta kirjettä, joiden vihjaileva sävy viittaa siihen, että Theodora todella saattoi olla Amalasuntan murhan takana.[33][34]

Goottisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amalasuntan murha antoi Justinianukselle syyn sotaan ja hänen joukkonsa iskivät nopeasti. Vuoden 535 loppuun mennessä kenraali Mundus oli vallannut Dalmatian pääkaupungin Salonan kohtaamatta juurikaan vastarintaa kun taas Belisarius oli valloittanut Sisilian, jossa ainoastaan Panormoksen kaupunki oli yrittänyt puolustautua. Myös frankkikuninkaat suuttuivat Amalasuntan murhasta, sillä tämä oli ollut äitinsä kautta heidänkin serkkunsa. Justinianus lähetti diplomaattejaan yllyttämään näitä sotaan gootteja vastaan, mutta Theodahad maksoi heitä tyynnyttääkseen 50 000 soliduksen verirahan Amalasuntasta.[35][36]

Myös senaatti ja roomalaiset suuttuivat Amalasuntan murhasta, sillä Amalasunta oli pyrkinyt aktiivisesti lepyttelemään heitä politiikallaan. Vaikka Theodahad oli Amalasuntan kanssa tässä asiassa samoilla linjoilla, romutti Amalasuntan kuolema luottamuksen häneen. Bysanttilaismieliset olivat kaupungissa vahvoilla, sillä suuren ja vaikutusvaltaisen Anicius-suvun itäinen haara asui Kontantinopolissa ja oli keisari Justinianuksen suosiossa. Roomassa asuva läntinen haara oli sen sijaan katkeroitunut gootteja kohtaan, kun Teoderik oli teloittanut Boethiuksen ja Symmachuksen, jotka olivat olleet merkittäviä Anicius-suvun senaattoreita. Kun Theodahad lähetti kaupunkiin varuskunnan ainakin nimellisesti puolustamaan sitä bysanttilaisia vastaan, kapinoivat roomalaiset. Theodahad uhkasi tällöin ottaa senaatista panttivankeja, mutta tämä vain suututti senaattoreita entisestään.[37]

Theodahad joutui kamppailemaan myös nälänhätää vastaan, joka oli alkanut Liguriassa ja Venetiassa huonojen säiden vuoksi talvella 533-534 ja vain paheni vuonna 535. Sodan myötä myös etelän tilanne kehittyi kriittiseksi, sillä Sisilian viljelysmaiden menetys ja Etelä-Italian kauppareittien vaarantuminen vaikeuttivat etenkin Rooman väestön ruokkimista. Theodahad yritti lievittää tilannetta avaamalla viljavarastot sekä alentamalla veroja, mutta hän joutui pian myöntämään verovapautuksia pahiten kärsiville alueille. Kaiken kaikkiaan hänen yrityksensä eivät olleet riittäviä ratkaisemaan ongelmia.[38]

Tilanteen ollessa tämä, ajautui Theodahad paniikkiin ja neuvotteli Justinianuksen kanssa kuumeisesti koko talvikauden. Justinianus tarjosi hänelle rauhanehtoja, joissa Theodahad olisi luopunut Sisiliasta sekä käytännössä ryhtynyt Justinianuksen alamaiseksi: Keisarin nimi olisi tullut mainita ennen kuningasta kaikissa tämän julistuksissa, keisarin patsaan olisi oltava jokaisen kuninkaan patsaan oikealla puolella, keisarilla olisi oikeus myöntää kunniavirat, nimittää Italian piispat ja senaattorit sekä riistää näiden omaisuus rangaistuksena. Lisäksi goottikuningas olisi joutunut lähettämään noin sadan kilon painoisen kultakruunun Konstantinopoliin joka vuosi sekä luovuttamaan 3000 sotilasta keisarin käyttöön joka vuosi. Salaisissa neuvotteluissa Justinianuksen kanssa Theodahad tarjoutui myös luovuttamaan tälle koko valtakuntansa vastineena senaattorin tuloista ja poliittisesta turvapaikasta Konstantinopolissa.[39][40]

Sodan jatkuessa seuraavana keväänä gootit saivat kuitenkin voiton Munduksesta, joka kaatui poikineen, kun taas Karthagossa puhkesi sotilaskapina. Tämä antoi Theodahadille uutta toivoa ja hän ei ainoastaan kieltäytynyt noudattamasta sopimustaan Justinianuksen kanssa, vaan heitätti tämän lähettiläät vankilaan näiden diplomaattisesta koskemattomuudesta piittaamatta. Hän pyrki sitomaan Aniciusten senaattorisuvun itseensä naittamalla amaliprinsessan entiselle konsuli Maximukselle ja nimittämällä Maximuksen sekä muita Aniciusten lähipiiriin kuuluvia hovivirkoihin. Hän saikin suostuteltua roomalaiset hyväksymään goottilaisen varuskunnan kunhan se leiriytyisi kaupunginmuurien ulkopuolelle. Theodahad alkoi myös ensimmäisenä ostrogoottikuninkaana lyötättää kolikoita, joissa kutsui itseään keisariksi (imperator) eikä kuninkaaksi (rex).[41][42]

Theodahad siirsi hovinsa vuoden 536 alkupuolella Ravennasta Roomaan, jonka lähelle hän keskitti suurimman osan goottien sotavoimista. Roomassa oleillessaan hän jatkoi diplomatiaa. Hän aloitti neuvottelut frankkien kanssa liitosta, mutta näitä ei Theodahadin hallituskaudella ehditty saattaa loppuun. Rauhanneuvotteluja Justinianuksen kanssa hän jatkoi tällä kertaa piispojen välityksellä. Nämä kuitenkin epäonnistuivat surkeasti, sillä hänen lähettämänsä piispat ajautuivat Konstantinopolissa teologisiin väittelyihin, jotka veivät heidät sivuraiteille välitystehtävästään. Surkeimmin epäonnistui paavi Agapetus, joka erotti Konstantinopolin tuoreen patriarkka Anthemioksen ja sai näin keisari Justinianuksen vihat niskoilleen. Agapetuksen korvaamisesta seurasi pahaa verta myös Roomassa, sillä Theodahad nimitti tämän seuraajasi Silveriuksen, joka ei ollut virkaan muodollisesti pätevä, vaan oli lahjonut Theodahadin nimityksen saadakseen.[43][44]

Theodahadin ilo olikin ollut ennenaikaista. Uusi hyökkäys Dalmatiaan ajoi gootit ulos koko maakunnasta. Belisarius puolestaan kukisti Karthagon kapinan pikaisesti ja laski maihin manner-Italiaan, jossa häntä vastassa oli Theodahadin vävy Ebrimud. Ebrimud ei tehnyt vastarintaa, vaan laski aseensa. Justinianuksen kanssa solmitun rauhansopimuksen nojalla Ebrimudia oli todennäköisesti ohjeistettu ottamaan Belisarius vastaan ja saattamaan kuninkaallinen perhe tämän suojelukseen, mutta sekä Herwig Wolfram että Massimiliano Vitiello pitävät todennäköisempänä, että viesti Theodahadin mielenmuutoksesta oli saavuttanut hänet. Syynä Ebrimudin antautumiseen he näkevätkin sen, että tämä tajusi kuninkaan olevan niin huonossa huudossa omiensa parissa, että katsoi itselleen turvallisimmaksi jäädä bysanttilaisten vangiksi.[45][46]

Belisarius marssi Neapolikseen, jonka asukkaat ryhtyivät vastarintaan lähettäen Theodahadille avunpyynnön. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään sillä välin kun Belisarius valtasi kaupungin kahdenkymmenen päivän piirityksen jälkeen. Tämä oli viimeinen pisara goottieliitille ja nämä valitsivat marraskuun lopussa 536 kuninkaakseen kokeneen kenraali Vittigeen. Pitkin sotaa monet jopa Theodahadin lähipiiristä olivat loikanneet Justinianuksen leiriin. Nyt nekin, jotka olivat pysyneet uskollisina, hylkäsivät Theodahadin.[47][48]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuultuaan Vittigeen valinnasta, pakeni Theodahad pienen saattueen kera kohti Ravennaa, mutta Vittiges lähetti hänen peräänsä miehen nimeltä Optaris. Prokopioksen mukaan Optaris kantoi Theodahadille kaunaa, koska tämä oli lahjusta vastaan kihlauttanut kauniin perijättären Optariksen kilpakosijalle. Optaris ratsasti pysähtymättä lainkaan ja saavuttikin Theodahadin ennen kuin tämä ehti Ravennaan. Prokopios kertoo että Optaris asetti kuninkaan selälleen maahan kuin uhrin ennen kuin surmasi tämän. Andreas Agnellus sanoo Theodahadin murhan tapahtuneen joulukuussa viidentoista mailin päässä Ravennasta, kun taas kreivi Marcellinuksen kronikan jatkaja kertoo paikan olleen lähellä Santernum-jokea ja nimeltään Quintus.[49][50][51]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Amory, Patrick: People and identity in Ostrogothic Italy, 489-554. Cambridge University Press 1997. ISBN 0 521 57151 0.
  • Heather, Peter: The Restoration of Rome. Barbarian Popes & Imperial Pretenders. Macmillan 2013. ISBN 978-0-230-70015-4.
  • Kari, Risto: Historian ABC - Kaikkien aikojen valtiot. Osa 4. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1096-6.
  • Martindale, J.R.: The Prosopography of the Later Roman Empire: 2, A.D. 395-527. Cambridge University Press 1980. ISBN 0-521-20159-4.
  • Vitiello, Massimiliano: Theodahad: A Platonic King at the Collapse of Ostrogothic Italy. University of Toronto Press 2014. ISBN 978-1-4426-4783-1.
  • Wolfram, Herwig: History of the Goths. University of California Press 1988. ISBN 0-520-06983-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kari 2001, s. 123
  2. Vitiello 2014, s. 3-13
  3. Vitiello 2014, s. 36-37
  4. Amory 1997, s. 454
  5. Vitiello 2014, s. 15
  6. Vitiello 2014, s. 15-19
  7. Vitiello 2014, s. 18
  8. Vitiello 2014, s. 18-19
  9. PLRE, s. 1067
  10. Vitiello 2014, s. 19-20
  11. PLRE, s. 1067-1068
  12. Vitiello 2014, s. 20-25; 41-58.
  13. Heather 2013, s. 96-97
  14. PLRE, s. 1067-1068
  15. Vitiello 2014, s. 24-27; 41-58; 83-90
  16. Vitiello 2014, s. 31-32; 36-37
  17. Vitiello 2014, s. 31-37; 58
  18. Amory 1997, s. 75
  19. Vitiello 2014, s. 56-58
  20. Wolfram 1988, s. 332-333
  21. Heather 2013, s. 92-93
  22. Vitiello 2014, s. 60
  23. Wolfram 1988, s. 336
  24. Vitiello 2014, s. 59-60
  25. Wolfram 1988, s. 336
  26. PLRE, s. 1068
  27. Vitiello 2014, s. 59-65; 79-80
  28. Vitiello 2014, s. 65-77
  29. Vitiello 2014, s. 95; 121
  30. Wolfram 1988, s. 338
  31. Wolfram 1988, s. 337-338
  32. Vitiello 2014, s. 95-97; 100-102
  33. Vitiello 2014; s. 97-100; 107-111
  34. Wolfram 1988, s. 338
  35. Vitiello 2014, s. 151
  36. Wolfram 1988, s. 338-340
  37. Vitiello 2014, s. 111-119
  38. Vitiello 2014, s. 144-148
  39. Vitiello 2014, s. 37-39
  40. Wolfram 1988, s. 340
  41. Vitiello 2014, s. 83-93, 116-118
  42. Wolfram 1988, s. 341
  43. Vitiello 2014, s. 128-144; 151-152
  44. Wolfram 1988, s. 342
  45. Vitiello 2014, s. 154-155
  46. Wolfram 1988, s. 341
  47. Vitiello 2014, s. 156-157; 175-176
  48. Wolfram 1988, s. 341-342
  49. PLRE, s. 1068
  50. Vitiello 2014, s. 157-159
  51. Wolfram 1988, s. 342