Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. helmikuuta 2015 kello 12.01 käyttäjän Wähäwiisas (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Tiedosto:Suomen evankelis-luterilainen kirkon vaakuna.svg
Suuntautuminen Luterilaisuus
Hallinto Episkopaalisuus
Johtaja Turun arkkipiispa Kari Mäkinen
Yhteistyötahoja Kirkkojen maailmanneuvosto
Luterilainen maailmanliitto
Porvoon kirkkoyhteisö
Toiminta-alue Suomi
Perustettu 1809
Irtautunut Ruotsin kirkosta
Kirkosta irtautuneet Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko
Suomen vapaa evankelis-luterilainen seurakuntaliitto
Hiippakuntia 9
Seurakuntia 428[1]
Jäseniä 4 034 235 (73,7 %) (2014)[2]
Kotisivu http://www.evl.fi
Turun tuomiokirkko on Suomen luterilaisen kirkon pääkirkko ja maan kansallispyhäkkö.
Arkkipiispan virka-asunto Turussa. Rakennus on vuodelta 1887, sen suunnittelivat arkkitehdit Jac. Ahrenberg, Sebastian Gripenberg ja Ludvig Isak Lindqvist.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko (ruots. Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland) on suurin Suomessa toimiva uskonnollinen yhteisö, johon kuului 73,7 prosenttia suomalaisista vuoden 2014 lopussa.[2] Kirkko on saanut nimensä uskonpuhdistaja Martti Lutherin ja sen perussanoman, evankeliumin mukaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu luterilaisten kirkkojen yhteistyöelimeen Luterilaiseen maailmanliittoon ollen jäsenmäärältään liiton viidenneksi suurin kirkko.[3]

Historia

Pääartikkeli: Kristinuskon historia Suomessa

Nykyisen Suomen alueella on ollut sekä itäisiä että läntisiä kristillisiä vaikutteita jo ennen 1000-lukua. 1000-luvun alussa kristillinen hautaustapa alkoi yleistyä ainakin Satakunnassa, Vakka-Suomessa ja Ahvenanmaalla. 1100-luvun aikana Ruotsin kuningaskunnan vaikutus Suomen alueella vahvistui. Nykyisen eteläisen Suomen silloinen maanviljelyväestön asuinseutu tuli Ruotsin vaikutuspiirin alaisuuteen. Tällä alueella myös kristillinen kirkko vähitellen järjestäytyi 1100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tarun mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli nimeltään Henrik, joka tuli Suomeen Ruotsin kuninkaan ristiretkien aikana. Piispa Henrikin historiallisuus on kyseenalainen. Suomeen vakiintui katolisen kirkon alainen hiippakunta ja seurakunnallinen toiminta.

1500-luvulla kuningas Kustaa Vaasa sekä Wittenbergissä opiskelleet teologit toteuttivat Suomessa reformaation (luterilaisten käyttämä nimitys on uskonpuhdistus). Lopullinen ero katolisesta kirkosta tapahtui Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527, jossa määrättiin myös että suuri osa kirkon omaisuudesta piti luovuttaa kuninkaalle. Västeråsin ordinanti, korosti pappien ja maallikkojen yhdenvertaisuutta lain edessä ja rajoitti kirkollista tuomio-oikeutta. Päätettiin, että "Jumalan sanaa on puhtaana saarnattava valtakunnassa".[4] Valtiopäivien jälkeen kuninkaalle siirrettiin vielä muun muassa oikeus valita piispat. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä tehtiin ero maallisen ja hengellisen vallan välille, mutta ei määritelty miten kirkon keskushallinto pitäisi järjestää. Vuoden 1686 kirkkolain myötä kaikki valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen, kirkon itsenäisyys lakkautettiin kokonaan ja kirkosta muodostettiin valtion laitos.[5]

Reformaation alussa kirkkoa johti uudistusmielinen katolinen Martti Skytte. Myöhemmin varsinaisen reformaation hahmoksi tuli kuitenkin Mikael Agricola. Agricola loi Suomeen kirjakielen ja käänsi uskonnollisia kirjoja suomen kielelle. Hän loi myös kansankieliset jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Agricola toimi Turussa piispana ja rehtorina. Hänen työtään jatkoivat Paavali Juusteen ja Jaakko Finno. Ruotsissa toteutettu reformaatio oli varsin maltillinen, minkä johdosta kirkko muun muassa säilyi järjestysmuodoltaan piispallisena. Vuonna 1554 Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntaan. Niin sanotun puhdasoppisuuden aikana valtio ja kirkko toimivat läheisessä yhteistyössä. Tämän johdosta kirkon piispoiksi valittiin ruotsalaisia.

1600-luvulla alettiin antaa lukuopetusta sekä opetusta Katekismuksesta. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattukin saatiin vuonna 1642. Vähän katekismuksen pääkappaleiden ulkoaosaaminen oli ehtona ehtoolliselle ja avioliittoon pääsylle. Tuolloin pidettiin myös kinkereitä.

1700-luvulla puhdasoppisuuden ajan yhtenäinen kirkko alkoi murentua. Saksasta saapui uusia uskonnollisia virtauksia, kuten pietismi. Se korosti yksilöllistä uskonelämää.

1800-luku oli herätysliikkeiden aikaa. Savoon ja Pohjanmaalle syntyi herännäisyys. Karjalaan ja Satakuntaan syntyi rukoilevaisuus. Varsinais-Suomeen syntyi evankelisuus, ja lisäksi Ruotsin Lapista saapui lestadiolaisuus. Herätysliikkeitä ja maallikkotoimintaa vastaan säädetty konventikkeliplakaatti lakkautettiin vuonna 1869. Herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa.

Kirkon asema pysyi oleellisesti ennallaan sen jälkeenkin, kun Suomi vuonna 1809 oli liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Tällöin kuitenkin Suomen kirkko erosi samalla hallinnollisesti Ruotsin kirkosta, mutta vuoden 1686 kirkkolaki pysyi voimassa. Venäjän keisari toimi nyt Ruotsin kuninkaan asemesta Suomen evankielis-luterilaisen kirkon päämiehenä ja käytti valtaansa viranomaisten välityksellä siitä huolimatta, että hän itse kuului toiseen, ortodoksiseen kirkkokuntaan.[5] Turun piispa sai vuonna 1817 arkkipiispan arvon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja kunnan hallinto erotettiin toisistaan vuonna 1865, kunnallishallinnon uudistuksen myötä. Vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki, joka takasi kirkon laajan itsehallinnon.[5] Kirkkolaissa säädettiin kirkon hallinnosta ja järjestysmuodosta. Kirkkolain säätämisjärjestys säädettiin sellaiseksi, että kirkolliskokouksella oli yksinoikeus ehdottaa kirkkolain säätämistä ja muuttamista. Valtiopäivillä ja keisarilla oli valta hyväksyä tai hylätä ehdotus, mutta ei valtaa muuttaa ehdotusta. Muutoksen jälkeen kirkolla oli oma valtiosta itsenäinen hallinto ja päätöksentekoelin.

Kirkkolakia on myöhemmin useita kertoja muutettu, ja viimeksi vuonna 1993 säädettiin kokonaan uusi kirkkolaki. Kirkolliskokouksella on kuitenkin edelleen yksinoikeus ehdottaa siihen muutoksia, jotka eduskunta voi vain joko hyväksyä sellaisenaan tai hylätä.

Oppi ja tunnustus

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tarkennus: Tähän jaksoon olisi hyvä saada tutkimustietoon perustuvia lähteitä, siis muita kuin esim. Tunnustuskirjat. -Paappa 27. toukokuuta 2011 kello 10.56 (EEST)

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pyhä kirja on Raamattu. Raamattua ei kuitenkaan virallisessa opissa tulkita kirjaimellisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin merkitystä ja erityisesti siellä olevien neljän evankeliumikirjan merkitystä. Usein puhutaan myös evankeliumista tarkoittaen evankeliumikirjoista johdettua kristinuskon pääajatusta. Vanha Testamentti katsotaan myös osaksi kirkon oppipohjaa, joskin vain siltä osin kuin se tulkitaan Uuden testamentin valossa.

Evankelis-luterilainen kirkko pitäytyy läntisen kristillisen kirkon kolmeen vanhaan uskontunnustukseen, joita ovat Nikean, apostolinen sekä Athanasioksen uskontunnustus. Näitä uskontunnustuksia kutsutaan ekumeenisiksi, koska ne ovat peräisin jakamattoman kirkon ajalta. Erityisen luterilaisen tunnustuksen muodostavat muuttamaton Augsburgin tunnustus, Lutherin pieni ja iso katekismus sekä muutkin niin sanottuun Sovinnonkirjaan (Liber concordiae) otetut luterilaiset tunnustuskirjat (Augsburgin tunnustuksen puolustus, Schmalkaldenin opinkohdat, Tutkielma paavin vallasta, Yksimielisyyden ohje (lyhyt ja pitkä versio)) [6] Kristinoppi on esitetty Katekismuksessa. Kirkolla on laulukirja, Virsikirja.

Opillinen lähtökohta on kolmessa uskontunnustuksessa opetettu oppi Jumalasta (triniteettioppi) ja Kristuksesta (kaksiluonto-oppi). Keskeisenä pidetään Kristuksen ristinkuolemaa (sovitusoppi), ylösnousemusta ja näistä kertovaa ilosanomaa (evankeliumi) ja sakramentteja. Enkelit ja pyhimykset tunnustetaan, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa.

Kirkon sisällä vaikuttavien herätysliikkeiden ja opillisten virtausten takia evankelis-luterilainen kirkko ei ole opillisesti yksimielinen, vaikka kirkko omassa laissaan asettaakin tietyn tunnustuksen; Kirkkolaissa kerrotaan evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta ja tehtävästä seuraavaa:

1 § Tunnustus Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.

2 § Tehtävä Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.

Evankelis-luterilaisen kirkko korostaa kaikkien uskovien pelastusta teoista riippumatta. Usko ja kaste nähdään ainoaksi pelastuksen kannalta merkitykselliseksi tekijäksi. Luterilaisilla on kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Näistä jälkimmäinen toimitetaan yleensä jumalanpalveluksen yhteydessä. Varhaisessa reformaatiossa rippiä (ja pappeutta) pidettiin sakramenttina, mikä on myös dokumentoituna luterilaisessa tunnustuksessa, mutta myöhemmin on yleisesti opetettu vain kahta sakramenttia. Sakramenttien lisäksi kirkolla on muita pyhiä toimituksia: erilaisia vihkimyksiä (avioliittoon, piispaksi, papiksi ja diakoniksi vihkiminen sekä kirkon ja hautausmaan vihkiminen) ja muita toimituksia, jotka ovat enimmäkseen siunaamisluonteisia (konfirmaatio, kodin siunaaminen, hautaan siunaaminen jne.) [7]. Monille luterilaisen kirkon jäsenille kirkossa tärkeintä ovat erilaiset elämänkaareen liittyvät rituaalit.

Evankelis-luterilainen kirkko ja valtio

Pääartikkeli: Kirkkojen ja valtion suhde Suomessa.

Evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta valtion ja kirkon suhde perustuu Lutherin niin sanottuun kahden regimentin oppiin, jonka mukaan maallinen ja hengellinen hallintavalta on pidettävä erossa toisistaan.

Evankelisluterilaisella kirkolla on Suomen ortodoksisen kirkon ohella vielä nykyisinkin erityisasema, johon kuuluu oma laki (kirkkolaki), julkisoikeudellinen asema ja oikeus kerätä kirkollisveroa kirkkoon kuuluvilta jäseniltään. Kirkko tosin maksaa kyseisestä palvelusta valtiolle; esimerkiksi vuonna 2008 maksu oli 19 miljoonaa euroa. Valtio myös maksaa kirkolle osan yhteisöveron tuotosta maksuna valtiollisten toimien, kuten hautausmaiden ja kulttuurisesti arvokkaiden rakennusten ylläpidosta.[8]

Kirkon virat

Kirkollisesta virasta puhuttaessa erotetaan kaksi termiä: papinvirka ja pappisvirka. Pappisvirka tarkoittaa kirkollista virkaa (velvollisuuksien ja oikeuksien kokonaisuutta), joka annetaan pappisvihkimyksessä. Vastaavia kirkollisia virkoja ovat piispan- ja diakoninvirka. Papinvirka on puolestaan työoikeustekninen termi, jolla viitataan virkaan, josta maksetaan palkkaa (vrt. valtion virka).

Piispanvirkoja on kussakin hiippakunnassa yksi, paitsi Turun arkkihiippakunnassa, jossa on piispan lisäksi arkkipiispa. Arkkipiispa ei ole piispojen johtaja, vaan piispa, jolla on tavallista pienempi jurisdiktioalue (pieni osa Turun hiippakuntaa), jotta hän voi keskittyä kokonaiskirkkoa koskevien tehtävien hoitoon.

Kirkon papinvirkoja ovat kirkkoherra, kappalainen ja seurakuntapastori. Tuomiorovasti on tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra ja lääninrovasti rovastikunnan johtava kirkkoherra. Virkavuosiltaan tai muulla tavoin ansioitunut pappi voi saada rovastin arvonimen. Papinviran saadakseen henkilöllä täytyy olla pappisvirka eli hänet tulee vihkiä papiksi. Kerran vihitty on aina pappi, ellei hän itse luovu pappeudestaan tai tule erotetuksi pappisvirasta. Pastori (lat. paimen) on seurakuntapastorin kunnioittava nimitys. Ketä tahansa pappia voidaan kutsua kunnioittavalla nimityksellä isä. Nimitystä ei kuitenkaan tavallisesti käytetä luterilaisessa kirkossa; sen sijaan se on tavallinen roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.

Kirkon hengellisen työn virkoja ovat lisäksi lehtori, diakoni, nuorisotyönohjaaja, lapsityönohjaaja ja kanttori. Muita kirkon työntekijöitä ovat suntio eli seurakuntamestari. Seurakuntien hallinnossa ja kirkon keskushallinnossa toimii henkilöstöä erilaisten hallinnollisten virkanimikkeiden mukaisissa viroissa. Jo kadonnut seurakunnallinen virka oli lukkari.

Hallinto

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallinnosta säädetään kirkkolaissa ja sen nojalla annetuissa säädöksissä.

Pääartikkeli: Kirkkolainsäädäntö.

Piispa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on episkopaalinen eli piispallinen kirkko, samoin kuin katolinen, ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko. Piispallinen järjestysmuoto ei ole ollut luterilaisuudessa itsestään selvää. Saksan luterilaisissa maakirkoissa piispuus poistui reformaatiossa, koska piispat yleensä jäivät katolisen kirkon palvelukseen. Ruotsissa piispuus säilyi, koska reformaatio toteutettiin kuningasjohtoisesti. Näin katolisen kirkon piispoista tuli reformaatiossa luterilaisia piispoja ja katolisista papeista luterilaisia pappeja. Seurakuntaelämä jatkui vailla suurta murrosta katolisuudesta luterilaisuuteen. Piispallisuuden vastakohta on niin sanottu kongregationalistinen hallinto, joka korostaa seurakuntien suurta itsemääräämisoikeutta vailla ylätason hallintoa. Seurakuntien itsehallinnollisuutta edustavat monet niin sanotut vapaakirkot. Luterilaisen kirkon toinen hallinnon perusperiaate on niin kutsuttu synodaalinen hallinto, jolla tarkoitetaan edustuksellisia luottamuselimiä. Luterilaisen kirkon hallinto eroaa esimerkiksi Suomen valtion ja kunnan hallintojärjestelmästä siten, että edustuksellinen ja piispajohtoinen hallintorakenne on kirkossa rinnakkain hoitaen omia tehtäviään.

Piispallinen hallinto vaikuttaa kirkossa siten, että erityisesti pappisvirka on johdettu piispallisesti. Piispan apuna toimii hiippakunnallinen toimielin nimeltään tuomiokapituli (latinan kielen domus capituli = lukukappaleen talo; talo, jossa luetaan Raamattua) Piispan perinteinen toimivalta on kolmitahoinen: niin sanottu evankeliumin opettamisen valta (potestas evangelii), vihkimysvalta (potestas ordinis) ja tuomiovalta (potestas jurisdictionis). Piispa on kirkon mukaan evankeliumin ylin opettaja, hän suorittaa kirkolliset vihkimistoimitukset, tärkeimpänä pappisvihkimys, ja käyttää seurakuntiin ja pappeihin nähden tuomio- ja kurinpitovaltaa. Tämä perinteinen toimivalta toteutuu kirkossa nykyään siten, että piispa ja tuomiokapituli päättävät papeiksi vihittävät henkilöt. Piispa yksin voi estää yksittäisen henkilön pappisvihkimyksen, sillä hän suorittaa vihkimyksen. Piispa on seurakuntien ja pappien ylin valvoja. Myös tuomiokapitulin tehtäviin kuuluu seurakuntien ja niiden toiminnan tukeminen ja valvonta. Tuomiokapituli käyttää pappeihin nähden kurinpitovaltaa ja hoitaa papiston henkilöstöhallinnon. Muilta osin piispan tuomiovalta ei ole enää käytössä Suomen luterilaisessa kirkossa.

Piispallisen järjestysmuodon johdosta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallinnolliset perusyksiköt ovat seurakunta ja hiippakunta.

Hiippakunnan toimielimiä ovat tuomiokapituli ja hiippakuntavaltuusto. Tuomiokapituli on seitsenjäseninen toimielin, jonka jäseniä ovat piispa, tuomiorovasti, maallikkojäsen, kaksi pappisasessoria sekä hiippakunnallisina viranhaltijoina lakimiesasessori ja hiippakuntadekaani. Piispa on tuomiokapitulin puheenjohtaja. Tuomiorovastina toimii kunkin hiippakunnan tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra. Maallikkojäsenen valitsee hiippakuntavaltuusto neljän vuoden toimikaudeksi. Pappisasessorit valitaan vaaleilla korkeintaan kahdeksi kolmen vuoden toimikaudeksi. Pappisasessorin tulee olla erityisen kelpoistavan tutkinnon (ylempi pastoraalitutkinto) suorittanut hiippakunnan kirkkoherra tai kappalainen. Äänivaltaisia pappisasessorin vaalissa ovat hiippakunnan papit ja lehtorit. Tuomiokapituliksi kutsutaan yleisesti myös hiippakunnan virastoa, jossa toimii toistakymmentä päätoimista viranhaltijaa. Tuomiokapitulin johtavia viranhaltijoita ovat lakimiesasessori ja hiippakuntadekaani, joista edellinen johtaa hallintoa ja jälkimmäinen seurakuntien työtä tukevaa toiminnallista työtä.

Tuomiokapituli on hiippakunnan yleisviranomainen. Hiippakunnan talouden ja toiminnan yleisten linjojen ylintä päätösvaltaa käyttää hiippakuntavaltuusto. Hiippakuntavaltuuston jäseniä ovat neljätoista maallikkoa ja seitsemän pappia. Maallikkojäsenten vaalissa äänivaltaisia on seurakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen jäsenet. Pappisjäsenten vaalissa äänivaltaisia ovat hiippakunnan papit. Hiippakuntavaltuusto perustaa ja lakkauttaa hiippakunnan virat, hyväksyy talousarvion, toimintakertomuksen, toimintasuunnitelman ja tilinpäätöksen. Lisäksi hiippakuntavaltuusto voi tehdä esityksiä kirkolliskokoukselle. Hiippakunnan hallinnossa on siten vahvasti läsnä kirkon edustuksellinen ja piispallinen hallintoperiaate.

Aluerakenne

Seurakuntaelämä on järjestetty seurakunnissa, jota johtaa pappina kirkkoherra. Kaikki seurakunnat kuuluvat johonkin hiippakuntaan. Seurakunnan päätösvaltaa käyttää neljäksi vuodeksi kerrallaan vaaleilla valittu kirkkovaltuusto. Seurakunnan työtä johtaa kirkkovaltuuston valitsema kirkkoneuvosto, joka valitaan kahden vuoden toimikaudeksi. Kirkkoherra on virkansa puolesta kirkkoneuvoston jäsen ja puheenjohtaja. Kirkkoherra edustaa siten piispallista hallintorakennetta edustuksellisen hallintojärjestelmän sisällä.

Seurakunnat ovat luterilaisessa kirkossa niin kutsuttuja parokiaaliseurakuntia, eli seurakunnan raja määritellään maantieteellisesti. Tietyllä alueella asuvat kirkon jäsenet kuuluvat alueensa seurakuntaan, eikä jäsen voi valita seurakuntaansa paitsi siinä tapauksessa, että samalla alueella on kaksi erikielistä seurakuntaa. Seurakuntien rajat eivät ole sidottuja maallisiin rajoihin, esimerkiksi kuntaan. Kirkkolaissa kuitenkin säädetään, että seurakuntajaon tulee noudattaa kuntajakoa siten, että kukin kunta on kokonaisuudessaan saman seurakunnan tai saman seurakuntayhtymän alueella. Tämä johtuu verotusteknisistä syistä. Mikäli saman kunnan alueella on monta seurakuntaa, niiden on muodostettava seurakuntayhtymä. Seurakunnan alueella voi olla myös kirkkolain ja -järjestyksen mukaisia kappeliseurakuntia tai seurakuntapiirejä. Lisäksi seurakunnilla on muita alueellisia piirejä ja työmuotoja.

Seurakuntayhtymässä olevat seurakunnat ovat yhteistaloudessa. Seurakuntayhtymän päätösvaltaa käyttää vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan valittu yhteinen kirkkovaltuusto. Seurakuntayhtymän toimintaa johtaa yhteisen kirkkovaltuuston valitsema yhteinen kirkkoneuvosto. Seurakuntayhtymään kuuluvassa seurakunnassa on puolestaan vain yksi toimielin, nimeltään seurakuntaneuvosto. Kirkkoherra on virkansa puolesta seurakuntaneuvoston jäsen ja puheenjohtaja. Tuomiokapituli nimittää jonkun seurakuntayhtymään kuuluvan seurakunnan kirkkoherroista yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi. Piispallinen hallintorakenne kulkee tällä tavoin myös seurakuntayhtymässä. Myös seurakuntayhtymä kuuluu hiippakuntaan. Koska suomen luterilaisessa kirkossa on ruotsinkielisiä seurakuntia varten oma hiippakunta, Porvoon hiippakunta, kuuluvat ruotsinkieliset ja enemmistöltään ruotsinkieliset kaksikielisest seurakunnat Porvoon hiippakuntaan. Mikäli seurakuntayhtymässä on seurakuntia kahdesta eri hiippakunnasta, kuuluu seurakuntayhtymä siihen hiippakuntaan, johon seurakuntien jäsenten enemmistö kuuluu. Seurakunnat voivat perustaa seurakuntayhtymän myös vapaaehtoisesti. Muodostamisella ei tällöin ole muodollisia rajoituksia. Niiden ei esimerkiksi tarvitse kuulua samaan hiippakuntaan eikä niillä tarvitse olla maantieteellistä yhteistä rajaa.

Hiippakunnan seurakunnat on jaettu rovastikuntiin. Rovastikunnassa piispan ja tuomiokapitulin apuna toimii lääninrovasti. Lääninrovasti valitaan rovastikuntaan kuuluvien seurakuntien kirkkoherroista kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Lääninrovastin tehtävänä tukea ja valvoa seurakuntien työtä, johtaa seurakuntien yhteistyötä sekä kutsua papit ja lehtorit tarpeen mukaan keskustelemaan seurakuntien työhön liittyvistä asioista. Lääninrovasti hoitaa lisäksi kirkollisia vaaleja sekä piispan ja tuomiokapitulin hänelle antamat asiat.

Keskushallinto

Kirkon kolmannen perusyksikön muodostaa kirkolliskokous. Kirkolliskokouksessa kirkon edustajien rungon muodostavat 64 maallikkoa, 32 pappia sekä piispat. Edustajuus on siten järjestetty synodaalis-episkopaalisesti. Lisäksi kirkolliskokousedustajia ovat saamelaiskäräjien valitsema edustaja, kenttäpiispa ja valtioneuvoston nimeämä edustaja. Kirkolliskokous säätää kirkkolain sekä hyväksyy kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjstyksen. Esitys kirkkolaiksi ja kirkkojärjestykseksi on hyväksyttävä 3/4 enemmistöllä tullakseen voimaan. Lain voimaantulo vaatii lisäksi eduskunnan hyväksymisen. Kirkolliskokous hyväksyy myös kirkolliset kirjat, kuten katekismuksen, virsikirjat sekä messun ja pyhien toimitusten käsikirjat. Kirkolliskokous valitsee kirkkohallituksen sekä kirkkohallituksen johtavat viranhaltijat, kirkkoneuvokset.

Kirkkohallitus valmistelee asioita kirkolliskokoukselle sekä johtaa kirkon yhteistä taloutta. Kirkon keskushallinnon talous on järjestetty kirkon keskusrahaston kautta, jonka hallituksena toimii kirkkohallitus. Suurimman osan kirkon keskusrahaston talousarviota vie kirkon eläkerahasto.

Kirkon hallinto on järjestetty siten, että seurakunnat ovat hyvin itsenäisiä. Erityisesti talousvalta on keskittynyt seurakunnille, koska kirkossa vain seurakunta kantaa jäsenmaksua eli kirkollisveroa. Kirkon keskusrahasto kantaa seurakunnilta keskusrahastomaksua sekä eläkemaksuja, jolla kirkon keskusrahaston toiminta rahoitetaan. Lisäksi eduskunta tilittää osan yhteisöveron tuotosta (1,75 %) kirkon keskusrahastolle perustellen sitä sillä, että se on korvaus kirkon yhteiskunnallisista palveluista. Yhteiskunnallisiksi palveluiksi on katsottu yleisten hautausmaiden rakentaminen ja ylläpito, kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kirkkorakennuksista huolehtiminen ja diakonia.

Talous

Kirkollisveron jakautuminen seurakuntien eri toimintamuotojen kesken

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien verotulot olivat vuonna 2006 yhteensä 872 miljoonaa euroa, josta kirkollisveron osuus oli 763 miljoonaa euroa. Yhteisöverojen osuus seurakuntien verotuloista oli 109 miljoonaa euroa. Seurakunnat saivat kirkollisveroa keskimäärin 175 euroa jäsentä kohti.[9]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 2007 talousarvion mukaan jäsen maksoi 1,33 prosentin keskimääräisellä kirkollisveroprosentilla vuodessa kirkollisveroa keskimäärin 198 euroa. Vuonna 2015 keskimääräinen kirkollisveroprosentti on 1,43%[10]. Se jakaantuu seuraavasti seurakuntien eri toimintamuotojen kesken:[11]

  • Paikallisseurakunnat 58 €
  • Kiinteistötoimi 34 €
  • Yhteinen nuorisotyö 27 €
  • Yleishallinto 17 €
  • Diakonia ja yhteiskuntavastuu 15 €
  • Yhteinen lapsityö 14 €
  • Hautaustoimi 12 €
  • Viestintä 8 €
  • Lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaanapu 6 €
  • Perheneuvonta 3 €
  • Sairaalasielunhoito 3 €

Verotuotot

Vuonna 2008 kirkolle maksettiin 852 miljoonaa euroa kirkollisveroa ja 122 miljoonaa euroa yhteisöveron osuutta, mikä tekee yhteensä 974 miljoonaa euroa. Kirkon osuus yhteisöveron tuotosta oli 1,75 %.[12]

Herätysliikkeet kirkon sisällä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa herätysliikkeitä, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on luterilaisuutta. Ne toimivat kirkon sisällä ja kirkko hyväksyy ne omine opillisine painotuksineen. Kirkon sisällä toimivat vanhat herätysliikkeet ovat: evankelisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus, sekä rukoilevaisuus. Uudempi kirkon sisäinen liike on viidesläisyys, joka oikeastaan on yläkäsite joukolle samanhenkisiä, 1900-luvulla syntyneitä herätysliikkeitä. Herätysliikkeet syntyivät 1800-luvulla (paitsi viidesläisyys) ajamaan kirkollisia uudistuksia, kuitenkaan irrottautumatta omiksi kirkoikseen. Myös karismaattinen liike vaikuttaa kirkossa.

Ominaista herätysliikkeille ovat omat hengelliset tapahtumat kuten seurat, raamattupiirit, kesäisin suuret herätysjuhlat ja niin edelleen. Myös voimakas yhteisöllisyys on usein tunnusomaista herätysliikkeille.

Katso myös Luther-säätiö, Paavalin synodi

Yleiskirkolliset suhteet

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on luterilaisen maailmanliiton (LML) jäsenkirkko. Jäsenkirkot tunnustavat niin sanotun keskinäisen alttarin ja saarnatuolin yhteyden. Sen johdosta jäsenkirkot tunnustavat keskenään niin sanotun ehtoollisyhteyden ja pappisviran.

Evankelis-luterilainen kirkko on osallistunut aktiivisesti myös kirkkojen ekumeeniseen eli yleiskirkolliseen liikkeeseen, joka etsii kirkkojen välistä yhteyttä. Kirkko on Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen. Suomessa kirkko on Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) jäsenkirkko.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on käynyt pitkään oppikeskusteluja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Luterilaisen maailmanliiton ja katolisen kirkon väliset oppineuvottelut johtivat yhteiseen julistukseen niin sanotusta vanhurskauttamisopista 1997. Britteinsaarten anglikaaniset kirkot, Pohjoismaiden luterilaiset kirkot (Suomi, Ruotsi, Norja, Islanti) ja Baltian luterilaiset kirkot (Viro, Liettua) laativat Porvoon yhteisen julkilausuman vuonna 1992, ja se hyväksyttiin 1996. Julkilausumassa todetaan kirkkojen yhteinen käsitys kirkon tehtävästä, tunnustavat kirkon apostolisuuden ja piispan viran. Lisäksi julkilausumassa tunnustetaan keskenään allekirjoittaneiden kirkkojen pappisvirka ja toivotetaan jäsenet osallistumaan vastavuoroisesti kirkkojen toimintaan. Porvoon yhteisen julkilausuman myötä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuttanut kirkkojärjestystään siten, että sopimuksen allekirjoittaneiden anglikaanisten kirkkojen jäsenillä on kirkon jäsentä vastaavat oikeudet osallistua kirkon pyhiin toimituksiin.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole allekirjoittanut niin sanottua Leuenbergin konkordiaa, joka on etupäässä Keski-Euroopan luterilaisten, reformoitujen ja unioitujen kirkkojen yhteinen sopimus.

Kirkon jäsenet

Katso myös: Kirkosta eroaminen Suomessa, Kirkkoon liittyminen Suomessa

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2014 lopulla 4,0 miljoonaa jäsentä eli 73,7 prosenttia suomalaisista. Kaikista vuonna 2014 syntyneistä lapsista kirkon jäseneksi kastettiin 72,4 prosenttia.[2] Nuorison parissa yleinen kristillinen riitti on rippikoulun käyminen; vuonna 2012 sen kävi 82,3 % 14–15-vuotiaiden ikäluokasta.[13]

Lähes koko Suomen väestö kuului aiemmin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkon jäsenten osuus on kuitenkin vuosikymmenten saatossa laskenut. Jatkuvasti laskeva jäsenluku on ollut kirkon ongelmana varsinkin viime vuosina, sillä kirkosta eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi. Ennätykseen yllettiin vuonna 2010, jolloin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erosi 1,6 % sen jäsenistä. Eroamista tapahtuu muun muassa näkemyksellisistä, taloudellisista sekä henkilökohtaisista syistä. Eniten kirkoista eroavat nuoret aikuiset.

Tutkimusten mukaan kaikki kirkon jäsenet eivät usko ja elä kirkon oppien mukaan.lähde?selvennä

Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan tärkeimpiä kirkkoon kuulumisen syitä olivat kirkolliset toimitukset (kaste, vihkiminen ja hautaan siunaaminen) sekä se, että kirkko ylläpitää hautausmaita. Muita tärkeitä syitä olivat mahdollisuus toimia kummina ja se, että kirkko ylläpitää kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä ja opettaa ”oikeita elämänarvoja” lapsille ja nuorille. Myös kirkon työtä vanhusten ja vammaisten auttamiseksi pidettiin perusteena.[14]

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on maailman seitsemänneksi suurin luterilainen kirkko.[15]

Tilastotietoja Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä 1860–2000[16][17][18][19]
Vuosi Luterilaisia väestöstä[20] Syntyneistä kastettu Vihkimisistä kirkollisia[21]
1860 97,7 %
1870 98,0 %
1880 98,0 %
1890 98,1 %
1900 98,1 %
1910 98,2 %
1920 98,1 %
1930 96,4 %
1940 95,9 %
1950 95,0 %
1960 92,4 % 95 %[22] 92 %[22]
1970 92,4 % n. 95 %[22] n. 90 %[22]
1980 90,3 % 91,8 % 86,5 %
1990 87,8 % 90,5 % 82,0 %
2000 85,1 % 88,7 % 79,9 %
Tilastotietoja Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä 2000-luvulla[23]
Vuosi Eronneet Liittyneet Liittyneet−eronneet Luterilaisia väestöstä Syntyneistä kastettu Avioon vihkimisistä kirkollisia[24] Avioliiton siunaamisten osuus kaikista ei-kirkollisista vihkimisistä[25]
2000 13 608 11 220 −2 388 85,0 % 88,7 % 77,9 %[25] 16 %
2001 14 083 10 608 −3 475 84,8 % 88,2 % 13 %
2002 16 077 10 377 −5 700 84,6 % 87,1 % 67,9 %[25] 11 %
2003 26 857 10 023 −16 834 84,1 % 87,0 % 68,0 %[26] 10,2 %
2004 27 009 9 365 −17 644 83,6 % 86,0 % 64,0 %[26] 8,6 %
2005 33 043 9 559 −23 484 83,1 % 85,6 % 63,3 %[19] −
2006 34 952 10 116 −24 836 82,4 % 84,2 % 61,0 %[27] 7 %
2007 37 879 10 474 −27 405 81,7 % 84,0 % 60,0 %[27] − (800 kpl)[27]
2008 52 203 10 763 −41 440 80,6 % 82,4 % 56,9 %[28] 8,9 %[29]
2009 43 650 12 195 −31 455 79,7 % 80,2 % 56,1 %[30] −
2010 83 097 13 284 −69 813 78,2 % 79,3 % 55,5 %[30] −
2011 46 177 13 623 −32 554 77,2 % 77,9 % 53,2 %[31] − (841 kpl)
2012 41 079 14 108 −26 971 76,4 % 75,3 % 51,1 %[31] − (801 kpl)
2013 58 965 14 653 −44 312 75,2 % 75,2 % 49,1 %[23] − (841 kpl)[23]
2014[32] 78 300 15 701 −62 599 73,7 % 72,4 % 47,7 % − (831 kpl)

Lähteet

  1. ↑ Kirkko numeroina: Organisaatio Suomen ev.lut. kirkko
  2. ↑ a b c Kirkkoon kuuluu neljä miljoonaa suomalaista 5.2.2015. Evl.fi,. Viitattu 5.2.2015.
  3. ↑ The Lutheran World Federation – 2013 Membership Figures Lutheran World
  4. ↑ Luterilainen kirkko Ruotsin vallan aikana (1500-1700) Etälukio. Opetushallitus. Viitattu 24.6.2009.
  5. ↑ a b c Tuula Lybeck, Matti Halttunen: Kirkon ja valtion suhteet Suomessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 24.6. 2009. (suomeksi)
  6. ↑ http://www.evl.fi/tunnustuskirjat | Viitattu 26.5.2011
  7. ↑ Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjat Viitattu 27.5.2011
  8. ↑ Verot ja muut tulot evl.fi
  9. ↑ Kirkon tiedotuskeskus, Uutiset.
  10. ↑ Keskeiset tuloveroperusteet Veronmaksajain Keskusliitto ry
  11. ↑ Tampereen Kirkkosanomat 12.1.2007 s. 3
  12. ↑ http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/D5089879E739952CC2257618002EA0EF?OpenDocument&lang=FI
  13. ↑ Kirkon tilastollinen vuosikirja 2012, sivu 82Keskushallinto – Suomen ev.lut. kirkko
  14. ↑ Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000–2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 89, Kirkon tutkimuskeskus, Tampere 2004. Luku III.
  15. ↑ Lutheran World Federation: Lutheran World Federation (Luterilaisen maailmanliiton tilasto) Lutheran World Federation. Viitattu 4.6.2009. Englanti
  16. ↑ Suomen väkiluku joulukuun 31. päivänä 1920 (seurakuntakirjojen mukaan): 2 Suomen virallinen tilasto 6 : 56 ; 2. Tilastollinen päätoimisto, Helsinki 1923. s. 32. Luterilaiset 1860–1920.
  17. ↑ Tilastollinen päätoimisto: Suomen virallinen tilasto: Suomen väestö joulukuun 31 p:nä 1940 (seurakuntakirjojen ja siviilirekisterin mukaan) : 1 : Väkiluku ja kielisuhteet, ryhmitys sukupuolen, iän, siviilisäädyn, uskontokunnan ja syntymäpaikan mukaan ynnä poissaolevan väestön jaoitus olinpaikan mukaan, s. 41. Helsinki: Tilastollinen päätoimisto, 1945. SVT VI : 98 : 1. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2015). Luterilaiset 1940, 1950
  18. ↑ Liitetaulukko 2. Väestö uskontokunnan mukaan ja osuus väestöstä 1950–2013 Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu], 2013. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 12.2.2015.
  19. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2005, s. 22. Väestönmuutokset vuosina 1970–2005. Helsinki: Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Kirkkohallitus, 2006. ISSN 1458-1388. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2015). Kastetut, vihityt 1970–2000 & 2005
  20. ↑ Suomen virallisen tilaston mukaan
  21. ↑ Osuus avioliittoon vihkimisistä, joissa vähintään toinen puoliso kuului ev.lut. kirkkoon
  22. ↑ a b c d Häkkinen, Seppo: Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle, s. 177–178. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2010. ISBN 978-951-693-297-5. Kastettujen ja vihittyjen prosenttiosuudet 1960 annettu numeroin, vuoden 1970 osuudet kaaviosta
  23. ↑ a b c Kirkon tilastollinen vuosikirja 2013 (ISBN 978-951-789-480-7) 2014. Helsinki: Kirkkohallitus. Viitattu 6.2.2015. Eronneet, liittyneet, seurakuntien väkiluku % koko maan väkiluvusta, kastettujen osuus % syntyneistä 2000–2013
  24. ↑ Osuus kaikista avioliittoon vihkimisistä, sis. myös kirkkoon kuulumattomat parit
  25. ↑ a b c Eroakirkosta-viesti 8/2007, 26.2.2007. Viitattu 29.6.2009
  26. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2004 2005. Helsinki: Kirkkohallitus. Viitattu 6.2.2015.
  27. ↑ a b c Kirkon tilastollinen vuosikirja 2007 2008. Helsinki: Kirkkohallitus. Viitattu 6.2.2015.
  28. ↑ Evl.fi Uutiset
  29. ↑ Evl.fi Tilastoja
  30. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2010. Kirkkohallitus, Helsinki 2011.
  31. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2012 evl.fi
  32. ↑ Seurakuntien väestönmuutokset 2014 ev.lut. kirkko

Katso myös

Kirjallisuutta

  • Heinimäki, Jaakko & Jolkkonen, Jari: Luterilaisuuden ABC: Synkkä ja harmaa sanakirja. Logos. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-5290-3.
  • Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.
  • Komulainen, Jyri & Vähäkangas, Mika (toim.): Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5579-9.
  • Kurronen, Era & Aspegrén, Jorma (toim.): Seurakunnan luottamushenkilön perustieto. Julkaisija: Kirkkopalvelut, Kristillinen opintokeskus. Helsinki: Kirjapaja, 2002. ISBN 951-625-868-9.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_evankelis-luterilainen_kirkko&oldid=14694877”