The Kinks

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

The Kinks

The Kinks logo.png
The Kinks vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
The Kinks vuonna 1965. Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies, Mick Avory.
Tiedot
Toiminnassa 1961–1996
Tyylilaji rock
pop rock
rhythm and blues
rock and roll
hard rock
stadionrock
beatmusiikki
Kotipaikka Flag of the United Kingdom.svg Lontoo, Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Kts. Jäsenet

Levy-yhtiö

Pye Records, 1964–1971
RCA Records, 1971–1976
Arista Records, 1976–1984
MCA Records, 1986–1990
Columbia Records, 1991–1994
Guardian Records, 1996

Kotisivut

The Kinks oli brittiläinen rockyhtye, jonka veljekset Ray ja Dave Davies perustivat Lontoossa 1960-luvun alussa. The Kinksin tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa ”You Really Got Me”, ”All Day and All of the Night”, ”Sunny Afternoon”, ”Waterloo Sunset” ja ”Lola”. Yhtye on vaikuttanut voimakkaasti rockin kehitykseen. The Kinksin musiikillisena keulahahmona toimi Ray Davies, jonka käsialaa valtaosa yhtyeen kappaleista oli. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1996.

The Kinksiä pidetään eräänä historian merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista brittiyhtyeistä. Pitkän uransa aikana se saavutti kotimaassaan yhteensä 24 top 100 -singleä, joista kolme listaykkösiä.[1] Yhdysvaltain Billboard-listalla se sai 23 top 100 -singleä sekä 33 top 200 -albumia.[2] Rock and Roll Hall of Fameen The Kinks hyväksyttiin vuonna 1990.[3]

Yhtye esitti historiansa aikana monenlaista musiikkia. Se aloitti uransa rhythm and blues- ja blues-yhtyeenä, kunnes siirtyi 1960-luvun puolivälissä monimuotoisempaan ilmaisuun. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa Kinks saavutti Yhdysvalloissa suosiota hard rock- ja stadionrock-tyylien edustajana. Ray Davies käsitteli sanoituksissaan usein brittiläistä yhteiskuntaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Kinksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray ja Dave Daviesin lapsuuden- ja nuoruudenkoti Lontoon Muswell Hillissä.

The Kinksin perustajajäsenet, veljekset Raymond Douglas ”Ray” Davies (s. 1944) ja David Russell Gordon ”Dave” Davies (s. 1947) syntyivät ja elivät nuoruutensa Lontoon Muswell Hillin kaupunginosassa. Elämä työväenluokkaisessa, kahdeksanlapsisessa perheessä oli niukkaa, mutta musiikki näytteli tärkeää osaa. Perheen isä soitti pianoa, jonka alkeita Ray opetteli siskonsa avustamana, kunnes Rayn lanko tutustutti hänet intensiivisemmin kitaraan.[4] Ensimmäiset omat kitaransa pojat saivat vuonna 1959, jolloin Ray oli 15- ja Dave 12-vuotias. Vuotta myöhemmin he esiintyivät yhdessä paikallisessa pubissa The Kelly Brothers -nimellä.[5]

Yhtye laajeni 1961 nelihenkiseksi, kun veljesten kanssa samaa koulua käynyt basisti Pete Quaife ja tämän ystävä, rumpali John Smart liittyivät joukkoon. Vuoden lopulla The Ray Davies Quartet -nimiseksi ristitty ryhmä esiintyi koulussa ja soitti instrumentaaleja ja laulettua rock and rollia.[5] Syyskuussa 1962 sekä Ray Davies että Quaife alkoivat käydä taidelukiota, josta Quaife tosin pian erosi päästäkseen töihin muotilehteen. Muutamaa kuukautta aiemmin myös Dave Davies oli lopettanut koulunkäynnin. Ray Davies puolestaan innostui amerikkalaisesta rhythm and blues -musiikista, jonka suuntaan hän alkoi yhtyeen musiikkia viedä. Eräänä tyylillisenä esikuvana toimi aloitteleva R&B-yhtye The Rolling Stones, joka soitteli lontoolaisilla klubeilla. The Ray Davies Quartetin nimi haluttiin muuttaa persoonallisemmaksi, joten nimeksi vaihdettiin The Ramrods. John Smart jätti pian yhtyeen, ja hänen tilallaan soitti useampikin muusikko. Pian Ray Davies päätti suunnata kaiken tarmonsa ja lahjakkuutensa omaan yhtyeeseensä, opiskellen samalla Croydonin taidekoulussa.[6]

Sillä välin kun yhtye vahvisti asemaansa rajuna rhythm and blues -ryhmänä, Britannian musiikillinen ilmapiiri muuttui täysin. Liverpoolilainen The Beatles nousi hysteeriseen suosioon melodisella pop-musiikillaan, ja syksyyn 1963 mennessä Beatles oli musiikkipiirien ehdoton valtias, jonka menestys pyyhkäisi aiemmat tähdet unohduksiin.[6] Vaikka Ray Davies pitikin enemmän R&B-musiikista kuin beatmusiikista, Beatles vaikutti merkittävästi yhtyeen musiikkiin. Beatlesin esimerkkiä mukaillen yhtyeet ryhtyivät kirjoittamaan itse oman materiaalinsa, eikä aiemmin pelkkiä lainakappaleita esittänyt The Ramrods ollut poikkeus. Ilman minkäänlaista opettelua tai neuvoja Ray Davies päätti suunnata luovuutensa laulujen sanoituksiin.[7]

Syyskuussa yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Boll-Weevils.[6] Saman kuukauden 19. päivänä yhtye pääsi tekemään demolevytyksen Lontoon Denmark Streetillä sijaitsevassa Regent Sound -studiossa. Levytetyt kappaleet olivat cover-versio yhdysvaltalaisen The Coasters -yhtyeen kappaleesta ”I’m a Hog for You Baby” ja Ray Daviesin kirjoittama ”I Believed You”. Yhtyeen löytäneet Robert Wace ja Grenville Collins kiertelivät levy-yhtiöissä, mutta eivät löytäneet Boll-Weevilsistä kiinnostuneita.[7][8] Marraskuussa yhtyeen nimi vaihtui muotoon The Ravens (suom. Korpit).[7] Wace ja Collins ryhtyivät pian tekemään yhteistyötä kokeneen Larry Pagen kanssa ja myivät yhtyeen tammikuun 1964 lopulla Shel Talmylle ja hänen perustamalleen Pye Records -yhtiölle. Myös nimi vaihtui viimeisen kerran ja yhtyeestä tuli The Kinks.[9] Ray Daviesin mukaan ideana oli se, että lyhyt viisikirjaiminen nimi näyttäisi isolta esiintymislistassa, vaikka se olisi asetettu alimmaiseksi.[10] Dave Davies on kertonut nimen valitsemisesta oman versionsa. Hänen mukaansa sen keksi yhtyeen ensimmäinen varsinainen promoottori, Arthur Howes, jonka mielestä nimeksi tulisi vaihtaa The Kinks, koska yhtye pukeutui nahkatakkeihin ja -viittoihin, joita tämä kuvasi englanninkielisellä adjektiivilla kinky. Hän myös piti The Kinks -nimeä provokatiivisena, sillä epätavalliseen seksiin viittaava termi kinky sex oli alkanut saada palstatilaa lehdissä.[11]

Yhtye löysi itselleen vakituisen rumpalin, kun Mick Avory liittyi ryhmään samoihin aikoihin Pyen kanssa allekirjoitetun levytyssopimuksen kanssa. Dave Daviesin mielestä Avory oli paras rumpali, jonka hän oli koskaan nähnyt.[12] Shel Talmyn vaatimuksesta Avoryn ei kuitenkaan annettu soittaa ensimmäisillä Kinks-singleillä.[13]

Levyttämään (1964)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pye Recordsin johtaja Shel Talmy valitsi The Kinksin ensimmäiseksi singleksi cover-version Little Richardin vuoden 1956 hitistä ”Long Tall Sally”. Ray Daviesin mukaan syynä oli yksinkertaisesti se, että The Beatles esitti sitä keikoillaan. Hän on myös kertonut, ettei kappale sopinut hänen äänelleen ja yhtyeen ”Little Richard -ekspertti” Dave Daviesin olisi pitänyt laulaa se. 7. helmikuuta 1964 julkaistu ”Long Tall Sally” käväisi Melody Maker -lehden listan sijalla 42, mutta suurempaa hittiä siitä ei tullut. The Kinks pääsi kuitenkin esiintymään suosittuun Ready, Steady, Go! -tv-ohjelmaan, ja maaliskuussa se aloitti seitsemänviikkoisen Britannian-kiertueen kahden suositun englantilaisyhtyeen, The Dave Clark Fiven ja The Holliesin, kanssa. New Musical Express -lehti kritisoi Kinksin ensimmäisen illan esityksen ”ala-arvoiseksi”.[14]

”Long Tall Sally” -singlen pieni menestys rohkaisi Pye Recordsia tekemään uuden yrityksen, ja huhtikuussa ilmestyi uusi single, ”You Still Want Me”, joka oli Ray Daviesin kirjoittama ylijäämäkappale aikaisemmasta äänityssessiosta. Pye teki julkaisun omin päin kysymättä yhtyeeltä mahdollisista muista omista kappaleista. Tosin, Kinksin kiertueen vuoksi aikaa uusien kappaleiden äänittämiseen ei ollut. Ray Daviesin mukaan yhtyeellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan sen ura oli menossa. ”You Still Want Me” ei menestynyt, mihin vaikutti osittain sen huono markkinointi. Menestymättömyyden takia yhtyeen levytysura uhkasi päättyä.[12]

Nousu suosioon voimasointujen avittamana (1964–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


”You Really Got Me”

The Kinksin kolmas singlejulkaisu ”You Really Got Me” (1964) nosti yhtyeen suursuosioon kahden floppisinglen jälkeen.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Yhtyeen pelastavaksi kappaleeksi nousi läpimurtohitti ”You Really Got Me”, jota on pidetty ensiaskeleena niin heavy metal- kuin punk-musiikillekin. Yhtyeellä oli vaikeuksia löytää kappaleeseen oikeanlaista soundia, kunnes Dave Davies keksi viiltää reiän kitaravahvistimensa kaiuttimen kalvoon. Seurauksena oli voimakkaasti vääristynyt ääni, josta muodostui kitarariffin ohella kappaleen koukku. Tuottaja Shel Talmy kuitenkin vieroksui rajua, voimasointuihin perustuvaa kappaletta ja olisi halunnut yhtyeen tekevän ihailemaansa merseybeat-tyylistä musiikkia. Yhtiö ei aluksi edes suostunut äänittämään kappaletta, mutta lopulta se levytettiin heinäkuussa 1964. Singlenä ”You Really Got Me” ilmestyi elokuussa, jolloin kappale nousi brittilistan kärkeen ja pääsi myös Yhdysvalloissa top 10:een.[15]

Lokakuun alussa 1964 ilmestyi esikoisalbumi Kinks, joka saavutti Britanniassa listan kolmannen sijan.[1] Materiaali edusti enimmäkseen rhythm and bluesia ja rock and rollia, ja mukana oli myös ”You Really Got Me”. Saman kuukauden 23. päivänä julkaistiin uusi single ”All Day and All of the Night”, joka oli tyyliltään hyvin samantyyppinen kuin ”You Really Got Me” ja sisälsi Dave Daviesin aggressiivisen kitarasoolon.[16] Kappale nousi Britanniassa toiseksi.[17] Yhdysvalloissa single ylsi Billboard-listalla sijalle 7.[2] Lokakuu 1964 oli Kinksille julkaisujen saralla kiireistä aikaa, sillä kuun lopulla ilmestyi vielä esikois-EP Kinksize Session, joka nousi Britannian EP-listan kärkeen.[18]

Marraskuussa 1964 alkoi jälleen pitkä kiertue Gerry & The Pacemakersin ja Marianne Faithfullin kanssa.[16] Samassa kuussa New Musical Expressin mielipidemittauksessa The Kinks valittiin The Rolling Stonesin jälkeen toiseksi Vuoden tulokasyhtye -äänestyksessä. Tulos suututti Ray Daviesin, sillä Rolling Stones voitti kyseisen palkinnon jo toisen kerran peräkkäin.[19]

Daviesin mielestä yhtyeen tuli muuttua tyylillisesti, ja single ”Tired of Waiting for You” oli kahteen edeltäjäänsä verrattuna hyvin rauhallinen kappale. Siitä muodostui yhtyeen toinen ykköshitti Britanniassa vuoden 1965 alussa, ja myös Yhdysvalloissa se murtautui jälleen kymmenen myydyimmän singlen joukkoon. Pian alkoivat myös uuden studioalbumin äänitykset. Yhtye oli ollut Australian-kiertueella ja esiintynyt myös Hongkongissa ja Singaporessa, minkä jälkeen se jatkoi promootiovierailulle Yhdysvaltoihin. Aikaeron rasittamana yhtye passitettiin Lontoossa luvattujen lepopäivien sijaan kolmeksi vuorokaudeksi uuden albumin työstöön. Tahti oli kova, mistä osoituksena Pye Records julkaisi uuden Kinda Kinks -levyn vain kaksi viikkoa sen valmistumisen jälkeen, 5. maaliskuuta.[20] Albumi sijoittui Britanniassa esikoislevyn tavoin sijalle 3.[21] Mukana oli tuore hittisingle ”Tired of Waiting for You”.[22]

The Kinks Tukholmassa paikallisen asukkaan kanssa syyskuussa 1965.

19. maaliskuuta ilmestyi uusi single. Ray Davies kirjoitti kappaleen ”Ev’rybody’s Gonna Be Happy” ennemminkin kokeiluna kuin hittiyrityksenä, ja siitä muodostui pienimuotoinen floppi sen jäädessä Britanniassa sijalle 17.[16][23] Ensimmäistä kertaa Kinks-singlellä soittaneelle rumpali Mick Avorylle kappale oli tulikaste, sillä sen rytmi oli keskivertoa monimutkaisempi.[20] Kappaleen heikohko menestys Britanniassa sai yhtyeen Yhdysvaltain-jakelijan Reprise Recordsin laittamaan singlen A-puolelle kappaleen ”Who’ll Be the Next in Line”. Se nousi Yhdysvalloissa sijalle 34.[2]

Huhtikuussa yhtye esiintyi Skandinaviassa, ja Kööpenhaminan-konsertti keskeytettiin mellakan vuoksi. Myöhemmin hotellilla tuli lisää ongelmia. Humalassa hotellin baarin peilin rikkonut ja vahtimestarin päälle käynyt Dave Davies vietti kaksi päivää paikallisessa putkassa. Yhtye lensi suoraan Lontooseen, missä se esiintyi New Musical Expressin äänestysten voittajien tilaisuudessa The Beatlesin jälkeen. Ray Davies oli edelleen närkästynyt NME:lle ja poistui lavalta ennen kuin yhtyeelle ojennettiin joulukuun 1964 tulokasäänestyksessä toiseksi sijoittuneen palkinto.[20] Välittömästi tilaisuuden jälkeen alkoi ”Set Me Free” -singlen työstö. Kappale oli Kinksiltä totuttua popmaisempi ja melodisempi singlevalinta, mitä Dave Davies on kuitenkin pitänyt vain luonnollisena siirtymänä, sillä hänellä ja Ray Daviesillä oli nuoruudessaan tapana kuunnella niin Elvis Presleytä kuin Perry Comoakin.[24] ”Set Me Free” ilmestyi 21. toukokuuta 1965 ja nousi Britanniassa sijalle 5.[25]

Kesällä 1965 The Kinks aloitti ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa, josta odotettiin hittisinglejen valossa suurta menestystä. Ongelmat alkoivat kuitenkin heti ensimmäisellä keikalla New Yorkissa, kun promoottori Sid Bernstein kuulutti yhtyeen lavalle nimellä The Kings. Yhtye ei myöskään saanut sovitun suuruisia keikkapalkkioita. Tilanne aiheutti fiaskon, ja San Franciscossa turhautunut yhtye vain käveli lavalle vilkuttamaan yleisölle ja poistui sitten.[26] Seattlessa poliisi uhkasi pidättää Ray Daviesin, kun tämä oli suudellut vaimoaan lentoaseman kahvilassa. Tapahtumat toivat yhtyeelle kiellon esiintyä Yhdysvalloissa seuraavaan neljään vuoteen. Ray Daviesin sanoin kiertueella meni pieleen kaikki paitsi Mick Avoryn seksielämä.[24] Hän myös harmitteli, että boikotti osui juuri yhtyeen parhaille vuosille. Virallista syytä kiellolle ei koskaan annettu.[27]

Britanniassa asiat sujuivat paremmin. Heinäkuun lopulla 1965 ilmestynyt single ”See My Friends” saavutti sijan 10.[28] Syyskuussa ilmestyi EP Kwyet Kinks, joka sisälsi Yhdysvalloissa top 10:een päässeen kappaleen ”A Well Respected Man”.[29] Loka-marraskuun vaihteessa, The Kink Kontroversy -albumin työstön aikana, julkaistiin seuraava single, ”Till the End of the Day”, joka oli tyyliltään samankaltaisen aggressiivinen kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä hittiä. Kappaleessa kuultiin esimerkiksi Dave Daviesin kitarasoolo, joka oli saanut vaikutteita muun muassa James Burtonilta.[26] ”Till the End of the Day” nousi Britanniassa sijalle kahdeksan ja Yhdysvalloissa sijalle viisikymmentä. Viikkoa myöhemmin, 26. marraskuuta, kauppoihin ilmestyi The Kink Kontroversy -albumi, joka saavutti Britanniassa yhdeksännen tilan.[30]

Sanoitusten merkitys korostuu (1966–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


”Sunny Afternoon”

Yhtyeen kolmas ja viimeinen Britannian listaykkönen ”Sunny Afternoon” (1966) käy esimerkkinä Ray Daviesin uudistuneesta lauluntekotyylistä, jossa korostui melodia ja usein ironinen sanoitus.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Vuoden 1966 alkupuolella julkaistu single ”Dedicated Follower of Fashion” merkitsi uuden The Kinksin historiassa uuden aikakauden alkamista. Ray Davies ryhtyi kirjoittamaan varieteevaikutteisia sanoituksia, jotka usein ottivat kantaa yhteiskunnallisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin ja olivat sävyltään ironisia tai sarkastisia. Myös sävellyksistä tuli melodisempia – aiemmin Kinksin materiaali oli koostunut ensisijaisesti rock and rollista ja rhythm and bluesista. Uutta tyyliä oli tosin edustanut jo edellisvuonna Yhdysvalloissa julkaistu single ”A Well Respected Man”, joka pilkkasi ihmisten konservatiivisuutta.[31] ”Dedicated Follower of Fashion” oli puolestaan ivaa Lontoon Carnaby Streetin muoti-ihmisiä ja koko Svengaavaa Lontoota kohtaan. Ray Davies ei ollut muiden Kinks-jäsenten tavoin juhlijatyyppi, vaan vietti vapaa-aikansa yhä vaatimattomassa paritalossa Muswell Hillissä vaimonsa Rasa Daviesin (os. Didzpetris) ja tyttärensä kanssa.[32] Helmikuun lopussa julkaistu ”Dedicated Follower of Fashion” saavutti Britanniassa singlelistan sijan neljä, ollen yhtyeen suurin hitti saarivaltiossa sitten edellisvuoden ”Tired of Waiting for Youn”.[33]

Pian Ray Davies kuitenkin romahti uupumuksesta, ja maaliskuussa alkanut Euroopan-kiertue hoidettiin Dave Daviesin toimiessa päälaulajana. Myös vierailevaa kitaristia käytettiin. Väsymys vaikutti Daviesin luovuuteen positiivisesti, ja toukokuussa äänitettiin uusi single, jonka molemmat puolet luetaan Kinks-klassikoiksi. A-puolella oli yhdeksi kaikkien aikojen pop-klassikoiksi katsottu ”Sunny Afternoon”, ja B-puolella eksistentialistinen ”I’m Not Like Everybody Else”. ”Sunny Afternoon” sisälsi rivien välistä luettavaa piikittelyä Britannian verotusjärjestelmää kohtaan, vaikka kappaleen sanoituksen saattoikin tulkita vain rennoksi kesäpäivän viettämiseksi. Kesäkuussa ilmestynyt ”Sunny Afternoon” muodostui The Kinksin kolmanneksi ja viimeiseksi ykköshitiksi Britanniassa. Myös marraskuussa julkaistu ”Dead End Street” oli hitti. BBC hyllytti kappaleesta kuvatun promovideon hyvän maun vastaisena, koska yhtyeen jäsenet esittivät siinä hautajaiskulkuetta.[34] Kappaleen sanoitus toi esiin Svengaavan Lontoon kääntöpuolen: työttömyydessä ja talouskriisissä rypevän työväenluokan.[35]

The Kinks tv-esiintymisessä vuonna 1967.

Vuoden 1966 paikkeilla Davies alkoi myös kiinnostua yhä enemmän albumikokonaisuuksista hittisinglejen sijaan.[36] Kyseisen vuoden Face to Face -albumia pidetäänkin väljänä konseptialbumina, jolla on myös havaittavissa Daviesin kehittymistä säveltäjänä ja sanoittajana. Monet levyn kappaleista käsittelevät brittiläistä yhteiskuntaa.[37] Britanniassa Face to Face pääsi sijalle kaksitoista, mutta Yhdysvalloissa levyn menestystä häiritsi Greatest Hits! -kokoelman lähes yhtäaikainen julkaiseminen,[33] eikä levy yltänyt sadan myydyimmän pitkäsoiton joukkoon.[38] Sen sijaan Greatest Hits! pääsi sijalle yhdeksän, mikä on Kinksin paras albumisijoitus Yhdysvalloissa.[2]

Keväällä 1967 ilmestyi hittisingle ”Waterloo Sunset”, jota on pidetty hienoimpana The Kinks -singlenä kautta aikojen. Tällä kahdesta lontoolaisesta rakastavaisesta kertovalla kappaleella Ray Daviesin kerronnallisen lauluntekotyylin on katsottu kehittyneen huippuunsa.[39] Myös albumi Something Else by The Kinks sai osakseen suurta arvostusta, mutta Daviesin kasvava kiinnostus Something Elsen tapaisiin teemallisiin albumeihin aiheutti ongelmia yhtyeen ja levy-yhtiö Pye Recordsin välillä, koska Pye oli kiinnostunut nimenomaan singlehiteistä albumien sijaan. Yhtiö ei tästä syystä panostanut paljoakaan The Kinksin albumien markkinointiin.[36] Heikosta markkinoinnista kertoo myös Something Else by The Kinksin kaupallinen menestys. Vaikka albumille sisältyivät hitit ”Waterloo Sunset” ja ”Death of a Clown”, nousi levy Britanniassa vain sijalle 35.[40] Se jäi samalla viimeiseksi brittilistalle yltäneeksi Kinks-studioalbumiksi.[1]

Yhtyeen soolokitaristi Dave Davies julkaisi vuonna 1967 ensimmäisen soolosinglensä ”Death of a Clown”, joka muodostui hitiksi Britanniassa, missä se nousi listan sijalle 3. Hän harkitsi myös kokonaisen sooloalbumin tekoa sekä Euroopan-kiertuetta, mutta luopui suunnitelmista seuraavien singlejen epäonnistuttua kaupallisesti.[36] Hän myös halusi olla mieluummin yhtyeessä.[41] Dave Daviesin tuolloista soolouraa on muutenkin pidetty kyseenalaisena, sillä hänen singleillään soitti The Kinks, ja kappaleet oli tuotettu – ja joskus kirjoitettukin – yhdessä Ray Daviesin kanssa.[41] Syksyllä The Kinks julkaisi Britanniassa sijan kolme saavuttaneen singlen ”Autumn Almanac”, joka oli saanut innoituksensa Ray Daviesin puutarhurista.[42]

Ensimmäiset konsepti- ja teema-albumit (1968–1972)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1968 alkoi The Kinksin ensimmäisen konserttitaltioinnin julkaisulla. Tammikuun 12. päivänä ilmestynyt Live at Kelvin Hall oli äänitetty edellisvuonna Glasgow’ssa Skotlannissa.[40][43] Albumi ei muodostunut myyntimenetykseksi: Britanniassa levy ei saavuttanut listasijoitusta,[1] ja Amerikan-painos The Live Kinks selviytyi Yhdysvalloissa sijalle 162.[44] Myös huhtikuun alussa julkaistu single ”Wonderboy” oli floppi, vaikka saikin hyviä arvioita lehdistössä.[45] Sen sijaan keskikesällä kauppoihin ilmestynyt ”Days” saavutti suosiota pääsemällä Britanniassa sijalle 11. Yhdysvalloissa se oli toinen single putkeen, joka ei saavuttanut sijoitusta.[42]

Vuonna 1968 ilmestynyt kehuttu LP-levy The Kinks Are the Village Green Preservation Society kuvasi nostalgiseen sävyyn brittiläistä maaseutua.[46] Myös tämän levyn julkaisun kanssa oli ongelmia, sillä Ray Davies peruutti albumin markkinoilletuonnin viime hetkellä, poisti albumilta kappaleet ”Days” ja ”Mr. Songbird”, ja lisäsi tilalle viisi uutta kappaletta. Alkuperäinen 12-kappaletta sisältänyt versio ehdittiin kuitenkin julkaista Norjassa ja Ruotsissa.[47] 15 kappaleen brittiversio ilmestyi lopulta 22. marraskuuta 1968.[48] Erinomaisista arvosteluista huolimatta Village Green ei menestynyt kaupallisesti,[49] sillä albumin teemat olivat pahasti ristiriidassa San Franciscon ja hippiliikkeen aikakaudella.[50] Nykyisin levy on kuitenkin arvostettu,[40] ja sen katsotaan sisältävän Ray Daviesin uran henkilökohtaisimpia sanoituksia.[50]

Basisti Pete Quaife jätti The Kinksin virallisesti 3. huhtikuuta 1969. Hänet korvasi John Dalton, joka oli tuurannut Quaifea jo vuonna 1966 tämän loukkaannuttua auto-onnettomuudessa.[51] Ensimmäinen Daltonin kanssa tehty levytys oli single ”Plastic Man”, joka ylsi Britanniassa top 30:n tuntumaan.[48]

Yhtye kuvattuna vuonna 1969 juuri ennen Arthur-rockoopperan julkaisua. Dave Davies, Ray Davies, John Dalton ja Mick Avory.

Vuoden 1969 merkittävin julkaisu oli rockooppera Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire), joka oli kertomus Australiaan muuttaneesta elämäänsä tyytymättömästä varusmiehestä.[48] Albumin oli alun perin tarkoitus olla soundtrack samannimiseen tv-ohjelmaan/elokuvaan, mutta Granada TV -yhtiö peruutti lopulta hankkeen.[52] Arthur oli kuitenkin yleisesti arvostelumenestys ja sitä verrattiin The Who -yhtyeen samana vuonna julkaisemaan Tommy-rockoopperaan. Arthur myös jäi paljolti levy-yhtiön vaatimattomasta markkinoinnista johtuen pahasti Tommyn varjoon,[46] mikä heijastui myös levymyynnissä: sijoitus Yhdysvalloissa oli 105.[51] Levyltä järjestyksessään kolmantena julkaistu single ”Victoria” saavutti brittilistalla sijan 33 – muut singlet, ”Drivin'” ja ”Shangri-La” eivät nousseet listalle. Viimeksi mainittua on kuitenkin pidetty yhtenä hienoimmista Kinks-kappaleista.[53] Välittömästi Arthurin julkaisun jälkeen käynnistyi yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltain-kiertue neljään vuoteen.[54]

1970-luvun alkaessa The Kinks oli oudossa tilanteessa. Yhtye nähtiin sen kotimaassa edelleen 1960-luvun puolivälin singlehittiyhtyeenä, eivätkä sen viimeisimmät albumit olleet saavuttaneet siellä menestystä, vaikka niiden laatua pidettiin korkeana. Vuosien 1969–1970 vaihteessa liikkuikin huhuja jopa yhtyeen hajoamisesta.[54]

Vuonna 1970 ilmestyi Kinksin suuri kansainvälinen hittisingle ”Lola”, minkä myötä levy-yhtiö Pye Records sai pitkään janoamansa jättihitin – kappale nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa top 10:een. Kappaleen brittihumoristinen tekstitys kertoi transvestiitista,[55] minkä vuoksi kappale joutui soittokieltoon Australiassa. Boikotti uhkasi myös Britanniassa siinä mainitun Coca-Cola-tuotemerkin vuoksi, mutta kappaleen kirjoittaja Ray Davies muutti singleversiossa sanan muotoon ”cherry-cola” (suom. kirsikkakola).[56] ”Lola” esitteli myös The Kinksin uusiutuneen kokoonpanon, sillä kosketinsoittaja John Gosling oli liittynyt yhtyeeseen toukokuussa, hieman ennen singlen julkaisua.[54] Seuraava single ”Apeman” oli ”Lolan” tavoin suuri hitti yltäen kuudenneksi Britanniassa. Molemmat kappaleet sisältyivät marraskuussa julkaistulle Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One -konseptialbumille.[57] Kyseinen albumi julkaistiin aikana, jolloin The Kinks oli jo lähtemässä Pye Recordsilta. Albumi sisältää Ray Daviesin turhautuneita tunteita omasta asemastaan äänilevyteollisuudessa ja pelkästään rahaa ajattelevien managerien ja myyntimiesten maailmassa.[46] Levy menestyi Yhdysvalloissa edellisiä albumeja paremmin, sillä se ylsi sijalle 35.[58]

The Kinks 1970-luvun alussa. Vasemmalta John Gosling, Dave Davies, Mick Avory, John Dalton ja Ray Davies.

Vuoden 1971 maaliskuussa ilmestyi yhtyeen viimeinen Pye Recordsille tehty albumi, Percy, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan, jossa näyttelivät muun muassa Elke Sommer ja Britt Ekland.[59] Albumi ilmestyi ainoastaan Britanniassa, koska The Kinksin Yhdysvaltain levy-yhtiö Reprise Records kieltäytyi julkaisemasta sitä.[58] Niin soundtrack kuin itse elokuvakin saivat heikon vastaanoton.[60]

Elokuussa 1971 yhtye solmi viisivuotisen, kuusi albumia kattavan levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Ensimmäinen yhtiön julkaisema albumi, Muswell Hillbillies, ilmestyi marraskuun 1971 lopulla.[58] Musiikillisesti Kinks palasi sillä 1960-luvun lopun tyyliinsä, ja mukana oli varietee- ja country-vaikutteita.[61] Ray Davies päätti tehdä albumista juuri sellaisen kuin itse halusi, eikä sellaista mitä muut olisivat toivoneet. Davies onkin sanonut albumin olleen kaupallisessa mielessä typerä ratkaisu ”Lola”-hittisinglen jälkeen. Tämä oli kuitenkin tarkoitus, eikä Davies halunnut tehdä albumille edes potentiaalista hittikappaletta, koska oli väsynyt sellaisten vaatimiseen Pye Recordsin aikana.[62] Albumin teemana toimivat arkiset asiat, kuten alkoholi, laihduttaminen ja rahan perässä juokseminen.[63] Levyllä on muun muassa antimodernistinen kappale ”20th Century Man”, jota on pidetty Ray Daviesin ”tunnuslauluna”.[62] Äänimaailmaan toi puolestaan uudistusta levyllä soittanut puhallinsektio The Mike Cotton Sound. Muswell Hillbillies menestyi heikosti ja pääsi Yhdysvalloissa sijalle 100.[58]

Yhtyeen konserttien luonne alkoi muuttua teatraalisempaan suuntaan. Ray Davies kertoi yleisölle spontaanisti keksittyjä tarinoitaan, joiden syntyyn vaikutti vahvasti alkoholin käyttö. Eräässä konsertissa New Yorkissa hän oli poikkeuksellisen huonossa kunnossa ja kaatui päin Dave Daviesin vahvistimia. Rayn mukaan näihin aikoihin ihmiset vaikuttivat tulevan katsomaan mitä konserteissa tapahtui, sen sijaan että olisivat tulleet sinne musiikin vuoksi.[64]

Elokuussa 1972 ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz – Everybody’s a Star -tupla-albumi käsittelee elämää rocktähden näkökulmasta. Ray Daviesin sanoitukset kertoivat ensisijaisesti kiertue-elämästä; sen hyvistä ja huonoista puolista. Albumin yleisestä aihepiiristä poikkesi elokuva-alan uhreja käsittelevä kappale ”Celluloid Heroes”, jota Melody Maker -lehti kehui jopa kaikkien aikojen parhaaksi rock-singleksi.[65][60] Tästäkin huolimatta single floppasi myyntilukujen jäädessä heikoiksi.[60] Everybody's in Show-Biz pääsi Yhdysvaltain Billboard-listan sijalle 70, menestyen aavistuksen paremmin kuin edellinen pitkäsoitto Muswell Hillbillies.[66] Albumin alkuperäinen kakkosvinyyli koostui kokonaan New Yorkin Carnegie Hallissa maaliskuussa 1972 äänitetystä livemateriaalista.[60] Ennen itse albumia, toukokuussa, julkaistu single ”Supersonic Rocket Ship” saavutti Britanniassa listan sijan 16, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi listahitiksi saarivaltiossa seuraavan yhdeksän vuoden ajaksi.[1]

Musikaalia ja rock-oopperaa (1973–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies pukeutuneena Preservation-konseptialbumien päähahmoksi Mr. Flashiksi, joka kuvataan kyseisillä levyillä kapitalistisena vapaaherrana.[67]

Ray Daviesin vaimo Rasa jätti Rayn kesäkuussa 1973, minkä jälkeen laulaja vaipui masennukseen. Kesällä Lontoon White Cityssä järjestetyn suuren festivaalikonsertin päätteeksi Davies ilmoitti yleisölle jäävänsä eläkkeelle musiikkibisneksestä. Samana iltana hänet kiidätettiin sairaalaan yliannostuksen vuoksi, jonka hän on myöhemmin myöntänyt itsemurhayritykseksi. Kuitenkin jo seuraavana päivänä Ray Davies palasi yhtyeeseen sillä ehdolla, että yhtyeen asiat olisivat jatkossa sen omissa käsissä. Davies on myöhemmin väittänyt, että tapahtumat olivat kaikesta huolimatta The Kinksin uusi alku.[27][62]

Vuoden 1973 tammikuussa The Kinks oli ryhtynyt esittämään musikaaliversiota vuoden 1968 albumista The Kinks Are the Village Green Preservation Society. Kyseisen albumin aiheet – perinteiden vaaliminen, maaseudun ihannointi ja kapitalismin syyttäminen luonnon ja vanhan kulttuurin tuhoamisesta – jatkuivat marraskuussa 1973 ilmestyneellä konseptialbumilla Preservation Act 1.[62][68] Nämä aiheet kumpusivat myös Ray Daviesin omista peloista yhteiskunnallisiin muutoksiin liittyen.[69] Levyn päähahmo on kapitalistinen vapaaherra Mr. Flash, joka juonii ottavansa vallan hallituksessa ja tuhoavansa sitten kyliä liikevoittoa saavuttaakseen.[67] Albumi myi heikosti sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa, ja samoin kävi singleille ”Sitting in the Midday Sun” ja ”Sweet Lady Genevieve”.[70]

Heti Preservation Act 1:n julkaisun jälkeen The Kinks aloitti sen jatko-osan, Preservation Act 2:n, demojen äänittämisen. Kyseinen kaksi vinyyliä sisältävä albumi ilmestyi Yhdysvalloissa 8. toukokuuta 1974, mutta Britanniassa vasta heinäkuun lopulla, koska se haluttiin julkaista samaan aikaan BBC:n radiossa lähettämän Kinks-konsertin kanssa.[71][72] Preservation Act 2 raahautui Billboard-listan sijalle 114, kun Preservation Act 1:n sijoitus oli ollut 177.[2] Lisäksi molemmat levyt saivat osakseen ankaraa kritiikkiä.[61] Preservation-albumit olivat samalla historian suurimmat rockmusikaalit, ja yhtyeen historiassa uutta olivat useat naispuoliset taustalaulajat. Myös puhaltimia käytettiin edelleen.[73][74]

Kun Presevation Act 2 oli julkaistu, Granada TV otti Ray Daviesiin yhteyttä ehdottaen tälle oman musikaalisen draaman tekemistä. Davies kirjoitti kyseisen Starmaker-näytelmän käsikirjoituksen kolmessa viikossa, ja kuvaukset alkoivat Manchesterissa heinäkuussa 1974, ja televisiossa se lähetettiin saman vuoden syyskuussa. Davies itse näytteli tarinan päähenkilöä, valovoimaista rocktähteä, joka vaihtaa osia alter-egonsa, kirjanpitäjänä työskentelevän Normanin kanssa saadakseen sisältöä lauluilleen arkipäiväisistä asioista.[72][75] The Kinks puolestaan toimi näytelmän säestäjänä. Kuvausten jälkeen Kinks ryhtyi äänittämään näytelmän albumiversiota, Soap Operaa, jolle Davies teki näytelmän kappaleiden lisäksi myös uusia kappaleita, kuten ”Holiday Romance”,[76] joka julkaistiin singlenä lokakuussa.[64] Vuoden lopulla yhtye aloitti Yhdysvaltain-kiertueen, jossa se esitti Preservation-konseptialbumien tapahtumia – näytellen tarinan roolihahmoja itse. Nämä konsertit venyivät rumpali Mick Avoryn mukaan jopa kolmetuntisiksi. Yhtye ei myöskään päässyt päässyt soittamaan suurille esiintymispaikoille, koska Preservation oli suunniteltu esitettäväksi teattereissa.[76]

Soap Opera -konseptialbumi ilmestyi lopulta Yhdysvalloissa 25. huhtikuuta 1975 ja Britanniassa kolme viikkoa myöhemmin.[64] Menestys oli parempaa kuin aikoihin, sillä listasijoitus Yhdysvalloissa oli 51.[77] Britanniassa se jäi edellisten levyjen tapaan vähälle huomiolle, eivätkä esimerkiksi arvostetut Melody Maker- ja New Musical Express -musiikkilehdet edes arvostelleet sitä.[64]

Vielä vuoden 1975 puolella ilmestyi kouluteemainen albumi Schoolboys in Disgrace, johon Ray Davies oli saanut vaikutteita omista nuoruusmuistoistaan. Tämän konseptilevyn tarina kertoo koulupojasta, jonka katkerat kokemukset muovaavat hänestä Preservation-albumien pahamaineisen päähahmon Mr. Flashin.[78] Albumi oli yhtyeen edellisiä pitkäsoittoja selkeästi rock-voittoisampi.[79] Levy menestyi Yhdysvalloissa Soap Operaakin paremmin, sillä sijoitus Billboardin listalla oli 45.[80] Davies oli kuitenkin alkanut pohtia, että hänen tulisi muuttaa lauluntekotyyliään sekä itsensä että yleisön vuoksi.[79] Niinpä tämä levy, jolla oli muun muassa klassikko ”The Hard Way”,[81] jäi The Kinksin viimeiseksi konsepti- tai teema-albumiksi, ja samalla viimeiseksi RCA Recordsin julkaisemaksi Kinks-studioalbumiksi. Vielä vuonna 1976 yhtiö julkaisi Kinksin RCA-vuosilta 1971–1975 koostetun kokoelman The Kinks’ Greatest – Celluloid Heroes.[79]

Paluu yksinkertaisempaan ilmaisuun (1976–1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies ja taustalaulajat Torontossa 1977.

Kesäkuussa 1976 yhtye siirtyi Clive Davisin johtamalle Arista Recordsille ja samalla Ray Davies luopui teemallisten konseptialbumien työstämisestä. Ensimmäinen Aristan julkaisema albumi, Sleepwalker, ilmestyi kauppoihin helmikuussa 1977. Levy oli pitkästä aikaa vain yksinkertainen kokoelma lauluja, ja puhaltimista ja taustalaulajistakin oli luovuttu.[82] Tyylillisesti albumi vei yhtyettä kohti hard rockia.[61] Suosio Yhdysvalloissa oli edelleen nosteessa, sillä Sleepwalker pääsi Billboard-listalla sijalle 21, mikä oli korkein sijoitus sitten vuoden 1966 Greatest Hits!-kokoelman. Lisäksi levyltä singlenä irrotettu nimikappale oli yhtyeen ensimmäinen top 50 -single Yhdysvalloissa vuoden 1970 jälkeen.[81] Basisti John Dalton oli jättänyt Kinksin keikkailuun kyllästyneenä edellisvuoden lokakuussa, joten hänet korvasi Andy Pyle.[83] Dalton kuitenkin ehti soittaa levyn bassoraidat kappaletta ”Mr. Big Man” lukuun ottamatta.[84] Marraskuun lopulla ilmestyi joulusingle ”Father Christmas”, jonka yhtye esitti encorena jouluaattona Lontoon Rainbow-teatterissa järjestetyssä konsertissa. BBC lähetti konsertin suorana lähetyksenä televisiossa.[85]

Tammikuussa 1978 The Kinks kävi lähellä hajoamista, kun sekä kosketinsoittaja John Gosling että basisti Andy Pyle jättivät yhtyeen. Tästä kuitenkin päästiin yli ja seuraavalla albumilla Misfits (1978) bassoa soittivat sessiomuusikon ominaisuudessa Ron Lawrence ja Zaine Griff.[86] Myös Misfits ylsi Yhdysvalloissa top 40:een,[87] ja single ”A Rock 'n' Roll Fantasy” oli top 30 -hitti.[2] Albumi sai kehuja erityisesti Yhdysvalloissa, missä Rolling Stone -lehti sanoi sen olevan ”lähes mestariteos”.[69] Kesällä yhtye kiersi Yhdysvaltoja lämmittelijöinään uuden aallon yhtyeet Blondie ja Tom Petty & The Heartbreakers.[88] Tässä kohtaa vakituiseksi basistiksi oli tullut entinen Argent-jäsen Jim Rodford. Kosketinsoittimia kiertueella soitti Gordon Edwards. Hän pysyi yhtyeessä kuitenkin vain vähän aikaa, eikä osallistunut enää tulevan albumin äänityksiin.[89][90]

Dave Davies 1979.

Koska kosketinsoittaja Gordon Edwards lähti yhtyeestä toukokuussa 1979, soitti Ray Davies Low Budget -albumin kosketinosuudet itse.[69] Kyseisestä heinäkuussa ilmestyneestä hard rock -levystä muodostui yhtyeen menestynein studioalbumi Yhdysvalloissa; se nousi sijalle 11 ja myi kultaa.[69][91][92] Ensisijaisesti amerikkalaiselle yleisölle suunnattu Low Budget oli tyylillisesti viimeisimpiä julkaisuja ”tiukempi” levy, joka heijasteli yhtyeen live-esityksiä.[93] Albumille sisältyi myös diskohitti ”(Wish I Could Fly Like) Superman”, joka pääsi Yhdysvalloissa sijalle 41.[2] Juuri ennen Yhdysvaltain-kiertueen alkua uudeksi kosketinsoittajaksi tuli Ian Gibbons.[69] Kyseiseltä viisitoista kuukautta kestäneeltä kiertueelta koostettiin kesällä 1980 julkaistu kahden vinyylin livealbumi One for the Road, joka pääsi Yhdysvalloissa sijalle 14,[94] ja myi Low Budgetin tavoin kultalevyyn oikeuttavan määrän. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa levy ei saavuttanut listasijoitusta – kuten oli käynyt kaikille studioalbumeille vuoden 1967 jälkeen. ”En ole katkera... mutta olen hämmentynyt”, kuvasi Ray Davies tilannetta Melody Maker -lehdelle.[69]

Vuosi 1980 oli ollut ensimmäinen yhtyeen historiassa, jolloin ei julkaistu uutta studiolevyä.[93] Tauko tällä saralla päättyi 28. elokuuta 1981, kun Give the People What They Want saapui markkinoille. Edellisen studioalbumin Low Budgetin tavoin se edusti yleisöystävällistä, iskevää rockia.[95] Levy toi yhtyeelle jälleen top 20 -albumin Yhdysvalloissa, ja lisäksi singlet ”Destroyer” ja ”Better Things” saavuttivat pientä menestystä pääsemällä Billboardin top 100:een.[2] Jälkimmäinen oli myös Kinksin ensimmäinen listahitti Britanniassa vuoden 1972 jälkeen – se oli korkeimmillaan sijalla 46.[1] Albumin kiertueella Torontossa alkuperäisbasisti Pete Quaife teki pienimuotoisen visiitin yhtyeeseen soittamalla viimeisessä encoressa.[96]

Syksyllä 1982 The Kinksiltä ilmestyi suuri hitti, nostalginen ”Come Dancing”, joka pääsi kymmenen ostetuimman singlen joukkoon niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Kappaleesta kuvattiin myös palkittu musiikkivideo.[96] ”Come Dancing” sisältyi vuoden 1983 toukokuussa julkaistulle albumille State of Confusion, jolta löytyi hard rock -sävyjä.[97] Levy saavutti Yhdysvalloissa sijan 12 jatkaen yhtyeen hyvää menestystä Atlantin toisella puolella.[98] Levyllä oli myös kappale ”Don't Forget to Dance”, joka sekin pääsi Yhdysvalloissa top 30:een.[2]

Suosion hiipuminen ja yhtyeen hajoaminen (1984–1996)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ray Davies Brysselissä 1985.

Vuonna 1984 yhtyettä vaivasivat sisäiset ristiriidat. Kesällä yhtyeen pitkäaikainen rumpali ja alkuperäisjäsen Mick Avory jätti The Kinksin riitaannuttuaan pahasti kitaristi Dave Daviesin kanssa. Avoryn paikan otti aiemmin muun muassa Argent-yhtyeessä soittanut Bob Henrit.[76] Myös Dave ja Ray Daviesin välit olivat viileät.[99] Studioalbumi Word of Mouth, joka jatkoi hard rock -suuntausta, oli yhtyeen viimeisimpiin levyihin verrattuna floppi, eikä noussut Yhdysvalloissa sijaa 57 korkeammalle.[100] Single ”Do It Again” oli pieni hitti pääsemällä Yhdysvaltain top 50:een.[2]

Vuonna 1986 The Kinks siirtyi MCA Records -levy-yhtiölle, mitä Ray Davies on pitänyt suurena virheenä.[101] Jo sopimuksen solmimisen jälkeen hän piti sitä paluuna vanhaan, väsyneeseen musiikkibisnekseen. Britanniassa ja muualla Euroopassa yhtyeen jakelijaksi tuli London Records.[83] Ensimmäinen MCA:n julkaisema albumi Think Visual ilmestyi marraskuussa 1986. Levyllä yhtye suuntasi yhä vahvemmin hard rockiin päin, ja albumi ylsi Yhdysvalloissa sijalle 81.[102] Single ”How Are You” jäi yhtyeen viimeiseksi listahitiksi Britanniassa sen noustua sijalle 86.[1] Albumin singlejen huonon menestyksen vuoksi MCA painosti Ray Daviesia tekemään jatkossa kappaleita, jotka kuulostaisivat samalta kuin vanhat Kinks-hitit.[88] Tämä aiheutti erimielisyyksiä, sillä yhtye halusi tarkoitushakuisen kaupallisuuden sijaan tähdätä omaleimaiseen soundiin.[3]

Vuoden 1988 alussa julkaistiin yhtyeen kolmas livealbumi Live: The Road, joka jäi Billboardin top 100:n ulkopuolelle.[88] Sille sisältyi myös yksi studiokappale, ”The Road”, joka käsitteli nostalgisesti yhtyeen läpikäymiä vuosikymmeniä.[3] Albumia promotoiva Yhdysvaltain-kiertue jouduttiin perumaan Ray Daviesin sairastuttua veritulppaan, minkä lisäksi hänen keuhkoihinsa oli kertynyt nestettä.[88]

UK Jive -albumilla (1989) oli tapahtunut kokoonpanomuutoksia, kun kosketinsoittaja Ian Gibbons erosi kesken äänitysten ja hänet korvasi Mark Haley.[3] Levy jäi Britanniassa vähälle huomiolle, mutta ylsi Yhdysvalloissa sijalle 122. Ray ja Dave Daviesin välejä kiristi se, että Ray pudotti UK Jivelta kaksi Daven kappaletta. Kompromissina ne kuitenkin julkaistiin bonuskappaleina albumin CD- ja C-kasettiversioilla.[103]

Tammikuussa 1990 yhtyeen suurimpien menestysvuosien kokoonpano (Ray Davies, Dave Davies, Pete Quaife ja Mick Avory) kokoontui hetkeksi yhteen New Yorkissa, kun The Kinks nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen. Vain hieman myöhemmin The Kinks palkittiin Ivor Novello Awards -palkinnolla huomattavista ansioista brittiläisen musiikin hyväksi.[3]

Marraskuussa 1990 The Kinks ja MCA Records purkivat yhteistuumin levytyssopimuksensa.[103] MCA julkaisi vielä saman vuoden aikana Lost & Found (1986–89) -nimisen kokoelman materiaalista, jota Kinks oli sille sopimuksen aikana levyttänyt.[61] Kesällä 1991 yhtye solmi uuden sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Ensimmäinen julkaisu oli saman vuoden lokakuussa ilmestynyt single ”Did Ya”. Kappale jäi Yhdysvalloissa vähälle huomiolle ja Britanniassa sen julkaisu peruttiin viime hetkellä.[101]

Uusi Don’t-niminen albumi oli tarkoitus julkaista vuoden 1992 alussa, mutta se ilmestyi lopulta vasta vuotta myöhemmin nimellä Phobia. Se jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.[3] Albumin sijoitus Yhdysvalloissa oli vasta 166. Ray Davies kommentoi, ettei pysty työskentelemään sellaisen levy-yhtiön kanssa, joka viivästyttää albumin julkaisua niin, että se ilmestyy markkinoille eri aikaan sitä promotoivan kiertueen kanssa.[104] Single ”Only a Dream” sai hyvän vastaanoton Ranskassa, missä Ray Davies kuvasi siihen musiikkivideon.[3] Kosketinsoittaja Ian Gibbons palasi The Kinksiin heinäkuussa 1993, juuri ennen Yhdysvaltain-kiertuetta.[104]

Maaliskuun alussa 1994 The Kinksin ja Columbia Recordsin yhteistyö oli virallisesti päättynyt. Samoihin aikoihin Ray Davies sai päätökseen omaelämäkertansa kirjoittamisen, joka ilmestyi syyskuussa nimellä X-Ray. Myös Dave Davies alkoi kirjoittaa elämäkertaa. Britanniassa ilmestyi syksyllä unplugged-tyylinen albumi To the Bone, joka sisälsi uusioversioita enimmäkseen yhtyeen 1960-luvun kappaleista. Levyn julkaisi Konk/Grapevine-yhtiö.[105] Albumin tarkoitus oli luoda riippumaton versio Kinksin musiikista, ja Ray Davies on listannut sen yhtyeen parhaiden julkaisujen joukkoon.[106]

Kesällä 1995 Kinks teki esiintymisiä Japanissa, joita seurasi kolmiviikkoinen Yhdysvaltain-kiertue. Yhtyeen viimeinen esiintyminen Yhdysvalloissa tapahtui 2. syyskuuta Clevelandin Rock and Roll Hall of Famessa. Tammikuussa 1996 Kinks allekirjoitti levytyssopimuksen Guardian Records -yhtiön kanssa.[105] Maaliskuussa yhtye teki viimeiset levytyksensä. Kappaleet ”Animal” ja ”To the Bone” julkaistiin lokakuussa To the Bone -albumin laajenetulla kahden CD-levyn versiolla.[106] The Kinksin viimeinen esiintyminen tapahtui Norwegian Wood Music -festivaalilla Oslossa 15. kesäkuuta 1996.[106]

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dave Davies vuonna 2002.

Vuonna 2003 Ray Davies ja Dave Davies äänittivät muutamia kappaleaihioita Rayn kotistudiolla. Vuonna 2007 mediassa alkoi liikkua huhuja, joiden mukaan yhtye olisi palaamassa. Ray Davies tapasi yhtyeen legendaarisimmasta kokoonpanosta sekä rumpali Mick Avoryn että basisti Pete Quaifen, jotka molemmat olivat halukkaita palaamaan. Kesällä 2008 Ray ja Dave tapasivat keskustellakseen mahdollisesta levyttämisestä.[107]

Vuoden 2008 lopulla Ray Davies ilmoitti yhtyeen mahdollisesta paluusta sekä uudesta albumista ja kiertueesta. Marraskuussa 2009 Davies ilmoitti kirjoittaneensa uusia kappaleita, jotka olisi tarkoitus levyttää The Kinksin kanssa. Nimiltä hän mainitsi entiset Kinks-jäsenet; rumpali Mick Avoryn, basisti Jim Rodfordin ja kosketinsoittaja Ian Gibbonsin. Sen sijaan viisi vuotta aikaisemmin halvauskohtauksen saaneen Dave Daviesin osallistuminen yhtyeen uuteen toimintaan oli epävarmaa.[108]

The Kinksin vuosien 1961–1969 basisti Pete Quaife menehtyi kesäkuussa 2010.[109]

Ray Davies ja Dave Davies ovat Kinksin hajoamisen jälkeen julkaisseet lukuisia sooloalbumeja.[110][111] Entiset Kinks-jäsenet Mick Avory, Jim Rodford, Ian Gibbons, John Dalton ja John Gosling ovat puolestaan keikkailleet The Kast Off Kinks -nimisen kokoonpanon kanssa.[112][113] Ray Davies on toisinaan tehnyt vierailuja yhtyeen keikoilla ja esittänyt Kinks-kappaleita yhdessä sen kanssa.[114] Joulukuussa 2015 Ray ja Dave Davies esiintyivät ensimmäisen kerran yhdessä lähes kahteenkymmeneen vuoteen, kun Ray tulkitsi Lontoossa järjestetyssä Daven soolokonsertissa kappaleen ”You Really Got Me”.[115]

Musiikki ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Kinks aloitti uransa silloisille brittiyhtyeille tyypillisesti rhythm and blues- ja blues-yhtyeenä.[61] Lisäksi Kinks esitti alkuaikoinaan rock and rollia ja beatmusiikkia.[92] Vielä 1960-luvun aikana yhtye otti mukaan vahvoja vaikutteita brittiläisestä varieteesta ja perinteisestä popista, joihin sekoitettiin elementtejä countrysta, folkista ja bluesista.[61] Toisin kuin suuri osa yhtyeistä, Kinks ei siirtynyt tuolloin musiikissaan psykedeelisiin kokeiluihin.[116] Vuonna 1979 yhtye julkaisi hard rock -albumin Low Budget. Se ja 1980-luvun alun albumit Give the People What They Want (1981) ja State of Confusion (1983) tekivät Kinksistä Yhdysvalloissa ison osan stadionrock-suuntausta. Vuosien saatossa yhtye esitti myös akustisia balladeja.[92]

Kun Ray Davies kehittyi lauluntekijänä, hän alkoi 1960-luvun puolivälissä käsitellä kappaleissaan etenevissä määrin brittiläistä yhteiskuntaa. Kuuluisimpia esimerkkejä tällaisista lauluista ovat ”Dedicated Follower of Fashion” (1966), ”Sunny Afternoon” (1966) ja ”Waterloo Sunset” (1967). Samaa asiaa ajoi vuonna 1968 ilmestynyt konseptialbumi The Kinks Are the Village Green Preservation Society, joka oli Daviesin pettynyt kannanotto brittiläisen yhteiskunnan perinteiden katoamisesta modernien virtausten tieltä. Vuonna 1969 julkaistu konseptilevy Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire) jatkoi samoilla linjoilla ja käsitteli englantilaisen perheen kokemuksia sekä muuttoa siirtolaisiksi Australiaan. 1970-luvulla The Kinks julkaisi kaikkiaan neljä konseptialbumia, jotka niin ikään käsittelivät tosielämää.[92]

Soolokitaristi Dave Davies on kuvannut yhtyeen musiikkia seuraavasti:

»Kinks-musiikki on ihmisten musiikkia. Se on yksinkertaista, surullista ja kärkevää musiikkia rakastavaisille – ja erityisesti sellaisille rakastavaisille, jotka ovat eksyneet. Se on musiikkia, joka saa nauramaan, itkemään ja myös ajattelemaan. Se tuo esiin, kuinka kauhean hauraita ihmiset voivat olla. [...] Se on musiikkia toivosta.»
(Dave Davies omaelämäkerrassaan Kink (1996).[117])

The Kinksin kuuluisinta kokoonpanoa (Davies-Davies-Quaife-Avory) on kuvattu 1960-luvun henkisesti epätasapainoisimmaksi yhtyeeksi, eikä konflikteilta aina vältytty. Erityisesti Daviesin veljesten välit olivat usein riitaisat. Basisti Pete Quaife on kuvannut heitä räjähdysherkiksi persooniksi, jotka saattoivat aloittaa tappelun täysin tyhjästä. Toisaalta, veljesten aggressiivisen vuorovaikutuksen on katsottu olleen osa yhtyeen ”draivia”.[118]

Merkitys ja arvostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Kinksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista brittiläisistä yhtyeistä. Se myi miljoonia levyjä ja saavutti lukuisia palkintoja. Kinksin ensimmäisen hitin ”You Really Got Me” (1964) on katsottu vaikuttaneen garage rockin, punkin ja heavy metalin syntyyn.[92] Yhdysvalloissa yhtyeen esimerkki auttoi käynnistämään power pop -tyylilajin aikakauden, jota johtivat Big Starin ja The Knackin kaltaiset yhtyeet.[119] Kriitikko Stephen Thomas Erlewine on sanonut, että vaikka The Kinks ei ollut yhtä innovatiivinen kuin The Beatles, tai yhtä suosittu kuin The Rolling Stones, oli se silti niin sanotun brittiläisen invaasion tärkeimpiä yhtyeitä.[61] Monet yhtyeen singlet sekä albumeista erityisesti Face to Face (1966), Something Else (1967), The Village Green Preservation Society (1968), Arthur (1969), Lola versus Powerman (1970) ja Muswell Hillbillies (1971) ovat tunnustettu eräiksi aikakautensa vaikutusvaltaisimmiksi äänitteiksi.[120] Alkuaikojen levyt Kinda Kinks (1965) ja The Kink Kontroversy (1965) luetaan puolestaan brittiläisen invaasion parhaiden albumien joukkoon.[121] Rolling Stone -musiikkilehti valitsi The Kinksin ”100 Greatest Artist” -listallaan sijalle 65.[116] Queen-yhtyeen Brian Mayn mukaan Ray ja Dave Davies istuttivat siemenet sille, mistä sittemmin kehkeytyi riffipohjaista musiikkia.[122]

Rock and Roll Hall of Fameen The Kinks valittiin vuonna 1990. Samana vuonna yhtye palkittiin Ivor Novello Awards -palkinnolla huomattavista ansioista brittiläisen musiikin hyväksi.[3] Britannian omaan UK Music Hall of Fameen Kinks nimettiin marraskuussa 2005.[120]

Kinks on antanut vaikutteita lukuisille artisteille ja yhtyeille, joihin lukeutuvat The Who, Bruce Springsteen, The Jam, The Pretenders, Tom Petty, XTC ja Elvis Costello. Myös heavy metal -yhtyeet Van Halen, Black Sabbath, Deep Purple ja Metallica ovat joko nimenneet The Kinksin vaikuttajakseen tai tehneet covereita sen kappaleista. Myöhemmin yhtyeen vaikutus oli kuultavissa monissa brittipopyhtyeissä, joihin lukeutuivat Oasis, Blur ja Pulp. Uudella vuosituhannella The Kinksin kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi The Kooks, Wilco, Yo La Tengo ja Spoon.[119] Suomalaismuusikko Moog Konttinen julkaisi vuonna 1994 Saippuaooppera-albumin, joka on suomenkielinen versio Kinks-albumista Soap Opera (1975).[123]

Kaupallinen menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotimaassaan Britanniassa The Kinks saavutti yhteensä 24 top 100 -singleä, joista kolme oli listaykkösiä: ”You Really Got Me” (1964), ”Tired of Waiting for You” (1965) ja ”Sunny Afternoon” (1966). Listan toiselle sijalle ylsivät kappaleet ”All Day and All of the Night” (1964), ”Waterloo Sunset” (1967) ja ”Lola” (1970). Listasijoituksella mitattuna yhtyeen menestyneimmät albumit Britanniassa ovat Kinks (1964) ja Kinda Kinks (1965), jotka molemmat ylsivät kolmanneksi.[1] British Phonographic Industry on myöntänyt yhtyeelle kaksi platinalevyä, kolme kultalevyä sekä neljä hopealevyä. Ne kaikki on saavutettu 1990- ja 2000-luvuilla julkaistuista kokoelma-albumeista.[124]

Yhdysvaltain Billboard-listalla yhtye sai 23 top 100 -singleä sekä 33 top 200 -albumia. Listasijoituksen perusteella yhtyeen suurimmat hitit olivat ”Tired of Waiting for You” (1965) ja ”Come Dancing” (1982), jotka molemmat ylsivät sijalle 6. Menestynein albumi samalla mittapuulla oli Billboardin yhdeksänneksi noussut Greatest Hits! (1966).[2] RIAA myönsi Kinksille kaikkiaan neljä kultalevyä: Greatest Hits! (1966), Low Budget (1979), One for the Road (1980) ja Give the People What They Want (1981).[125]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lista kattaa sen ajan yhtyeen historiasta, jolloin se tunnettiin The Kinks -nimellä, eli vuodesta 1964 eteenpäin.

  • Ray Davies – laulu, rytmikitara, kosketinsoittimet, huuliharppu (1964–1996)
  • Dave Davies – soolokitara, taustalaulu, laulu (1964–1996)
  • Mick Avory – rummut, lyömäsoittimet (1964–1984)
  • Pete Quaife – bassokitara, taustalaulu (1964–1966, 1966–1969)
  • John Dalton – bassokitara, taustalaulu (1966, 1969–1976, 1978)
  • John Gosling – kosketinsoittimet (1970–1978)
  • Andy Pyle – bassokitara (1976–1978)
  • Gordon John Edwards – kosketinsoittimet, taustalaulu (1978)
  • Jim Rodford – bassokitara, taustalaulu (1978–1996)
  • Ian Gibbons – kosketinsoittimet, taustalaulu (1979–1989, 1993–1996)
  • Bob Henrit – rummut, lyömäsoittimet (1984–1996)
  • Mark Haley – kosketinsoittimet, taustalaulu (1989–1993)

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 6.9.1965 Konserttitalo, Turku
  • 7.9.1965 Peacock Linnanmäki, Helsinki
  • 8.9.1965 Urheilutalo, Lahti
  • 20.8.1971 Ruisrock, Turku

[126]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: The Kinksin diskografia

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davies, Dave: Kink – An Autobiography. Boxtree Limited, 1996. ISBN 07522 1695 3. (UK)
  • Davies, Ray: X-Ray – The Unauthorized Autobiography. Viking/Penguin, 1994. ISBN 0-670-82926-9. (UK)
  • Hasted, Nick: You Really Got Me – The Story of The Kinks. Omnibus Press, 2011. ISBN 978-1849386609.
  • Jovanovic, Rob: God Save The Kinks – A Biography. Omnibus Press, 2014. ISBN 978-1781311646.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Davies, Dave: Kink – The outrageous story of my wild years as the founder and lead guitarist of The Kinks. Hyperion, 1996. ISBN 0-7868-8269-7.
  • Nyman, Jake: Rocktieto 2. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  • The Kinks: Picture Book -boksin kirjanen (kirjoittanut Peter Doggett, 2008)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h ChartArchive - The Kinks ChartArchive.org. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k The Kinks Awards Allmusic.com. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Doggett: s. 52.
  4. Doggett: s. 4.
  5. a b Doggett: s. 5.
  6. a b c Doggett: s. 6.
  7. a b c Doggett: s. 7.
  8. Doggett: s. 8.
  9. Doggett: s. 9.
  10. Tales of Drunkenness and Cruelty Kindakinks.net. Viitattu 1.7.2016. (englanniksi)
  11. Davies: s. 32.
  12. a b Doggett: s. 10.
  13. Doggett: s. 12.
  14. Doggett: s. 11.
  15. Doggett: s. 11–12.
  16. a b c Doggett: s. 14.
  17. ChartArchive - The Kinks - All Day And All Of The Night ChartArchive.org. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
  18. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 6.10.2010. (englanniksi)
  19. Doggett: s. 13.
  20. a b c Doggett: s. 15.
  21. ChartArchive - The Kinks - Kinda Kinks ChartArchive. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  22. Kinda Kinks kindakinks.net. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  23. ChartArchive - The Kinks - Everybody's Gonna Be Happy ChartArchive. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  24. a b Doggett: s. 17.
  25. Doggett: s. 16.
  26. a b Doggett: s. 18.
  27. a b Edwards, Adam: The Kinks: The most underrated Rock 'n' Roll band of all time 25.5.2013. Express.co.uk. Viitattu 5.7.2016. (englanniksi)
  28. Doggett: s. 19.
  29. Doggett: s. 19–20.
  30. Doggett: s. 20.
  31. Nyman 2009: s. 238.
  32. Nyman 2009: s. 238–239.
  33. a b Doggett: s. 21.
  34. Nyman 1995: s. 41–42.
  35. Nyman 2009: s. 240.
  36. a b c Nyman 1979: 142.
  37. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  38. Erlewine, Stephen Thomas: Face to Face - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  39. Nyman 2009: s. 241.
  40. a b c Doggett: s. 27.
  41. a b Doggett: s. 24.
  42. a b Doggett: s. 28.
  43. Live at Kelvin Hall - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  44. Live at Kelvin Hall - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  45. Doggett: s. 27–28.
  46. a b c Nyman 1979: s. 143.
  47. Doggett: s. 29.
  48. a b c Doggett: s. 30.
  49. Nyman 1995: s. 41.
  50. a b The Kinks: The Kinks Are the Village Green Preservation Society -albumin CD-version kansilehtinen.
  51. a b Doggett: s. 31.
  52. The Kinks: Arthur-albumin CD-version kansilehtinen.
  53. Doggett: s. 31–32.
  54. a b c Doggett: s. 32.
  55. Nyman 2009: s. 256.
  56. The Kinks: The Singles Collection -albumin kansilehtinen.
  57. Doggett: s. 33.
  58. a b c d Doggett: s. 34.
  59. The Kinks: Percy-albumin CD-version kansilehtinen.
  60. a b c d Doggett: s. 35.
  61. a b c d e f g Erlewine, Stephen Thomas: The Kinks Biography Allmusic. Viitattu 21.6.2016. (englanniksi)
  62. a b c d Doggett: s. 36.
  63. Nyman 1979: s. 144.
  64. a b c d Doggett: s. 38.
  65. Nyman 1979: s. 144.
  66. Everybody's in Show-Biz - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  67. a b McKaie, Andy: Kinks Alive! - The Kinks, Preservation Act 2 kindakinks.net. Viitattu 11.12.2010. (englanniksi)
  68. Nyman 1979: s. 144.
  69. a b c d e f Doggett: s. 41.
  70. Doggett: s. 36–37.
  71. Doggett: s. 37.
  72. a b Doggett: s. 42.
  73. The Kinks: Preservation Act 1 -albumin kansilehtinen.
  74. The Kinks: Preservation Act 2 -albumin kansilehtinen.
  75. Doggett: s. 37–38.
  76. a b c Doggett: s. 44.
  77. The Kinks Present a Soap Opera - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  78. The Kinks: Schoolboys in Disgrace -albumin kansilehti.
  79. a b c Doggett: s. 45.
  80. The Kinks Present Schoolboys in Disgrace - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  81. a b Doggett: s. 39.
  82. Doggett: s. 45–46.
  83. a b Doggett: s. 46.
  84. Sleepwalker kindakinks.net. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  85. Doggett: s. 46–47.
  86. The Kinks: Misfits-albumin CD-version kansilehtinen
  87. Misfits - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  88. a b c d Doggett: s. 47.
  89. The Kinks Artistfacts Artistfacts.com. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  90. Low Budget kindakinks.net. Viitattu 14.12.2010. (englanniksi)
  91. Low Budget - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  92. a b c d e The Band The Kinks Official Website. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  93. a b Doggett: s. 48.
  94. One for the Road - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  95. Erlewine, Stephen Thomas: Give The People What They Want - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  96. a b Doggett: s. 43.
  97. Erlewine, Stephen Thomas: State of Confusion - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  98. State of Confusion - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  99. Word of Mouth -albumin CD-version kansilehtinen
  100. Word of Mouth - The Kinks - Awards AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  101. a b Doggett: s. 50.
  102. Erlewine, Stephen Thomas: Think Visual - The Kinks AllMusic. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  103. a b Doggett: s. 49.
  104. a b Doggett: s. 51.
  105. a b Doggett: s. 53.
  106. a b c Doggett: s. 54.
  107. Doggett: s. 54–55.
  108. The Kinks saattaa tehdä comebackin hs.fi. Viitattu 10.11.2009.
  109. Brittibändin alkuperäinen basisti menehtyi Voice.fi. Viitattu 20.6.2016.
  110. Ray Davies Album Discography Allmusic. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  111. Dave Davies Album Discography Allmusic. Viitattu 20.6.2016. (englanniksi)
  112. The Band Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  113. Kast Off Kast Offs Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  114. Kast Off Guests Kastoffkinks.co.uk. Viitattu 26.6.2016. (englanniksi)
  115. DeRiso, Nick: Dave and Ray Davies Perform Together For First Time in Nearly 20 Years 19.12.2015. Ultimateclassicrock. Viitattu 4.7.2016. (englanniksi)
  116. a b Buck, Peter: The Kinks - 100 Greatest Artists Rolling Stone. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  117. Davies: s. 269.
  118. Rogan, Johnny: Ray Davies on punch-ups, pills and how The Kinks nearly killed him 21.2.2015. Daily-Mail. Viitattu 25.7.2016. (englanniksi)
  119. a b Quotes The Kinks Official Website. Viitattu 22.6.2016. (englanniksi)
  120. a b The Kinks Bio MTV. Viitattu 2.7.2016. (englanniksi)
  121. The Kinks - Blender Blender. Viitattu 5.7.2016. (englanniksi)
  122. Vinnicombe, Chris: Video: Queen's Brian May picks his favourite riffs 24.11.2009. Music Radar. Viitattu 23.6.2016. (englanniksi)
  123. Saippuaooppera Kindakinks.net. Viitattu 30.6.2016. (englanniksi)
  124. Certified Awards (hakusanalla Kinks) British Phonographic Industry. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  125. RIAA – Kinks Recording Industry Association of America. Viitattu 28.6.2016. (englanniksi)
  126. Huhtamäki Mikael: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979, s. 144

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]