Vanhoillislestadiolaisuus

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilainen lestadiolaisen herätysliikkeen suurin suuntaus, jolla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa. Hiljattain on seurakuntia syntynyt myös Ecuadoriin, Keniaan ja Togoon.

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät vuosittain suviseurat. Heidän yhteinen laulukirjansa on nimeltään Siionin laulut ja he kokoontuvat rauhanyhdistyksille seuroihin kuuntelemaan saarnoja ja laulamaan virsiä ja Siionin lauluja.

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on näiden rauhanyhdistysten kattojärjestö ja joskus vanhoillislestadiolaisia kutsutaankin SRK-lestadiolaisiksi. Näin myös erotetaan SRK ja Suomen vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys toisistaan. Suomessa vanhoillislestadiolaisuutta on kutsuttu myös itälestadiolaisuudeksi, raattamaalaisuudeksi ja vanhalestadiolaisuudeksi, Amerikassa taas konservatiivilestadiolaisiksi ja heidemanilaisiksi.

Historia

Vanhoillislestadiolaisuuden alkuperä on Lapissa Lars Levi Laestadiuksen toiminnan seurauksena syntyneessä kristillisessä herätyksessä, jota alettiin nimittää pian laestadiolaisuudeksi. Leimallista liikkeelle ovat olleet useat hajaannukset eli eriseurat. Liike jakautui kolmeen osaan 1900-luvun vaihteessa: esikoisiin, uusherännäisiin ja vanhoillislestadiolaisiin. Sen jälkeen hajaannuksia on tullut muitakin. 1930-luvulla erkani rauhansanalaisuus omaksi ryhmäkseen ja 1960-luvulla oli niin sanottu pappiseriseura eli elämänsanalaisuus. Vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan muut hajaannukset ovat eronneet heistä perustaen oman seurakuntansa.

1970-luvun alussa hajaantui suhtautumisessa suomen vanhoillisten päätöksiin Amerikan lestadiolaisuuden töröläläiset. Sama ilmiö tunnettiin Ruotsissa nimellä morjärveläiset, Suomessa 70-luvun lopulla nimellä sillanpääläiset.

Muitakin hajaannuksia on ollut. Amerikassa 1920-luvulla erkaantui evankelinen pollarilaisuus. Torniojokivarressa 1920-luvulla vanhoillislestadiolaisuuden opista poikenneen Korpelan toiminta aiheutti sekä perinteisestä lestadiolaisuudesta että Korpelan opetuksista voimakkaasti irtaantuneen korpelalaisuuden. Ruotsissa erkaantui 1950-luvulla leskisläisyys. Lisäksi yleisestä näkemyksestä poikkeavat tiukat suhtautumiset, eli 60-luvun "kososlaisuus" ja 70 luvun "kuiva henki" ovat aiheuttaneet noina aikoina vastakkainasettelua.

Vanhoillislestadiolaisuuden hajaannukset ovat vaimenneet 70-luvun lopun jälkeen, viimeisinpänä sillanpääläisyys 1977. Vain pari pientä epävirallisempaa, paikallista hajaannusta voidaan erottaa.

Käytännön usko

Vanhoillislestadiolaisten näkemykset arvoista ovat hyvin perinteisiä. He näkevät Raamatun varoittamana syntinä muun muassa ehkäisyn käytön, esiaviollisen seksin, sekä alkoholin käytön. Muita synteinä pidettyjä asioita yhteisön keskuudessa ovat korvakorujen ja meikin käyttö – ulkonäköä ei haluta epäjumalaksi – sekä niin sanotun maailmallisen eli alkukantaisia viettejä ruokkivan ja uskonelämää heikentävän musiikin kuuntelu. Mitään syntilistaa ei kuitenkaan ole, vaan on uskovaisen omantunnon asia pysyä erossa siitä, mikä vie pois Jumalasta.

Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska lapsiluvun uskotaan olevan Jumalan tiedossa ja hänen säätämänsä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina. Nykyään muualla yhteiskunnassa suurta lapsilukua pidetään epänormaalina ja arvostelua kuuluu jopa kirkon taholta. Tämä opetus nousee usein korostetusti esille esimerkiksi tiedotusvälineissä. Jotkut liikkeestä eronneet naiset ovat kokeneet ahdistavana ajatuksen, että eivät voi vaikuttaa perheeseen syntyvien lapsien lukumäärään.

Television katselusta tehtiin yhteinen kieltävä päätös 1960-luvulla. Koska televisiosta tulee vanhoillislestadiolaisten mukaan paljon turmelevaa ja haitallista, ja koska sen katselun rajoittaminen on vaikeaa, päätettiin siitä luopua. Lestadiolaisten mielestä laitteessa ei ole vikaa vaan sen tarjonnassa ja "asialliseen", epäviihteelliseen, käyttöön suhtaudutaankin suopeammin. Laitetta ei kuitenkaan kotiin haluta hankkia, koska rajaa on niin vaikea vetää.

Valtaväestön ajatuksista paljolti eroavat näkemykset aiheuttavat usein väärinkäsityksiä vanhoillislestadiolaisuuden pohjimmaisesta suhtautumisesta syntiin ja uskoon. Vanhoillislestadiolaisuus on muiden luterilaisten suuntausten tavoin puhtaasti armouskonto, eikä syntien pois paneminen eivätkä omat teot ole heidän näkemyksensä mukaan yksinään, uskosta irrallaan, vanhurskauttava asia ("Sola fide, sola gratia"). Näitä asioita vain vältellään, koska "synti tarttuu ja tekee matkan teon hitaaksi".

Opilliset kysymykset

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike ja siksi sen oppi perustuu uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaisesti Raamattuun ("Sola scriptura"). Vanhoillislestadiolaisuus eroaa kirkossa vaikuttavasta ortodoksiluterilaisuudesta joidenkin opinkappaleiden kohdalla. Näistä opinkappaleista käytiin 1960-luvulla keskustelua ja rajanvetoa niin sanotun pappiseriseuran irtauduttua vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös lyngenin suunnan ja uusheräyksen syntyaikoina on lestadiolaisuudessa käyty opillisia keskusteluja kirkon ja lestadiolaisuuden opin eroavaisuuksista. Luterilaisen kirkon taholta lestadiolaisuutta on syytetty epäluterilaiseksi lahkoksi. Esimerkiksi Kuopion piispa Gustaf Johansson toimi 1800-luvun lopulla voimakkaasti lestadiolaisuutta vastaan. Hän kirjoitti kirjan "Laestadiolaisuus", jossa hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnamies Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."

Keskeisintä vanhoillislestadiolaisuudessa on syntien julistaminen anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä", mutta voima ei ole sanoissa vaan Pyhässä Hengessä. Vanhoillislestadiolaisuutta on syytetty jopa antinomismista runsaan anteeksiannon takia.

Vanhoillislestadiolaiset toimivat kirkon sisällä ja järjestävät seuroja "Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta". Tunnustuskirjojen tulkinnassa vanhoillislestadiolaisuus katsoo edustavansa alkuperäistä luterilaista oppia. Ainoa kohta, jossa tunnustuskirjoissa sanoudutaan irti on yksimielisyyden ohjeen kohta lain kolmannesta käytöstä. Tässä kohdin pitäydytään aitoluterilaisten kannalla, joka kävi ilmi Eisenachin synodissa vuonna 1556. Tarkemmin suhdetta lain kolmanteen käyttöön on selostettu SRK:n julkaisemassa kirjassa "Usko ja Jumalan sana".

Vanhoillislestadiolaiset tulkitsevat tunnustuskirjoja Raamatun valossa, kuten tunnustuskirjojen sovinnonkaavan esipuhe kehoittaa: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava". Vanhoillislestadiolaisuuden suhde tunnustuskirjoihin on selvitetty perusteellisemmin kolmiosaisessa artikkelisarjassa "Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat", joka on julkaistu vuoden 1961 Päivämiehissä (numerot: 5,6 ja 8). Vanhoillislestadiolaiset myös haluavat pysyä kirkossa "molemmin jaloin", koska se katsoo edustavansa aitoa luterilaista oppia. Amerikassa toimii oma kirkko sen takia, koska paikallinen luterilainen kirkko julisti lestadiolaiset pannaan. Oma kirkko perustettiin pakon edestä.

Vuonna 1987 pidettiin SRK:n ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välillä kokous, johon osallistui arkkipiispa, Lapuan- ja Oulun piispa, sekä SRK:n viisi edustajaa. Kokouksen jälkeen arkkipiispa totesi: "Vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa siitä huolimatta, että sen ja kirkon päälinjan välillä on tiettyjä eroja, kuten aikaisemminkin". Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisten oppinäkemykset mahtuvat luterilaiseen tunnustukseen. Kokouksen sisällön arkkipiispa selvitti myös piispainkokoukselle.

Erot vanhoillislestadiolaisuuden ja ortodoksiluterilaisten opissa ovat pääasiassa opetuksissa Raamatusta, lapsen uskosta, sakramenteista, sanan virasta, seurakunnasta ja uskon syntymisestä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan ylläolevista opetuksista seuraavasti:

Raamattu on Jumalan sanaa ja siksi sitä pidetään uskon, opin ja elämän ja korkeimpana auktoriteettina.

Lapsen syntyessä hänellä on lapsen usko, mutta myöhemmin hänen alkaessa tehdä syntiä tämä usko menetetään ja tilalle tulee epäusko, mikäli hän ei kasva Jumalan seurakunnan hoidossa.

Sakramentit, eli ehtoollinen ja kaste eivät synnytä uskoa vaan vahvistavat sitä. Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria uskon vahvistamiseksi ja kaste on hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa.

Sanan viran sijasta (pappeus) opetetaan Pyhän Hengen virasta (Pyhän Hengen pappeus): usko syntyy toisen Pyhän Hengen omistavan ihmisen julistaessa Jumalan sijaisena synninpäästön, milloin synnit annetaan anteeksi myös taivaassa.

Kirkko ei ole Jumalan seurakunta. Jumalan seurakunta on Pyhän Hengen yhteenkokoama seurakunta, joka on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa. Siinä ei ole puolueita eikä hajaannusta.

SRK julkaisee opillisia asioita käsitteleviä kirjoja. Esimerkiksi Juhani Uljaan kirjoittama "Peltoon kätketty aarre" on uskonasioista helppotajuisesti kertova kirja. Opillisia asioita on käsitelty myös muissa julkaisuissa.

Yhteisöllisyys

Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti yhteisöllinen herätysliike. Liikkeen sisällä on muun muassa omat tervehdystapansa: tervehdittäessä sanotaan "Jumalan terve!" ja hyvästellessä "Jumalan rauhaa!". Kuten nuoret yleensä, myös lestadiolaisnuoret hakeutuvat samanmielisten seuraan, tässä tapauksessa toisten vanhoillislestadiolaisten joukkoon. Kuitenkaan ei ole tarkoituksellinen tavoite eristäytyä ulkomaailmasta, vaan yhteydenpitoa liikkeen ulkopuolistenkin kanssa halutaan pitää myös yksilötasolla. Tähän kehottavat Jeesuksen sanat "maan suolana" olemisesta. Samoin avoimemmalla suhtautumisella vältetään väärinkäsityksiä.

Vanhoillislestadiolaisilla on tapana valita aviopuolisonsa toisten vanhoillislestadiolaisten joukosta. Avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista pidättäytymisen vuoksi avioliitot solmitaan usein melko nuorina verrattuna nyky-yhteiskunnassa vallitseviin olosuhteisiin. Avioliitoa pidetään pyhänä ja se liittää avioparin toisiinsa kuolemaan saakka. Monet vanhoillislestadiolaiset varsinkin Pohjois-Suomessa pitävät myös suutelua ennen naimisiinmenoa syntinä.

Kuten useat muutkin uskonnot, myös vanhoillislestadiolaisuus tuo paineita ihmiselle, joka haluaa erota liikkeestä. Liikkeestä pois kääntynyttä ihmistä pidetään syntisenä eikä häntä enää mahdollisesti kohdella niin hyvin. Liikkeestä eronneeseen pyritään yleensä suhtautumaan kunnioittavasti ja ystävällisesti, vaikka uskon tuomaa yhteyttä ei enää löydykään. Uskon tuoman hengenyhteyden lakattua eronnut saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja hylätyksi.

Kaanaan kieli

Kuten yhteisöissä aina, lestadiolaisillakin on oma kielen vivahteensa, jota he kutsuvat Kaanaan kieleksi. "Kaanaan kieli" koostuu muutamista Raamattuun perustuvista sanoista ja sanonnoista, esimerkiksi "käydä armolähteen luo" (pyytää synnit anteeksi). Ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää saarnoja, varsinkin pitkään saarnanneiden saarnamiesten puhetta. Niissä viljellään mielellään erilaisia kielikuvia, jotka pohjautuvat pääasiallisesti Raamatun tekstiin. Itse tarkoitus ei ole se, että Kaanan kieltä viljellään. Tästä esimerkkinä on suviseuroihin järjestetty referointipalvelu, jossa toimittajat kuuntelevat puheet tarkasti ja perkkaavat sielä pois Kaanaan kieliset kokonaisuudet. Näin ulkopuolisen on helpompi ymmärtää saarnan perusidea. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät seura-Raamattunaan vuoden 1878 evankelis-luterilaisen kirkon virallisen painoksen mukaista käännöstä, joka pohjautuu Bibliaan eli Antti Litzeliuksen käännökseen vuodelta 1776.

Julkaisutoiminta

SRK:n kustannustoiminta alkoi vuonna 1906 kun Lähetystoimen päätoimisto julkaisi 16-sivuisen perustuskokouksen pöytäkirjan. Julkaisutoiminta on jaoteltu kirjoihin, lehtiin ja äänitteisiin.

Kirjat: Alussa julkaisutoiminta painottui lähinnä erilaisten kokousten pöytäkirjoihin, Raamattuun ja laulukirjoihin. Tärkein painettava kirja on vanha kirkkoraamattu eli Biblia. Sitä on painettu vuodesta 1923 lähtien ja painoksia on otettu yli 120 000. Nykyään vuosittaisia kirjajulkaisuja ovat vuosikirja sekä suviseurajulkaisu. Kirjat jakautuvat aihealueittain Raamatuihin, laulukirjoihin, hartaus- ja opillisiin kirjoihin, runokirjoihin, kertomuskirjoihin, historiankirjoihin, opetuskirjoihin ja muihin kirjoihin.

Lehdet: Päivämies, Siionin kevät ja Siionin lähetyslehti ovat vanhoillislestadiolaisten julkaisemia lehtiä. Päivämies ilmestyy keskiviikkoisin. Sen levikki on noin 22 700. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. Siionin kevät on hengellinen lastenlehti, jonka sisältöä ovat lapsille ymmärrettävässä muodossa olevat artikkelit Raamatun kirjoituksista, lasten puheet ja piirrokset sekä lasten kirjepalsta. Siionin lähetyslehti on SRK:n vanhin lehti. Lehteä on julkaistu vuodesta 1912 lähtien. Se kertoo vanhoillislestadiolaisten opetuksesta ja toiminnasta sekä lähetystyöstä. Lehtiä julkaistaan myös äänilehtinä. Jouluna julkaistaan myös "Siionin joulu" -lehti.

Äänitteet: Ensimmäisiä äänitteitä olivat vuonna 1976 ilmestyneet laulukasetit, sekä saarnakasetit. Vuodesta 1976 on suviseuroista julkaistu saarnakasettisarja. Nykyisin kasettien sijasta äänitteet julkaistaan cd-levyinä.

Lähetystoiminta

Seuratoiminta

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Suomessa ja ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisten seurat ovat hartaustilaisuuksia, joissa lauletaan siionin lauluja ja virsiä, jonka jälkeen saarnaavat liikkeen omat papit tai maallikkosaarnaajat. Seurapuheen johdannoksi saarnaaja lukee Raamatusta katkelman, jonka hän sitten selittää seurakunnalle. Saarnoja ei kirjoiteta etukäteen, vaan rukoillaan, että Jumala antaa puhuttavaa Pyhän Hengen kautta. Seuroja pidetään pääasiassa rauhanyhdistyksissä, mutta niitä pidetään myös kirkoissa, seurakuntataloissa, kodeissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Suurempia seuratapahtumia ovat suviseurat, juhannusseurat ja opistoseurat. Vuosittain Suomessa järjestetään noin 12 000 seuratilaisuutta ja ulkomailla noin 1100. Seuratilaisuudet ovat kaikille avoimia tilaisuuksia. Seurakuntia palvelee noin 100 pappia ja 700 maallikkosaarnaajaa.

Ulkolähetystyö

Ulkomailla asuu 8000—12000 vanhoillislestadiolaista, joista eniten Yhdysvalloissa ja Kanadassa yhteensä 5000-6000. Ruotsissa vastaavasti on 1000-1500. Lähetystyötä tehdään SRK:n (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys) ja LLC:n (Laestadian Lutheran Church) toimesta. Lähetystyö on lisääntyi merkittävästi 90-luvun lopulla, sillä uusia lähetystyökohteita on tullut lisää lisääntyneen muuton ja uskonsanoman leviämisen myötä. Virossa vanhoillislestadiolaiset toimivat Eesti Luterlik Rahuühendus nimellä. Yhdistyksen kotipaikka on Tartto, jossa järjestetään säännöllisesti seuroja. Seuratoimintaa on myös Tallinnassa ja kaakkois-Virossa. Venäjällä toimii kahdeksan Rauhanyhdistystä: Pietarissa, Petroskoissa, Pesotshnyssä, Koivistolla, Viipurissa, Moskovassa, Samarassa ja Tverissä.

Lähetystyössä ajatellaan, että Jumala suo herätyksen aikoja, eikä lähetystyötä tehdä varsinaisina käännytyksinä. Yleensä lähetystyö aloitetaan etsikonaikana eli kun kohdealueella on vastaanottavaisia heränneitä. Sisälähetystä pidetään tärkeänä, silllä eniten sanaa kaivataan omien keskuudessa.

Lähetystyötä tehdään Ecuadorissa, Espanjassa, Islannissa, Iso-Britanniassa, Keniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Sveitsissä, Togossa, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.

Radio- ja Internet-seurat

Vanhoillislestadiolaiset lähettävät seuroja lähiradioissa vaihtelevina aikoina. Myös jokavuotisissa suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka tavoittaa noin kolme miljoonaa suomalaista. Se lähettää kaikki suviseurasaarnat, sekä tuottaa erilaista ohjelmaa väliajalle. YLE Yksi radioi suviseuroista vuosittain kaksi saarnaa.

Seuroja lähettävät radioasemat ovat:

Seuroja voi kuunnella puhelimitse Helsingin Rauhanyhdistykseltä. Tornion ja Vaasan seudun rauhanyhdistykset lähettävät sunnuntaisin seuroja internetin kautta. Kahden vuoden suviseurasaarnat ovat kuunneltavissa internetin kautta. Niitä löytyy myös tulkattuna englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi. Myös Laestadian Lutheran Church lähettää seuroja Internetin kautta. Saarnat ovat englanniksi, mutta ne on tulkattu joskus myös suomeksi.

Opistot ja leirikeskukset

Vanhoillislestadiolaisilla on kolme kansanopistoa: Jämsässä, Reisjärvellä ja Ranualla.

Kristilliset perusarvot ovat opistoissa keskeisessä asemassa. Opistoilla on vuoden kestoisia linjoja. Valittavia linjoja ovat esimerkiksi kielilinjat, viestintälinjat, sekä kädentaitojen linjat. Kullakin opistolla on omat erikoispainotukset. Jämsän kansanopisto on painottunut musiikkiin, Ranuan kansanopisto viestintään ja Reisjärven kansanopisto luontoon.

Opistoilla järjestetään lisäksi erilaisia lyhytkursseja ja viikonloppukursseja sekä vuosittain opistoseurat.

SRK:lla on käytössään leirikeskuksia eri puolilla Suomea, mm. Haapajärvellä, Hankasalmella, Kuusamossa, Oitissa, Rovaniemen maalaiskunnassa, Siikajoella ja Maitoisissa. Vuosittain näissä keskuksissa pidetään useita leirejä kuten rippikoululeirejä, virkistysleirejä, poika- ja tyttöleirejä, isät ja pojat -leirejä, äidit ja tytöt -leirejä ja hiihtoleirejä.

Katso myös

Kirjallisuutta

Historiankirjat

Paavo Viljanen: Wäinö Havas hengen ja miekan mies
Heikki Jussila: Kutsujan armo
Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1879-1899. SRK 1997
Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadiuksen (1800 - 1861) elämänvaiheet ja kuvaus herätyksen leviämisestä Laestadiuksen kuolemaan saakka. SRK
Aulis Zidbeck: Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa - opettaja ja sielunhoitaja. SRK 1985

Muut kirjat

Leonard Typpö: Armo ja totuus ynnä kristillisiä kirjeitä
SRK: He ovat voittaneet
Leonard Typpö ja Pekka Raattamaa: Kirjeitä, osa 1

Opilliset kirjat

Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta
Einari Lepistö: Lammasten askelissa
Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre. SRK
Erkki Reinikainen: Lisää meille uskoa
Erkki Reinikainen: Myrskyt lakkaavat
Erkki Reinikainen: Niin kuin kuvastimesta
Erkki Reinikainen: Näin on kirjoitettu
Erkki Reinikainen: Näin on uskottu
Erkki Reinikainen: Usko ja kaste. SRK
Erkki Reinikainen: Usko ja teot. SRK
Erkki Reinikainen: Usko ja Jumalan sana. SRK

Kriittiset kirjat

Leo Hartvaara (nimimerkki): Suden uhrit. Fiktiivinen kuvaus SRK-lestadiolaisten elämästä 1970-luvun lopulla. Kirjavaaka 1984
Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö 1976

Aiheesta muualla

Saarnamiehiä ja pappeja

Sekalaisia

Kritiikkiä

Uskontojen Uhrit RY - entisen vanhoillislestadiolaisen kokemuksia

Vanhoillislestadiolaisuus

Sisällys

Historia