The Kinks

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun


The Kinks

The Kinks logo.png
The Kinks vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
The Kinks vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
Tiedot
Toiminnassa 1963–1996
Tyylilaji rock
pop rock
rhythm and blues
rock and roll
hard rock
stadionrock
beatmusiikki
Kotipaikka Flag of the United Kingdom.svg Lontoo, Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Kts. Jäsenet

Levy-yhtiö

Pye Records, 1964–1971
RCA Records, 1971–1976
Arista Records, 1976–1984
MCA Records, 1986–1990
Columbia Records, 1991–1994
Guardian Records, 1996

Kotisivut

The Kinks oli brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin Lontoossa 1960-luvun alussa. The Kinksin musiikillisena keulahahmona toimi Ray Davies, joka teki valtaosan yhtyeen kappaleista. Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat ”You Really Got Me”, ”All Day and All of the Night”, ”Sunny Afternoon”, ”Waterloo Sunset” ja ”Lola”. Vuonna 1996 toimintansa lopettaneen Kinks-yhtyeen vaikutus rockin kehitykseen on huomattava.

The Kinksiä pidetään eräänä rock-historian merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista brittiyhtyeistä. Pitkän uransa aikana se sai kotimaassaan top 100 -listalle yhteensä 24 singleä, joista kolme listaykkösiä. Yhdysvaltain Billboard-listalla se sai 23 singleä top 100 -listalle sekä 33 albumia top 200 -listalle. Rock and Roll Hall of Fameen The Kinks hyväksyttiin vuonna 1990.

Yhtye esitti monenlaista musiikkia. Se aloitti uransa rhythm and blues- ja blues-yhtyeenä, kunnes siirtyi 1960-luvun puolivälissä monimuotoisempaan ilmaisuun. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa The Kinks saavutti Yhdysvalloissa suosiota hard rock- ja stadionrock-tyylien edustajana. Ray Davies käsitteli sanoituksissaan usein brittiläistä yhteiskuntaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Kinksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray ja Dave Daviesin lapsuuden- ja nuoruudenkoti Lontoon Muswell Hillissä.

Veljekset Raymond Douglas ”Ray” Davies (s. 1944) ja David Russell Gordon ”Dave” Davies (s. 1947) syntyivät ja elivät nuoruutensa Lontoon Muswell Hillin kaupunginosassa. Elämä työväenluokkaisessa, kahdeksanlapsisessa perheessä oli niukkaa, mutta musiikilla oli tärkeä osa. Perheen isä soitti pianoa, jonka soiton alkeita Ray opetteli siskonsa avustamana, kunnes Rayn lanko tutustutti hänet perusteellisemmin kitaraan.[1] Ensimmäiset kitaransa pojat saivat vuonna 1959, jolloin Ray oli 15- ja Dave 12-vuotias. Vuotta myöhemmin he esiintyivät yhdessä paikallisessa pubissa nimellä The Kelly Brothers.[2]

Yhtye laajeni 1961 nelihenkiseksi, kun veljesten kanssa samaa koulua käynyt basisti Pete Quaife ja tämän ystävä, rumpali John Smart liittyivät joukkoon. Vuoden lopulla The Ray Davies Quartet -nimiseksi ristitty ryhmä esiintyi koulussa ja soitti instrumentaaleja ja laulettua rock and rollia.[2] Syyskuussa 1962 sekä Ray Davies että Quaife alkoivat käydä taidelukiota, josta Quaife tosin pian erosi ja pääsi töihin muotilehteen. Muutamaa kuukautta aiemmin myös Dave Davies oli lopettanut koulunkäynnin. Ray Davies innostui amerikkalaisesta rhythm and blues -musiikista, jonka suuntaan hän alkoi yhtyeen musiikkia viedä. Eräänä tyylillisenä esikuvana toimi aloitteleva r&b-yhtye The Rolling Stones, joka soitteli lontoolaisilla klubeilla. The Ray Davies Quartetin nimi haluttiin muuttaa persoonallisemmaksi, joten nimeksi vaihdettiin The Ramrods. John Smart jätti pian yhtyeen, ja hänen tilallaan soitti useampikin muusikko. Pian Ray Davies päätti keskittää kaiken tarmonsa ja lahjakkuutensa omaan yhtyeeseensä, vaikka opiskelikin samalla Croydonin taidekoulussa.[3]

Sillä välin kun yhtye vahvisti asemaansa rajuna rhythm and blues -ryhmänä, Britannian musiikillinen ilmapiiri muuttui täysin. Liverpoolilainen The Beatles nousi hysteeriseen suosioon melodisella pop-musiikillaan, ja syksyyn 1963 mennessä Beatles oli musiikkipiirien ehdoton valtias, jonka menestys pyyhkäisi aiemmat tähdet unohduksiin.[3] Vaikka Ray Davies pitikin enemmän r&b-musiikista kuin beatmusiikista, Beatles vaikutti merkittävästi hänen yhtyeensä musiikkiin. Beatlesin esimerkin mukaan yhtyeet ryhtyivät kirjoittamaan itse oman materiaalinsa, eikä aiemmin pelkkiä lainakappaleita esittänyt The Ramrods ollut poikkeus. Ilman mitään opiskelua tai neuvoja Ray Davies päätti suunnata luovuutensa laulujen sanoituksiin.[4] Vuosi 1963 luetaan yhtyeen perustamisvuodeksi.[5]

Syyskuussa yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Boll-Weevils.[3] Saman kuukauden 19. päivänä yhtye pääsi tekemään demolevytyksen Lontoon Denmark Streetillä sijaitsevassa Regent Sound -studiossa. Levytetyt kappaleet olivat cover-versio yhdysvaltalaisen The Coasters -yhtyeen kappaleesta ”I’m a Hog for You Baby” ja Ray Daviesin kirjoittama ”I Believed You”. Yhtyeen löytäneet Robert Wace ja Grenville Collins kiertelivät levy-yhtiöissä, mutta eivät löytäneet Boll-Weevilsistä kiinnostuneita.[4][6] Marraskuussa yhtyeen nimi vaihtui muotoon The Ravens (suom. Korpit).[4] Wace ja Collins ryhtyivät pian tekemään yhteistyötä kokeneen Larry Pagen kanssa ja myivät yhtyeen tammikuun 1964 lopulla Shel Talmylle ja hänen perustamalleen Pye Records -yhtiölle. Samalla nimi vaihtui viimeisen kerran, ja yhtyeestä tuli The Kinks.[7] Ray Daviesin mukaan ideana oli se, että lyhyt viisikirjaiminen nimi näyttäisi isolta esiintymislistassa, vaikka se olisi asetettu alimmaiseksi.[8] Dave Davies on kertonut nimen valitsemisesta oman versionsa. Hänen mukaansa sen keksi yhtyeen ensimmäinen varsinainen promoottori, Arthur Howes, jonka mielestä nimeksi tulisi vaihtaa The Kinks, koska yhtye pukeutui nahkatakkeihin ja -viittoihin, joita tämä kuvasi englanninkielisellä adjektiivilla kinky. Hän myös piti nimeä provokatiivisena, sillä epätavalliseen seksiin viittaava termi kinky sex oli alkanut saada palstatilaa lehdissä.[9]

Yhtye löysi itselleen vakituisen rumpalin, kun Mick Avory liittyi ryhmään samoihin aikoihin kun Pyen kanssa allekirjoitettiin levytyssopimus. Dave Daviesin mielestä Avory oli paras rumpali, jonka hän oli koskaan nähnyt.[10] Shel Talmyn vaatimuksesta Avoryn ei kuitenkaan annettu soittaa ensimmäisillä Kinks-singleillä.[11]

Levyttämään (1964)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pye Recordsin johtaja Shel Talmy valitsi The Kinksin ensimmäiseksi singleksi cover-version Little Richardin vuoden 1956 hitistä ”Long Tall Sally”. Ray Daviesin mukaan syynä oli yksinkertaisesti se, että The Beatles esitti sitä keikoillaan. ”Long Tall Sally” julkaistiin 7. helmikuuta 1964 ja käväisi Melody Maker -lehden listan 42. sijalla, mutta suurempaa hittiä siitä ei tullut. The Kinks pääsi kuitenkin esiintymään suosittuun Ready Steady Go! -tv-ohjelmaan, ja maaliskuussa se aloitti seitsenviikkoisen Britannian-kiertueen kahden suositun englantilaisyhtyeen, The Dave Clark Fiven ja The Holliesin, kanssa. New Musical Express -lehti arvioi The Kinksin ensimmäisen illan esityksen ”ala-arvoiseksi”.[12]

”Long Tall Sally” -singlen vaatimatonkin menestys rohkaisi Pye Recordsia yrittämään uudestaan, ja huhtikuussa ilmestyi uusi single, ”You Still Want Me”, joka oli Ray Daviesin kirjoittama ja jäänyt käyttämättä aikaisemmasta äänityssessiosta. Pye teki julkaisun omin päin, kysymättä yhtyeeltä mahdollisista muista omista kappaleista. Tosin kiertueen vuoksi aikaa uusien kappaleiden äänittämiseen ei olisi ollutkaan. ”You Still Want Me” ei menestynyt, mihin vaikutti osittain sen huono markkinointi, ja The Kinksin levytysura uhkasi päättyä siihen.[10]

Nousu suosioon voimasointujen avittamana (1964–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


”You Really Got Me”

The Kinksin kolmas singlejulkaisu ”You Really Got Me” (1964) nosti yhtyeen suursuosioon kahden floppisinglen jälkeen.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

The Kinksin uran pelasti läpimurtohitti ”You Really Got Me”, jota on pidetty niin heavy metal- kuin punk-musiikin ensiaskeleena. Kappaleeseen oli vaikea löytää oikeanlaista soundia, kunnes Dave Davies keksi viiltää reiän kitaravahvistimensa kaiuttimen kalvoon. Seurauksena oli voimakkaasti vääristynyt ääni, josta muodostui kitarariffin ohella kappaleen koukku. Tuottaja Shel Talmy kuitenkin vieroksui rajua, voimasointuihin perustuvaa kappaletta ja olisi halunnut yhtyeen tekevän ihailemaansa merseybeat-tyylistä musiikkia. Levy-yhtiö ei aluksi edes suostunut äänittämään kappaletta, mutta lopulta se levytettiin heinäkuussa 1964. Singlenä ”You Really Got Me” ilmestyi elokuussa, jolloin kappale nousi brittilistan kärkeen ja pääsi myös Yhdysvalloissa top 10:een.[13]

Lokakuun alussa 1964 ilmestyi esikoisalbumi Kinks, joka saavutti Britanniassa listan kolmannen sijan.[14] Levyn kappaleet ovat enimmäkseen rhythm and bluesia ja rock and rollia, ja mukana on myös ”You Really Got Me”. Saman kuukauden 23. päivänä julkaistiin uusi single ”All Day and All of the Night”, joka on tyyliltään hyvin samantyyppinen kuin ”You Really Got Me” ja jossa on aggressiivinen kitarasoolo.[15] Kappale nousi Britanniassa listan toiseksi.[16] Yhdysvalloissa single ylsi Billboard-listalla sijalle 7.[17] Lokakuu 1964 oli The Kinksille kiireinen julkaisujen kannalta, sillä kuun lopulla ilmestyi vielä esikois-EP Kinksize Session, joka nousi Britannian EP-listan kärkeen.[18]

Marraskuussa 1964 alkoi jälleen pitkä kiertue Gerry & The Pacemakersin ja Marianne Faithfullin kanssa.[15] Samassa kuussa New Musical Expressin lukijat valitsivat Vuoden tulokasyhtye -äänestyksessä The Kinksin toiseksi The Rolling Stonesin jälkeen. Tulos suututti Ray Daviesin, sillä Rolling Stones voitti äänestyksen jo toisen kerran peräkkäin.[19]

Daviesin mielestä yhtyeen tyylin tuli muuttua, ja seuraava single ”Tired of Waiting for You” onkin kahteen edeltäjäänsä verrattuna hyvin rauhallinen. Siitä tuli vuoden 1965 alussa The Kinksin toinen ykköshitti Britanniassa, ja myös Yhdysvalloissa se pääsi jälleen kymmenen myydyimmän singlen joukkoon. Pian alkoivat myös uuden studioalbumin äänitykset. Yhtye oli ollut Australian-kiertueella ja esiintynyt myös Hongkongissa ja Singaporessa, minkä jälkeen se jatkoi promootiovierailulle Yhdysvaltoihin. Aikaeron rasittama yhtye passitettiin kuitenkin Lontoossa luvattujen lepopäivien sijaan tekemään uutta albumia kolmeksi vuorokaudeksi. Tahti oli kova, sillä Pye Records julkaisi uuden Kinda Kinks -levyn vain kaksi viikkoa sen valmistumisen jälkeen, 5. maaliskuuta.[20] Albumi sijoittui Britanniassa esikoislevyn tavoin sijalle 3.[21] Mukana oli tuore hittisingle ”Tired of Waiting for You”.[22]

The Kinks Tukholmassa paikallisen asukkaan kanssa syyskuussa 1965.

Seuraava single ilmestyi 19. maaliskuuta 1965. Ray Davies kirjoitti kappaleen ”Ev’rybody’s Gonna Be Happy” ennemminkin kokeilumielessä kuin tavoitellakseen hittiä, ja se muodostui pieneksi pettymykseksi jäätyään Britanniassa sijalle 17.[15][23] Ensimmäistä kertaa Kinks-singlellä soittaneelle rumpali Mick Avorylle kappale oli tulikaste, sillä sen rytmi on tavallista monimutkaisempi.[20] Kappaleen heikohko menestys Britanniassa sai yhtyeen Yhdysvaltain-jakelijan Reprise Recordsin julkaisemaan singlen A-puolelle kappaleen ”Who’ll Be the Next in Line”. Se nousi Yhdysvalloissa sijalle 34.[17]

Huhtikuussa yhtye esiintyi Skandinaviassa. Kööpenhaminan-konsertti keskeytettiin mellakan vuoksi, ja myöhemmin hotellissa tuli lisää ongelmia. Humalassa hotellin baarin peilin rikkonut ja vahtimestarin päälle käynyt Dave Davies vietti kaksi päivää paikallisessa putkassa. Yhtye lensi suoraan Lontooseen, missä se esiintyi New Musical Expressin äänestysten voittajille järjestetyssä tilaisuudessa The Beatlesin jälkeen. Ray Davies oli edelleen närkästynyt NME:lle ja poistui lavalta ennen kuin yhtyeelle ojennettiin joulukuun 1964 tulokasäänestyksessä toiseksi sijoittuneen palkinto.[20] Välittömästi tilaisuuden jälkeen alkoi ”Set Me Free” -singlen teko. Kappale oli popmaisempi ja melodisempi kuin mitä The Kinksiltä odotettiin, mitä Dave Davies on kuitenkin pitänyt vain luonnollisena siirtymänä, sillä hänellä ja Ray Daviesillä oli nuoruudessaan tapana kuunnella niin Elvis Presleytä kuin Perry Comoakin.[24] ”Set Me Free” ilmestyi 21. toukokuuta 1965 ja nousi Britanniassa sijalle 5.[25]

Kesällä 1965 The Kinks aloitti ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa, josta odotettiin hittisinglejen vuoksi suurta menestystä. Ongelmat alkoivat kuitenkin heti ensimmäisellä keikalla New Yorkissa, kun promoottori Sid Bernstein kuulutti yhtyeen lavalle nimellä The Kings. Yhtye ei myöskään saanut sovitun suuruisia keikkapalkkioita. Kiertueesta tuli fiasko, ja San Franciscossa turhautunut yhtye vain käveli lavalle vilkuttamaan yleisölle ja poistui sitten.[26] Seattlessa poliisi uhkasi pidättää Ray Daviesin, kun tämä oli suudellut vaimoaan lentoaseman kahvilassa. Tapahtumien vuoksi yhtye sai neljäksi vuodeksi kiellon esiintyä Yhdysvalloissa . Ray Daviesin sanoin kiertueella meni pieleen kaikki paitsi Mick Avoryn sukupuolielämä.[24] Hän myös harmitteli, että boikotti osui juuri yhtyeen parhaisiin vuosiin. Virallista syytä kiellolle ei koskaan annettu.[27]

Britanniassa asiat sujuivat paremmin. Heinäkuun lopulla 1965 ilmestynyt single ”See My Friends” saavutti sijan 10.[28] Syyskuussa ilmestyi EP Kwyet Kinks, joka sisälsi Yhdysvalloissa top 10:een päässeen kappaleen ”A Well Respected Man”.[29] Loka-marraskuun vaihteessa, The Kink Kontroversy -albumin tekemisen aikana, julkaistiin seuraava single, ”Till the End of the Day”, joka on yhtä aggressiivinen kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä hittiä. Kappaleessa kuullaan esimerkiksi Dave Daviesin kitarasoolo, joka on saanut vaikutteita muun muassa James Burtonilta.[26] ”Till the End of the Day” nousi Britanniassa kahdeksanneksi ja Yhdysvalloissa 50:nneksi. Viikkoa myöhemmin, 26. marraskuuta, kauppoihin ilmestyi The Kink Kontroversy -albumi, joka saavutti Britanniassa yhdeksännen tilan.[30]

Sanoitusten merkitys korostuu (1966–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


”Sunny Afternoon”

Yhtyeen kolmas ja viimeinen Britannian listaykkönen ”Sunny Afternoon” (1966) käy esimerkkinä Ray Daviesin uudistuneesta lauluntekotyylistä, jossa korostui melodia ja usein ironinen sanoitus.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Vuoden 1966 alkupuolella julkaistu single ”Dedicated Follower of Fashion” merkitsi uuden aikakauden alkamista The Kinksin historiassa. Ray Davies ryhtyi kirjoittamaan varieteevaikutteisia sanoituksia, jotka usein ottivat kantaa yhteiskunnallisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin ja olivat sävyltään ironisia tai sarkastisia. Myös sävellyksistä tuli melodisempia – aiemmin Kinksin materiaali oli koostunut ensisijaisesti rock and rollista ja rhythm and bluesista. Uutta tyyliä oli tosin edustanut jo edellisvuonna Yhdysvalloissa julkaistu single ”A Well Respected Man”, joka pilkkasi ihmisten konservatiivisuutta.[31] ”Dedicated Follower of Fashion” oli puolestaan ivaa Lontoon Carnaby Streetin muoti-ihmisiä ja koko Svengaavaa Lontoota kohtaan. Ray Davies ei pitänyt muiden Kinks-jäsenten tavoin juhlimisesta, vaan vietti vapaa-aikansa yhä vaatimattomassa paritalossa Muswell Hillissä vaimonsa Rasan (os. Didzpetris) ja tyttärensä kanssa.[32] Helmikuun lopussa julkaistu ”Dedicated Follower of Fashion” nousi Britanniassa singlelistan neljänneksi, ja se oli yhtyeen suurin hitti saarivaltiossa sitten edellisvuoden ”Tired of Waiting for Youn”.[33]

Pian Ray Davies kuitenkin romahti uupumuksesta. Maaliskuussa alkaneella Euroopan-kiertueella Dave Davies toimi päälaulajana ja yhtyeeseen palkattiin myös vieraileva kitaristi. Väsymys edisti Ray Daviesin luovuutta, ja toukokuussa äänitettiin uusi single, jonka molemmat puolet luetaan Kinks-klassikoiksi. A-puolella on yhdeksi kaikkien aikojen pop-klassikoiksi katsottu ”Sunny Afternoon”, ja B-puolella eksistentialistinen ”I’m Not Like Everybody Else”. ”Sunny Afternoon” sisältää rivien välissä piikittelyä Britannian verotusjärjestelmää kohtaan, vaikka kappaleen voi tulkita kertovan vain rennon kesäpäivän viettämisestä. Kesäkuussa ilmestynyt ”Sunny Afternoon” oli The Kinksin kolmas ja viimeinen ykköshitti Britanniassa, vaikka myös marraskuussa julkaistu ”Dead End Street” menestyi hyvin. BBC hyllytti kappaleesta kuvatun promovideon hyvän maun vastaisena, koska yhtyeen jäsenet esittivät siinä hautajaiskulkuetta.[34] Kappaleen sanoitus toi esiin Svengaavan Lontoon kääntöpuolen: työttömyydessä ja talouskriisissä rypevän työväenluokan.[35]

»Heti kun levymme putosi listalla jonnekin 20. sijalle, johtajat sanoivat aina, että ”Teidän pitää tehdä uusi [hitti] tai uranne on ohitse.” [...] Se että kykenin synnyttämään biisejä nopeasti tarkoitti sitä, että alitajuntani oli jo valmiiksi käymistilassa. Pystyin sulkemaan turhat asiat mielestäni. Koskaan aikaisemmin en ollut kyennyt keskittymään. Nyt kykenin, 24 tuntia vuorokaudessa.»
(Ray Davies[36])

The Kinks tv-esiintymisessä vuonna 1967.

Vuoden 1966 paikkeilla Davies alkoi myös kiinnostua yhä enemmän albumien muodostamista kokonaisuuksista yksittäisten hittisinglejen sijaan.[37] Kyseisen vuoden Face to Face -albumia pidetäänkin väljänä konseptialbumina, jolla on myös havaittavissa Daviesin kehittymistä säveltäjänä ja sanoittajana. Monet levyn kappaleista käsittelevät brittiläistä yhteiskuntaa.[38] Britanniassa Face to Face pääsi 12. sijalle, mutta Yhdysvalloissa levyn menestystä häiritsi Greatest Hits! -kokoelman lähes yhtäaikainen julkaiseminen,[33] eikä levy yltänyt sadan myydyimmän albumin joukkoon.[39] Greatest Hits! sen sijaan nousi yhdeksänneksi, mikä on Kinksin albumien paras sijoitus Yhdysvalloissa.[17]

Keväällä 1967 ilmestyi ”Waterloo Sunset”, jota on pidetty hienoimpana The Kinks -singlenä kautta aikojen. Tällä kahdesta lontoolaisesta rakastavaisesta kertovalla kappaleella Ray Daviesin kerronnallisen lauluntekotyylin on katsottu kehittyneen huippuunsa.[40] Myös albumi Something Else by The Kinks sai osakseen suurta arvostusta, mutta Daviesin kasvava kiinnostus Something Elsen tapaisiin teema-albumeihin aiheutti ongelmia yhtyeen ja levy-yhtiö Pye Recordsin välillä. Pye oli kiinnostunut nimenomaan singlehiteistä eikä panostanut paljoakaan The Kinksin albumien markkinointiin.[37] Heikosta markkinoinnista kertoo myös Something Else by The Kinksin vaatimaton kaupallinen menestys. Vaikka albumilla oli hitit ”Waterloo Sunset” ja ”Death of a Clown”, nousi levy Britanniassa vain sijalle 35.[41] Se jäi samalla viimeiseksi brittilistalle yltäneeksi The Kinksin studioalbumiksi.[14]

Yhtyeen soolokitaristi Dave Davies julkaisi vuonna 1967 ensimmäisen soolosinglensä ”Death of a Clown”, joka muodostui hitiksi Britanniassa, missä se nousi singlelistan kolmanneksi. Hän harkitsi myös kokonaisen sooloalbumin tekoa sekä Euroopan-kiertuetta, mutta luopui suunnitelmista seuraavien singlejen epäonnistuttua kaupallisesti.[37] Hän myös halusi soittaa mieluummin yhtyeessä.[42] Dave Daviesin tuolloista soolouraa on muutenkin pidetty kyseenalaisena, sillä hänen singleillään soitti The Kinks, ja kappaleet oli tuotettu – ja joskus kirjoitettukin – yhdessä Ray Daviesin kanssa.[42] Syksyllä The Kinks julkaisi Britanniassa kolmannelle sijalle nousseen singlen ”Autumn Almanac”, joka oli saanut innoituksensa Ray Daviesin puutarhurista.[43]

Ensimmäiset konsepti- ja teema-albumit (1968–1972)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1968 alkoi The Kinksin ensimmäisen konserttitaltioinnin julkaisulla. Tammikuun 12. päivänä ilmestynyt Live at Kelvin Hall oli äänitetty edellisvuonna Glasgow’ssa Skotlannissa.[41][44] Albumista ei tullut myyntimenestystä: Britanniassa levy ei saanut listasijoitusta,[14] ja Amerikan-painos The Live Kinks jäi Yhdysvalloissa 162. sijalle.[45] Myös huhtikuun alussa julkaistu single ”Wonderboy” oli floppi, vaikka saikin hyviä arvioita lehdistössä.[46] Keskikesällä kauppoihin ilmestynyt ”Days” saavutti sen sijaan suosiota ja nousi Britanniassa 11:nneksi. Yhdysvalloissa se oli toinen perättäinen single, joka ei saavuttanut listasijoitusta.[43]

Vuonna 1968 ilmestynyt kiitetty LP-levy The Kinks Are the Village Green Preservation Society kuvaa nostalgiseen sävyyn brittiläistä maaseutua.[47] Myös tämän levyn julkaisun kanssa oli ongelmia, sillä Ray Davies peruutti albumin tuonnin markkinoille viime hetkellä, poisti albumilta kappaleet ”Days” ja ”Mr. Songbird” ja lisäsi tilalle viisi uutta kappaletta. Alkuperäinen, 12 kappaletta sisältänyt versio ehdittiin kuitenkin julkaista Norjassa ja Ruotsissa.[48] 15 kappaleen brittiversio ilmestyi lopulta 22. marraskuuta 1968.[49] Erinomaisista arvosteluista huolimatta Village Green ei menestynyt kaupallisesti,[50] sillä albumin teemat olivat pahasti ristiriidassa hippiliikkeen aikakauden kanssa.[51] Nykyisin levy on kuitenkin arvostettu,[41] ja sen katsotaan sisältävän Ray Daviesin uran henkilökohtaisimpia sanoituksia.[51]

Basisti Pete Quaife jätti The Kinksin virallisesti 3. huhtikuuta 1969. Hänet korvasi John Dalton, joka oli tuurannut Quaifea jo vuonna 1966 tämän loukkaannuttua auto-onnettomuudessa.[52] Ensimmäinen Daltonin kanssa tehty levytys oli single ”Plastic Man”, joka ylsi Britanniassa top 30:n tuntumaan.[49]

Yhtye kuvattuna vuonna 1969 juuri ennen Arthur-rockoopperan julkaisua. Dave Davies, Ray Davies, John Dalton ja Mick Avory.

Vuoden 1969 merkittävin julkaisu oli rockooppera Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire), joka oli kertomus Australiaan muuttaneesta, elämäänsä tyytymättömästä varusmiehestä.[49] Albumin oli alun perin tarkoitus olla soundtrack samannimiseen tv-ohjelmaan tai elokuvaan, mutta Granada TV -yhtiö peruutti lopulta hankkeen.[53] Arthur oli yleisesti arvostelumenestys ja sitä verrattiin The Who -yhtyeen samana vuonna julkaisemaan Tommy-rockoopperaan. Se jäi silti lähinnä levy-yhtiön vaatimattoman markkinoinnin vuoksi pahasti Tommyn varjoon,[47] mikä heijastui myös myyntiin: sijoitus Yhdysvalloissa oli 105.[52] Levyltä jkolmantena julkaistu single ”Victoria” saavutti brittilistalla 33. sijan – muut singlet, ”Drivin'” ja ”Shangri-La” eivät nousseet listalle. Viimeksi mainittua on kuitenkin pidetty yhtenä hienoimmista The Kinksin kappaleista.[54] Välittömästi Arthurin julkaisun jälkeen alkoi yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltain-kiertue neljään vuoteen.[55]

1970-luvun alkaessa The Kinks oli oudossa tilanteessa. Yhtyettä pidettiin kotimaassaan edelleen 1960-luvun puolivälin singlehittiyhtyeenä, eivätkä sen viimeisimmät albumit olleet saavuttaneet siellä menestystä, vaikka niiden laatua pidettiin korkeana. Vuosien 1969–1970 vaihteessa liikkuikin huhuja jopa yhtyeen hajoamisesta.[55]

Vuonna 1970 ilmestyi single ”Lola”, josta levy-yhtiö Pye Records sai pitkään janoamansa jättihitin – se nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa top 10:een. Brittiläiseen tapaan humoristinen teksti kertoo transvestiitista,[56] minkä vuoksi kappale joutui soittokieltoon Australiassa. Boikotti uhkasi myös Britanniassa kappaleessa mainitun Coca-Cola-tuotemerkin vuoksi, mutta Ray Davies muutti singleversiossa sanan muotoon ”cherry-cola” (suom. kirsikkakola).[57] ”Lola” esitteli myös The Kinksin uuden kokoonpanon, sillä kosketinsoittaja John Gosling oli liittynyt yhtyeeseen toukokuussa, hieman ennen singlen julkaisua.[55] Seuraava single ”Apeman” oli ”Lolan” tavoin suuri hitti yltäen kuudenneksi Britanniassa. Molemmat kappaleet sisältyivät marraskuussa julkaistulle Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One -konseptialbumille.[58] Albumi julkaistiin aikana, jolloin The Kinks oli jo lähtemässä Pye Recordsilta. Albumi kuvasta Ray Daviesin turhautumista omaan asemaansa äänilevyteollisuudessa ja pelkästään rahaa ajattelevien managerien ja myyntimiesten maailmassa.[47] Levy menestyi Yhdysvalloissa edellisiä albumeja paremmin, sillä se ylsi sijalle 35.[59]

The Kinks 1970-luvun alussa. Vasemmalta John Gosling, Dave Davies, Mick Avory, John Dalton ja Ray Davies.

Vuoden 1971 maaliskuussa ilmestyi yhtyeen viimeinen Pye Recordsille tehty albumi, Percy, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan, jossa näyttelivät muun muassa Elke Sommer ja Britt Ekland.[60] Albumi ilmestyi ainoastaan Britanniassa, koska The Kinksin Yhdysvaltain levy-yhtiö Reprise Records kieltäytyi julkaisemasta sitä.[59] Niin soundtrack kuin itse elokuvakin saivat heikon vastaanoton.[61]

Elokuussa 1971 yhtye solmi viisivuotisen, kuusi albumia kattavan levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Ensimmäinen yhtiön julkaisema albumi, Muswell Hillbillies, ilmestyi marraskuun 1971 lopulla.[59] Musiikillisesti Kinks palasi sillä 1960-luvun lopun tyyliinsä, ja mukana on varietee- ja country-vaikutteita.[5] Ray Davies päätti tehdä albumista juuri sellaisen kuin itse halusi eikä sellaista, mitä muut olisivat toivoneet. Davies onkin sanonut albumin olleen kaupallisessa mielessä typerä ratkaisu ”Lola”-hittisinglen jälkeen. Se oli kuitenkin tarkoituskin, eikä Davies halunnut tehdä albumille edes potentiaalista hittikappaletta, koska oli väsynyt sellaisten vaatimiseen Pye Recordsin aikana.[62] Albumin teemana toimivat arkiset asiat, kuten alkoholi, laihduttaminen ja rahan perässä juokseminen.[63] Levyllä on muun muassa antimodernistinen kappale ”20th Century Man”, jota on pidetty Ray Daviesin ”tunnuslauluna”.[62] Äänimaailmaan toi puolestaan uudistusta levyllä soittanut puhallinsektio The Mike Cotton Sound. Muswell Hillbillies menestyi heikosti ja jäi Yhdysvalloissa sijalle 100.[59]

Yhtyeen konserttien luonne alkoi muuttua teatraalisempaan suuntaan. Ray Davies kertoi yleisölle spontaanisti keksittyjä tarinoitaan, joiden syntyyn vaikutti vahvasti alkoholin käyttö. Eräässä konsertissa New Yorkissa hän oli poikkeuksellisen huonossa kunnossa ja kaatui päin Dave Daviesin vahvistimia. Ray Daviesin mukaan näihin aikoihin ihmiset vaikuttivat tulevan katsomaan mitä konserteissa tapahtui, eivät musiikin vuoksi.[64]

Elokuussa 1972 ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz – Everybody’s a Star -tupla-albumi käsittelee elämää rocktähden näkökulmasta. Ray Daviesin sanoitukset kertovat ensisijaisesti kiertue-elämästä, ja sen hyvistä ja huonoista puolista. Albumin yleisestä aihepiiristä poikkeaa elokuva-alan uhreja käsittelevä ”Celluloid Heroes”, jota Melody Maker -lehti kehui jopa kaikkien aikojen parhaaksi rock-singleksi.[65][61] Siitä huolimatta singlen myyntiluvut jäivät heikoiksi.[61] Everybody's in Show-Biz pääsi Yhdysvaltain Billboard-listan 70. sijalle, joten se menestyi aavistuksen paremmin kuin Muswell Hillbillies.[66] Albumin toinen vinyylilevy koostui kokonaan New Yorkin Carnegie Hallissa maaliskuussa 1972 äänitetystä livemateriaalista.[61] Ennen itse albumia, toukokuussa, julkaistu single ”Supersonic Rocket Ship” nousi Britanniassa 16:nneksi, ja se jäi siellä yhtyeen viimeiseksi listahitiksi yhdeksän vuoden ajaksi.[14]

Musikaalia ja rock-oopperaa (1973–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies pukeutuneena Preservation-konseptialbumien päähahmoksi Mr. Flashiksi, joka kuvataan kyseisillä levyillä kapitalistisena vapaaherrana.[67]

Ray Daviesin vaimo Rasa jätti hänet kesäkuussa 1973, minkä jälkeen laulaja vaipui masennukseen. Kesällä Lontoon White Cityssä järjestetyn suuren festivaalikonsertin päätteeksi Davies ilmoitti yleisölle vetäytyvänsä musiikkibisneksestä. Samana iltana hän joutui sairaalaan yliannostuksen vuoksi, jonka hän on myöhemmin myöntänyt itsemurhayritykseksi. Kuitenkin jo seuraavana päivänä Ray Davies palasi yhtyeeseen sillä ehdolla, että yhtye saisi päättää itse omista asioistaan. Davies on myöhemmin väittänyt, että tapahtumat olivat kaikesta huolimatta The Kinksin uusi alku.[27][62]

Vuoden 1973 tammikuussa The Kinks oli ryhtynyt esittämään musikaaliversiota vuoden 1968 albumista The Kinks Are the Village Green Preservation Society. Tämän albumin aiheita ovat perinteiden vaaliminen, maaseudun ihannointi ja kapitalismin syyttäminen luonnon ja vanhan kulttuurin tuhoamisesta, ja niitä käsitellään myös marraskuussa 1973 ilmestyneellä konseptialbumilla Preservation Act 1.[62][68] Nämä aiheet kumpusivat myös Ray Daviesin omista peloista, joita hän tunsi yhteiskunnan muutoksia kohtaan.[69] Levyn päähahmo on kapitalistinen vapaaherra Mr. Flash, joka juonittelee ottaakseen vallan hallituksessa ja tuhotakseen kokonaisia kyliä liikevoiton vuoksi.[67] Albumia myytiin heikosti sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa, ja samoin kävi singleille ”Sitting in the Midday Sun” ja ”Sweet Lady Genevieve”.[70]

Heti Preservation Act 1:n julkaisun jälkeen The Kinks alkoi äänittää demoja jatko-osaa Preservation Act 2 varten. Tämä kaksi vinyyliä sisältävä albumi ilmestyi Yhdysvalloissa 8. toukokuuta 1974, mutta Britanniassa vasta heinäkuun lopulla, koska se haluttiin julkaista samaan aikaan BBC:n radiossa lähettämän konsertin kanssa.[71][72] Preservation Act 2 pääsi Billboard-listan 114:nneksi, kun Preservation Act 1:n sijoitus oli ollut 177.[17] Lisäksi molemmat levyt saivat osakseen ankaraa kritiikkiä.[5] Preservation-albumit olivat samalla historian suurimmat rockmusikaalit, ja yhtyeen historiassa uutta olivat useat naispuoliset taustalaulajat. Myös puhaltimia käytettiin edelleen.[73][74]

Kun Presevation Act 2 oli julkaistu, Granada TV otti Ray Daviesiin yhteyttä ehdottaen tälle oman musikaalisen draaman tekemistä. Davies kirjoitti kyseisen Starmaker-näytelmän käsikirjoituksen kolmessa viikossa, kuvaukset alkoivat Manchesterissa heinäkuussa 1974, ja televisiossa se esitettiin saman vuoden syyskuussa. Davies itse näytteli tarinan päähenkilöä, valovoimaista rocktähteä, joka vaihtaa osia alter egonsa, kirjanpitäjänä työskentelevän Normanin kanssa voidakseen tehdä lauluja arkipäiväisistä asioista.[72][75] The Kinks puolestaan toimi näytelmän säestäjänä. Kuvausten jälkeen The Kinks ryhtyi äänittämään näytelmän lauluista albumia Soap Operaa. Davies teki levylle myös uusia kappaleita, kuten ”Holiday Romance”,[76] joka julkaistiin singlenä lokakuussa.[64] Vuoden lopulla yhtye aloitti Yhdysvaltain-kiertueen, jossa se esitti Preservation-konseptialbumien tapahtumia, ja yhtyeen jäsenet näyttelivät tarinan roolihahmoja itse. Nämä konsertit venyivät rumpali Mick Avoryn mukaan jopa kolmetuntisiksi, eikä yhtye voinut soittaa suurissa esiintymispaikoissa, koska Preservation oli suunniteltu esitettäväksi teattereissa.[76]

Soap Opera ilmestyi lopulta Yhdysvalloissa 25. huhtikuuta 1975 ja Britanniassa kolme viikkoa myöhemmin.[64] Menestys oli parempaa kuin aikoihin, sillä listasijoitus Yhdysvalloissa oli 51.[77] Britanniassa se jäi edellisten levyjen tapaan vähälle huomiolle, eivätkä esimerkiksi arvostetut Melody Maker- ja New Musical Express -musiikkilehdet edes arvostelleet sitä.[64]

Vielä vuoden 1975 puolella ilmestyi kouluaiheinen albumi Schoolboys in Disgrace, johon Ray Davies oli saanut vaikutteita omista nuoruusmuistoistaan. Se kertoo koulupojasta, jonka katkerat kokemukset muovaavat hänestä Preservation-albumien pahamaineisen päähahmon Mr. Flashin.[78] Albumi oli yhtyeen edellisiä pitkäsoittoja selkeästi rock-voittoisampi.[79] Levy menestyi Yhdysvalloissa Soap Operaakin paremmin, sillä sijoitus Billboardin listalla oli 45.[80] Davies oli kuitenkin alkanut pohtia, että hänen tulisi muuttaa lauluntekotyyliään sekä itsensä että yleisön vuoksi.[79] Niinpä tämä levy, jolla oli muun muassa klassikko ”The Hard Way”,[81] jäi yhtyeen viimeiseksi konseptialbumiksi. Se oli myös viimeinen The Kinksin studioalbumi, jonka RCA Records julkaisi. Vielä vuonna 1976 yhtiö tosin julkaisi RCA-vuosilta 1971–1975 kootun kokoelman The Kinks’ Greatest – Celluloid Heroes.[79]

Paluu yksinkertaisempaan ilmaisuun (1976–1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies ja taustalaulajat Torontossa 1977.

Kesäkuussa 1976 The Kinks siirtyi Clive Davisin johtamalle Arista Recordsille, ja samalla Ray Davies luopui konseptialbumien tekemisestä. Ensimmäinen Aristan julkaisema albumi, Sleepwalker, ilmestyi kauppoihin helmikuussa 1977. Levy oli pitkästä aikaa vain yksinkertainen kokoelma lauluja, ja puhaltimista ja taustalaulajistakin oli luovuttu.[82] Tyylillisesti albumi vei yhtyettä kohti hard rockia.[5] Suosio Yhdysvalloissa oli edelleen hyvä, sillä Sleepwalker pääsi Billboard-listalla sijalle 21, mikä oli korkein sijoitus sitten vuoden 1966 Greatest Hits! -kokoelman. Lisäksi singlenä julkaistu nimikappale oli The Kinksin ensimmäinen top 50 -single Yhdysvalloissa vuoden 1970 jälkeen.[81] Basisti John Dalton oli jättänyt yhtyeen keikkailuun kyllästyneenä edellisvuoden lokakuussa, joten hänet korvasi Andy Pyle.[83] Dalton kuitenkin ehti soittaa levyn basso-osuudet, kappaletta ”Mr. Big Man” lukuun ottamatta.[84] Marraskuun lopulla ilmestyi joulusingle ”Father Christmas”, jonka yhtye esitti encorena konsertissaan jouluaattona Lontoon Rainbow-teatterissa. BBC lähetti konsertin suorana lähetyksenä televisiossa.[85]

Tammikuussa 1978 The Kinks oli lähellä hajota, kun sekä kosketinsoittaja John Gosling että basisti Andy Pyle jättivät yhtyeen. Tästä kuitenkin selvittiin, ja seuraavalla albumilla Misfits (1978) bassoa soittivat sessiomuusikkoina Ron Lawrence ja Zaine Griff.[86] Myös Misfits ylsi Yhdysvalloissa top 40:een,[87] ja single ”A Rock 'n' Roll Fantasy” nousi top 30:een.[17] Albumi sai kehuja erityisesti Yhdysvalloissa, missä Rolling Stone -lehti sanoi sen olevan ”lähes mestariteos”.[69] Kesällä yhtye kiersi Yhdysvaltoja lämmittelijöinään uuden aallon yhtyeet Blondie ja Tom Petty & The Heartbreakers.[88] Tällöin vakituiseksi basistiksi oli tullut entinen Argent-jäsen Jim Rodford. Kosketinsoittimia kiertueella soitti Gordon Edwards. Hän pysyi yhtyeessä kuitenkin vain vähän aikaa eikä osallistunut enää tulevan albumin äänityksiin.[89][90]

Dave Davies 1979.

Koska kosketinsoittaja Gordon Edwards lähti yhtyeestä toukokuussa 1979, soitti Ray Davies Low Budget -albumin kosketinosuudet itse.[69] Tästä heinäkuussa ilmestyneestä hard rock -levystä tuli The Kinksin menestynein studioalbumi Yhdysvalloissa; se nousi 11. sijalle ja myi kultaa.[69][91][92] Ensisijaisesti amerikkalaiselle yleisölle suunnattu Low Budget oli tyylillisesti edellisiä julkaisuja ”tiukempi” levy, joka heijasteli yhtyeen live-esityksiä.[93] Albumille sisältyi myös diskohitti ”(Wish I Could Fly Like) Superman”, joka pääsi Yhdysvalloissa sijalle 41.[17] Juuri ennen Yhdysvaltain-kiertueen alkua uudeksi kosketinsoittajaksi tuli Ian Gibbons.[69] Kiertue kesti viisitoista kuukautta, ja sen konserteista koostettiin kahden vinyylin livealbumi One for the Road. Se julkaistiin kesällä 1980, ja se nousi Yhdysvalloissa 14. sijalle[94] ja myi Low Budgetin tavoin kultalevyyn oikeuttavan määrän. The Kinksin kotimaassa Britanniassa levy ei saavuttanut listasijoitusta, kuten eivät muutkaan yhtyeen studiolevyt vuoden 1967 jälkeen. ”En ole katkera... mutta olen hämmentynyt”, kuvasi Ray Davies tilannetta Melody Maker -lehdelle.[69]

Vuosi 1980 oli ollut ensimmäinen vuosi, jolloin The Kinks ei ollut julkaissut uutta studiolevyä.[93] Tauko päättyi 28. elokuuta 1981, kun Give the People What They Want saapui markkinoille. Edellisen studioalbumin Low Budgetin tavoin se edusti yleisöystävällistä, iskevää rockia.[95] Levy nousi jälleen top 20:een Yhdysvalloissa, ja lisäksi singlet ”Destroyer” ja ”Better Things” saavuttivat pientä menestystä pääsemällä Billboardin top 100:aan.[17] Jälkimmäinen oli myös The Kinksin ensimmäinen listahitti Britanniassa vuoden 1972 jälkeen – se oli korkeimmillaan sijalla 46.[14] Albumin kiertueella Torontossa alkuperäinen basisti Pete Quaife vieraili yhtyeessä soittamalla viimeisessä encoressa.[96]

Syksyllä 1982 The Kinksiltä ilmestyi suuri hitti, nostalginen ”Come Dancing”, joka pääsi kymmenen ostetuimman singlen joukkoon niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Kappaleesta kuvattiin myös palkittu musiikkivideo.[96] ”Come Dancing” sisältyi vuoden 1983 toukokuussa julkaistulle albumille State of Confusion, jolta löytyi hard rock -sävyjä.[97] Levy saavutti Yhdysvalloissa 12. sijan jatkaen yhtyeen hyvää menestystä siellä.[98] Levyllä oli myös kappale ”Don't Forget to Dance”, joka sekin pääsi Yhdysvalloissa top 30:een.[17]

Suosion hiipuminen ja yhtyeen hajoaminen (1984–1996)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies Brysselissä 1985.

Vuonna 1984 yhtyettä vaivasivat sisäiset ristiriidat. Kesällä yhtyeen pitkäaikainen rumpali ja alkuperäisjäsen Mick Avory jätti The Kinksin riitaannuttuaan pahasti kitaristi Dave Daviesin kanssa. Avoryn paikan otti aiemmin muun muassa Argent-yhtyeessä soittanut Bob Henrit.[76] Myös Dave ja Ray Daviesin välit olivat viileät.[99] Studioalbumi Word of Mouth, joka jatkoi hard rock -suuntausta, menestyi yhtyeen edellisiin levyihin verrattuna heikosti eikä noussut Yhdysvalloissa 57. sijaa korkeammalle.[100] Single ”Do It Again” pääsi kuitenkin Yhdysvaltain top 50:een.[17]

Vuonna 1986 The Kinks siirtyi MCA Records -levy-yhtiölle, mitä Ray Davies on pitänyt pahana virheenä.[101] Jo kohta sopimuksen solmimisen jälkeen hän piti sitä paluuna vanhaan, väsyneeseen musiikkibisnekseen. Britanniassa ja muualla Euroopassa yhtyeen jakelijaksi tuli London Records.[83] Ensimmäinen MCA:n julkaisema albumi Think Visual ilmestyi marraskuussa 1986. Levyllä yhtye suuntasi yhä vahvemmin hard rockiin päin, ja albumi ylsi Yhdysvalloissa sijalle 81.[102] Single ”How Are You” jäi yhtyeen viimeiseksi listahitiksi Britanniassa sen noustua sijalle 86.[14] Albumin singlejen huonon menestyksen vuoksi MCA painosti Ray Daviesia tekemään kappaleita, jotka kuulostaisivat samalta kuin vanhat Kinks-hitit.[88] Tämä aiheutti erimielisyyksiä, sillä yhtye halusi olla omaleimainen eikä tarkoitushakuisesti kaupallinen.[103]

Vuoden 1988 alussa julkaistiin The Kinksin kolmas livealbumi Live: The Road, mutta se ei päässyt Billboardin top 100:aan.[88] Albumilla on myös yksi studiokappale, ”The Road”, joka käsittelee nostalgisesti yhtyeen läpikäymiä vuosikymmeniä.[103] Albumia markkinoiva Yhdysvaltain-kiertue jouduttiin perumaan Ray Daviesin sairastuttua veritulppaan, minkä lisäksi hänen keuhkoihinsa oli kertynyt nestettä.[88]

UK Jive -albumilla (1989) oli tapahtunut kokoonpanomuutoksia, kun kosketinsoittaja Ian Gibbons erosi kesken äänitysten ja hänet korvasi Mark Haley.[103] Levy jäi Britanniassa vähälle huomiolle, mutta ylsi Yhdysvalloissa sijalle 122. Ray ja Dave Daviesin välejä kiristi se, että Ray pudotti UK Jivelta kaksi Daven kappaletta. Kompromissina ne kuitenkin julkaistiin bonuskappaleina albumin CD- ja C-kasettiversioilla.[104]

Tammikuussa 1990 yhtyeen suurimpien menestysvuosien kokoonpano (Ray Davies, Dave Davies, Pete Quaife ja Mick Avory) kokoontui hetkeksi yhteen New Yorkissa, kun The Kinks nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen. Vain hieman myöhemmin The Kinks palkittiin Ivor Novello Awards -palkinnolla huomattavista ansioista brittiläisen musiikin hyväksi.[103]

Marraskuussa 1990 The Kinks ja MCA Records purkivat yhteistuumin levytyssopimuksensa.[104] Elokuussa 1991 MAC julkaisi Lost & Found (1986–89) -nimisen kokoelman materiaalista, jota The Kinks oli sille sopimuksen aikana levyttänyt.[105] Kesällä 1991 yhtye solmi uuden sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Ensimmäinen julkaisu oli saman vuoden lokakuussa ilmestynyt single ”Did Ya”. Kappale jäi Yhdysvalloissa vähälle huomiolle, ja Britanniassa sen julkaisu peruttiin viime hetkellä.[101]

Uusi Don’t-niminen albumi oli tarkoitus julkaista vuoden 1992 alussa, mutta se ilmestyi lopulta vasta vuotta myöhemmin nimellä Phobia. Se jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.[103] Albumin sijoitus Yhdysvalloissa oli vasta 166:s. Ray Davies kommentoi, ettei pysty työskentelemään sellaisen levy-yhtiön kanssa, joka viivästyttää albumin julkaisua niin, että sitä markkinoiva kiertue on jo ohi.[106] Single ”Only a Dream” sai hyvän vastaanoton Ranskassa, missä Ray Davies kuvasi siihen musiikkivideon.[103] Kosketinsoittaja Ian Gibbons palasi The Kinksiin heinäkuussa 1993, juuri ennen Yhdysvaltain-kiertuetta.[106]

Maaliskuun alussa 1994 The Kinksin ja Columbia Recordsin yhteistyö oli virallisesti päättynyt. Samoihin aikoihin Ray Davies sai valmiiksi omaelämäkertansa, joka ilmestyi syyskuussa nimellä X-Ray. Myös Dave Davies alkoi kirjoittaa elämäkertaa. Britanniassa ilmestyi syksyllä unplugged-tyylinen albumi To the Bone, joka sisälsi uusioversioita enimmäkseen yhtyeen 1960-luvun kappaleista. Levyn julkaisi Konk/Grapevine-yhtiö.[107] Albumin tarkoitus oli tuoda esiin riippumaton versio Kinksin musiikista, ja Ray Davies on listannut sen yhtyeen parhaiden julkaisujen joukkoon.[108]

Kesällä 1995 The Kinks esiintyi konserteissa Japanissa, mitä seurasi kolmiviikkoinen Yhdysvaltain-kiertue. Yhtyeen esiintyi Yhdysvalloissa viimeisen kerran 2. syyskuuta Clevelandin Rock and Roll Hall of Famessa. Tammikuussa 1996 Kinks allekirjoitti levytyssopimuksen Guardian Records -yhtiön kanssa.[107] Maaliskuussa yhtye teki viimeiset levytyksensä. Kappaleet ”Animal” ja ”To the Bone” julkaistiin lokakuussa To the Bone -albumin laajennetulla kahden CD-levyn versiolla.[108] The Kinksin viimeinen esiintyminen oli Norwegian Wood Music -festivaalilla Oslossa 15. kesäkuuta 1996.[108]

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dave Davies vuonna 2002.

Vuonna 2003 Ray ja Dave Davies äänittivät muutamia kappaleaihioita Rayn kotistudiolla. Vuonna 2007 mediassa alkoi liikkua huhuja, joiden mukaan The Kinks olisi tekemässä paluuta. Ray Davies tapasi yhtyeen tunnetuimpaan kokoonpanoon kuuluneet rumpali Mick Avoryn ja basisti Pete Quaifen, jotka molemmat olivat halukkaita aloittamaan uudestaan. Kesällä 2008 Ray ja Dave tapasivat keskustellakseen mahdollisesta levyttämisestä.[109]

Vuoden 2008 lopulla Ray Davies kertoi yhtyeen mahdollisesta paluusta sekä uudesta albumista ja kiertueesta, ja marraskuussa 2009 hän ilmoitti kirjoittaneensa uusia kappaleita, jotka olisi tarkoitus levyttää The Kinksin kanssa. Nimeltä hän mainitsi yhtyeen entisistä jäsenistä rumpali Mick Avoryn, basisti Jim Rodfordin ja kosketinsoittaja Ian Gibbonsin. Dave Daviesin osallistuminen oli sen sijaan epävarmaa, sillä hän oli saanut halvauskohtauksen viisi vuotta aiemmin.[110]

Ray ja Dave Davies ovat Kinksin hajoamisen jälkeen julkaisseet lukuisia sooloalbumeja.[111][112] Mick Avory, Jim Rodford, Ian Gibbons, John Dalton ja John Gosling ovat puolestaan esiintyneet The Kast Off Kinks -nimisessä kokoonpanossa.[113][114] Ray Davies on toisinaan vieraillut yhtyeen keikoilla ja esittänyt The Kinksin kappaleita.[115] Joulukuussa 2015 Ray ja Dave Davies esiintyivät ensimmäisen kerran yhdessä lähes kahteenkymmeneen vuoteen, kun Ray tulkitsi Lontoossa järjestetyssä Daven soolokonsertissa kappaleen ”You Really Got Me”.[116]

The Kinksin vuosien 1961–1969 basisti Pete Quaife menehtyi kesäkuussa 2010.[117]

Musiikki ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Kinks aloitti uransa silloisille brittiyhtyeille tyypillisesti rhythm and blues- ja blues-yhtyeenä,[5] mutta se esitti alkuaikoinaan myös rock and rollia ja beatmusiikkia.[92] Vielä 1960-luvun aikana yhtye sai vahvoja vaikutteita brittiläisestä varieteesta ja perinteisestä popista, joihin se sekoitti elementtejä countrysta, folkista ja bluesista.[5] Toisin kuin suuri osa yhtyeistä, The Kinks ei tuolloin siirtynyt musiikissaan psykedeelisiin kokeiluihin.[118] Vuonna 1979 yhtye julkaisi hard rock -albumin Low Budget. Se ja 1980-luvun alun albumit Give the People What They Want (1981) ja State of Confusion (1983) tekivät Kinksistä Yhdysvalloissa ison osan stadionrock-suuntausta. Vuosien saatossa yhtye esitti myös akustisia balladeja.[92]

Kun Ray Davies kehittyi lauluntekijänä, hän alkoi 1960-luvun puolivälissä käsitellä kappaleissaan yhä enemmän brittiläistä yhteiskuntaa,[92] usein satiirisin ja sarkastisin sävyin, joissa oli mukana brittiläistä kuivaa huumoria.[32] Kuuluisimpia esimerkkejä brittiläistä elämänmenoa käsittelevistä lauluista ovat ”Dedicated Follower of Fashion” (1966), ”Sunny Afternoon” (1966) ja ”Waterloo Sunset” (1967). Vuonna 1968 ilmestyneellä konseptialbumilla The Kinks Are the Village Green Preservation Society Davies otti pettyneenä kantaa siihen, miten brittiläisen yhteiskunnan perinteet katoavat modernien virtausten tieltä. Vuonna 1969 julkaistu konseptilevy Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire) jatkaa samoilla linjoilla ja käsittelee englantilaisen perheen kokemuksia sekä muuttoa Australiaan. 1970-luvulla The Kinks julkaisi kaikkiaan neljä konseptialbumia, jotka niin ikään käsittelivät tosielämää.[92] Suomalainen musiikkitoimittaja Jake Nyman on todennut, että on vaikea kuvitella brittiläisempää popyhtyettä kuin The Kinks, vaikka yhtyeen ensimmäiset hitit olivatkin saaneet paljon vaikutteita amerikkalaisesta rock and rollista ja rhythm and bluesista.[119]

Soolokitaristi Dave Davies on kuvannut yhtyeen musiikkia seuraavasti:

»Kinks-musiikki on ihmisten musiikkia. Se on yksinkertaista, surullista ja kärkevää musiikkia rakastavaisille – ja erityisesti menetetyille rakastetuille. Se on musiikkia, joka saa nauramaan, itkemään ja myös ajattelemaan. Se tuo esiin, kuinka kauhean hauraita ihmiset voivat olla. [...] Se on musiikkia toivosta.»
(Dave Davies omaelämäkerrassaan Kink (1996).[120])

The Kinksin kuuluisinta kokoonpanoa (Davies-Davies-Quaife-Avory) on kuvattu 1960-luvun henkisesti epätasapainoisimmaksi yhtyeeksi, eikä konflikteilta aina vältytty. Erityisesti Daviesin veljesten välit olivat usein riitaisat. Basisti Pete Quaife on kuvannut heitä räjähdysherkiksi persooniksi, jotka saattoivat aloittaa tappelun täysin tyhjästä. Toisaalta, veljesten aggressiivisen vuorovaikutuksen on katsottu olleen osa yhtyeen käyttövoimaa.[121]

Merkitys ja arvostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Kinksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista brittiläisistä yhtyeistä. Sen levyjä on myyty miljoonia ja se sai lukuisia palkintoja. Kinksin ensimmäisen hitin ”You Really Got Me” (1964) on katsottu vaikuttaneen garage rockin, punkin ja heavy metalin syntyyn.[92] Yhdysvalloissa yhtyeen esimerkki auttoi käynnistämään power pop -tyylilajin aikakauden, jota johtivat Big Starin ja The Knackin kaltaiset yhtyeet.[122] Kriitikko Stephen Thomas Erlewine on sanonut, että vaikka The Kinks ei ollut yhtä innovatiivinen kuin The Beatles tai yhtä suosittu kuin The Rolling Stones, oli se silti niin sanotun brittiläisen invaasion tärkeimpiä yhtyeitä.[5] Monet yhtyeen singlet sekä albumeista erityisesti Face to Face (1966), Something Else (1967), The Village Green Preservation Society (1968), Arthur (1969), Lola versus Powerman (1970) ja Muswell Hillbillies (1971) on tunnustettu eräiksi aikakautensa vaikutusvaltaisimmista äänitteistä.[123] Alkuaikojen levyt Kinda Kinks (1965) ja The Kink Kontroversy (1965) luetaan puolestaan brittiläisen invaasion parhaiden albumien joukkoon.[124] Rolling Stone -musiikkilehti valitsi The Kinksin ”100 Greatest Artists” -listallaan sijalle 65.[118] Queen-yhtyeen Brian Mayn mukaan Ray ja Dave Davies istuttivat siemenet sille, mistä sittemmin kehkeytyi riffipohjaista musiikkia.[125]

Rock and Roll Hall of Fameen The Kinks valittiin vuonna 1990, ja samana vuonna yhtye palkittiin Ivor Novello Awards -palkinnolla huomattavista ansioista brittiläisen musiikin hyväksi.[103] Britannian omaan UK Music Hall of Fameen The Kinks nimettiin marraskuussa 2005.[123]

Kinks on antanut vaikutteita lukuisille artisteille ja yhtyeille, joihin lukeutuvat The Who, Bruce Springsteen, The Jam, The Pretenders, Tom Petty, XTC ja Elvis Costello. Myös heavy metal -yhtyeet Van Halen, Black Sabbath, Deep Purple ja Metallica ovat joko nimenneet The Kinksin vaikuttajakseen tai tehneet covereita sen kappaleista. Myöhemmin yhtyeen vaikutus oli kuultavissa monien brittipopyhtyeiden musiikissa, kuten Oasis, Blur ja Pulp. Uudella vuosituhannella The Kinksin kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi The Kooks, Wilco, Yo La Tengo ja Spoon.[122] Suomalaismuusikko Moog Konttinen julkaisi vuonna 1994 Saippuaooppera-albumin, joka on suomenkielinen versio Kinks-albumista Soap Opera (1975).[126]

Kaupallinen menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotimaassaan Britanniassa The Kinks sai top 100:aan yhteensä 24 singleä, joista kolme oli listaykkösiä: ”You Really Got Me” (1964), ”Tired of Waiting for You” (1965) ja ”Sunny Afternoon” (1966). Listan toiselle sijalle ylsivät kappaleet ”All Day and All of the Night” (1964), ”Waterloo Sunset” (1967) ja ”Lola” (1970). Listasijoituksella mitattuna yhtyeen menestyneimmät albumit Britanniassa ovat Kinks (1964) ja Kinda Kinks (1965), jotka molemmat nousivat kolmanneksi.[14] British Phonographic Industry on myöntänyt yhtyeelle kaksi platinalevyä, kolme kultalevyä sekä neljä hopealevyä, jotka kaikki on saatu 1990- ja 2000-luvuilla julkaistuista kokoelma-albumeista.[127]

Yhdysvaltain Billboard-listalla yhtye sai 23 singleä top 100:aan sekä 33 albumia top 200:aan. Listasijoituksen perusteella yhtyeen suurimmat hitit olivat ”Tired of Waiting for You” (1965) ja ”Come Dancing” (1982), jotka molemmat ylsivät 6. sijalle, ja menestynein albumi Billboardin yhdeksänneksi noussut Greatest Hits! (1966).[17] RIAA myönsi Kinksille kaikkiaan neljä kultalevyä: Greatest Hits! (1966), Low Budget (1979), One for the Road (1980) ja Give the People What They Want (1981).[128]

Last.fm-musiikkiyhteisöverkkosivustolla kuunnelluimmat The Kinksin kappaleet ovat järjestyksessään ”You Really Got Me”, ”All Day and All of the Night”, ”Sunny Afternoon”, ”Lola”, ”A Well Respected Man”, ”Waterloo Sunset”, ”Tired of Waiting for You”, ”Victoria”, ”This Time Tomorrow” ja ”Strangers”.[129]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lista kattaa sen ajan yhtyeen historiasta, jolloin se tunnettiin The Kinks -nimellä, eli vuodesta 1964 eteenpäin.

  • Ray Davies – laulu, rytmikitara, kosketinsoittimet, huuliharppu (1964–1996)
  • Dave Davies – soolokitara, taustalaulu, laulu (1964–1996)
  • Mick Avory – rummut, lyömäsoittimet (1964–1984)
  • Pete Quaife – bassokitara, taustalaulu (1964–1966, 1966–1969)
  • John Dalton – bassokitara, taustalaulu (1966, 1969–1976, 1978)
  • John Gosling – kosketinsoittimet (1970–1978)
  • Andy Pyle – bassokitara (1976–1978)
  • Gordon John Edwards – kosketinsoittimet, taustalaulu (1978)
  • Jim Rodford – bassokitara, taustalaulu (1978–1996)
  • Ian Gibbons – kosketinsoittimet, taustalaulu (1979–1989, 1993–1996)
  • Bob Henrit – rummut, lyömäsoittimet (1984–1996)
  • Mark Haley – kosketinsoittimet, taustalaulu (1989–1993)

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 6.9.1965 Konserttitalo, Turku
  • 7.9.1965 Peacock Linnanmäki, Helsinki
  • 8.9.1965 Urheilutalo, Lahti
  • 20.8.1971 Ruisrock, Turku

[130]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: The Kinksin diskografia

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davies, Dave: Kink – An Autobiography. Boxtree Limited, 1996. ISBN 07522 1695 3. (UK)
  • Davies, Ray: X-Ray – The Unauthorized Autobiography. Viking/Penguin, 1994. ISBN 0-670-82926-9. (UK)
  • Hasted, Nick: You Really Got Me – The Story of The Kinks. Omnibus Press, 2011. ISBN 978-1849386609.
  • Jovanovic, Rob: God Save The Kinks – A Biography. Omnibus Press, 2014. ISBN 978-1781311646.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davies, Dave: Kink – The outrageous story of my wild years as the founder and lead guitarist of The Kinks. Hyperion, 1996. ISBN 0-7868-8269-7.
  • Nyman, Jake: Rocktieto 2. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  • The Kinks: Picture Book -boksin kirjanen (kirjoittanut Peter Doggett, 2008)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Doggett: s. 4.
  2. a b Doggett: s. 5.
  3. a b c Doggett: s. 6.
  4. a b c Doggett: s. 7.
  5. a b c d e f g Erlewine, Stephen Thomas: The Kinks Biography Allmusic. Viitattu 21.6.2016. (englanniksi)
  6. Doggett: s. 8.
  7. Doggett: s. 9.
  8. Tales of Drunkenness and Cruelty Kindakinks.net. Viitattu 1.7.2016. (englanniksi)
  9. Davies: s. 32.
  10. a b Doggett: s. 10.
  11. Doggett: s. 12.
  12. Doggett: s. 11.
  13. Doggett: s. 11–12.
  14. a b c d e f g ChartArchive - The Kinks ChartArchive.org. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  15. a b c Doggett: s. 14.
  16. ChartArchive - The Kinks - All Day And All Of The Night ChartArchive.org. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  17. a b c d e f g h i j The Kinks Awards Allmusic.com. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  18. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 6.10.2010. (englanniksi)
  19. Doggett: s. 13.
  20. a b c Doggett: s. 15.
  21. ChartArchive - The Kinks - Kinda Kinks ChartArchive. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  22. Kinda Kinks kindakinks.net. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  23. ChartArchive - The Kinks - Everybody's Gonna Be Happy ChartArchive. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  24. a b Doggett: s. 17.
  25. Doggett: s. 16.
  26. a b Doggett: s. 18.
  27. a b Edwards, Adam: The Kinks: The most underrated Rock 'n' Roll band of all time 25.5.2013. Express.co.uk. Viitattu 5.7.2016. (englanniksi)
  28. Doggett: s. 19.
  29. Doggett: s. 19–20.
  30. Doggett: s. 20.
  31. Nyman 2009: s. 238.
  32. a b Nyman 2009: s. 238–239.
  33. a b Doggett: s. 21.
  34. Nyman 1995: s. 41–42.
  35. Nyman 2009: s. 240.
  36. Nyman 2009: s. 237–238.
  37. a b c Nyman 1979: 142.
  38. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  39. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  40. Nyman 2009: s. 241.
  41. a b c Doggett: s. 27.
  42. a b Doggett: s. 24.
  43. a b Doggett: s. 28.
  44. Live at Kelvin Hall - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  45. Live at Kelvin Hall - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  46. Doggett: s. 27–28.
  47. a b c Nyman 1979: s. 143.
  48. Doggett: s. 29.
  49. a b c Doggett: s. 30.
  50. Nyman 1995: s. 41.
  51. a b The Kinks: The Kinks Are the Village Green Preservation Society -albumin CD-version kansilehtinen.
  52. a b Doggett: s. 31.
  53. The Kinks: Arthur-albumin CD-version kansilehtinen.
  54. Doggett: s. 31–32.
  55. a b c Doggett: s. 32.
  56. Nyman 2009: s. 256.
  57. The Kinks: The Singles Collection -albumin kansilehtinen.
  58. Doggett: s. 33.
  59. a b c d Doggett: s. 34.
  60. The Kinks: Percy-albumin CD-version kansilehtinen.
  61. a b c d Doggett: s. 35.
  62. a b c d Doggett: s. 36.
  63. Nyman 1979: s. 144.
  64. a b c d Doggett: s. 38.
  65. Nyman 1979: s. 144.
  66. Everybody's in Show-Biz - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  67. a b McKaie, Andy: Kinks Alive! - The Kinks, Preservation Act 2 kindakinks.net. Viitattu 11.12.2010. (englanniksi)
  68. Nyman 1979: s. 144.
  69. a b c d e f Doggett: s. 41.
  70. Doggett: s. 36–37.
  71. Doggett: s. 37.
  72. a b Doggett: s. 42.
  73. The Kinks: Preservation Act 1 -albumin kansilehtinen.
  74. The Kinks: Preservation Act 2 -albumin kansilehtinen.
  75. Doggett: s. 37–38.
  76. a b c Doggett: s. 44.
  77. The Kinks Present a Soap Opera - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  78. The Kinks: Schoolboys in Disgrace -albumin kansilehti.
  79. a b c Doggett: s. 45.
  80. The Kinks Present Schoolboys in Disgrace - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  81. a b Doggett: s. 39.
  82. Doggett: s. 45–46.
  83. a b Doggett: s. 46.
  84. Sleepwalker kindakinks.net. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  85. Doggett: s. 46–47.
  86. The Kinks: Misfits-albumin CD-version kansilehtinen
  87. Misfits - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  88. a b c d Doggett: s. 47.
  89. The Kinks Artistfacts Artistfacts.com. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  90. Low Budget kindakinks.net. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  91. Low Budget - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  92. a b c d e f The Band The Kinks Official Website. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  93. a b Doggett: s. 48.
  94. One for the Road - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  95. Erlewine, Stephen Thomas: Give The People What They Want - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  96. a b Doggett: s. 43.
  97. Erlewine, Stephen Thomas: State of Confusion - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  98. State of Confusion - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  99. Word of Mouth -albumin CD-version kansilehtinen
  100. Word of Mouth - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  101. a b Doggett: s. 50.
  102. Erlewine, Stephen Thomas: Think Visual - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  103. a b c d e f g Doggett: s. 52.
  104. a b Doggett: s. 49.
  105. Lost And Found (1986-89) KindaKinks.net. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
  106. a b Doggett: s. 51.
  107. a b Doggett: s. 53.
  108. a b c Doggett: s. 54.
  109. Doggett: s. 54–55.
  110. The Kinks saattaa tehdä comebackin hs.fi. Viitattu 10.11.2009.
  111. Ray Davies Album Discography Allmusic. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  112. Dave Davies Album Discography Allmusic. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  113. The Band Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  114. Kast Off Kast Offs Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  115. Kast Off Guests Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  116. DeRiso, Nick: Dave and Ray Davies Perform Together For First Time in Nearly 20 Years 19.12.2015. Ultimateclassicrock. Viitattu 4.7.2016. (englanniksi)
  117. Brittibändin alkuperäinen basisti menehtyi Voice.fi. Viitattu 20.6.2016.
  118. a b Buck, Peter: The Kinks - 100 Greatest Artists Rolling Stone. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  119. Nyman 2009: s. 236.
  120. Davies: s. 269.
  121. Rogan, Johnny: Ray Davies on punch-ups, pills and how The Kinks nearly killed him 21.2.2015. Daily-Mail. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  122. a b Quotes The Kinks Official Website. Viitattu 22.6.2016. (englanniksi)
  123. a b The Kinks Bio MTV. Viitattu 2.7.2016. (englanniksi)
  124. The Kinks - Blender Blender. Viitattu 5.7.2016. (englanniksi)
  125. Vinnicombe, Chris: Video: Queen's Brian May picks his favourite riffs 24.11.2009. Music Radar. Viitattu 23.6.2016. (englanniksi)
  126. Saippuaooppera Kindakinks.net. Viitattu 30.6.2016. (englanniksi)
  127. Certified Awards (hakusanalla Kinks) British Phonographic Industry. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  128. RIAA – Kinks Recording Industry Association of America. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  129. The Kinks Last.fm. Viitattu 10.12.2016. (englanniksi)
  130. Huhtamäki, Mikael: Live in Finland – kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979, s. 144. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-9593-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]