Josif Stalin

Josif Stalin
[[Tiedosto:Josif Stalin|250px|]]
Neuvostoliiton johtaja
1924 – 5. maaliskuuta 1953
Edeltäjä	V. I. Lenin
Seuraaja	Georgi Malenkov
Henkilötiedot
Syntynyt	21. joulukuuta 1879 Gori, Gruusia (nyk. Georgia)
Kuollut	5. maaliskuuta 1953 Moskova, Neuvostoliitto
Arvonimi	NKP:n pääsihteeri (1922–1953), ministerineuvoston puheenjohtaja (1941–1953)
Tiedot
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Josif Stalin vuonna 1902

Tiedosto:Vladimir Lenin and Joseph Stalin, 1919.jpg

Vladimir Lenin ja Stalin maaliskuussa 1919

Molotov allekirjoittaa Molotovin-Ribbentropin sopimuksen 23. elokuuta 1939 Moskovassa. Joachim von Ribbentrop ja Stalin seisovat hänen takanaan.

Jaltan huippukokous helmikuussa 1945. Winston Churchill, Franklin Delano Roosevelt ja Josif Stalin istuvat kuvassa keskellä.

Josif Vissarionovitš Džugašvili, vallankumousnimeltään Stalin (ven. Ио́сиф Виссарио́нович Джугашви́ли Ста́лин ['josʲɪf vʲɪssʌrʲɪ'onəvʲɪʨ ʤugʌʃ'vʲilʲɪ 'stalʲɪn]  kuuntele ääntämys ^(ohje), georg. იოსებ ჯუღაშვილი, Ioseb Džugašvili, 1878 tai 1879 – 5. maaliskuuta 1953 ), oli bolševikkivallankumouksellinen, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen pääsihteeri (1922–1953) ja Vladimir Leninin seuraaja Neuvostoliiton johdossa.

Stalinin aikana Neuvostoliitto kehittyi agraarisesta maatalousyhteiskunnasta teollistuneeksi supervallaksi, sotilasmahdiksi ja avaruusajan tiennäyttäjäksi. Tavoitteidensa saavuttamiseksi Stalin turvautui valtioterroriin, suoritti vähemmistökansallisuuksien pakkosiirtoja, lähetti toisinajattelijoita pakkotyöhön ja pystytti vankileirien verkoston (Gulag). Jaltan konferenssissa hän piirsi toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan rajat, jolloin hänen valtapiiriinsä joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet itäisessä ja keskisessä Euroopassa. Kuollessaan 1953 hän oli kansansa palvoma johtaja, mutta hänen jälkeensä hänen hallintonsa rikokset ja henkilökultti tuomittiin Hruštšovin käynnistämässä de-stalinisointikampanjassa.

Nuoruus

Josif Džugašvili, tuleva Stalin, syntyi Gorin kaupungissa Venäjän Gruusiassa (nyk. Georgia) suutari Vissarion (Beso) Ivanovitš Džugašvilin ja Ekaterina (Keke) Geladzen perheeseen. Hänen virallinen, juhlittu syntymäpäivänsä oli 21. joulukuuta (9.12. vanhaa lukua) 1879, tosin hänen Gorin kirkonkirjoihin merkitty syntymäpäivänsä on 6. joulukuuta (vanhaa lukua) 1878. Sama syntymäpäivä on Gorin hengellisen koulun todistuksessa. Sitä miksi Stalin virallinen syntymäpäivä eroaa todellisesta ei tiedetä.

Äiti Keke oli syntynyt maaorjantalonpojan perheeseen ja oli kuusitoista kun hän tapasi suutari Beson, joka oli muuttanut perheensä kanssa Goriin kotikylästään Didi-Lilosta. Suutari Beson vanhemmat olivat olleet Asatianin ruhtinaiden omaisuutta. Keke synnytti neljä lasta, joista vain nuorin, Josif Vissarionovitš Džugašvili jäi henkiin. Hänen lapsuudestaan ei tiedetä paljoakaan, mutta äiti elätti perhettä suutari Džugašvilin käyttäessä ansionsa lähinnä vodkaan. Isän väkivaltainen käyttäytyminen on omiaan ollut luomassa pohjaa pojan julmuudelle hänen myöhemmissä elämänvaiheissaan, kuten lapsuudenystävä Iramašvili kirjoitti: "Ansaitsemattomat ja pelottavat selkäsaunat tekivät pojasta yhtä julman ja sydämettömän kuin isänsä."Kun Stalin myöhemmin Neuvostoliiton johtajana vieraili synnyinkodissaan ja tapasi äitinsä, tämä oli edelleen sitä mieltä että parempi olisi ollut jos "sinusta olisi tullut pappi."

Vuonna 1888 Josif, tai Soso pääsi Gorin hengelliseen kouluun. Neljän kouluvuoden aikana hän oli aina koulun paras oppilas. Syvästi uskonnollinen äiti halusi pojasta pappia ja isä suutaria. Isä vei pojan mukaan Tiflisiin ja pani tehtaaseen töihin. Äiti matkusti perässä ja haki poikansa takaisin. Tämän vuoden 1888 tai 1889 tapauksen jälkeen isää ei enää juuri kotona nähty. Vuonna 1894 Soso valmistui koulusta ja siirtyi Tiflisin hengellisen seminaarin ensimmäiselle luokalle.

Nousu valtaan

Vuonna 1899 hänet erotettiin pappisseminaarista ja hän siirtyi toimimaan Leninin bolševikkipuolueen tehtäviin Kaukasiaan. Stalin oli tuolloin mukana erinäisissä bolševikkipuolueen aseellisissa operaatioissa, järjestäen mm. pankkiryöstöjä puolueen toiminnan rahoittamiseksi. Vuosien 1902 ja 1917 välillä hänet vangittiin ja karkotettiin Siperiaan useaan otteeseen. Leninin hän tapasi ensi kertaa Tampereella puoluekokouksessa. Hänen olennaisin kirjallinen tuotoksensa tältä ajalta on Marxismi ja kansallisuuskysymys. Bolševikkipuolueessa häntä pidettiinkin kansallisten vähemmistöjen (lyh. natsmen) kysymyksiin erikoistuneena, ja 1912 hänet valittiin puolueen keskuskomiteaan. Stalin käytti maanalaisen toiminnan vuosina peitenimeä Koba. Stalin (ven. 'teräksinen') vakiintui käyttöön vasta myöhemmin.

Venäjän sisällissodassa Stalin toimi bolševikkihallinnon kansallisuusasian kansankomissaarina ja bolševikkipuolueen hallinnollisissa tehtävissä. Vuonna 1922 Stalin nousi bolševikkipuolueen pääsihteeriksi, virkaan, jota tuolloin pidettiin lähinnä rutiininomaisena hallinnollisena tehtävänä, mutta josta Stalin muokkasi Neuvostoliiton tärkeimmän johtotehtävän. Leninin kuoltua 1924 puolueen sisällä käynnistyi valtataistelu jossa Stalin pääsi voitolle Trotskin ja Buharinin johtamista suuntauksista.

Bolševikkipuolueessa odotettiin alkuun yleisesti, että vallankumous leviäisi pian kaikkialle maailmaan tai ainakin Eurooppaan. Vallankumousyritykset mm. Saksassa, Italiassa ja Unkarissa vuosina 1919–1920 kuitenkin epäonnistuivat, ja Puola torjui Puna-armeijan etenemisen 1920. Tämän vuoksi Stalin alkoi kehitellä omaa teoriaansa sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa, Neuvostoliitossa, ja hylkäsi siihenastisen ajatuksensa pikaisesta maailmanvallankumouksesta, jota Trotski kannattajineen puolusti.

Älystään tunnettu Trotski aliarvioi Stalinia todetessaan, että tämä oli "mitätön keskinkertaisuus". Stalin osasi peittää valtapyrkimyksensä, ja vähitellen kaikessa hiljaisuudessa pääsihteerinä rakentamansa hallintokoneiston kontrollin avulla Stalinin onnistui 1920-luvun loppuun mennessä voittaa Trotski ja muut vastustajansa ja nousta sekä Neuvostoliiton että Kominternin johtoon.

Trotski karkotettiin maanpakoon 1929, ja hänet murhattiin myöhemmin Meksikossa päävihollisensa määräyksestä. Stalinin leppymättömyyttä kuvastaa Trotskin läheisten kokema vaino, joka jatkui tämän kuoleman jälkeenkin, jopa Neuvostoliiton ulkopuolella. Muut Stalinia kritisoineet bolševikkipuolueen johtohenkilöt, mm. Nikolai Buharin, Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev taipuivat hyväksymään Stalinin johtoaseman, mutta heidät teloitettiin 1930-luvun lopulla näytösoikeudenkäyntien jälkeen.

Valtakausi

Stalinin johdolla 1920-luvun markkinahenkisempi NEP-talouspolitiikka korvattiin talousuudistusohjelmalla, joka muutti Neuvostoliiton talouden viisivuotissuunnitelmiin perustuvaksi, investoi huomattavasti raskaan teollisuuden rakentamiseen ja pakkokollektivoi maatalouden, muuttaen pieniin yksityisviljelmiin perustuneen maatalouden kokeiluksi, jossa merkittäviä yksiköitä olivat sovhoosit ja erityisesti suuret kolhoosit (1929). Kollektivisointi herätti laajaa vastarintaa ja nälänhädän, joista Stalin syytti kulakkeja eli ”varakkaita talonpoikia”, joita ammuttiin ja lähetettiin Gulagiin. Samaan aikaan toteutettiin "kulttuurivallankumous", suuri propagandakampanja. Nuoret komsomolilaiset vallankumoukselliset lähetettiin maaseudulle julistamaan sosialismia paikallisille asukkaille. Maataloustuotteiden hintojen pitäminen matalalla oli edellytys sille, että teollistuminen pääsi nopeasti vauhtiin.

Stalin ei ollut koskaan Neuvostoliiton virallinen valtionpäämies, mutta käytännössä ylin valta oli Stalinilla. Valtakautensa aikana Stalin oli myös kaksi kertaa ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, vuosina 1945 ja 1948. Vuonna 1945 Stalinin ehdokkuuden perusteella oli toisen maailmansodan päättäminen.

Stalinismi

Pääartikkeli: Stalinismi

Stalinistinen talousmekanismi perustui raskaan teollisuuden korostamiseen, suunnitelmatalouteen ja määrätietoiseen infrastruktuurin parantamiseen. Tämä talousjärjestelmä – joka perustui monilta osin pakkotyöhön – onnistui nostamaan Neuvostoliiton taloudelliseen kasvuun, jota joskus esitetään maailmanhistorian nopeimmaksi. Stalinin taloudellisten uudistusten johdosta agraarivaltainen Neuvostoliitto kiri huomattavasti kiinni teollistuneiden valtioiden tuotannollista etumatkaa. Tämä oli todennäköisesti yksi tärkeä syy siihen, että Neuvostoliitto kykeni torjumaan kansallissosialistisen Saksan hyökkäyksen ja toisen maailmansodan jälkeen levittämään kommunistisen puolueen johtaman yhteiskuntajärjestelmän Itä-Eurooppaan. Myös georgialaisen Lavrenti Berijan nousu marraskuussa 1938 turvallisuuselinten johtoon merkitsi sitä, että teloituksia ei järjestetty enää yhtä paljon kuin ennen.

Puhdistukset

Stalinin valtakauden turvallisuuskoneiston poliittisiin vastustajiin suuntaamat väkivaltaiset toimenpiteet huipentuivat 1930-luvun puolivälissä aloitettuihin "puhdistuksiin". Erityisen vainoharhaiseksi Stalin muuttui Leningradin puoluesihteerin Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1934. Koska Neuvostoliitossa toimi lukuisa joukko saksalaisten, suomalaisten ym. vakoojia, joita kaikkia oli mahdoton saada selville, Stalin alkoi nähdä vihollisia, sabotöörejä ja vakoojia sielläkin missä heitä ei todellisuudessa ollut. Samalla Stalin apulaisineen puhdisti puoluekoneistoa ja yhteiskuntaa ideologisista (todellisista ja kuvitelluista) vihollisista. Näytösoikeudenkäynneissä lukuisille vanhoille puna-armeijan upseereille ja vanhoille bolševikeille langetettiin kuolemantuomioita. Nimekkäimpiä puoluelinjaa edustaneita uhreja olivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev ja Nikolai Buharin sekä sotilasjohtajista huippulahjakkaana upseerina pidetty marsalkka Mihail Tuhatševski. Tuomittujen neuvostoupseerien mahdollisia yhteyksiä esimerkiksi Saksan johtajiin ei ole vieläkään selvitetty.

Miljoonia ihmisiä teloitettiin ja lähetettiin vankileireille Siperiaan, useat katosivat yksinkertaisesti jäljettömiin, eikä heidän kohtalostaan kuultu kuin vasta arkistojen avauduttua 1990-luvulla. Pelkästään maatalouden pakkokollektivisointia seuranneessa nälänhädässä kuoli noin seitsemän miljoonaa ihmistä vuosina 1930–1933. Eri arvioiden mukaan vuosien 1929–1939 kokonaisväestönmenetys oli noin 15–20 miljoonaa henkeä.

Puhdistuksiin liittyivät laajat väestönsiirrot, joissa Neuvostoliiton etnisiä vähemmistöjä ajettiin perinteisiltä kotiseuduiltaan muualle. Siirrettyihin kansoihin kuuluivat muun muassa tataarit, kalmukit, inguušit, tšetšeenit, Volgan saksalaiset, inkeriläiset, Karjalan työkansan kommuunin suomalaiset ja monet muut. Kaikki nämä olivat kansoja, joiden poliittisista johtajista enemmistö oli tukenut Venäjän sisällissodassa valkoista osapuolta. Näiden kansojen enemmistön voitiin myös katsoa voivan liittoutua natsi-Saksan tai jonkin muun maahantunkeutujan kanssa sopivassa tilaisuudessa.

Myös tuhannet Neuvostoliittoon paenneet tai muuttaneet suomalaiset kommunistit menettivät henkensä, yleensä "suomalaisen porvariston vakoojiksi" syytettyinä. Esimerkiksi Suomen kansalaissodan aikainen kansanvaltuuskunnan johtaja ja SKP:n pitkäaikainen puheenjohtaja Kullervo Manner vangittiin 1930-luvulla saaden aluksi kymmenen vuoden työleirituomion "luokkavalppauden herpaantumisesta" mutta kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Kuolema "kansanvihollisena" kohtasi monia muitakin SKP:n ja Karjalan työkansan kommuunin johtoon kuuluneita suomalaisia, mm. Kustaa Roviota ja Edvard Gyllingiä.

Toinen maailmansota

Toisessa maailmansodassa Stalin onnistui kuitenkin mobilisoimaan äärimmilleen Neuvostoliiton voimavarat ja selviytyi lopulta voittajaksi. Stalin laajensi Neuvostoliiton valtapiirin Itä-Eurooppaan. Stalinin diktatuurin aikana Neuvostoliitto valloitti kaikki Venäjän keisarikuntaan kuuluneet alueet lukuun ottamatta Suomea. Suomen itärajaa kylläkin siirrettiin länteen päin. Länsi-Euroopan mallin mukaista monipuoluejärjestelmää, jota ei kylläkään monessa Itä-Euroopan maassa ollut ennenkään ollut käytössä, ei sallittu. Askel askeleelta nämä maat liitettiin "sosialistiseen leiriin" käyttämällä hyväksi muun muassa salaista poliisia ja vastustajien vähittäistä eliminoimista. Neuvostoliitto aloitti myös ydinase- ja vetypommiohjelmat Yhdysvaltain ydinasemonopolin murtamiseksi.

Henkilökohtainen elämä

Stalin ja hänen tyttärensä Svetlana Allilujeva isänsä sylissä vuonna 1935.

Vuonna 1905 Stalin meni naimisiin Jekaterina Svanidzen kanssa, ja avioliiton seurauksena heille syntyi poika Jakov vuonna 1907. Jekaterina kuitenkin kuoli myöhemmin samana vuonna kuin Jakov syntyi, ja Jakovilla oli jatkuvasti ongelmia ihmissuhteessa isänsä kanssa. Jakov osallistui toiseen maailmansotaan, mutta Wehrmacht onnistui ottamaan hänet sotavangiksi ja yritti kiristää Stalinia vaihtamaan poikansa Neuvostoliittossa sotavankina olevaan sotamarsalkka Friedrich Paulusiin. Stalin lähetti saksalaisille viestin, jossa hän vain ilmoitti heille: "Kenraaleita ei vaihdeta sotamiehiin". Jakov joutui Sachsenhausenin keskitysleiriille, missä 1943 hän saksalaisten mukaan teki itsemurhan juoksemalla leirin sähköaitaan. On kuitenkin epäilty, että saksalaiset olisivat leirillä murhanneet Jakovin.

Vuonna 1919 Stalin meni naimisiin toisen kerran Nadežda Allilujevan kanssa, jolloin Nadežda oli vasta 18-vuotias ja Stalin jo 41-vuotias. Kun Nadežda sai tietää Stalinin puhdistuksista, hän joutui riitoihin aviomiehensä kanssa ja vuonna 1932 hän teki itsemurhan ampumalla itsensä kuoliaaksi revolverilla. Avioliitosta Stalinille syntyi poika Vasili 1921 ja tytär Svetlana 1926. Vasili osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton ilmavoimissa, mutta Stalinin kuoleman jälkeen hänet pidätettiin 1953 syytettynä huippusalaisten tietojen luovuttamisesta ulkomaalaisille diplomaateille. Vaikka Vasili vapautettiin vankilasta 1960, hän menehtyi neuvostoviranomaisten asettaman kotiarestin aikana krooniseen alkoholismiin vuonna 1962. Svetlana Allilujeva aiheutti 1960-luvun suurimpiin kuuluvan mediatapahtuman loikkaamalla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin 1967, ja nykyisin hän elää Wisconsinin osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Kuolema

1. maaliskuuta 1953 Stalin sai virkahuoneessaan äkillisen sairauskohtauksen, jonka seurauksena hän halvaantui eikä kyennyt pyytämään huonetta vartioivia henkivartijoita paikalle. Koska muille henkilöille oli annettu ehdoton määräys, jonka mukaan virkahuoneeseen oli pääsy kielletty ilman Stalinin myöntämää lupaa, hän ehti olla huoneessa yksin useiden tuntien ajan ennen kuin vartijat edes uskalsivat astua huoneeseen. Vartijat löysivät huoneen lattialla makaavan tajuttoman Stalinin ja hälyttivät paikalle joukon lääkäreitä, mutta lääkärien yrityksistä huolimatta häntä ei onnistuttu elvyttämään. Stalin pysyi elossa mutta tajuttomana vielä neljän vuorokauden ajan, kunnes lopulta 5. maaliskuuta hän kuoli. Stalinin viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitettiin aivoverenvuoto — kuolinsyy ja -päivä olivat samat kuin kuuluisalla neuvostoliittolaisella säveltäjä Sergei Prokofjevilla.

Tiedosto:Stalin casket.jpg

Stalinin ruumis.

Stalinin ruumis laitettiin julkisesti näytteille Moskovassa neljäksi vuorokaudeksi, kunnes 9. maaliskuuta hänet laskettiin haudan lepoon Leninin mausoleumiin Leninin vierelle. 31. lokakuuta 1961 Stalinin jäännökset kuitenkin siirrettiin mausoleumista läheisen Kremlinin muurin vieressä sijaitsevaan hautaan, joka sinetöitiin kymmenellä autokuormalla betonia. Tästä johtuen hauta patsaineen on edelleen paikallaan; se itse asiassa aloitti uuden hautojen rivistön, jonka viimeisinä ovat presidentit Andropov ja Tšernenko.

Kun Stalin oli kuollut, neuvostojohdossa käytiin lyhytaikainen valtataistelu, jonka päätteeksi Neuvostoliiton salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija syrjäytettiin Stalinin seuraajaehdokkaana ja näytösoikeudenkäynnin päätteeksi teloitettiin. Berijalla on uskottu olleen rooli Stalinin kuolemassa, ja hänen on kerrottu tahallisesti viivyttäneen lääkäreitä menemästä virkahuoneeseen, jotta he eivät olisi häirinneet "nukkuvaa" Stalinia. Vuonna 1993 julkaistuissa ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin muistelmissa Molotov väittää, että Berija olisi ylpeillyt myrkyttäneensä Stalinin. On myös uskottu, että muut korkea-arvoiset neuvostojohtajat olisivat pysyneet passiivisina ja antaneet Stalinin kuolla.

Neuvostoliiton johtoon nousivat ministerineuvoston puheenjohtajaksi Georgi Malenkov ja kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Nikita Hruštšov, jotka kumosivat monien Stalinin ajan terrorista kärsineiden neuvostokansalaisten tuomiot ja alkoivat kritisoida Stalinin aikaista hallintoa. Vuoden 1956 helmikuussa järjestetyssä NKP:n XX puoluekokouksessa Hruštšov käynnisti puolueen sisäisen kritiikin, jossa Stalinin vallan väärinkäyttöä arvosteltiin jyrkkäsanaisesti ja hänen ympärilleen rakennettu valtava henkilökultti purettiin. Hruštšovin puhe aiheutti laajoja mellakoita Stalingradissa ja Stalinin kotiseudulla Gruusiassa, ja myöhemmin Stalin-kultin purkaminen Neuvostoliitossa johti vaatimuksiin demokratiasta Neuvostoliiton satelliittivaltioissa Itä-Saksassa Berliinin työläismellakoiden ja etenkin vuonna 1956 Unkarin kansannousun muodossa. Molemmat liikehdinnät neuvostoarmeija kukisti aseellisesti.

Perintö

Tiedosto:Poster09.jpg

Stalin propagandassa: "Kunnia Suurelle Stalinille"

Noustuaan pääsihteeriksi Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin diktatuurin Kommunistisen puoleen XX puoluekokouksessa vuonna 1956 ja sanoi hänen "käyttäneen valtaansa väärin". Neuvostoliiton kansallishymniä, joka sisälsi säkeen Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön, esitettiin vuoteen 1977 saakka vain soitinversiona, kunnes sanoituksesta poistettiin viittaukset Staliniin. Leonid Brežnevin noustua Neuvostoliitossa valtaan 1960-luvulla Stalinin saavutuksia pidätyttiin arvostelemasta ja etenkin hänen panostaan natsi-Saksan lyömisessä korostettiin.

Henkilökultti

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Muutama kuukausi Leninin kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1924, hän piti Sverdlovin yliopistossa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Leninismin perusteet. Luennoissaan hän esitti, että puolueella ja sen johtajistolla oli historiallinen velvollisuus säilyttää ja puolustaa kaikkia Leninin vallankumouksellisia näkemyksiä. 1920-luvun lopulta alkaen termiä vožd alettiin käyttää yksin Stalinista, josta oli tullut Leninin kaltainen "johtaja ja opettaja". Stalin kuvattiin Leninin uskolliseksi oppilaaksi ja seuralaiseksi, ja lehdissä ja muussa propaganda-aineistossa heidän kuviaan julkaistiin vierekkäin. Hitaasti poliittinen ikonografia alkoi kuitenkin muuttua: kun vielä 1920-luvulla Lenin esitettiin usein kuvissa etualalla ja Stalin taustalla, 1930-luvulla heitä alettiin kuvata rinnakkain, ja lopulta 1930-luvun puolenvälin jälkeen Lenin saatettiin esittää enää taustalla julisteessa tai haamumaisena hahmona hymyilemässä seuraajalleen, joka oli vallannut tilan kuvien etualalla.

Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Vielä 1920-luvulla kirjallisuudessa saattoi esiintyä kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta 1930-luvulla kaikki kirjallinen ilmaisu oli kesytetty henkilökultin palvelukseen. Kirjallinen sykofantismi oli saavuttanut vuosikymmenen puoleenväliin mennessä sellaiset mittasuhteet, että elokuussa 1936 Izvestija-lehden pääkirjoituksessa todettiin ilmeisen rehellisesti, että "kirjailijat eivät enää tiedä mihin verrata sinua ja runoilijoilla ei ole enää tarvittavia kielellisiä helmiä sinun kuvaamiseksesi". Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi Stalinskin, Stalinogorskin, Stalinbadin, Stalinski’n, Stalinogradin, Stalinisin ja Stalinaoulin kaupungit. Vuonna 1937 ehdotettiin Moskovan uudelleen nimeämistä Stalinodariksi tai Stalindariksi (Stalinin lahjaksi) ja kalenterin muuttamista siten, että ajanlasku alkaisi Stalinin syntymästä. Nämä ehdotukset olivat liikaa Stalinille, joka kielsi molemmat. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Stalin-kulttia pyrittiin hieman rajoittamaan, koska puolueessa alettiin pelätä, että se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota.

Tiedosto:Children at bolshoi theatre - revolution 30 anno.jpg

Virallisen Stalin-kultin taakse kätkeytyi monenlaisia ihmisten henkilökohtaisia motiiveja tukea ja kannattaa kulttia, ja kyyniset opportunistit ja todelliset uskovaiset käyttäytyivät usein samalla tavoin. Tukemalla virallista kulttia saatettiin edistää omaa asemaa puolueapparaatissa tai erityisesti 30-luvun suurten puhdistusten aikana pyrkiä turvaamaan henkiinjääminen. Puolueen tavoitteena oli myös kohdistaa poliittisten päätösten, kuten pakkokollektivisoinnin aikaansaaman nälänhädän tai 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop -sopimuksen luoma kansan vihamielisyys pois Stalinista. Monet neuvostokansalaiset myös kieltäytyivät sankarinpalvonnasta, mutta monet kuten runoilija Osip Mandelstam joutuivat oman turvallisuutensa vuoksi toimimaan kultin edellyttämällä tavalla. Mandelstamin vaimo kertoi myöhemmin runoilijan kirjoittaessa vuonna 1937 teosta Oodi Stalinille hänen täytyneen "virittää itsensä kuin soittimen tarkoituksellisesti antamalla periksi massahypnoosille". Ainoa runoilija, joka esitti avointa kritiikkiä diktaattoria kohtaan ennen tämän kuolemaa, Naum Mandel, säästyi teloitukselta, koska viranomaiset pitivät häntä hulluna.

Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muurin eteen. Neuvostoliiton kansallishymnin erästä säkeistöä, joka sisälsi säkeen: Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön esitettiin vain instrumentaalisesti aina vuoteen 1977, jolloin sanoista kokonaan poistettiin viittaukset Staliniin.

Tavallaan vastapainoksi Stalinin kultin purkamiselle Leninin hahmoa ylevöitettiin siitä lähtien yhä enemmän: joka paikkaan, missä hän oli elämänsä aikana käynyt, pystytettiin museoita tai muistomerkkejä, hänen patsaansa kohosi joka peräkylän torille, hänen mukaansa nimettiin lukemattomia paikkoja (paitsi kaupunkeja myös katuja, puistoja, tehtaita ja muita laitoksia sekä luonnonkohteita), hänen kuvansa liitettiin kaikkiin mahdollisiin yhteyksiin käyttöesineitä myöten, ja hänen sanoihinsa tai esimerkkiinsä (todelliseen tai kuviteltuun) vedottiin joka asiassa. Tätä jatkui neuvostovallan loppuun saakka.

Kirjallisuutta

• Deutscher, Isaac 1978: Stalin: poliittinen elämäkerta. Suomentanut Arto Häilä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-08874-9
• Radzinski, Edvard 1996: Stalin. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-21274-1
• Rancour-Laferrière, Daniel 2001: Stalinin psyyke: psykoanalyyttinen tutkimus. Suomentanut Tuomas Ahonen. Johan Beckman Institute, Helsinki–Pietari. ISBN 952-5412-05-9
• Sebag Montefiore, Simon 2004: Stalin. Punaisen tsaarin hovissa. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-29502-7
• Stephen Kotkin: ”Magnetic Mountain. Stalinism as a Civilization”, )1995)
• Karen Petrone: “Life has become more Joyous, Comrades. Celebrations in the Time of Stalin” (2000)