The Kinks

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Kinks
(19641996)
The Kinksin alkuperäiskokoonpano vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
The Kinksin alkuperäiskokoonpano vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
Tiedot
Tyylilaji: rock
pop rock
rhythm and blues
rock and roll
hard rock
Kotipaikka: Flag of the United Kingdom.svg Lontoo, Britannia
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Kts. Jäsenet
Levy-yhtiöt
Pye Records 19641971
RCA Records 19711976
Arista Records 19761984
London Records 19861989
Columbia Records 1993

The Kinks oli brittiläinen rockyhtye, jonka veljekset Ray ja Dave Davies perustivat 1960-luvun alussa. The Kinksin tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa ”You Really Got Me”, ”Sunny Afternoon”, ”Waterloo Sunset” ja ”Lola”. Yhtye on vaikuttanut voimakkaasti rockin kehitykseen. The Kinksin musiikillisena keulahahmona toimi Ray Davies, jonka käsialaa valtaosa yhtyeen kappaleista oli.

The Kinks oli erityisesti 1960-luvun menestyneimpiä ja merkittävimpiä yhtyeitä. Pitkän uransa aikana se saavutti kotimaassaan yhteensä 24 top 100 -singleä, joista kolme listaykkösiä.[1] Yhdysvaltain Billboard-listalla se sai 23 top 100 -singleä sekä 33 top 200 -albumia.[2] Rock and Roll Hall of Fameen The Kinks hyväksyttiin vuonna 1990.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Kinksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Kinksin perustajajäsenet, veljekset Raymond Douglas ”Ray” Davies (s. 1944) ja David Russell Gordon ”Dave” Davies (s. 1947) syntyivät ja elivät nuoruutensa Lontoon Muswell Hillin kaupunginosassa. Elämä työväenluokkaisessa, kahdeksanlapsisessa perheessä oli niukkaa, mutta musiikki oli alusta lähtien tärkeässä osassa. Heidän isänsä soitti pianoa, jonka alkeita Ray opetteli siskonsa avustamana, kunnes eräs Rayn lanko tutustutti hänet intensiivisemmällä tavalla kitaraan.[4] Ensimmäiset omat kitaransa pojat saivat vuonna 1959, jolloin Ray oli 15- ja Dave 12-vuotias. Vuotta myöhemmin he esiintyivät yhdessä paikallisessa pubissa The Kelly Brothers -nimellä.[5]

Ray ja Dave Daviesin lapsuuden- ja nuoruudenkoti Lontoon Muswell Hillissä.

Yhtye saatiin todenteolla alulle vuonna 1961, kun veljesten kanssa samaa koulua käynyt basisti Pete Quaife liittyi joukkoon. Quaifen mukana yhtyeeseen tuli myös tämän ystävä, rumpali John Smart. Vuoden lopulla The Ray Davies Quartet -nimiseksi ristitty ryhmä piti keikan koulussa esittäen sekoituksen instrumentaaleja ja laulettua rock and rollia.[5] Syyskuussa 1962 Ray Davies ja Quaife ryhtyivät käymään taidelukiota, josta Quaife tosin pian erosi päästäkseen töihin muotilehteen. Muutamaa kuukautta aiemmin myös Dave Davies oli lopettanut koulunkäynnin. Ray Davies puolestaan innostui vahvasti amerikkalaisesta rhythm and blues -musiikista, minkä suuntaan hän alkoi yhtyeen musiikkia viedä. Eräänä tyylillisenä esikuvana toimi aloitteleva R&B-yhtye The Rolling Stones, joka soitteli lontoolaisilla klubeilla. The Ray Davies Quartetin nimi haluttiin muuttaa persoonallisemmaksi, joten nimeksi vaihdettiin The Ramrods. John Smart jätti pian yhtyeen, ja hänen tilallaan soitti lähiaikoina useampikin muusikko. Pian Ray Davies luopui omista urallisista suunnitelmistaan ja päätti suunnata kaiken tarmonsa ja lahjakkuutensa omaan yhtyeeseensä opiskellen samalla Croydonin taidekoulussa.[6]

Samalla, kun yhtye vahvisti asemaansa rajuna rhythm and blues -ryhmänä, Britannian musiikillinen ilmapiiri muuttui täysin. Liverpoolilainen The Beatles nousi hysteeriseen suosioon melodisella pop-musiikillaan, ja syksyyn 1963 mennessä Beatles oli musiikkipiirien ehdoton valtias, jonka menestys pyyhkäisi aiemmat tähdet unohduksiin.[6] Vaikka Ray Davies pitikin henkilökohtaisesti enemmän R&B-musiikista kuin Beatlesin beatmusiikista, oli Beatlesilla suuri vaikutus yhtyeen musiikilliseen linjaan. Beatlesin esimerkkiä mukaillen yhtyeet ryhtyivät kirjoittamaan itse oman materiaalinsa, eikä aiemmin pelkkiä lainakappaleita esittänyt The Ravens ollut poikkeus. Ilman minkäännäköistä opettelua tai muun yhtyeen neuvoja – tai tuomitsemista, Ray Davies päätti suunnata luovuutensa laulujen lyriikoihin.[7]

Syyskuussa yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Boll-Weevils.[6] Saman kuukauden 19. päivä yhtye pääsi tekemään demolevytyksen Lontoon Denmark Streetillä sijaitsevassa Regent Sound -studiolla. Kappaleet olivat cover-versio yhdysvaltalaisen The Coasters -yhtyeen kappaleesta ”I'm a Hog for You Baby” sekä Ray Daviesin kirjoittama ”I Believed You”. Yhtyeen löytäneet Robert Wace ja Grenville Collins kiertelivät levy-yhtiöitä, mutta eivät löytäneet Boll-Weevilsistä kiinnostuneita.[7][8] Marraskuussa yhtyeen nimi vaihtui muotoon The Ravens (suom. Korpit).[7] Wace ja Collins ryhtyivät pian tekemään yhteistyötä kokeneen Larry Pagen kanssa, ja he myivät yhtyeen tammikuun 1964 lopulla Shel Talmylle ja hänen perustamalleen Pye Records -yhtiölle. Myös nimi vaihtui viimeisen kerran ja yhtyeestä tuli The Kinks.[9] Yhtye löysi itselleen myös vakituisen rumpalin, kun Mick Avory liittyi ryhmään samoihin aikoihin Pyen kanssa tehdyn levytyssopimuksen kanssa. Dave Daviesin mielestä Avory oli paras rumpali, jonka hän oli koskaan nähnyt.[10] Shel Talmyn vaatimuksesta Avoryn ei kuitenkaan annettu soittaa kolmella ensimmäisellä Kinks-singlellä.[11]

Levyttämään (1964)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pye Recordsin johtaja Shel Talmy valitsi The Kinksin ensimmäiseksi singleksi cover-version Little Richardin vuoden 1956 hitistä ”Long Tall Sally”. Ray Daviesin mukaan syynä oli yksinkertaisesti se, että The Beatles esitti sitä keikoillaan. Hän on myös kertonut, ettei kappale sopinut hänen äänelleen ja se olisi kuulunut laulettavaksi yhtyeen ”Little Richard -ekspertti” Dave Daviesille. 7. helmikuuta 1964 julkaistu ”Long Tall Sally” käväisi Melody Maker -lehden listan sijalla 42, mutta suurempaa hittiä siitä ei tullut. Kuitenkin The Kinks pääsi esiintymään suosittuun Ready, Steady, Go! -tv-ohjelmaan ja maaliskuussa se aloitti seitsemänviikkoisen Britannian-kiertueen kahden suositun englantilaisyhtyeen, The Dave Clark Fiven ja The Holliesin kanssa. New Musical Express -lehti haukkui Kinksin ensimmäisen illan esityksen ”ala-arvoiseksi”.[12]

”Long Tall Sally” -singlen pienoinen menestys rohkaisi Pye Recordsia tekemään uuden yrityksen ja huhtikuussa ilmestyi uusi single, ”You Still Want Me”, joka oli Ray Daviesin kirjoittama ylijäämäkappale aikaisemmasta äänityssessiosta. Pye teki julkaisun omin päin, kysymättä yhtyeeltä mahdollisista muista omista kappaleista. Tosin Kinksin kiertueen vuoksi aikaa uusien kappaleiden äänittämiseen ollut. Ray Daviesin mukaan yhtyeellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan sen ura oli menossa. ”You Still Want Me” ei saavuttanut menestystä, osittain heikon promootion vuoksi. Tämä merkitsi sitä, että yhtyeen levytysura uhkasi päättyä.[10]

Nousu suosioon voimasointujen avittamana (1964–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet

”You Really Got Me”

The Kinksin kolmas singlejulkaisu ”You Really Got Me” (1964) nosti yhtyeen suursuosioon kahden floppisinglen jälkeen.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Yhtyeen pelastavaksi kappaleeksi nousi ”You Really Got Me”, läpimurtohitti, jota on pidetty ensiaskeleena niin heavy metal- kuin punk-musiikillekin. Yhtyeellä oli vaikeuksia löytää kappaleeseen oikea soundi, kunnes Dave Davies keksi tehdä neulalla reikiä kitaravahvistimensa kaiuttimen kalvoon. Seurauksena oli vahvasti vääristynyt soundi, josta muodostui kitarariffin ohella kappaleen koukku. Tuottaja Shel Talmy kuitenkin vieroksui rajua, voimasointuihin perustuvaa kappaletta ja olisi halunnut yhtyeen tekevän merseybeat-tyyppistä musiikkia, jollaista hän ihaili. Yhtiö ei aluksi edes suostunut äänittämään kappaletta, mutta lopulta ”You Really Got Men” nauhoitus suoritettiin heinäkuussa 1964. Kappale julkaistiin singlenä elokuussa, jolloin se nousi brittilistan kärkeen ja pääsi myös Yhdysvalloissa top 10:een.[13]

Lokakuun alussa 1964 ilmestyi esikoisalbumi Kinks, joka saavutti Britanniassa listan kolmannen sijan.[1] Materiaali edusti enimmäkseen rhythm and bluesia ja rock and rollia, ja mukana oli myös ”You Really Got Me”. Saman kuukauden 23. päivä ilmestyi uusi single ”All Day and All of the Night”, joka oli tyyliltään hyvin samantyyppinen kuin ”You Really Got Me” sisältäen Dave Daviesin aggressiivisen kitarasoolon.[14] Kappale nousi Britanniassa toiseksi kahden viikon ajaksi – pääsyn piikkipaikalle esti The Supremes kappaleellaan ”Baby Love”.[15] Yhdysvalloissa single ylsi Billboard-listalla sijalle 7.[16] Lokakuu 1964 oli Kinksille julkaisujen saralla kiireistä aikaa, sillä vielä kuun lopulla ilmestyi esikois-EP Kinksize Session, joka nousi Britannian EP-listan kärkeen.[17]

Marraskuussa 1964 alkoi jälleen pitkä kiertue Gerry & The Pacemakersin ja Marianne Faithfullin kanssa.[14] Samassa kuussa New Musical Expressin mielipidemittauksessa The Kinks valittiin The Rolling Stonesin jälkeen sijalle 2 Vuoden tulokasyhtye -äänestyksessä. Tulos suututti Ray Daviesin, sillä Rolling Stones voitti kyseisen palkinnon jo toisen kerran peräkkäin.[18]

Daviesin mielestä yhtyeen tuli muuttua tyylillisesti ja single ”Tired of Waiting for You” oli kahteen edeltäjäänsä verrattuna hyvin rauhallinen kappale. Siitä muodostui yhtyeen toinen ykköshitti Britanniassa vuoden 1965 alussa ja myös Yhdysvalloissa se murtautui jälleen kymmenen myydyimmän singlen joukkoon. Pian alkoivat myös uuden studioalbumin äänitykset. Yhtye oli ollut Australian-kiertueella esiintyen myös Hongkongissa ja Singaporessa, josta se jatkoi promootionaaliseen vierailuun eri puolilla Yhdysvaltoja. Aikaeron rasittamana yhtye passitettiin Lontoossa kolmeksi päiväksi uuden albumin työstöön – luvatun kolmen lepopäivän sijaan. Tahti oli kova, mistä osoituksena Pye Records julkaisi uuden Kinda Kinks -levyn jo kaksi viikkoa sen valmistumisen jälkeen, 5. maaliskuuta.[19] Albumi sijoittui Britanniassa sijalle 3, kuten esikoisalbumikin.[20] Mukana oli tuore hittisingle ”Tired of Waiting for You”.[21]

The Kinks Tukholmassa paikallisen asukkaan kanssa syyskuussa 1965.

19. maaliskuuta ilmestyi uusi single. Ray Davies kirjoitti kyseisen kappaleen ”Ev'rybody's Gonna Be Happy” enemmänkin kokeiluna, kuin hittiyrityksenä ja siitä muodostui pienimuotoinen floppi sen jäädessä Britanniassa sijalle 17.[14][22] Ensimmäistä kertaa Kinks-singlellä soittaneelle rumpali Mick Avorylle kappale oli tulikaste, sillä sen rytmi oli keskivertoa monimutkaisempi.[19] Kappaleen heikohko menestys Britanniassa sai yhtyeen Yhdysvaltain-jakelijan Reprise Recordsin laittamaan singlen A-puolelle kappaleen ”Who'll Be the Next in Line”. Se nousi Yhdysvalloissa sijalle 34.[2]

Huhtikuussa yhtye teki esiintymisiä Skandinaviassa, ja Kööpenhaminassa yhtyeen konsertti keskeytettiin mellakan vuoksi. Myöhemmin hotellilla tuli lisää ongelmia. Humalassa hotellin baarin peilin rikkonut ja vahtimestarin päälle käynyt Dave Davies vietti kaksi päivää paikallisessa putkassa. Yhtye lensi suoraan Lontooseen, missä se esiintyi New Musical Expressin äänestysten voittajien tilaisuudessa The Beatlesin jälkeen. Ray Davies oli edelleen närkästynyt NME:lle ja poistui lavalta ennen kuin yhtyeelle ojennettiin joulukuun 1964 tulokasäänestyksessä toiseksi sijoittuneen palkinto.[19] Välittömästi tilaisuuden jälkeen alkoi ”Set Me Free” -singlen työstö. Kappale oli Kinksiltä totuttua popmaisempi ja melodisempi singlevalinta, mitä Dave Davies on kuitenkin pitänyt vain luonnollisena siirtymänä, sillä hänellä ja Ray Daviesillä oli nuoruudessaan tapana kuunnella niin Elvis Presleytä kuin Perry Comoakin.[23] ”Set Me Free” ilmestyi 21. toukokuuta 1965 ja nousi Britanniassa sijalle 5. Vain kaksi päivää aiemmin Cardiffin keikalla Walesissa oli sattunut vakava Dave Daviesin ja rumpali Mick Avoryn välinen välikohtaus. Davies ja Avory olivat tapelleet jo muutamaa päivää aiemmin ja illan toisen kappaleen alussa kaksikon riita huipentui siihen, että Davies potkaisi Avoryn rummut kumoon, jolloin Avory löi rumpusetin hi-hat-telineellä Daviesiä päähän tehden tämän tajuttomaksi. Avory pelkäsi tappaneensa yhtyekaverinsa ja karkasi keikkapaikalta, samalla kun vahvasti vertavuotavaa Daviesiä lähdettiin kuljettamaan sairaalaan, jossa hänen päähänsä ommeltiin kuusitoista tikkiä. Yhtyeen johto väitti poliisille, että kyseessä oli vain Kinksin keikoilla harrastaman lavashow'n osuus, joka meni pieleen.[24] Tapahtuman vuoksi kiertueen loput konsertit peruttiin.[23]

Kesällä 1965 The Kinks aloitti ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa, josta odotettiin hittisinglejen valossa suurta menestystä. Ongelmat alkoivat kuitenkin heti ensimmäisellä keikalla New Yorkissa, kun promoottori Sid Bernstein kuulutti yhtyeen lavalle nimellä The Kings. Paikalliset promoottorit kohtelivat jatkossakin yhtyettä huonosti, eikä se saanut sovitun kokoisia keikkapalkkioita. Tilanne aiheutti fiaskon ja San Franciscossa turhautunut yhtye vain käveli lavalle vilkuttamaan yleisölle ja poistui sitten.[25] Seattlessa poliisi uhkasi pidättää Ray Daviesin, kun tämä oli suudellut vaimoaan lentoaseman kahvilassa. Tapahtumat toivat yhtyeelle kiellon esiintyä Yhdysvalloissa seuraavaan neljään vuoteen. Ray Daviesin sanoin kiertueella meni pieleen kaikki paitsi Mick Avoryn seksielämä.[23]

Kotimaassa asiat olivat kuitenkin paremmalla tolalla ainakin mitä kaupalliseen menestykseen tuli. Heinäkuun lopulla 1965 ilmestynyt single ”See My Friends” saavutti sijan 10.[26] Syyskuussa ilmestyi EP Kwyet Kinks, joka sisälsi Yhdysvalloissa top 10:een päässeen kappaleen ”A Well Respected Man”.[27] Loka-marraskuun vaihteessa, The Kink Kontroversy -albumin työstön aikana, julkaistiin seuraava single, ”Till the End of the Day”, joka oli tyyliltään samankaltaisen aggressiivinen kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä hittiä. Kappaleessa kuultiin esimerkiksi Dave Daviesin raivokas kitarasoolo, joka oli saanut vaikutteita muun muassa kitaristi James Burtonilta.[25] Kappale nousi Britanniassa sijalle kahdeksan ja Yhdysvalloissa sijalle viisikymmentä. Viikkoa myöhemmin, 26. marraskuuta, kauppoihin ilmestyi The Kink Kontroversy -albumi, joka ylsi Britanniassa yhdeksänneksi.[28]

Sanoitusten merkitys korostuu (1966–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1966 alkupuolella julkaistu single ”Dedicated Follower of Fashion” merkitsi uuden aikakauden alkamista The Kinksin historiassa. Ray Davies ryhtyi kirjoittamaan music hall -vaikutteisia sanoituksia, jotka usein ottivat kantaa yhteiskunnallisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, ja olivat sävyltään ironisia tai sarkastisia. Myös sävellyksistä tuli melodisempia – aiemmin Kinksin materiaali oli koostunut ensisijaisesti rock and rollista ja rhythm and bluesista. Uutta tyyliä oli edustanut tosin jo edellisvuonna Yhdysvalloissa julkaistu single ”A Well Respected Man”, joka pilkkasi ihmisten konservatiivisuutta.[29] ”Dedicated Follower of Fashion” oli puolestaan ivaa Lontoon Carnaby Streetin muoti-ihmisiä ja koko Svengaavaa Lontoota kohtaan. Ray Davies ei ollut muiden Kinks-jäsenten tavoin juhlijatyyppi, vaan vietti vapaa-aikansa yhä vaatimattomassa paritalossa Muswell Hillissä vaimonsa ja tyttärensä kanssa.[30] Helmikuun lopussa julkaistu ”Dedicated Follower of Fashion” saavutti Britanniassa singlelistan sijan neljä, ollen yhtyeen suurin hitti saarivaltiossa sitten edellisvuoden ”Tired of Waiting for Youn”.[31]

Musiikkinäytteet

”Sunny Afternoon”

Yhtyeen kolmas ja viimeinen Britannian listaykkönen ”Sunny Afternoon” (1966) käy esimerkkinä Ray Daviesin uudistuneesta lauluntekotyylistä, jossa korostui melodia ja usein ironinen sanoitus.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Ray Davies kuitenkin romahti pian uupumuksesta, ja maaliskuussa alkanut Euroopan-kiertue hoidettiin Dave Daviesin toimiessa päälaulajana. Myös vierailevaa kitaristia käytettiin. Jostain syystä väsymys vaikutti Daviesin luovuuteen positiivisesti, ja toukokuussa äänitettiin uusi single, jonka molemmat puolet luetaan Kinks-klassikoiksi. A-puolella oli yhdeksi kaikkien aikojen pop-klassikoiksi katsottu ”Sunny Afternoon”, ja B-puolella eksistentialistinen ”I’m Not Like Everybody Else”. ”Sunny Afternoon” sisälsi rivien välistä luettavaa piikittelyä Britannian verotusjärjestelmää kohtaan, vaikka kappaleen lyriikan saattoikin tulkita vain rennoksi kesäpäivän viettämiseksi.[32] Kesäkuussa ilmestynyt ”Sunny Afternoon” muodostui The Kinksin kolmanneksi ja viimeiseksi ykköshitiksi Britanniassa.[32] Myös marraskuussa julkaistu ”Dead End Street” oli hitti. BBC hyllytti kappaleesta kuvatun promovideon hyvän maun vastaisena, koska yhtyeen jäsenet esittivät siinä hautajaiskulkuetta.[33]

The Kinks tv-esiintymisessä vuonna 1967.

Vuoden 1966 paikkeilla Davies alkoi myös kiinnostua yhä enemmän albumikokonaisuuksista hittisinglejen sijaan.[34] Kyseisen vuoden Face to Face -albumia pidetäänkin väljänä konseptialbumina, jolla on myös havaittavissa Daviesin kehittymistä säveltäjänä ja sanoittajana, ja monet levyn kappaleista käsittelivät brittiläisestä yhteiskuntaa.[35] Britanniassa Face to Face pääsi sijalle kaksitoista, mutta Yhdysvalloissa levyn menestystä häiritsi Greatest Hits! -kokoelman lähes yhtäaikainen julkaiseminen,[31] eikä levy yltänyt sadan myydyimmän pitkäsoiton joukkoon.[36] Sen sijaan Greatest Hits! pääsi sijalle yhdeksän, mikä on Kinksin paras albumisijoitus Yhdysvalloissa.[37]

Keväällä 1967 ilmestyi hittisingle ”Waterloo Sunset”, jota on pidetty hienoimpana The Kinks -singlenä kautta aikojen. Tällä kahdesta lontoolaisesta rakastavaisesta kertovalla kappaleella Ray Daviesin kerronnallinen lauluntekotyyli oli kehittynyt huippuunsa.[38] Myös albumi Something Else by The Kinks sai osakseen suurta arvostusta, mutta samalla Daviesin kasvava kiinnostus Something Elsen tapaisiin teemallisiin albumeihin aiheutti ongelmia yhtyeen ja levy-yhtiö Pye Recordsin välillä, koska Pye oli kiinnostunut nimenomaan singlehiteistä albumien sijaan. Yhtiö ei tästä syystä panostanut paljoakaan The Kinksin albumien markkinointiin.[34] Heikosta markkinoinnista kertoo myös Something Else by The Kinksin kaupallinen menestys. Vaikka albumille sisältyivät hitit ”Waterloo Sunset” ja ”Death of a Clown”, nousi levy Britanniassa vain sijalle 35.[39] Se jäi samalla viimeiseksi brittilistalle nousseeksi Kinks-studioalbumiksi.[40]

Yhtyeen soolokitaristi Dave Davies julkaisi vuonna 1967 ensimmäisen soolosinglensä ”Death of a Clown”, joka muodostui hitiksi Britanniassa, jossa se nousi listan sijalle 3. Hän harkitsi myös kokonaisen sooloalbumin tekoa, ja hänelle kaavailtiin Euroopan-kiertuetta, mutta hän luopui molemmista suunnitelmista seuraavien singlejen epäonnistuttua kaupallisesti,[34] ja hän myös halusi olla mieluummin yhtyeessä.[41] Dave Daviesin sooloura oli muutenkin kyseenalainen, sillä hänen singleillään soitti The Kinks, ja kappaleet oli tuotettu – ja joskus kirjoitettukin – yhdessä Ray Daviesin kanssa.[41] Syksyllä The Kinks julkaisi Britanniassa sijan kolme saavuttaneen singlen ”Autumn Almanac”, joka oli saanut innoituksensa Ray Daviesin puutarhurista.[42]

Konsepti- ja teema-albumien aika (1968–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1968 alkoi The Kinksin ensimmäisen konserttitaltioinnin julkaisulla. 12. tammikuuta ilmestynyt Live at Kelvin Hall oli äänitetty edellisvuonna Glasgow'ssa Skotlannissa.[39][43] Myyntimenestystä siitä ei tullut – Britanniassa levy ei saavuttanut listasijoitusta,[1] ja albumin Amerikan-painos The Live Kinks selviytyi Yhdysvalloissa sijalle 162.[44] Myös huhtikuun alussa julkaistu single ”Wonderboy” oli floppi (sijoitus Britanniassa 36.), vaikka saikin hyviä arvioita lehdistössä.[45] Sen sijaan keskikesällä kauppoihin ilmestynyt ”Days” saavutti suosiota pääsemällä Britanniassa sijalle 11 – Yhdysvalloissa se tosin oli toinen single putkeen, joka ei saavuttanut sijoitusta.[42]

Vuonna 1968 ilmestynyt kehuttu LP-levy The Kinks Are the Village Green Preservation Society kuvasi nostalgiseen sävyyn brittiläistä maaseutua.[46] Myös tämän levyn kanssa oli ongelmia julkaisun saralla – Ray Davies peruutti albumin markkinoilletuonnin viime hetkellä, poisti albumilta kappaleet ”Days” ja ”Mr. Songbird”, ja lisäsi tilalle viisi uutta kappaletta. Alkuperäinen 12-kappaleinen versio ehdittiin kuitenkin julkaista Norjassa ja Ruotsissa.[47] 15 kappaleen brittiversio ilmestyi lopulta 22. marraskuuta 1968.[48] Huolimatta erinomaisista arvosteluista, Village Green ei menestynyt kaupallisesti,[32] sillä albumin teemat olivat pahasti ristiriidassa San Franciscon ja hippiliikkeen aikakaudella.[49] Nykyisin levy on kuitenkin arvostettu,[39] ja sen katsotaan sisältävän Ray Daviesin uran henkilökohtaisimpia sanoituksia.[49]

Basisti Pete Quaife jätti The Kinksin virallisesti 3. huhtikuuta 1969. Hänet korvasi John Dalton, joka oli tuurannut Quaifea jo vuonna 1966 tämän loukkaannuttua auto-onnettomuudessa.[50] Ensimmäinen Daltonin kanssa tehty levytys oli single ”Plastic Man”, joka ylsi Britanniassa top 30:n tuntumaan.[48]

Yhtye kuvattuna vuonna 1969 juuri ennen Arthur-rockoopperan julkaisua. Dave Davies, Ray Davies, John Dalton ja Mick Avory.

Vuoden 1969 merkittävin julkaisu oli kuitenkin rockooppera Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire), joka oli kertomus Australiaan muuttaneesta elämäänsä tyytymättömästä varusmiehestä.[48] Albumin oli alun perin tarkoitus olla soundtrack samannimiseen tv-ohjelmaan/elokuvaan, mutta Granada TV -yhtiö peruutti lopulta hankkeen.[51] Arthur oli kuitenkin yleisesti arvostelumenestys ja sitä verrattiin The Who -yhtyeen samana vuonna julkaisemaan Tommy-rockoopperaan. Arthur myös jäi paljolti levy-yhtiön huonosta markkinoinnista johtuen pahasti Tommyn varjoon,[46] mikä heijastui myös levymyynnissä (sijoitus Yhdysvalloissa 105.).[50] Levyltä järjestyksessään kolmantena julkaistu single ”Victoria” saavutti brittilistalla sijan 33 – muut singlet, ”Drivin'” ja ”Shangri-La” eivät nousseet listalle. Viimeksi mainittua on kuitenkin pidetty yhtenä hienoimmista Kinks-kappaleista.[52] Välittömästi Arthurin julkaisun jälkeen käynnistyi yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltain-kiertue neljään vuoteen.[53]

1970-luvun alkaessa The Kinks oli oudossa tilanteessa. Yhtye nähtiin sen kotimaassa edelleen 1960-luvun puolivälin singlehittiyhtyeenä, eivätkä sen viimeisimmät albumit olleet saavuttaneet siellä menestystä korkeasta laadustaan huolimatta. Vuosien 1969–70 vaihteessa olikin liikkunut huhuja yhtyeen hajoamisesta.[53]

Vuonna 1970 ilmestyi yhtyeen suuri kansainvälinen hittisingle ”Lola”, jonka myötä levy-yhtiö Pye Records sai pitkään janoamansa jättihitin – kappale nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissakin top 10:een. Kappaleen brittihumoristinen tekstitys kertoi transvestiitistä,[54] minkä vuoksi kappale joutui soittokieltoon Australiassa. Boikotti uhkasi myös Britanniassa siinä mainitun Coca-Cola-tuotemerkin vuoksi, mutta kappaleen kirjoittaja Ray Davies muutti singleversiossa sanan muotoon ”cherry-cola” (suom. kirsikkakola).[55] ”Lola” myös esitteli The Kinksin uusiutuneen kokoonpanon, kosketinsoittaja John Gosling oli liittynyt yhtyeeseen toukokuussa, hieman ennen singlen julkaisua.[53] Seuraava single ”Apeman” oli ”Lolan” tavoin suuri hitti, ja se ylsi kuudenneksi Britanniassa.[56] Molemmat kappaleet sisältyivät marraskuussa julkaistulle Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One -konseptialbumille.[56] Kyseinen albumi julkaistiin aikana, jolloin The Kinks oli jo lähtemässä Pye Recordsilta. Albumi sisältää Ray Daviesin turhautuneita tunteita omasta asemastaan äänilevyteollisuudessa ja pelkästään rahaa ajattelevien managerien ja myyntimiesten maailmassa.[46] Levy menestyi Yhdysvalloissa kohtuullisesti yltäen sijalle 35.[57]

The Kinks 1970-luvun alussa. Vasemmalta John Gosling, Dave Davies, Mick Avory, John Dalton ja Ray Davies.

Vuoden 1971 maaliskuussa ilmestyi yhtyeen viimeinen Pye Recordsille tehty albumi, Percy, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan, jossa näyttelivät muun muassa Elke Sommer ja Britt Ekland.[58] Albumi ilmestyi ainoastaan Britanniassa, koska The Kinksin Yhdysvaltain levy-yhtiö Reprise Records kieltäytyi julkaisemasta sitä.[57] Niin soundtrack kuin itse elokuvakin saivat heikon vastaanoton.[59]

Elokuussa 1971 yhtye solmi viisivuotisen, kuusi albumia kattavan levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Ensimmäinen yhtiön julkaisema albumi, Muswell Hillbillies, ilmestyi marraskuun 1971 lopulla.[57] Ray Davies päätti tehdä albumista juuri sellaisen kuin hän itse halusi, eikä sellaista mitä muut olisivat toivoneet. Davies onkin sanonut albumin olleen kaupallisessa mielessä typerä ratkaisu ”Lola”-hittisinglen jälkeen. Tämä oli kuitenkin tarkoitus, eikä Davies halunnut tehdä albumille edes potentiaalista hittikappaletta, koska oli väsynyt sellaisten vaatimiseen Pye Recordsin aikana.[60] Albumin teemana toimivat arkiset asiat, kuten alkoholi, laihduttaminen ja rahan perässä juokseminen.[61] Levyllä on muun muassa antimodernistinen kappale ”20th Century Man”, jota on pidetty Ray Daviesin ”tunnuslauluna”.[60] Äänimaailmaan puolestaan toi uudistusta levyllä soittanut puhallinsektio The Mike Cotton Sound. Muswell Hillbillies menestyi heikosti – ei vähiten sen vuoksi, ettei levyltä julkaistu singleä – ja pääsi Yhdysvalloissa sijalle 100.[57]

Yhtyeen konserttien luonne alkoi muuttua teatraalisempaan suuntaan. Ray Davies kertoi yleisölle spontaanisti keksittyjä tarinoitaan, joiden syntyyn vaikutti vahvasti alkoholin käyttö. Eräässä konsertissa New Yorkissa hän oli poikkeuksellisen huonossa kunnossa, ja kaatui päin Dave Daviesin vahvistimia. Rayn mukaan näihin aikoihin ihmiset vaikuttivat tulevan katsomaan mitä konserteissa tapahtui, sen sijaan että olisivat tulleet sinne musiikin vuoksi.[62]

Elokuussa 1972 ilmestynyt Everybody's in Show-Biz – Everybody's a Star -tupla-albumi käsitteli elämää rocktähden näkökulmasta. Ray Daviesin sanoitukset kertoivat ensisijaisesti kiertue-elämästä; sen hyvistä ja huonoista puolista. Albumin yleisestä aihepiiristä poikkesi elokuva-alan uhreista kertova kappale ”Celluloid Heroes”, jota Melody Maker -lehti kehui jopa kaikkien aikojen parhaaksi rock-singleksi.[63][59] Tästäkin huolimatta single floppasi myyntilukujen jäädessä heikoiksi.[59] Ennen itse albumia, toukokuussa, julkaistu single ”Supersonic Rocket Ship” saavutti Britanniassa listan sijan 16, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi listahitiksi saarivaltiossa seuraavan yhdeksän vuoden ajaksi.[1] Albumin kakkosvinyyli koostui kokonaan New Yorkin Carnegie Hallissa maaliskuussa 1972 äänitetystä livemateriaalista.[59] Everybody's in Show-Biz pääsi Yhdysvaltain Billboard-listan sijalle 70, menestyen aavistuksen paremmin kuin edellinen pitkäsoitto Muswell Hillbillies.[64]

Ray Davies pukeutuneena Preservation-konseptialbumien päähahmoksi Mr. Flashiksi, joka kuvataan ko. levyillä kapitalistisena vapaaherrana.[65]

Ray Daviesilla alkoi olla ongelmia psyykeensä kanssa, ja 29. kesäkuuta 1973 Lontoossa järjestetyn suuren festivaalikonsertin päätteeksi Davies ilmoitti jäävänsä eläkkeelle musiikkibisneksestä. Samana iltana hänet kiidätettiin sairaalaan yliannostuksen vuoksi. Kuitenkin jo seuraavana päivänä Ray Davies palasi yhtyeeseen − sillä ehdolla, että yhtyeen asiat olisivat jatkossa sen omissa käsissä.[60] Aiemmin samana vuonna, tammikuussa, The Kinks oli ryhtynyt esittämään musikaaliversiota vuoden 1968 albumista The Kinks Are the Village Green Preservation Society. Kyseisen albumin aiheet – perinteiden säilyttäminen, maaseudun ihannointi ja kapitalismin syyttäminen luonnon ja vanhan kulttuurin tuhoamisesta – jatkuivat marraskuussa 1973 ilmestyneellä albumilla Preservation Act 1.[60][66] Nämä aiheet kumpusivat myös Ray Daviesin omista peloista yhteiskunnallisiin muutoksiin liittyen. Daviesin luovuus oli näihin aikoihin suurta, esimerkkinä kappale ”Daylight” Act 1 -albumilta – kitaristi Dave Davies oli soittanut yhden riffin, ja seuraavana päivänä Rayllä oli sen ympärille tehty valmis kappale.[67] Albumi kuitenkin myi heikosti sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa, ja samoin kävi singleille ”Sitting in the Midday Sun” ja ”Sweet Lady Genevieve”.[68]

Heti Preservation Act 1:n julkaisun jälkeen The Kinks aloitti sen jatko-osan, Preservation Act 2:n, demojen äänittämisen. Kyseinen kaksi vinyyliä sisältävä albumi ilmestyi Yhdysvalloissa 8. toukokuuta 1974, mutta Britanniassa vasta heinäkuun lopulla, koska se haluttiin julkaista samaan aikaan BBC:n radiossa lähettämän Kinks-konsertin kanssa.[69][70] Preservation Act 2 raahautui Billboard-listan sijalle 114, kun Preservation Act 1:n sijoitus oli 177. Näiden kahden albumin aikoihin voikin katsoa osuneen The Kinksin kaupallisen aallonpohjan.[2] Preservation-albumit olivat samalla historian suurimmat rockmusikaalit, ja yhtyeen historiassa uutta olivat naispuoliset taustalaulajat. Myös puhaltimia käytettiin edelleen.[71][72]

Kun Presevation Act 2 oli julkaistu, Granada TV otti Ray Daviesiin yhteyttä ehdottaen tälle oman musikaalisen draaman tekemistä. Davies kirjoitti kyseisen Starmaker-näytelmän käsikirjoituksen kolmessa viikossa, ja kuvaukset alkoivat Manchesterissa heinäkuussa 1974, ja televisiossa se lähetettiin saman vuoden syyskuussa. Davies itse näytteli tarinan päähenkilöä, valovoimaista rocktähteä, joka vaihtaa osia alter-egonsa, kirjanpitäjänä työskentelevän Normanin kanssa saadakseen sisältöä lauluilleen arkipäiväisistä asioista.[70][73] The Kinks puolestaan toimi näytelmän säestäjänä. Kuvausten jälkeen Kinks ryhtyi äänittämään näytelmän albumiversiota, Soap Operaa, jolle Davies teki näytelmän kappaleiden lisäksi myös uusia kappaleita, kuten ”Holiday Romance”,[74] joka julkaistiin singlenä lokakuussa.[62] Vuoden lopulla yhtye aloitti Yhdysvaltain-kiertueen, jossa se esitti Preservation-konseptialbumien tapahtumia – näytellen tarinan roolihahmoja itse. Nämä konsertit venyivät rumpali Mick Avoryn mukaan jopa kolmetuntisiksi. Yhtye ei myöskään päässyt päässyt soittamaan suurille esiintymispaikoille, koska Preservation oli suunniteltu esitettäväksi teattereissa.[74]

Soap Opera -konseptialbumi ilmestyi lopulta Yhdysvalloissa 25. huhtikuuta 1975 ja Britanniassa kolme viikkoa myöhemmin.[62] Menestys oli parempaa kuin aikoihin, sillä listasijoitus Yhdysvalloissa oli 51.[75] Britanniassa se jäi edellisten levyjen tapaan vähälle huomiolle, eivätkä esimerkiksi arvostetut Melody Maker- ja New Musical Express -musiikkilehdet edes arvostelleet sitä.[62]

Vielä vuoden 1975 puolella ilmestyi kouluteemainen albumi Schoolboys in Disgrace, johon Ray Davies oli saanut vaikutteita omista nuoruusmuistoistaan. Albumi oli yhtyeen edellisiä pitkäsoittoja selkeästi rock-voittoisampi.[76] Levy menestyi Yhdysvalloissa Soap Operaakin paremmin, sen sijoitus oli 45.[77] Davies oli kuitenkin alkanut pohtia, että hänen tulisi muuttaa lauluntekotyyliään.[76] Niinpä tämä levy, jolla oli muun muassa klassikko ”The Hard Way”,[78] jäi The Kinksin viimeiseksi konsepti- tai teema-albumiksi, ja samalla viimeiseksi RCA Recordsin julkaisemaksi Kinks-studioalbumiksi. Vielä vuonna 1976 yhtiö julkaisi Kinksin RCA-vuosilta 1971–75 koostetun kokoelman The Kinks' Greatest – Celluloid Heroes.[76]

Paluu yksinkertaisempaan ilmaisuun (1976–1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies Torontossa 1977.

Kesäkuussa 1976 yhtye siirtyi Clive Davisin johtamalle Arista Recordsille ja samalla Ray Davies luopui teemallisten konseptialbumien työstämisestä. Ensimmäinen Aristan julkaisema albumi, Sleepwalker, ilmestyi kauppoihin helmikuussa 1977. Levy oli läpi 1970-luvun julkaistujen konseptialbumien jälkeen vain yksinkertainen kokoelma lauluja, ja puhaltimista ja taustalaulajistakin oli luovuttu.[79] Suosio Yhdysvalloissa oli edelleen nosteessa, sillä levy pääsi Billboard-listalla sijalle 21, mikä oli korkein sijoitus sitten vuoden 1966 kokoelman Greatest Hits!. Lisäksi levyltä singlenä irrotettu nimikappale oli yhtyeen ensimmäinen top 50 -single Yhdysvalloissa vuoden 1970 jälkeen.[78] Basisti John Dalton oli jättänyt Kinksin keikkailuun kyllästyneenä edellisvuoden lokakuussa, joten hänet korvasi Andy Pyle.[80] Dalton kuitenkin ehti soittaa levyn bassoraidat kappaletta ”Mr. Big Man” lukuun ottamatta.[81] Marraskuun lopulla ilmestyi joulusingle ”Father Christmas”, jonka yhtye esitti encorena jouluaattona Lontoon Rainbow-teatterissa järjestetyssä konsertissa. BBC lähetti konsertin suorana lähetyksenä televisiossa.[82]

Tammikuussa 1978 The Kinks kävi lähellä hajoamista, kun sekä kosketinsoittaja John Gosling että basisti Andy Pyle jättivät yhtyeen. Tästä kuitenkin päästiin yli ja seuraavalla albumilla Misfits (1978) bassoa soittivat sessiomuusikon ominaisuudessa Ron Lawrence ja Zaine Griff, sillä Dalton ehti ennen eroamistaan äänittää vain yhden kappaleen.[83] Myös Misfits ylsi Yhdysvalloissa top 40:een,[84] ja single ”A Rock 'n' Roll Fantasy” oli top 30 -hitti.[2] Albumi sai kehuja erityisesti Yhdysvalloissa, missä Rolling Stone -lehti sanoi sen olevan ”lähes mestariteos”.[67] Kesällä yhtye kiersi Yhdysvaltoja lämmittelijöinään uuden aallon yhtyeet Blondie ja Tom Petty & The Heartbreakers.[85] Tässä kohtaa vakituiseksi basistiksi oli tullut entinen Argent-jäsen Jim Rodford. Kosketinsoittimia kiertueella soitti Gordon Edwards. Hän pysyi yhtyeessä kuitenkin vain vähän aikaa, eikä osallistunut tulevan albumin äänityksiin.[86][87]

Koska kosketinsoittaja Gordon Edwards lähti yhtyeestä toukokuussa 1979, soitti Ray Davies Low Budget -albumin kosketinosuudet itse.[67] Kyseisestä heinäkuussa ilmestyneestä levystä muodostui yhtyeen menestynein studioalbumi Yhdysvalloissa; se nousi sijalle 11 ja myi kultaa.[88][67] Ensisijaisesti amerikkalaiselle yleisölle suunnattu Low Budget oli tyylillisesti viimeisimpiä julkaisuja ”tiukempi” levy, joka heijasteli yhtyeen live-esityksiä.[89] Albumille sisältyi myös diskohitti ”(Wish I Could Fly Like) Superman”, joka pääsi Yhdysvalloissa sijalle 41.[2] Juuri ennen Yhdysvaltain-kiertueen alkua uudeksi kosketinsoittajaksi tuli Ian Gibbons.[67] Kyseiseltä viisitoista kuukautta kestäneeltä kiertueelta koostettiin kesällä 1980 julkaistu kahden vinyylin livealbumi One for the Road, joka pääsi Yhdysvalloissa sijalle 14,[90] ja myi Low Budgetin tavoin kultalevyyn oikeuttavan määrän. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa levy ei saavuttanut listasijoitusta – kuten oli käynyt kaikille Kinks-albumeille kokoelmia lukuun ottamatta vuoden 1967 jälkeen. ”En ole katkera... mutta olen hämmentynyt”, kuvasi Ray Davies tilannetta Melody Maker -lehdelle.[67]

Vuosi 1980 oli ollut ensimmäinen yhtyeen historiassa, jolloin ei julkaistu uutta studiolevyä.[89] Tauko tällä saralla päättyi 28. elokuuta 1981, kun Give the People What They Want saapui markkinoille. Edellisen studioalbumin Low Budgetin tavoin se edusti yleisöystävällistä, iskevää rockia.[91] Levy toi yhtyeelle jälleen top 20 -albumin Yhdysvalloissa, ja lisäksi singlet ”Destroyer” ja ”Better Things” saavuttivat pientä menestystä pääsemällä Billboardin top 100:een.[2] Jälkimmäinen oli myös Kinksin ensimmäinen listahitti Britanniassa vuoden 1972 jälkeen – se oli korkeimmillaan sijalla 46.[92] Albumin kiertueella Torontossa alkuperäisbasisti Pete Quaife teki pienimuotoisen visiitin yhtyeeseen soittamalla viimeisessä encoressa.[93]

Syksyllä 1982 The Kinksiltä ilmestyi suuri hitti, nostalginen ”Come Dancing”, joka pääsi kymmenen ostetuimman singlen joukkoon niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Kappaleesta kuvattiin myös palkittu musiikkivideo.[93] ”Come Dancing” sisältyi vuoden 1983 toukokuussa julkaistulle albumille State of Confusion, jolta löytyi hard rock -sävyjä.[94] Levy saavutti Yhdysvalloissa sijan 12 jatkaen yhtyeen hyvää menestystä Atlantin toisella puolella.[95] Levyllä oli myös kappale ”Don't Forget to Dance”, joka sekin pääsi Yhdysvalloissa top 30:een.[2]

Suosion hiipuminen ja yhtyeen hajoaminen (1984–1996)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1984 yhtyettä vaivasivat henkilökohtaiset ristiriidat. Kesällä yhtyeen pitkäaikainen rumpali ja alkuperäisjäsen Mick Avory jätti The Kinksin riitaannuttuaan pahasti kitaristi Dave Daviesin kanssa. Avoryn paikan otti aiemmin muun muassa Argent-yhtyeessä soittanut Bob Henrit.[74] Myös Dave ja Ray Daviesin välit olivat viileät.[96] Studioalbumi Word of Mouth, joka jatkoi hard rock -suuntausta, oli yhtyeen viimeisimpiin levyihin verrattuna floppi, eikä se noussut Yhdysvalloissa sijaa 57 korkeammalle.[97] Single ”Do It Again” oli pieni hitti pääsemällä Yhdysvaltain top 50:een.[2]

Vuonna 1986 The Kinks siirtyi MCA Records -levy-yhtiölle, mitä Ray Davies on pitänyt suurena virheenä.[98] Jo sopimuksen solmimisen jälkeen hän piti sitä paluuna vanhaan, väsyneeseen musiikkibisnekseen. Britanniassa ja muualla Euroopassa yhtyeen jakelijaksi tuli London Records.[80] Ensimmäinen MCA:n julkaisema albumi Think Visual ilmestyi marraskuussa 1986. Levyllä yhtye suuntasi yhä vahvemmin hard rockiin päin, ja albumi ylsi Yhdysvalloissa sijalle 81.[99] Single ”How Are You” jäi yhtyeen viimeiseksi listahitiksi Britanniassa sen noustua sijalle 86.[100] Vuoden 1988 alussa julkaistiin yhtyeen kolmas livealbumi Live: The Road, joka jäi Billboardin top 100:n ulkopuolelle.[85] Sille sisältyi myös yksi studiokappale, ”The Road”, joka käsitteli nostalgisesti yhtyeen läpikäymiä vuosikymmeniä.[101]

Menestys heikkeni seuraavien albumien kohdalla; UK Jive (1989, sijoitus 122.) ja Phobia (1993, sijoitus 166.).[2] Viimeisen Yhdysvaltain-kiertueensa yhtye teki vuonna 1995 ja viimeisen kerran The Kinks nähtiin konserttilavalla Norjan pääkaupungissa Oslossa vuonna 1996.[102]

Hajoamisen jälkeen ja The Kinksin perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Daviesin lauluilla oli suuri vaikutus sellaisiin myöhempiin suosikkiyhtyeisiin kuin The Jam ja Blur. Davies julkaisi ensimmäisen soololevynsä vuoden 2006 alussa.

Vuoden 2008 lopulla Ray Davies ilmoitti yhtyeen mahdollisesta paluusta ja uudesta albumista ja kiertueesta. Marraskuussa 2009 Davies ilmoitti kirjoittaneensa uusia kappaleita, jotka olisi tarkoitus levyttää The Kinksin kanssa. Nimiltä hän mainitsi entiset Kinks-jäsenet; rumpali Mick Avoryn, basisti Jim Rodfordin ja kosketinsoittaja Ian Gibbonsin. Sen sijaan viisi vuotta aikaisemmin halvauskohtauksen saaneen Dave Daviesin osallistuminen yhtyeen uuteen toimintaan oli epävarmaa.[103]

Käännösversioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisiä käännösversioita yhtyeen kappaleista ovat muun muassa Pertsa Reposen kääntämä ja Johnny Liebkindin esittämä "Iltapäivää" (Sunny Afternoon), sama kappale sai Tuula Valkaman käännöksenä ja Robinin esittämänä nimen "Iltapäivän aurinko", Kai Hyttisen esittämä "Pieleen" (Dead End Street), Marjut Fabritiuksen esittämä "Kaipuu" (Village Green), Juice Leskisen "Paperitähdet" (Celluloid Heroes), Kontran "Jerry Cotton" (Jack the Idiot Dunce), Pate Mustajärven "Lola" (Lola) sekä Jussi Hakulisen kääntämä ja Yön esittämä "Se oli aikaa" (Till the End of the Day). Moog Konttinen levytti suomeksi koko Soap Opera -albumin, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Saippuaooppera. Teppo Nuorva levytti itse kääntämänsä version "Come Dancing" -kappaleesta suomeksi nimellä "Tuu tanssiin".

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lista kattaa sen ajan yhtyeen historiasta, jolloin se tunnettiin The Kinks -nimellä, eli vuodesta 1964 eteenpäin.

  • Ray Davies – laulu, rytmikitara, kosketinsoittimet, huuliharppu (1964–1996)
  • Dave Davies – soolokitara, taustalaulu, laulu (1964–1996)
  • Mick Avory – rummut, lyömäsoittimet (1964–1984)
  • Pete Quaife – bassokitara, taustalaulu (1964–1966, 1966–1969)
  • John Dalton – bassokitara, taustalaulu (1966, 1969–1976, 1978)
  • John Gosling – kosketinsoittimet (1970–1978)
  • Andy Pyle – bassokitara (1976–1978)
  • Gordon John Edwards – kosketinsoittimet, taustalaulu (1978)
  • Jim Rodford – bassokitara, taustalaulu (1978–1996)
  • Ian Gibbons – kosketinsoittimet, taustalaulu (1979–1989, 1993–1996)
  • Bob Henrit – rummut, lyömäsoittimet (1984–1996)
  • Mark Haley – kosketinsoittimet, taustalaulu (1989–1993)

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 6.9.1965 Konserttitalo, Turku
  • 7.9.1965 Peacock Linnanmäki, Helsinki
  • 8.9.1965 Urheilutalo, Lahti
  • 20.8.1971 Ruisrock, Turku

[104]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Live-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP-levyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nyman, Jake: Rocktieto 2. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  • The Kinks: Picture Book -boksin kirjanen (kirjoittanut Peter Doggett, 2008)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Chart Stats - The Kinks chartstats.com. Viitattu 5.10.2010. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i allmusic ((( The Kinks > Charts & Awards > Billboard Singles allmusic.com. Viitattu 5.10.2010. (englanniksi)
  3. The Kinks: inducted in 1990 rockhall.com. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  4. Doggett 2008, s.4.
  5. a b Doggett 2008, s.5.
  6. a b c Doggett 2008, s.6.
  7. a b c Doggett 2008, s.7.
  8. Doggett 2008, s.8.
  9. Doggett 2008, s.9.
  10. a b Doggett 2008, s.10.
  11. Doggett 2008, s.12.
  12. Doggett 2008, s.11.
  13. Doggett 2008, s.11-12.
  14. a b c Doggett 2008, s.14.
  15. Chart Stats - Singles Chart For 28/11/1964 chartstats.com. Viitattu 6.10.2010. (englanniksi)
  16. allmusic ((( The Kinks > Charts & Awards > Billboard Albums allmusic.com. Viitattu 6.10.2010. (englanniksi)
  17. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 6.10.2010. (englanniksi)
  18. Doggett 2008, s.13.
  19. a b c Doggett 2008, s.15.
  20. Chart Stats - The Kinks - Kinda Kinks chartstats.com. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  21. Kinda Kinks kindakinks.net. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  22. Chart Stats - The Kinks - Everybody's Gonna Be Happy chartstats.com. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  23. a b c Doggett 2008, s.17.
  24. Doggett 2008, s.16.
  25. a b Doggett 2008, s.18.
  26. Doggett 2008, s.19.
  27. Doggett 2008, s.19-20.
  28. Doggett 2008, s.20.
  29. Nyman 2009, s.238.
  30. Nyman 2009, s.238-239.
  31. a b Doggett 2008, s.21.
  32. a b c Nyman 1995, s.41.
  33. Nyman 1995, s.41-42.
  34. a b c Nyman 1979: 142.
  35. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks allmusic.com. Viitattu 6.12.2010. (englanniksi)
  36. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 6.12.2010. (englanniksi)
  37. Erlewine, Stephen Thomas: The Kinks' Greatest Hits (Reprise) - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 6.12.2010. (englanniksi)
  38. Nyman 2009, s.241.
  39. a b c Doggett 2008, s.27.
  40. Chart Stats - The Kinks chartstats.com. Viitattu 6.12.2010. (englanniksi)
  41. a b Doggett 2008, s.24.
  42. a b Doggett 2008, s.28.
  43. Live at Kelvin Hall - The Kinks - Review allmusic.com. Viitattu 7.12.2010. (englanniksi)
  44. Live at Kelvin Hall - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 7.12.2010. (englanniksi)
  45. Doggett 2008, s.27-28.
  46. a b c Nyman 1979: 143.
  47. Doggett 2008, s.29.
  48. a b c Doggett 2008, s.30.
  49. a b The Kinks Are the Village Green Preservation Society -albumin CD-version kansilehtinen
  50. a b Doggett 2008, s.31.
  51. Arthur-albumin CD-version kansilehtinen
  52. Doggett 2008, s.31-32.
  53. a b c Doggett 2008, s.32.
  54. Nyman 2009: 256.
  55. The Kinks: The Singles Collection -albumin kansilehtinen
  56. a b Doggett 2008, s.33.
  57. a b c d Doggett 2008, s.34.
  58. Percy-albumin CD-version kansilehtinen
  59. a b c d Doggett 2008, s.35.
  60. a b c d Doggett 2008, s.36.
  61. Nyman 1979: 144.
  62. a b c d Doggett 2008, s.38.
  63. Nyman 1979: 144.
  64. Everybody's in Show-Biz (Bonus Tracks) - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 10.12.2010. (englanniksi)
  65. Andy McKaie: Kinks Alive! - The Kinks, Preservation Act 2 kindakinks.net. Viitattu 11.12.2010. (englanniksi)
  66. Nyman 1979: 144.
  67. a b c d e f Doggett 2008, s.41.
  68. Doggett 2008, s.36-37.
  69. Doggett 2008, s.37.
  70. a b Doggett 2008, s.42.
  71. Preservation Act 1 -albumin kansilehtinen
  72. Preservation Act 2 -albumin kansilehtinen
  73. Doggett 2008, s.37-38.
  74. a b c Doggett 2008, s.44.
  75. The Kinks Present a Soap Opera - The Kinks allmusic.com. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  76. a b c Doggett 2008, s.45.
  77. The Kinks Present Schoolboys in Disgrace - The Kinks allmusic.com. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  78. a b Doggett 2008, s.39.
  79. Doggett 2008, s.45-46.
  80. a b Doggett 2008, s.46.
  81. Sleepwalker kindakinks.net. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  82. Doggett 2008, s.46-47.
  83. Misfits-albumin CD-version kansilehtinen
  84. Misfits (Velvel Bonus Tracks) - The Kinks allmusic.com. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  85. a b Doggett 2008, s.47.
  86. The Kinks Artistfacts artistfacts.com. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  87. Low Budget kindakinks.net. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  88. Low Budget (Bonus Tracks) - The Kinks allmusic.com. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  89. a b Doggett 2008, s.48.
  90. One for the Road (Abridged CD) - The Kinks allmusic.com. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  91. Give The People What They Want - The Kinks allmusic.com. Viitattu 16.12.2010. (englanniksi)
  92. Chart Stats - The Kinks - Better Things chartstats.com. Viitattu 16.12.2010. (englanniksi)
  93. a b Doggett 2008, s.43.
  94. State of Confusion - The Kinks allmusic.com. Viitattu 16.12.2010. (englanniksi)
  95. State of Confusion - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 16.12.2010. (englanniksi)
  96. Word of Mouth -albumin CD-version kansilehtinen
  97. Word of Mouth (Bonus Tracks) - The Kinks - Charts & Awards allmusic.com. Viitattu 17.12.2010. (englanniksi)
  98. Doggett 2008, s.50.
  99. Think Visual - The Kinks allmusic.com. Viitattu 17.12.2010. (englanniksi)
  100. Chart Stats - The Kinks - How Are You chartstats.com. Viitattu 17.12.2010. (englanniksi)
  101. Doggett 2008, s.52.
  102. Nyman 2009, s.256.
  103. The Kinks saattaa tehdä comebackin hs.fi. Viitattu 10.11.2009. (suomeksi)
  104. Huhtamäki Mikael: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979, s. 144

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]