Tämä on hyvä artikkeli.

Tasankointiaanit

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 16. elokuuta 2010 kello 19.12 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Edward S. Curtis, Kolme mustajalkapäällikköä.

Tasankointiaanit ovat alkujaan Pohjois-Amerikan Suurilla tasangoilla asuneita Amerikan alkuperäiskansoja eli intiaaneja. Tasankointiaanit jaetaan usein kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kansat olivat valinneet tasankojen biisoninmetsästäjien elämäntyylin: arapahot, assiniboinet, cheyennet, comanchet, tasankojen creet, crowt, gros ventret, kiowat, kiowa-apachet, mustajalat, tasankojen ojibwat, lipanit, lakota-siouxit, sarceet, stoneyt ja tonkawat. Toinen ryhmä suosi kiinteitä kyliä ja maanviljelyä ja metsästi vain satunnaisesti: muun muassa arikarat, dakotat, hidatsat, iowat, mandanit, missouriat, nez percet, omahat, osaget, otot, pawneet, poncat, quapawit, wichitat ja yankton-siouxit.

Intiaanit pystyivät liikkumaan entistä nopeammin, kun he 1600–1700-luvulla ottivat käyttöönsä villiintyneitä hevosia. Intiaanit elivät hevoskulttuurissa kolmen sukupolven ajan, kunnes se päättyi biisonien hävittämiseen.[1] Vuonna 1780, tasankokulttuurin ollessa vahvimmillaan, intiaanien lukumäärä Suurilla tasangoilla oli arviolta 200 000.[2] Metsästäjistä suurin kansanryhmä olivat mustajalat (15 000) ja lakotat (10 000), maanviljelijöistä pawneet (10 000).

Esihistoria

Suurten tasankojen alueella asuneista intiaaneista esihistoriallisen ajan lopulla on hyvin heikosti tietoa, koska eurooppalaiset saapuivat Mississippi-joen länsipuolelle verrattain myöhään. Varhaisimmat tiedot eteläisten tasankojen asukkaista on saatu espanjalaiselta tutkimusmatkailijalta Francisco Vásquez de Coronadolta, joka vuonna 1541 johdatti retkikuntansa nykyisestä Uudesta-Meksikosta Kansasiin.[3] Hän tapasi tasangolla vaeltavia intiaaneja, jotka liikkuivat biisonien perässä. Espanjalaiset kutsuivat intiaaneja "quarechoiksi", ja he ovat mahdollisesti olleet kaukaa Kanadasta etelään siirtyneiden apachien itäisin ryhmä. Intiaanit liikkuivat jalan ja kuljettivat vähäistä omaisuutta koirien vetämissä purilaissa.[4] Coronadon mukaan quarechot eivät viljelleet maata vaan olivat metsästäjiä, jotka söivät raakaa lihaa ja joivat teurastamiensa eläinten verta.[5] Espanjalaisten matka tasangoille jäi lyhyeksi, sillä heidän etsimänä Quivira, kultainen kaupunki, osoittautui maataviljelevien wichita-intiaanien alkeelliseksi kyläksi. Retkikunta palasi Uuteen-Meksikoon.[4]

Biisonien kuolemanjyrkänne, jota muinaiset tasankojen intiaanit käyttivät biisoninmetsästyksessä.[6]

Coronadon retkikunnan jälkeen meni yli sata vuotta ilman, että tasangoilla biisoneja metsästävistä intiaaneista olisi mitään luotettavaa mainintaa. Useimmat tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että kaikki suurten tasankojen biisoninmetsästyksen elämäntavakseen valinneet intiaanikansat ovat tulleet sinne muualta ja muuttoliike on alkanut useimpien kohdalla 1600-luvulla ja jatkunut seuraavan vuosisadan. Vaikka tasangoilta on löydöksiä vanhoistakin kulttuureista, niitä ei ole kyetty luotettavasti yhdistämään alueiden myöhempiin asukkaisiin. Tosin Nebraskan ja Kansasin alueella on etelästä suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena ollut pawneiden ja arikarain kyliä jo esihistoriallisella kaudella, mutta heidät on luokiteltu tasankojen maanviljelijöiksi.[7] Monet intiaanitutkijat uskovat Saskatchewanin lakeuksien mustajalkojen ja Pohjois-Dakotan mandanien olleen ensimmäisiä pohjoisten tasankojen asukkaita 1500- tai 1600-luvulla, mutta heidänkin juurensa ovat alun perin olleet toisaalla.[8]

Tiedosto:Nordamerikanische Kulturareale en.png
Plains eli Suuret tasangot käsitti lähes kolmasosan Yhdysvaltain pinta-alasta.

Arkeologiset todisteet viittaavat vahvasti siihen, että Kalliovuorilta laskeutuneet shoshonit tekivät jalkaisin pitkiä matkoja Montanan tasangoilla jo kauan ennen ratsujen käyttöönottoa. He eivät asuneet tasangolla, mutta tunsivat seudut ja todennäköisesti pyydystivät biisoneita tai antilooppeja. Lounaisesta Albertasta Kanadasta löytyy paikka, josta biisonit ajettiin varmaan kuolemaan yli jyrkänteen. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Head-Smashed-In Buffalo Jump. Monet tasankojen intiaanit käyttivät vastaavia surmanloukkuja vielä ratsastuskulttuurin aikakaudella aina vuoteen 1850 asti.[9]

Tasankoalue

Tasankoalueeseen sisältyi Kalliovuorten idänpuoleinen alue, johon etelässä kuului suurin osa Texasia, Uuden-Meksikon ja Coloradon itäosa, Oklahoman, Kansasin ja Nebraskan länsiosa, lähes koko Etelä- ja Pohjois-Dakota, suuri osa Wyomingia ja Montana, sen läntisimpiä reunoja lukuun ottamatta. Tasangot ylsivät myös Kanadaan, Saskatchewanin ja Albertan eteläosiin sekä Manitoban lounaiskolkkaan. Lyhyttä ruohoa kasvavalla tasangolla oli myös monia jokialueita, ja Kalliovuorten reunojen lähellä maastossa kohosi pieniä vuorijonoja. Etelä-Dakotan ja Wyomingin rajamailla kohosivat havumetsän reunustamat jyhkeät Black Hills -vuoret keskellä tasankoa. Tämän vuorialueen löysivät Montanasta vaellukselle lähteneet kiowat, jotka 1700-luvun alkupuolella valtasivat paikan kymmeniksi vuosiksi ja pitivät sitä pyhänä maanaan.[10]

Ilmasto oli kesäisin kuuma, talvisin kylmä. Varsinkin pohjoisessa talvet saattoivat olla paitsi kylmiä, myös myrskyisiä ja runsaslumisia. Kesäisin pitkät kuumat ajanjaksot kuivasivat joenuomat ja jalkamiehenä tasangoille lähtenyt saattoi menehtyä veden puutteeseen.[11]

Hevoset

Mustangien leviäminen tasangoille sai aikaan uuden kulttuurin.
Amerikan mantereella elänyt pienikokoinen Eohippus-hevonen ei ollut tasankointiaanien hevosten esi-isä.

Varhain Amerikan mantereella asunut, hieman isoa koiraa suurempi Eohippus-hevonen ei ollut intiaanimustangien esi-isä. Eohippukset kuolivat sukupuuttoon tuntemattomasta syystä jo ennen kuin espanjalaiset rantautuivat Pohjois-Amerikan mantereelle 1500-luvun alkupuoliskolla.[12] Saman vuosisadan lopulla ensimmäinen pysyvä espanjalaisten siirtokunta toi mukanaan suuret määrät tammoja ja oriita, kun se asettui asumaan nykyisen El Pason tienoille.[13] Hevoslaumat kasvoivat nopeasti. Etelään kulkeutuneet apachien heimot tekivät joskus ryöstöretkiä espanjalaisten asutuksia vastaan ja veivät heiltä mahdollisesti myös hevosia. Espanjalaiset olivat säätäneet lain, joka kielsi intiaaneilta hevosten omistamisen ja niillä ratsastamisen.[14] Apachien mukana ensimmäiset hevoset levisivät mahdollisesti hieman pohjoisempana asuvien heimojen ulottuville. Arkeologit uskovat, että hevosten leviämiseen vaikutti myös eräs espanjalainen tutkimusretkikunta, joka vuonna 1541 päästi mukanaan olleet hevoset irralleen Mississippin varrella ennen palaamistaan Eurooppaan.[15]

Tasangoille leviävän paimentolaiskulttuurin voidaan katsoa saaneen varsinaisesti alkunsa Uuden-Meksikon pueblointiaanien kapinasta vuonna 1680. Espanjalaisia vastaan nousseet intiaanit vapauttivat samalla suuret laumat hevosia, joita kulkeutui niin eteläisille tasangoille kuin Kalliovuorten itäisiä rinnemaita pitkin aina nykyiseen Wyomingiin asti. Hevoset villiintyivät suuriksi laumoiksi ja lisääntyivät runsaasti, mikä osoitti niiden selviytyvän luontaisesti hengissä vaihtelevissa sääolosuhteissa.[15] Tasankojen heimot ottivat villihevosia kiinni, ja niitä alettiin käyttää kuormajuhtina koirien sijasta.[16] Koiria ei kuitenkaan ollut käytetty vain tavarakelkkojen vetämiseen, vaan ne toimivat kylävahteina, metsästyskoirina, rituaaliuhreina ja nälkävuosina myös ravinnon lähteenä. Koirien vuodista ja turkeista tehtiin vaatteita. Koirien jalostus oli yleistä, ja intiaaneilla oli ympäri mannerta kylissään suuria koiralaumoja.[16]

Yhä useamman heimon metsästäjät ja soturit opettelivat myös ratsastamaan huomattuaan, kuinka nopeaa ja vaivatonta liikkuminen mustangeilla oli. Aluksi hevosia pelättiin ja ratsastamisen oppimiseen meni aikaa.[17] Niitä pidettiin suurina koirina (shoshonien misstutim), hirvikoirina (mustajalkojen ponokamita), tai henkikoirina (siouxien sunka wakan), joiden selässä oli vaikea pysyä.[18][19] Tasankojen intiaanit oppivat kuitenkin ratsastamaan mestarillisesti. Hevosen käyttö muutti ratkaisevasti intiaanien taloutta, kun biisoninmetsästykseen käytetty aika lyheni merkittävästi. Jo 1600-luvun lopulla tasangoille syntyi ratsastavien metsästäjien ryhmiä, jotka eivät käyttäneet oppimiaan taitoja ainoastaan biisonien ja muun riistan saalistamiseen, vaan hyökkäsivät myös jalkaisin tasangoilla liikkuvien vihollisheimojen kimppuun. Itäisten shoshonien ratsastavien ryhmien on mainittu terrorisoineen 1700-luvun alkupuoliskolla Montanan tasankoja, ja yleinen uskomus onkin, että heidän kauttaan hevonen kulkeutui pohjoisille tasangoille ja monille naapurikansoille. Shoshonit itse ovat oman perimätietonsa mukaan hankkineet ensimmäiset hevosensa lähisukulaisiltaan comancheilta.[20] Jo vuonna 1705 comanchet tekivät ratsain ryöstöretkiä Uuden-Meksikon espanjalaisten siirtokuntien kyliin, ja heitä pidetäänkin ensimmäisenä intiaanikansana, joka osasi hyödyntää kaikki ratsun tuomat edut.[20]

Biisoninmetsästystä harrastettiin ennen hevosten tuloa myös pukeutumalla eläinten taljoihin ja hiipimällä saalistettavien lähelle.

Ihmisasutukseen huonosti sopivista ylänköaroista tuli ihanteellisia saalistuspaikkoja ratsain liikkuville metsästäjille. Vesistöjen välisten kuivien alueiden halki matkaaminen kävi joutuisasti, ja ratsujensa avulla intiaanit saivat kaiken tarvitsemansa. Tieto tasankojen metsästäjien "paratiisista" levisi nopeasti eteenpäin, ja uusia heimoja ilmestyi preerian laitamille hankittuaan hevosensa joko kauppapaikoilta tai varastamalla. Kun 1700-luvun aikana ratsain käytävä sodankäynti tasangoilla lisääntyi, myös intiaanien aseistus muuttui. Perinteiset jouset lyhenivät ja kivet pienenivät. Taistelut käytiin pienemmissä ryhmissä, ja vastustajan surmaamista tärkeämmäksi nousi sotasaalis, joka nosti soturin arvostusta. Hevosten varastamisesta tuli eräs sotimisen keskeinen motiivi.[21]

1700-luvun puolivälin jälkeen tasankojen ratsumiehet alkoivat käydä yhä enemmän sotia maittensa puolesta. Yhä uusia kansoja työntyi tasangoille jakamaan metsästysmaita, ja tulokkaat pyrittiin ajamaan pois. Aina se ei onnistunut. Kiowat menettivät pyhät maansa idästä levinneille lakotoille ja cheyenneille. Myös keskisille tasangoille majoittuneet apachet joutuivat väistymään comanchien tieltä.[22]

Tärkeät kauppapaikat

Toimiva kauppaverkosto syntyi 1700-luvun aikana pohjoisten tasankojen alueella, jonka eräänlaisena pääpaikkana olivat Missouri-joen varrella sijaitsevat mandanien ja hidatsojen, aluksi myös arikarojen kylät.[23] Maanviljelijä- ja metsästyskulttuurin mukana tulleet erilaiset tuotteet herättivät nopeasti laajenevan kaupankäynnin. Papua, kurpitsaa ja maissia vaihdettiin metsästäjien mukanaan tuomaan kuivattuun lihaan sekä hirven- ja biisoninnahkoihin. Myös nahkavaatteet, koristellut viitat ja monet hienot länsirannikon heimojen tekemät käsityöt vaihtoivat omistajaa.

Eurooppalaisten kauppiaiden tuomat monenlaiset hyödykkeet tulivat kauppapaikoille jo ennen 1700-luvun puoliväliä ja alkoivat levitä eri puolille tasankoja.[24] Comanchien kauppatavaroista oli tullut tärkeä osa Uuden-Meksikon taloutta jo 1720-luvun aikana, kun sikäläinen maakuntahallitus julisti kesäkuukausiksi aselevon edistämään kaupankäyntiä paikallisten intiaanien kanssa.[24] Comanchet tulivat kauppapaikoille mukanaan suuri joukko koiria, joiden vetämät purilaat oli lastattu täyteen nahkoja ja turkiksia. Idästä käsin laajeneva Uusi-Ranska oli tehnyt 1730-luvun alussa vahvan liiton osagien kanssa, joiden asuinalueet Missourin ja Kansasin rajoilla toimivat vedenjakajana lännen intiaani- ja idän ranskalaisasutusten välillä. Osagit eivät myyneet ranskalaisille ainoastaan turkiksia ja nahkoja vaan myös naapuriheimoilta sieppaamiaan orjia.[25] Kanadan creet ja assiniboinet, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat joutuneet ranskalaisen turkiskaupan vaikutuspiiriin ja solmineet suhteet myös britteihin, kuljettivat eurooppalaisilta hankittua tavaraa arikarain, hidatsojen ja mandanien kauppapaikoille.[26]

Intiaanien uskomuksen mukaan siouxit tekivät upeimmat sulkapäähineet.[27]. Pohjoisilta tasangoilta päähineet levisivät kaupan mukana kaikkiin ilmansuuntiin, niitä alettiin valmistaa yhä useammissa kylissä ja niistä tuli Pohjois-Amerikan intiaanien näkyvin symboli.

Nykyisten tutkimusten valossa kauppatavaroiden nopeaa kulkua edistivät kaksi erillistä crow-intiaanien muodostamaa ryhmää, jotka tapasivat toisensa keskellä tasankoa ja vaihtoivat keskenään tuomansa tavarat. Tämän kauppaverkoston kautta kulkivat myös ne lukuisat kiväärit, jotka lähtivät matkaan Hudson Bay Companyn varastoista Manitobasta ja kulkeutuivat ensin mandanien ja hidatsojen kauppakeskuksiin ja sieltä edelleen crow-kauppiaille.[28]

Tärkein kauppatavara oli hevonen. Se lisäsi kaukana toisistaan asuvien kansojen vuorovaikutusta, ja hevosella voitiin kuljettaa suuria määriä pienehköä kauppatavaraa. Tyynen meren rannikolta ja Kalliovuorilta kulkeutui sikäläisten intiaanien tuotteita mandanien ja hidatsojen kauppapaikoille. Tasankojen kansat halusivat sellaistakin tavaraa kuin kalaöljyä, pemmikaania, marjakakkua, hamppuköyttä ja simpukankuoria. Erityisen haluttuja olivat vuorilampaan sarvesta tehdyt jouset, jotka olivat nez percein erikoistuotteita ja täysin ylivoimaisia tasankojen omiin jousiin verrattuna.[27]

Kaupankäynnin eräänä seurauksena oli ylellisyysesineiden lisääntyminen ja ulkoisen loistokkuuden korostaminen. Hienot vaatteet, helyt ja sulkapäähineet syrjäyttivät alkuperäisen kulttuurin, ja pohjoisilla ja eteläisillä tasangoilla saatettiin pukeutua lähes samoin. Vaikka tasangon metsästäjä sai biisonista kaiken tarvitsemansa, ravinnon, asunnon ja vaatteet, kaupankäynnistä muodostui merkittäviä tapahtumia, joihin tuli monesti koko kylä.[29] Kauppapäivien aikana pyrittiin noudattamaan jo aiemmin käyttöön tullutta aselepoa. Yleensä sääntöjä noudatettiin hyvin, joskin historiasta löytyy mainintoja, että mustajalat eivät aina noudattaneet kaupankäynnin edellyttämää aselepoa.[30]

Tasankojen epäyhtenäinen kulttuuri

Merkkikieli

Savumerkit olivat eräs tasankointiaanien viestintämuoto.(Kuva Frederic Remington.)

Kukin kansa toi mukanaan tasangoille oman kulttuurinsa ja omat tapansa, ja siellä puhuttiin useita eri kieliä ja murteita. Siouxien kieliryhmä oli yleisin, mutta senkin sisällä oli niin suuria eroja, että esimerkiksi Pohjois-Dakotan alueella naapureina asuneet mandanit ja hidatsat eivät ymmärtäneet juuri ollenkaan toistensa kieltä. Kun tasangolla liikkui myös algonkin-, athabaskan-, caddon-, kiowan-, tonkawan- ja uto-azteekkienkielisiä kansoja, otettiin kauppasuhteiden ja muiden asioiden helpottamiseksi käyttöön merkkikieli, joka monista väärinkäsityksistä huolimatta toimi riittävän hyvin ja auttoi vieraita esittelemään itsensä ja matkansa tarkoituksen.[31] Myös euroamerikkalaiset kauppiaat joutuivat opettelemaan tasankojen merkkikielen alkeet pystyäkseen ilmaisemaan itseään ja kertomaan tuotteidensa ominaisuuksista. Cheyennien mukaan tasankojen viittomakielen keksivät kiowat.[32]

Yleisimmin tunnettu merkkikieli kuului kansoille, jotka asuivat Missouri-joen ja Kalliovuorten välisellä alueella, jota pohjoisessa rajoitti Brittiläinen Columbia ja etelässä Rio Grande.[33] Tasankojen ulkopuolelta niin idästä kuin lännestäkin on löytynyt esimerkkejä alkeellisista merkkikielistä, jotka eivät ole onnistuneet kehittymään. Osasyinä tähän ovat olleet lännessä heimojen välinen vähäisempi kanssakäyminen ja idässä voimakkaina hallinneet irokeesien ja algonkinien kieliryhmän murteet.[34]

Pitkillä etäisyyksillä viestit lähetettiin savumerkein. Merkit tehtiin huovin, joita intiaanisoturit kantoivat lähes aina mukanaan joko olkapäillään tai vyötäröilleen taitettuina.[35] Öiseen aikaan savumerkit korvattiin tulimerkein. Viesti oli luettavissa miesten tai hevosten liikkeistä tulen ympärillä tai sen edessä.[36] Metsäisillä seuduilla viestit tehtiin taivuttamalla puun oksa, leikkaamalla kaarna, pinoamalla kiviä tai raaputtamalla karkea kuva kallioon.[36] Valkoisten kauppiaiden mukana tasangoille levinneitä peilejä käytettiin myös viestintävälineinä. Lakotat ja muut pohjoisten tasankojen heimot hyödynsivät auringonsäteiden heijastuksiin perustuvaa signaalia, joka tehtiin peilin avulla.[37]

Keskinäinen kanssakäyminen

Kulttuurierot näkyivät eri suunnilta tulleiden intiaanien ulkoisissa olemuksissa. George Catlinin maalaus esittää iowien ylipäällikkö Mahaskaa (White Cloud).

Kulttuurierot eivät olleet erityisen suuri syy tasankojen intiaanien välillä syntyneihin erimielisyyksiin, vaan militaristinen mielenlaatu pojilla oli kasvatuksen tulosta, ja soturiseurat vaalivat ja kehittivät sitä.[38] Samankieliset kansat saattoivat käydä sotaa vuosisatoja, kun taas jotkut täysin eri kulttuuria ja kieliperhettä edustavat kansakunnat tekivät elinikäisiä liittoja. Jälkimmäisestä ovat hyviä esimerkkejä kiowien ja kiowa-apachien vuosisatoja kestänyt liitto ja kiowien 1600-luvun lopulla tekemä liitto crow-intiaanien kanssa. Jälkeenpäin seuraavilla vuosisadoilla kiowat tekivät monia ystävyyskäyntejä crowien kylissä ja saattoivat jättää pienimmät lapsensa useiksi vuosiksi näiden luo oppimaan crow-kieltä.[39]

Tasankojen alueilta löytyneiden luolamaalausten tutkijat ovat panneet merkille jyrkän muutoksen, joka maalausten aihepiirissä on ilmennyt vuoden 1730 paikkeilla. Eläinkuvat olivat muuttuneet sotanäyttämöiksi.[40] Tämä puhuu selvää kieltä siitä, että hevosten saapuminen muutti vanhaa maailmankatsomusta ja sodissa saatu kunnia korostui[41]

Hevosten valtakauden alkuvuosina shoshonit laajensivat metsästysmaitaan Kanadan puolelle eteläiseen Saskatchewaniin ja olivat ratsujensa vuoksi ylivertaisessa asemassa jalkaisin liikkuviin metsästäjiin nähden. Mustajalat olivat kauhuissaan nähdessään hevosia ensimmäisen kerran ja saivatkin tuntuvan opetuksen ratsastavien shoshonien ylivoimasta. Mutta samoihin aikoihin kun hevosten leviäminen alkoi etelästä ja lännestä alkoivat tuliaseet levitä päinvastaisista suunnista.[42] Shoshonien ylivalta mureni muutamassa kymmenessä vuodessa. Kostonhimoiset mustajalat liittoutuivat assiniboiden ja creiden kanssa saadakseen näiltä tuliaseita. Vuonna 1782 mustajalat hallitsevan heimonsa pieganien johdolla lopettivat shoshonien herruuden tasangoilla. Kalliovuorten itäpuolella asuneista shoshoniryhmistä osa hävitettiin kokonaan osan paetessa vuoristoon. Heidän elämäntyylinsä tasankojen ratsastavina metsästäjinä päättyi siihen ja meni puoli vuosisataa ennenkuin shoshonit uskaltautuivat seuraavan kerran Yellowstonen pohjoisenpuoleisille tasangoille.[42] Jälkeenpäin he ovat kertoneet tappion johtuneen siitä, etteivät espanjalaiset kauppakumppanin suostuneet myymään heille tuliaseita.[43] Mustajalat nousivat Montanan ja Sackatchewanin tasangoilla hallitsevaan asemaan. He kääntyivät assiniboineja ja creitä vastaan ja sotivat kaikkien heidän metsästysalueilleen pyrkivien tulokkaiden kanssa aiheuttaen yleistä pelkoa niin muiden intiaanien kuin myöhemmmin alueille tulleiden amerikkalaisten turkismetsästäjien parissa.[44][45]

Saman taiteilijan maalaus blood-mustajalkain päälliköstä, joka kantoi nimeä Stu-miek-o-Súcks (Buffalo Bull Back's Fat).

Keskiset tasangot olivat lakota-siouxien monien heimojen hallinnassa ja he ottivat yhteen myös mustajalkain kanssa, joiden liittolaisina ratsastivat arapahoista omaksi kansakseen erkautuneet gros ventret. Tasangoilla solmittiin useita vahvoja sotilasliittoja, jotka alun perin oli suunnattu muiden kansojen karkottamiseen, mutta jotka myöhempinä aikoina kohdistuivat Yhdysvaltoja vastaan. Cheyennet ja arapahot olivat tulleet idän metsistä ja puhuivat molemmat algonkinien murteita. He muodostivat kahteen eri ryhmään jakautuneena pitävän liiton niin eteläisillä kuin pohjoisillakin tasangoilla.[46]

Eteläisiä tasankoja hallitsivat comanchet (tunnettiin pitkään nimellä padoucat). He pystyivät luomaan toimivan strategian, jossa ryöstöretkin, mutta myös kaupankäynnin ja diplomatian keinoin luotiin vahva asema ja alistettiin ympäristön intiaanit ja eurooppalaisten siirtokunnat.[47] Vaikka comanchet olivat jakaantuneet moniin kyläkuntiin toimi heidän heimoliittonsa erinomaisesti. Kiowat, sodittuaan aikansa comancheja vastaan, tekivät muodollisen liiton heidän kanssaan vuonna 1790. Kummatkin näyttelivät tärkeää roolia espanjalaisten siirtokuntien pohjoiseen leviämisen estämisessä.[48]

Tasangoilla eli myös kansoja, joita pidettiin ulkopuolisina ja jotka eivät saaneet pitkäaikaisia liittolaisia tai ystäviä. Tällaisiksi katsottiin pawneet ja tonkawat.[49] Tonkawien kannibalismi on ollut yleisesti tunnettu, ja tämä muista poikkeava seikka teki heistä vihattuja.[50] Pawneet olivat vihattuja heidän sotaisuutensa vuoksi. Maanviljelijöihin kuuluneiden osagien on mainittu sotineen kaikkien naapuriensa kanssa ja surmanneen myös lähes sukupuuttoon ainoat liittolaisensa missouriat.[51]

Missourin varren rauhallinen ja vauras kauppakansa mandanit eivät osallistuneet ympärillään käytäviin välienselvittelyihin naapuriensa ja liittolaistensa hidatsojen tavoin. Mandanitkaan eivät silti säästyneet yhteenotoilta, sillä ratsain liikkuvat eri kansojen soturiryhmät, etupäässä lakota-siouxit, mutta myös assiniboinet, arikarat ja cheyennet, hyökkäilivät heidän kyliinsä.[52]

Vaikka comanchien, kiowien, lakotain ja mustajalkain sotaisa maine oli tasangoilla tunnettu tosiasia, olivat monet intiaanien keskinäiset kahakat verrattavissa hurjaan alkukantaiseen sotaleikkiin, jossa päällimmäinen tarkoitus ei ollut surmata vastustajaa, vaan koskettaa tätä kädellä tai erityisellä coup-kepillä. Sitä pidettiin hyvin arvostettuna urotyönä.[38] Verikoston tai siihen verrattavissa olevan vakavan erimielisyyden hiertäessä kansojen suhteita turvauduttiin tilaisuuden tullen kostotoimiin, joissa saattoivat kärsiä myös naiset, lapset ja vanhukset.[38]

Poliittinen perusyksikkö ja soturiseurat

Poliittinen perusyksikkö tasangoilla oli kyläkunta, johon kuului asukkaita muutamasta tusinasta moniin satoihin. Kylät muotoutuivat heimoiksi, joista rakentuivat eri kansakunnat. Toisin kuin idän kansoilla, perinnöllisiä päälliköitä ei juuri ollut, vaan arvo tuli suoraan omistajansa taidoista sotatantereella, metsästysleireillä tai hänen osoittamastaan erityisestä viisaudesta.[53] Päälliköt koettivat mahdollisuuksiensa mukaan lisätä valtaansa esiintymällä arvokkaasti ja puhumalla taitavasti kaikissa tilaisuuksissa, joissa päätettiin kylien tai heimojen tärkeistä asioista.[53]

Tasankokansojen arvostusta ylläpitävä systeemi perustui puhtaasti miehisiin ominaisuuksiin keskittyen sodankäyntiin ja sotaan liittyviin aktiviteetteihin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, jotka suosivat maskuliinisuutta.[54] Joillakin tasangoille tulleilla kansoilla olivat soturiseurat saattaneet kuulua jo heidän alkuperäiseen kulttuuriinsa. Nämä yhdistykset laajenivat myös myöhemmin muuttaneiden keskuuteen. Soturiseurat voidaan jakaa kahteen eri ryhmään. Arapahojen, gros ventrein, hidatsojen, mandanien, mustajalkain ja kiowien seurat edustivat samalla eri ikäryhmiä. Soturit ylenivät asteikossa iän mukaan kunnes olivat lopulta saavuttaneet kaikkein ylimmän tason, jossa seuran jäsenet saivat ikänsä vuoksi vapautuksen sodista.[55] Assiniboinet, crowt, cheyennet, pawneet ja siouxit valitsivat vapaasti soturiseurojensa jäsenet käyttämättä ikäryhmäjakoa. Seurojen sisällä oli myös keskinäistä kilpailua vaikutusvallan tavoittelussa. Erityisen suureen maineeseen nousivat pelottomuutensa vuoksi cheyennien Hotamitanio (koirasotilaat), kiowien koitsenko (todelliset koirat) ja siouxien miwatani (suuret). Näiden seurojen soturit kantoivat mukanaan vyönauhaa, jolla he kiinnittivät itsensä taistelutantereeseen ilman pakenemisen mahdolisuutta.[56]

Ennen taisteluja soturit maalasivat itsensä ja ratsunsa omilla sekä seurojensa tunnusmerkeillä helpottaakseen tunnistamista sodissa. Sotamaalaukset olivat tärkeitä myös henkisellä tasolla. Niiden kantajat uskoivat kuvioiden suojelevan heidän yhteyttään Suureen henkeen ja tekemään hevosista nopeampia.[57]

Naisten asema tasangoilla

Naiset saattoivat omilla perinteisillä töillään joihin kuului kylistä huolehtiminen, maatyöt preerioilla, kasviksien keräilyt, monet taitoa vaativat käsityöt ja naisellisten arvojen hyvien puolinen kulttuurillinen korostaminen, saada osakseen paljonkin arvostusta, mutta jotkut heistä halusivat enemmän. Jos heidän ominaisuutensa riittivät, he olivat valmiit kokeilemaan miesten töitä lisätäkseen arvostuksensa määrää. Vaikka sodankäyntiin ja ryöstöretkiin osallistuminen oli olennainen osa miehen roolia, se ei tarkoittanut sitä, etteivätkö naiset saaneet osallistua niihin. Ei ollut harvinaista, että naiset liittyivät sotapartioihin tai jopa johtivat niitä.[58] Naissoturin roolin hyväksyivät kaikki tasankojen kansat. Kuitenkin vain hyvin harvoin nainen harrasti näitä aktiviteettejaan vakituisesti. He tekivät sen kerran tai kahdesti ja heidän motiivinsa tähän olivat samat kuin miehilläkin: kostonhimo, vaikutusvallan kasvattaminen ja varallisuuden lisääminen, joka käytännössä merkitsi vihollisleiristä otettujen orjia. Jotkut naiset toimivat sodan huoltojoukoissa lähetellen viestejä tai hoidellen vartiointia, jotkut taas taistelivat miesten rinnalla. He laskivat coupeja tai saattoivat ottaa päänahkoja.[59] Naiset olivat myös valmiit tarttumaan aseisiin puolustaessaan kyliään vihollisen hyökkäyksiltä. Eräässä crow-kylässä oli 1850-luvulla päällikkönä vaikutusvaltainen nainen, jolla oli neljä vaimoa.[59]

Sotiin osallistuvien naisten vastapainoksi löytyi tasankojen intiaanien parista miehiä, jotka oli kasvatettu tytöiksi ja jotka aikuisina ottivat naisen aseman. Heidät tunnettiin nimellä berdache, mutta myös muut nimet kuten ikonette, two-spirit ja winkte olivat käytettyjä.[60] He omaksuivat naisten vaatteet, ottivat osaa seremonioihin, perustivat omia seurojaan ja menivät joskus naimisiin miehen kanssa. Berdachet olivat korkeasti arvostettuja ja saattoivat joskus olla mukana sodissa toimien sairaanhoitajina tai ruoan valmistajina. Soturit arvostivat berdacheja heidän henkisten voimiensa vuoksi.[60]

Avioliitto ja kurinpito

Tasangoilla oli kolmenlaisia avioliittoja. Ensimmäinen oli karkaaminen. Nuori pari pakeni ennen kuin heidän sukunsa ehti lahjoja vaihtamalla hyväksyä liiton. Toinen tapa oli molemminpuolinen sopimus, jossa suvut vaihtoivat lahjoja ja pari aloitti avioelämän yleensä vaimon suvussa. Kolmas tapa oli puhdas osto, jossa mies antoi morsiamen suvulle paljon tavaraa. Lakotain kulttuurissa käypä hinta oli kuusi biisoninviittaa.[61] Useimmissa kulttuureissa mies saattoi kosiskella mielitiettyään viemällä lahjan tämän majan eteen. Jos tyttö palautti lahjan oli se merkki siitä, että poika ei kiinnostanut häntä. Miehet olivat moniavioisia, mutta vaimoja oli harvoin enemmän kuin viisi.[62] Usein vaimot olivat samoista sisarusparvista. Yksiavioisuus oli kuitenkin tavallisin ratkaisu. Avioliittojen mukana tulleita sukulaisuussuhteita varjosi arkaluonteisuus, mihin sisältyi puhekieltoja ja monia muita tabuja.[3] Esimerkkinä mainittakoon, että crowt ja mustajalat eivät saaneet puhua anoppiensa kanssa ja samanlainen kielto koski arapaho-naisia heidän suhteissaan appeihinsa. Vastaavanlaisia tabuja löytyi kaikilta tasankojen intiaanikansoilta, lukuunottamatta pawneita ja arikaroja, joiden keskuudessa tällaiset käytöstavat olivat tuntemattomia.[63]

Avioero oli mutkaton. Myös nainen saattoi tehdä siihen aloitteen muuttamalla takaisin perheensä luo. Jos asunto oli hänen joutui mies keräämään tavaransa ja muuttamaan pois. Vaimon jäädessä kiinni aviorikoksesta odotti häntä pahimmillaan julma kohtalo. Joissakin tasankojen kulttuureissa hänet saatettiin surmata tai vaihtoehtoisesti hänen nenänsä leikattiin irti. Nenänsä menettäneet naiset saivat jäädä kylään, mutta he joutuivat elämään kylien laidoilla ja pysyttelemään erillään vieraista. Yleisin käytäntö oli, että mies leikkasi rangaistukseksi vaimonsa palmikot.[64] Väkivaltaisuuden huipentumana voidaan pitää cheyennien alkuperäistä tapaa viedä aviorikokseen syyllistynyt nainen pois kylästä ja suorittaa kymmenien soturien voimin kurinpidollisiin toimiin kuuluva joukkoraiskaus. [65] Cheyennien koirasotilaat sovelsivat tätä julmaa käytäntöä myös 1800-luvun aikana sieppaamiinsa valkoisiin naisiin. Monet tämän kokemuksen läpikäyneet uhrit menehtyivät.[66]

Sukulaisuus

Henry F. Farny: Perhe-elämää tasangoilla.

Lapset kasvatettiin lempeällä kädellä ilman ruumiillista kuritusta. Jos Isovanhemmat olivat elossa he osallistuivat molempien sukupuolten kasvatukseen. Normaali käytäntö oli, että isoäiti opetti tyttärentyttärelleen yleisimmät naisten työt ja heimon moraaliset arvot. Niin tytöillä kuin pojillakin oli omat riittinsä matkalla aikuisuuteen.[67]

Vaikka molemmat vanhemmat ja heidän sukunsa olivat lapsille tärkeässä asemassa, oli joillakin tasankojen kansoilla käytössään matrilineaarinen periytymisjärjestelmä, jossa lapsen sukulaisuus tuli äidin mukaan. Arikarat, Crowt, hidatsat, mandanit ja pawneet kuuluivat tähän ryhmään.[68] Cheyennet olivat alkuperäisessä tutkimusten mukaan edustaneet samaa järjestelmää varhaisemmassa kulttuurissaan, mutta luopuneet siitä siirryttyään tasangoille. Isän puolelta tullutta sukulaisuutta oli eniten preerioiden viljelijöillä, kuten iowat, kanzat, omahat ja osaget. Myös pohjoisempien tasankojen gros ventret ja mustajalat ovat useimpien tutkijoiden mukaan olleet patrilineaarisia.[68]

Asuminen

Jo vuonna 1541 Kansasin tasangoilla ja sen reunamilla liikkunut Vásquez de Coronado kiinnitti huomionsa intiaanien asumuksiin, jotka erosivat merkittävästi toisistaan. Tasangoilla liikkuneet quarechot käyttivät pientä nahalla päällystettyä majaa, joka lienee ollut tiipiin varhainen esiaste. Maanviljelyyn erikoistuneet wichitat taas asuivat preerian laitamilla suuremmissa asumuksissa, jotka oli tehty ruohosta. Varhaiset Nebraskan asukkaat pawneet, jotka olivat puoliksi maanviljelijöitä, käyttivät asumuksenaan maamajaa. Samaaan valintaan olivat päätyneet Missourin jokivarren mandanit, hidatsat ja arikarat, jotka olivat suurimmaksi osaksi preerioiden maanviljelijöitä ja olivat valinneet asumismuodokseen kookkaat maamajat. Nämä jokitörmille rakennetut kiinteät kylät oli monesti suojattu paaluvarustuksin vihollisen hyökkäysten varalle, mutta eivät kokonaan pystyneet estämään niihin suunnattuja iskuja.

Crowt pitivät tyylikkäästä valkoisesta tiipiistä.[69]

Kalliovuorilla asuvat läntiset kansat, kuten nez percet, flatheadit pend o'reillet ja couer d'alenet eivät kuuluneet kokopäiväisiin tasankojen metsästäjiin, mutta harjoittivat kuitenkin yleisesti Montanaan suuntautuvia suurissa ryhmissä tehtyjä yhteismetsästyksiä. He käyttivät tiipiitä ollessaan tasangoilla, mutta asuivat muun ajan perinteisissä itäisten metsäintiaanien wigwamia muistuttavissa majoissaan. Tosin tiipii alkoi myöhempinä aikoina syrjäyttää yhä enemmän nez percein ja flatheadien vanhaa asumismuotoa.[70]

Tasankojen varsinaiset metsästäjät käyttivät yksinomaan tiipiitä. Leiripaikan vaihtaminen kävi nopeasti, ja tiipiiden runkoseipäät kuljetettiin aina mukana, kun asuinpaikkaa muutettiin. Telttojen peitteet ommeltiin biisoninnahasta, ja niihin maalattiin monenlaisia symboleita ja kuvioita. Tiipiin laaja pohja ja viistot seinät tekivät siitä tukevatekoisen ja kestävän asumuksen tasangoilla joskus puhaltavia voimakkaita tuulia vastaan. Tiipiit olivat joko kolmi- tai nelisalkoisia. Mustajalkojen tiipiit on kuvattu näyttävimmiksi. Ne oli usein koristeltu runsailla sekä oikeiden että mytologisten lintujen ja eläinten kuvilla.[69]

Kesäaikaan niin eteläisillä kuin pohjoisillakin tasangoilla saattoi nähdä suuria leirejä. Talvikylät olivat yleensä pienempiä ja sijaitsivat yleisen käytännön mukaan suojaisissa laaksoissa.[71]

Uskonto ja tavat

Charles Ferdinand Wimarin öljyvärimaalaus "Biisonitanssi." (Tanssi tunnettiin lähes samanlaisena lakotoilla ja mandaneilla].

Kun jokainen kansakunta toi mukanaan oman uskontonsa ja tapansa on selvä, että tasankojen kulttuurista tuli epäyhtenäinen. Seremonioista ja rituaaleista tuli hyvin kehittyneitä. Yksinkertaisetkin riitit muotoutuivat monimutkaisiksi tapahtumiksi, joita edelsivät pitkäaikaiset valmistelut. Aurinkotanssi, joka oli mahdollisesti tasangoille ensin saapuneiden mustajalkain tai mandanien kulttuurista lähtöisin, levisi 1700-luvun aikana lähes kaikkien preeriain metsästäjien ja paimentolaiskansojen keskuuteen. Maanviljelijöistä sen omaksuivat vain arikarat, hidatsat, omahat ja poncat. Lisäksi aurinkotanssi levisi Kalliovuorten uteille ja itäisille shoshoneille, vaikka he eivät varsinaisesti kuuluneet tasankojen kulttuuripiiriin.[72] Tämä uskonnollinen riitti oli sielun, hengen ja ruumiin uudelleensyntymiseen liittyvä tapahtuma, jota vietettiin yleensä kerran vuodessa, joskin poikkeuksiakin oli. Tapahtuma saattoi kestää useita päiviä. Aurinkotanssin nimi ja sisältö vaihtelivat eri kansoilla, mutta kaikille uskonnon merkitys oli hyvin tärkeä. Comanchien kulttuurista, joka erosi monilta osin tyypillisestä tasankokulttuurista, aurinkotanssi puuttui. Tosin he järjestivät yhden aurinkotanssin vuonna 1874.[73]

Pawneiden uskonto, johon kuului monen muun asian ohella auringon, kuun ja tähtien palvontaa, oli eräs tasankojen rikkaimmista ja täynnä dramatiikkaa. Heidän maanviljelyskulttuurinsa erikoisuutena, varsinkin skidi-heimon keskuudessa, olivat ihmisuhreiksi siepatut nuoret naiset. Iltatähden olennoitumina pidetyt tytöt uhrattiin tähtien aseman määrääminä päivinä epäsäännöllisin välein.[74] Heidän verensä pirskotettiin maissintaimien päälle antamaan niille iltatähden kasvattavaa ja suojelevaa elinvoimaa. Tapaa alettiin vastustaa 1810-luvun lopulla, mutta se saatiin kitkettyä kokonaan pois vasta 1830-luvun lopulla.[74]

Kolme maailmaa

Tasangon intiaanien keskuudessa eli käsitys kolmasta vierekkäisestä maailmasta.[69] Ylin maailma oli taivaan kannen yläpuolella oleva paikka, jossa asui siouxien kaikkien kansojen suuri henki Wakan Tanka, samoin kuin arikarain, mustajalkain, pawneidein ja wichitain tähtijumalat ja kaikki atmosfääriset yliluonnolliset jumalat.[75] Voimakkaimpina kaikista taivaan olennoista olivat Ukkoslinnut, jotka saivat aikaan salamat ja ukkoset. Aurinko ja kuu olivat energianlähteet ja tuulien henget huolehtivat vuodenaikojen vaihtumisista.[76]

Maanpäällisessä maailmassa asuivat luojan luomat, jotka pystyivät pyytämään korkeampien voimien apua taivaisiin johtavaa polkua käyttäen. Kolmas maailma oli veden alla. Siellä asuvat vesien haltijat olivat pahoja ja edustivat pimeyden voimia. Tyypillinen tällainen oli siouxien sarvipäinen vesihirviö, jolla oli kyky nousta maihin ja kiivetä puihin. [23] Vesiin liittyvillä peloilla ja uskonnolla oli ilmeinen vaikutus siihen, että kalaa ei syöty tasangoilla, lukuun ottamatta cheyennejä ja shoshoneja.[77]

Tappavat kulkutaudit

Tasankojen kansojen eläessä aineellisesti vaurainta aikaansa 1700-luvun lopulla heidän keskuuteensa levisi isorokko, joka aiemmalla vuosisadalla oli tehnyt surullista tuhoa itäisten kansojen kylissä. Intiaanien immuniteetti oli riittämätön suojaamaan heitä valkoisen väestön mukana tulleilta taudeilta. 1780-luvulla hidatsojen ja mandanien kyliin kulkeutui Kanadasta tulleiden kauppiaiden tai kauppatavaroiden mukana isorokko, johon menehtyi paljon kylien asukkaita.[78] Sama epidemia koetteli vuonna 1781 mustajalkoja, jotka menettivät useita satoja kansansa jäseniä.[79] Epidemiat tulivat säännöllisin välein ja koettelivat varsinkin viljelevien kansojen kiinteitä kyliä, joihin taudin oli helppo pesiytyä. Leiripaikkaa usein muuttavat tasankojen ratsastajat selvisivät vähemmin menetyksin. [80]

Vuonna 1801 pawneiden Uudesta-Meksikosta voittoisana palannut sotapartio toi mukanaan isorokon, joka levisi Missourista aina Teksasin rannikolle asti.[81] Eteläisten tasankojen caddot, wichitat ja monet muut menettivät yli puolet väestöstään. Vuonna 1816 Rio Granden alueen kiowia, comancheja ja muita asukkaita koetteli sama tauti, joka oli lähtöisin espanjalaisten asutuksilta.[81]

Pahin tasankojen isorokkoaalloista levisi Missouri-joen varrelle vuonna 1837 St. Louisista purjehtineen jokilaivan mukana. Rokko levisi laivalta pohjoisille tasangoille ja pyyhkäisi yli Missouri-joen laaksojen. Se pesiytyi matkallaan 5 000 mustajalkaa käsittävään kylään.[82] Kylän asukkaat jättivät majansa kuvitellen pystyvänsä pakenemaan tautia. Heitä seurasivat läheisten kylien crowt, creet ja assiniboinet. Intiaanit pakenivat Kanadaan, jossa he levittivät tautia ympärilleen. Näiden kansojen yhteenlasketuksi kuolleiden määräksi arvioitiin jälkeenpäin 6 000–8 000.[83] Sama epidemia tunkeutui Missourin varrella sijaitseviin mandanien ja hidatsojen kyliin ja saavutti myös arikarat. Mandanit menehtyivät lähes kaikki. Heidän kansansa 1800 hengestä jäi jäljelle 23 miestä, 40 naista ja 65 lasta.[84] Myös arikarat ja hidatsat menettivät yli puolet väestöstään.[85]. [86]

Epidemia jatkoi kulkuaan kohti etelää ja tavoitti yanktonai-siouxien, osagien, pawneiden, kiowien, tasanko-apachien ja comanchien kylät. Kaikkien menetykset olivat tuntuvat. Yksinomaan pawneiden on kerrottu menettäneen noin 2 000 henkeä.[83] Seuraavalla vuosikymmenellä pawneet kokivat lisää menetyksiä, kun siirtolaisten mukana tullut kolera surmasi puolet heidän väestään.[74] Vuonna 1849 sama tauti levisi muiden tasankojen kansojen keskuuteen. Kiowat kuvailivat koleraa vielä hirveämmäksi kuin isorokko oli ollut.[87]

Tasankointiaanien ja Yhdysvaltain suhteet

Lewisin ja Clarkin tutkimusmatka

Presidentti Thomas Jeffersonin elättelemä unelma Yhdysvaltain asutuksen leviämisestä suurille tasangoille ja yli Kalliovuorten Tyynellemerelle alkoi muotoutua 1800-luvun alkuvuosina.[88] Hänen valtuuttamansa neuvottelijat ostivat Napoleon Bonapartelta Ranskan Louisianan, joka käsitti lähes kaikki Mississippi-joen lännenpuoleiset tasankoalueet. Maat ja intiaanialueet päätettiin kartoittaa nopeasti, ja tähän tehtävään palkattiin Lewisin ja Clarkin retkikunta, joka aloitti historiallisen matkansa St. Louisista kesällä 1804 ja päätti sen syksyllä 1806. Tänä aikana vaellettiin shoshoniopas Sacagawean johdolla Tyynenmeren rannalle ja takaisin. Retkikunnan kokemukset alueen intiaaneista olivat myönteisiä, mutta paluumatkalla sattunut välikohtaus aiheutti erään mustajalka-metsästäjän kuoleman.[44] Tapaus ei jäänyt vaille seurauksia, sillä vuosikausia tästä eteenpäin mustajalat pyrkivät hankaloittamaan yhdysvaltalaisten turkismetsästäjien ja kauppiaiden työtä Kanadan rajamailla.[44]

Uuden vuosisadan alku

Comanchet olivat 1800-luvun alussa etelän intiaaneista peloittavimmassa maineessa. He kävivät jatkuvaa sotaa ympäristön heimojen kanssa ja ahdistelivat myös valkoisia. Santa Fe, josta tuli 1820-luvun tärkein solmukohta Yhdysvaltain ja Meksikon välillä, oli comanchien maiden lähellä, ja sieltä Kaliforniaan matkaavat joutuivat toistuvien comanchehyökkäysten kohteeksi.[89]

Ensimmäinen tasankojen kansoista, joka aloitti sodan Yhdysvaltoja vastaan, oli arikarat. Sota leimahti vuonna 1823. Keskisillä tasangoilla kaupankäyntiä hallinneet arikarat olivat menettäneet valtaaseman ympäristön heimojen ja Yhdysvaltain välisessä kaupankäynnissä ja tilanne riistäytyi avoimeksi sodaksi. Rauha solmittiin vuonna 1825.[90]

Yhdysvaltain välit myös pawneiden kanssa olivat tulehtuneet 1820-luvun ajan. Pawneet olivat tuolloin kuitenkin eräs tasankojen runsaslukuisimmista ja vahvimmista kansoista, eikä Yhdysvaltain armeija ollut erityisen halukas ryhtymään sotaan heitä vastaan.[91] Myöhemmin pawneet, jotka olivat lähes kaikkien vihollisia, auttoivat Yhdysvaltoja sodissa lakotoja ja näiden liittolaisia vastaan. Tämän vuosikymmenen aikana preerioiden viljelijät alkoivat luovuttaa maitaan amerikkalaisille. Iowat ja kanzat ja quapawit tekivät sen ensin muiden seuratessa esimerkkiä seuraavien vuosikymmenten aikana.[92]

Comanchet tekivät 1830-luvulla useita rauhansopimuksia Yhdysvaltain kanssa, mutta hyökkäilivät Texasiin, joka oli erillinen valtio. Comanchet joutuivat taistelemaan myös arapahoja ja cheyennejä vastaan, joiden sotilasliitto juonsi jo edelliseltä vuosisadalta. Amerikkalaisten kasvavan mahdin alkaessa näkyä yhä selvemmin tasankojen taistelijat solmivat keskinäisiä rauhansopimuksia. Idän intiaanien tekemät pakkomuutot näyttivät realistisen tulevaisuudenkuvan myös arapahoille, cheyenneille, comancheille, kiowille ja lakotoille, jotka estääkseen ankean tulevaisuuden toteutumista päättivät yhteisvoimin nousta vastustamaan Yhdysvaltain harrastamaa maiden anastusta. [93]

Taide ja tutkimus

Taidemaalari Karl Bodmerin näkemys mandan-päällikön majasta.

Turkismetsästäjien ja tutkimusretkeilijöiden lisäksi tasangojen monissa kylissä nähtiin harvinaisia vieraita 1830-luvun aikana, kun etnologi Maximilian of Wied-Neuwied sekä taidemaalarit George Catlin ja Karl Bodmer tutustuivat alkuperäiskansojen kulttuuriin ja heidän suhtautumiseensa lisääntyvään kolonialismiin. Intiaanit käyttäytyivät hyvin vieraanvaraisesti ja tutustuttivat vieraansa maailmaan, joka oli ollut lähes täysin suljettu valkoisilta. Maximilianin kerätessä arvokasta tietoa heimojen tavoista ikuistivat taiteilijat moniin maalauksiinsa yksityiskohtaista intiaanikulttuuria ajalta, jonka kukoistuskausi oli hiipumassa. Bodmer ja Maximilian kiertelivät yhdessä vuosina 1832–1834 tasankojen intiaanien keskuudessa.[94] Catlin puolestaan teki useita eri matkoja tasangoille vuosien 1830–1836 välisenä aikana.[95]

Tasankokulttuurin päättyminen

Valkoisen asutuksen kasvava paine mursi 1840-luvun lopulla keskisten tasankojen intiaanirajat. Yhdysvaltain hallituksen asiamiehet kävivät neuvottelemassa alueiden alkuperäisten omistajien kanssa kauttakulkuoikeuksista näiden maiden läpi. Intiaanit noudattivat tehtyjä sopimuksia suhteellisen hyvin, mutta läpi Kansasin, Nebraskan, Wyomingin ja Idahon kulkeva Oregonin tieksi kutsuttu reitti toi mukanaan loputtomia vankkurijonoja. Siirtolaisten määrä karkotti alueen riistan muualle ja taudit levisivät tasangoilla entistä helpommin.[96]

1850-luvun alussa kirjoitetut kaksi suurta rauhansopimusta eivät taanneet tasangoille pysyvää rauhaa. Seuraavilla vuosikymmenillä käydyissä sodissa yhdistyneiden tasankointiaanien joukot saavuttivat joitakin merkittäviä voittoja Yhdysvaltoja vastaan, mutta niiden merkitys jäi hetkelliseksi. Yhdysvallat oli päättänyt anastaa eteläiset ja pohjoiset tasangot itselleen, ja normaalin sodankäynnin ja neuvottelujen ohella he turvautuivat hyvin häikäilemättömiin keinoihin päästääkseen tavoitteeseensa. Eräs näistä oli biisonien joukkoteurastus kongressin päätöksellä. Vuosina 1872–1874 kaadettiin valkoisten metsästäjien toimesta valtavia määriä biisoneita, joista suuri osa jäi mätänemään tasangoille.[97]

Pohjoisilla tasangoilla siouxien, cheyennien ja arapahojen vastarinta murtui vuonna 1877. Eteläisten tasankojen comanchet ja kiowat olivat luopuneet taisteluista jo kaksi vuotta aiemmin katsottuaan sotimisen hyödyttömäksi. Reservaatistaan lähteneet nez percet kävivät oman yksityisen sotansa Yhdysvaltain armeijaa vastaan syksyllä 1877 oltuaan sitä ennen rauhanomaisessa suhteessa amerikkalaisiin koko vuosisadan. Montanassa ja Kanadan puolella Albertassa kulkutautien heikentämät mustajalat olivat vailla liittolaisia eivätkä kyenneet puolustamaan maitaan. Reservaatissa syntynyt nälänhätä surmasi suuret määrät pieganeita ja muita mustajalkoja vuoden 1883 aikana.[98]

Oheisessa taulukossa on vuoden 1910 väestönlaskentatulos tasankojen metsästäjien ja preerian maanviljelijöiden kulttuuripiiriin kuuluneista intiaanikansoista Yhdysvalloissa. Mukana olevat shoshonit, utet ja bannockit ovat useimmiten laskettu Suurten syvänteiden kulttuurin edustajiksi. Joukosta puuttuvat tasankojen creet , ojibwat sekä osa mustajaloista, jotka kuuluivat Kanadan väestölaskennan piiriin.[99] Intiaanien määrä oli saavuttanut vuosisadan taitteessa pohjalukeman, josta alkoi hidas nousu ylöspäin.

Vertailun vuoksi ensimmäisessä sarakkeessa samojen kansojen suuntaa antavat lukumäärät 1700-luvun lopulta.[100]

Kansan nimi Lukumäärä v.1790 Lukumäärä v.1910 Kansan nimi Lukumäärä v.1790 Lukumäärä v.1910
Lakota-siouxit 15 000 14 283 Dakota-siouxit 8 000 7 000
Cheyennet 4 000 3 055 Shoshonet 8 000 2 480
Utet 10 000 2 270 Mustajalat 15 000 2 268
Crowt 5 000 1 799 Arapahot 4 000 1 419
Osaget 8 000 1 383 Nez Percét 6 000 1 259
Assiniboinet 10 000 1 253 Comanchet 8 000 - 10 000 1 171
Kiowat 3 000 1 125 Omahat 3 000 1 105
Poncat 1 000 875 Pawneet 10 000 633
Hidatsat 2 500 547 Gros ventret 3 000 510
Caddot 2 000 452 Arikarat 3 000 444
Bannockit 2 000 413 Otot 1 000 332
Wichitat 5 000 318 Kanzat 4 000 238
Mandanit 3 600 209

Väestön uusi kasvu

Omahain näyttävä Pow-wow.

Vuonna 1909 intiaaneille pakolliseksi tullut rokotus isorokkoa vastaan vähensi heidän kuolleisuuttaan, mutta muilta osin vuosisadan alkupuoli oli intiaaneille huonoa aikaa.[101] Heidät pyrittiin vieroittamaan omista primitiivisistä kielistään ja kouluttamaan tavallisiksi Amerikan kansalaisiksi, joiden oli opittava niin suullinen kuin kirjallinenkin englanninkielen taito. Intiaanit eivät kuitenkaan luopuneet Yhdysvaltain lain kieltämistä omista seremonioistaan, vaan harjoittivat niitä salaa.[102] Vuonna 1933 lakiin tullut muutos lievitti kieltoa. Tämän seurauksena eri reservaatioiden vanhemmat jäsenet, myöhemmin myös monet heimot, liittyivät yhteen alkaen elvyttää vanhoja traditioitaan ja uudistaa niitä nuorempien myötävaikutuksella. Näin syntyi powwow-tanssi, joka on näkyvä osa intiaanien nykyisistä vuosittaisista juhlamenoista.[102]

Yhdysvallat joutui maksamaan myös korvauksia riistämistään alueista. 1950-luvulla "kolme yhdistynyttä heimoa", mandanit, arikarat ja hidatsat, saivat rahallisen korvauksen Missouri-joen vesien tulviessa heidän mailleen erään voimalaitoksen patoprojektin seurauksena. Vuonna 1961 crowt voittivat oikeusjutun ja liittovaltio määrättiin lähes 9 miljoonan dollarin korvauksiin. Kaksi vuotta myöhemmin crowt saivat Yhdysvalloilta kaksi miljoonaa lisää tekojärven alle joutuneista maistaan.[103] Myöhemmin Yhdysvaltain hallitus joutui oikeudessa myöntämään vieneensä Etelä-Dakotan Mustat vuoret lakotoilta laittomin keinoin. Enemmän kuin rahaa lakotat halusivat vanhoja pyhiä maitaan itselleen, mutta tähän ei suostuttu. Heidän saamansa rahallinen korvaus oli kuitenkin useiden miljoonien dollarien arvoinen.[104]

Oklahoman osaget ottivat avustuksensa suoraan heille annetusta maasta öljyn muodossa. Hyödyntäen löydöksensä osaget saivat Yhdysvaltain kongressin säätämään lain, jonka nojalla kaikki heidän reservaationsa maaperästä löydetyt mineraalit olivat heidän kansallista omaisuuttaan. Öljynsä ansiosta osaget olivat 1960-luvulla maailman rikkain kansa suhteutettuna heidän vähäiseen lukumääräänsä.[105]

Monet preerian maanviljelijäkansat päätyivät Oklahomaan.

1960-luku oli edistyksellistä aikaa intiaanien hyvinvoinnin kannalta. Aiemmin perustetun intiaanien kansalliskongressin (NCAI) vanavedessä syntyi uusia alueellisia ja eri heimojen muodostamia yhteenliittymiä. [106] Uusi sukupolvi omaksui radikaalimmat menettelytavat ja osana intiaanien pyrkimyksiä perinteisten arvojen elvyttämisessä herätettiin eloon aurinkotanssi.[107] Turismi nousi erääksi intiaanien tulolähteistä heidän oman taiteensa ja monipuolisen käsityöteollisuuden tuotteiden ansiosta. [108]

2000-luvulle siirryttäessä siouxit olivat määrältään edelleen suurin tasankointiaanien kulttuuripiiriin kuuluneista kansoista . Heidän yhteismääränsä oli vuoden 2000 tehdyn väestönlaskennen mukaan yli 110 000. [109] Mustajalkojen lukumäärä oli noussut vajaassa sadassa vuodeksi yli kymmenkertaisesti ollen 31 000. Myös Cheyennet, comanchet, crowt, osaget ja kiowat olivat kasvattaneet väestöään noin 10 000:n henkeen, jotkut hieman ylikin. [109] Useimmat kansat ovat onnistuneet elvyttämään uudelleen alkuperäistä kieltään. Monet tasankojen metsästävistä kansoista ovat saaneet pitää osan vanhoista alkuperäisistä maistaan, kun taas preerioiden maanviljelijät ovat suurimmaksi osaksi siirretty Oklahoman reservaatioihin. [110] [111] [112]

Tulevaisuus

Presidentti Barak Obaman hallitus on 185 vuoden jälkeen korjaamassa intiaanien epäoikeudenmukaista ja välinpitämätöntä kohtelua. Joulukuussa 2009 hallitus ilmoitti, että se maksaa 1,4 miljardia dollaria suoraan intiaaniheimojen jälkeläisille ja perustaa $2,0 miljardin rahaston maan ostamista varten.[113] Sisäministeriö sai haasteen vuonna 1997 intiaaneille osoitetun rahaston (IIM) tulojen väärinkäytöstä vuodesta 1887 lähtien. Yhdysvaltoissa 1824 perustetun Intiaaniasiain viraston (BIA), jonka tarkoitus oli maksaa korvauksia intiaaneilta viedyistä maista, on todettu hoitaneen luottamustehtävänsä poikkeuksellisen huonosti. [113] BIA:a vastaan kerätty todistusaineisto on ollut vakuuttava ja tutkimustulokset osoittavat, ettei intiaanivirasto ole edes yrittänyt hoitaa tehtäviään. 20 viimeisen vuoden ajalta tilintarkastajat havaitsivat ainakin 2,4 miljardia dollaria jääneen tilittämättä intiaaneille tarkoitetuista rahoista.[113]

Yhdysvaltain hallituksen päätös menee vielä tuomioistuimen ja kongressin hyväksyttäviksi. Sopimukseen liittyy korvausten lisäksi $60 miljoonan suuruinen liittovaltion myöntämä apuraha intiaaninuorten koulutuksen parantamiseksi.[114]


Lähteet

  • Albers, Patricia, Hidden Half: Studies of Plains Indian Woman, University Press of America, ISBN 0819129569
  • Broome, Jeff Dog Soldier justice, University of Nebraska Pr, 2009, ISBN 9780803222885
  • Francis, R. Douglas, The Prairie west: historical reading, Michigan State University Pr,1985, ISBN 9780888642271
  • Henriksson, Markus "Alkuperäiset amerikkalaiset" Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hook, Jason, American Plains Indians, Osprey Publishin', 1985, ISBN 9780850456080
  • Hodge, Frederick Webb, Handbook of American Indians North of Mexico, Digital Sscanning, 2003, ISBN 9781582187501
  • Hultkrantz, Åke, Prairie and Plain indians, Brill, 1973, ISBN 9004037233
  • Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
  • Maroukis, T.C. Peyote and the Yankton sioux, University of Oklahoma Pr, 2004, ISBN 9780806136165
  • Mathews, Sandra K. American Indians in the Early West, ABC-Clio-Ine, 2008, ISBN 9781851098231
  • Mooney, James "Calendar History Of The Kiowa Indians", Kessinger Publishing, 2010, ISBN 1428647953
  • Poast, Florence. Indian Names, Facts and Games, Bibliolife, 2009, ISBN 9780486220291
  • Sturtevant, William C. Handbook of North American Indians: Plains, Bernan Assoc,2001, ISBN 9780160504006
  • Taylor, Colin F. "The American Indian", Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Tomkins, William, Indian Sign Languages, Dover publications, 1969, ISBN 97804862220291
  • Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit" Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl "Atlas of The North American Indian", Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
  • Webb, Walter Prescott, Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029
  • Wishart, David, Encyclopedia of The Great Plain Indians,University of Nebraska Pr, ISBN 9780803247871
  • Yenne, Bill "Encyclopedia North American Indian Tribes", Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Viitteet

  1. ↑ Hirnuvaa historiaa Yliopisto-lehti. 7/1997. Viitattu 13.6.2009.
  2. ↑ Henriksson s. 100. Viitattu 16.7.2010.
  3. ↑ a b Virrankoski s. 181. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Virrankoski” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  4. ↑ a b Henriksson s.26, Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Henriksson 26” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  5. ↑ Apache - Fiercest Warriors.legendsofamerica.com. Viitattu 11.7.2010
  6. ↑ Archealogy Site.[1] Viitattu 16.7.2010.
  7. ↑ Henriksson s. 22. Viitattu 12.7.2010.
  8. ↑ Waldman, Carl s. 40.
  9. ↑ Taylor, Colin F. s. 65.
  10. ↑ Mooney, James s. 155.
  11. ↑ Virrankoski s. 181.
  12. ↑ Mathews s.147.
  13. ↑ Wishart, David s.365.
  14. ↑ Mathews s.146-147.
  15. ↑ a b Webb, Walter s.57.
  16. ↑ a b Plain Indians Dogs indian dogs.com Viitattu 24.7.2010.
  17. ↑ Taylor, Colin F. s. 105.
  18. ↑ Francis, R. Douglas. s. 54.
  19. ↑ Maroukis s. 24.
  20. ↑ a b Taylor, Colin F. s. 104.
  21. ↑ Taylor, Colin F. s. 69.
  22. ↑ Wishart, David s.555.
  23. ↑ a b Taylor, Colin F. s. 70.
  24. ↑ a b Hodge, Frederick s.261. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Hodge 261” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  25. ↑ Sturvesant s.476.
  26. ↑ Sturvesant s.302.
  27. ↑ a b Taylor, Colin F, s106. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Taylor 106” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  28. ↑ Taylor, Colin F. s. 56.
  29. ↑ Taylor, Colin F. s. 70.
  30. ↑ Taylor, Colin F. s. 111.
  31. ↑ Webb, Walter, s. 68–71.
  32. ↑ Tomkins, William s. 94.
  33. ↑ Webb, Walter s. 71.
  34. ↑ Webb, Walter, s. 72.
  35. ↑ Hodge, Frederick s. 567.
  36. ↑ a b Poast, Folorence s. 19. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Florence” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  37. ↑ Hodge, Frederick s. 566.
  38. ↑ a b c Virrankoski s. 188 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Virrankoski 188” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  39. ↑ Mooney, James s. 246.
  40. ↑ Taylor, Colin F. s. 71.
  41. ↑ Taylor, Colin F. s. 73-74.
  42. ↑ a b Taylor, Colin F. s. 111.
  43. ↑ Taylor, Colin F. s. 68.
  44. ↑ a b c Henriksson s. 83. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Henriksson 83” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  45. ↑ Virrankoski s. 216.
  46. ↑ Virrankoski s. 199.
  47. ↑ Hämäläinen, Pekka: Ennen ja nyt. Viitattu 16.7.2010.
  48. ↑ Waldman, Carl s. 151.
  49. ↑ Mooney, James s. 172.
  50. ↑ Tonkawa Indians. accessgenealogy.com. Viitattu 13.7.2010.
  51. ↑ Virrankoski s. 168.
  52. ↑ Virrankoski s. 179.
  53. ↑ a b Virrankoski s. 186.
  54. ↑ Wishart, David s. 245–246.
  55. ↑ Hook, Jason s. 21.
  56. ↑ Hook, Jason s. 21.
  57. ↑ Hutchinson Encyclopediaencyclopedia,farlex.com. Viitattu 8.8.2010.
  58. ↑ Wishart, David s. 341.
  59. ↑ a b Wishart, David s. 341.
  60. ↑ a b Berdache. Viitattu 22.7.2010. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Two” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  61. ↑ Albers, Patricia s. 250.
  62. ↑ Lowie, Robert s. 80.
  63. ↑ Lowie, Robert s. 82–83.
  64. ↑ Albers, Patricia. s. 257.
  65. ↑ Broome, Jeff s. 127.
  66. ↑ Broome, Jeff s. 128.
  67. ↑ Virrankoski s.15.
  68. ↑ a b Lowie, Robert, s90.
  69. ↑ a b c Taylor, Colin F. s. 69.
  70. ↑ Virrankoski s. 360.
  71. ↑ Virrankoski s. 184.
  72. ↑ Sun Dance. crystalinks.com. Viitattu 22.7.2010.
  73. ↑ Hultkrantz, Åke, s. 9.
  74. ↑ a b c Virrankoski s. 165.
  75. ↑ Hultkrantz, Åke, s. 7.
  76. ↑ Taylor, Colin F. s. 69–70.
  77. ↑ Hultkrantz, Åke, s. 7.
  78. ↑ Lewis and Clark Journey of Discovery: Mandan and Hidatsa. Viitattu 14.7.2010.
  79. ↑ Blackfeet Nation. manataka.org. Viitattu 14.7.2010.
  80. ↑ Virrankoski s.189.
  81. ↑ a b Mooney, James s. 168.
  82. ↑ Indian History 1837–38. telusplanet.net. Viitattu 14.7.2010.
  83. ↑ a b Mooney, James 274–275. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Mooney 274–275” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  84. ↑ Yenne, Bill s. 96.
  85. ↑ Mooney, James s.275.
  86. ↑ Virrankoski s.177, 180.
  87. ↑ Mooney, James s. 173.
  88. ↑ Henriksson s. 81.
  89. ↑ Henriksson s. 84.
  90. ↑ Arikara Indian History. accessgenealogy.com. Viitattu 14.7.2010.
  91. ↑ State Historical Society: Pawnee. nebraskahistory.org. Viitattu 14.7.2010.
  92. ↑ Virrankoski s. 166–173.
  93. ↑ Virrankoski s.189.
  94. ↑ Bodmer and Maximilian Expedition: Bodmer and Maximilian. Viitattu 27.7.2010.
  95. ↑ George Catlin. tshaonline.org. Viitattu 27.7.2010.
  96. ↑ Taylor, Colin F. s.75.
  97. ↑ Henriksson s. 140.
  98. ↑ Henriksson s. 216. .
  99. ↑ Physical Type of Plains Indians. accessgenealogy.com. Viitattu 21.7.2010.
  100. ↑ Virrankoski s. 154–217.
  101. ↑ Henriksson s.174. Viitattu 14.8.2010.
  102. ↑ a b Plains Indians: Alive and Dancing. Viitattu 15.8.2010.
  103. ↑ Henriksson s.245.
  104. ↑ Henriksson s.224.
  105. ↑ Virrankoski s.169.
  106. ↑ Henriksson s.196.
  107. ↑ Henriksson 212.
  108. ↑ Henriksson s.192.
  109. ↑ a b American Indian population 2000. Viitattu 15.8.2010. 2000
  110. ↑ Montana Reservation information. Viitattu 15.8.2010.
  111. ↑ South and North-Dakota Native American reservations Viitattu 15.8.2010.
  112. ↑ Oklahoma Indian reservations. Viitattu 15.8.2010.
  113. ↑ a b c Sotakorvaukset intiaaneille. viitattu 16.8.2010.
  114. ↑ U.S. to pay $3,4 billion to settle indian trust lawsuit. reuters.com. Viitattu 16.8.2010.

Aiheesta muualla

Pekka Hämäläisen eteläisten tasankojen valtaryhmästä comancheista tekemä väitöskirja, jonka pohjalta hän on kirjoittanut Yhdysvalloissa palkitun teoksen The Comanche Empire.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tasankointiaanit&oldid=8909856”