Pirttikylä
| Pirttikylä Pörtom |
|
|---|---|
| Entinen kunta – nykyiset kunnat: Närpiö ja Maalahti |
|
 |
 |
|
sijainti |
|
| Sijainti | |
| Lääni | Vaasan lääni |
| Maakunta | Pohjanmaan maakunta |
| Kuntanumero | 605 |
| Hallinnollinen keskus | Pirttikylä |
| Perustettu | |
| – emäpitäjä | Närpiö |
| Liitetty | 1973 |
| – kuntiin |
Närpiö Maalahti |
| Pinta-ala |
km² [1] (1.1.1972) |
| – maa | 220,3 km² |
| Väkiluku |
1 783 [2] (31.12.1972) |
| – väestötiheys | 8,17 as./km² |
Pirttikylä (ruots. Pörtom) on Pohjanmaalla sijainnut entinen Suomen kunta. Pirttikylän kunta liitettiin 1973 Närpiöön, ja sen pohjoisosa liitettiin Maalahteen 1975. Kylässä on Pirttikylän puukirkko[3] vuodelta 1783. Sen on suunnitellut J. Elfström. Pirttikylän kotiseutumuseo jakautuu kolmeen osaan, Ahlholman kartanoon, Småttgårdeniin ja taiteilija Viktor Dalbon kotiin ja ateljeehen.[4]
Pirttikylän naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Jurva, Korsnäs, Maalahti, Petolahti, Teuva ja Ylimarkku. Kunnan vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1963. [5]
Pirttikylän kunta oli yksikielisesti ruotsinkielinen: vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan 92,7 prosenttia asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia. [6]
Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pirttikylä sijaitsee Pohjanmaan maakunnan eteläosassa. Tärkein vesistö on Närpiönjoki, joka alkaa Närvijokena entisen Jurvan (nykyisin osa Kurikkaa) puolelta. Jokilaakson viljavalla savikkopohjalla, noin 25–30 metrin korkeudella merenpinnasta, leviävät tasaiset peltolakeudet. Kirkonkylän kohdalla joki tekee jyrkän polvekkeen ja kääntyy virtaamaan etelälounaaseen. Asutus seuraa jokea miltei katkeamattomana nauhana. Korkeimmat maastonkohdat ovat etelässä entisen Ylimarkun kunnan rajan tuntumassa, jossa on laajahko yli 50 metrin korkeudelle merenpinnasta ulottuva alue. Entisen kunnan pohjois- ja koillisosassa on laajahkoja soita.[7]
Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pirttikylän kautta kulkee valtatie 8, jota pitkin on matkaa Vaasaan vajaat 50 kilometriä ja Poriin runsaat 140 kilometriä. Närpiön keskustaajamaan on Pirttikylän kirkonkylästä noin 30 kilometriä.[7]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pirttikylä on aikoinaan kuulunut kappelina Närpiöön. Se sai oman kirkon 1696 ja papin 1702 ja erotettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi 1859.
Pirttikylässä toimi Bergan lasitehdas vuosina 1796–1883.
Pirttikylän pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla klimppisoppa.[8]
Kyliä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahlholm, Berga (Bruksbacken), Brännskogen, Dalbacken, Elgmossa, Hag, Högbacka, Korpbäcken, Laplom, Mattlars, Nordbäck, Norrback, Nuolijärvi (Nojärv), Pilkbacken, Piparsidan, Pirttikylän kirkonkylä (Pörtom kyrkoby), Pörtbäcken, Sarne, Sidbäck, Sommarback, Stubbhagen, Svarvarbacken, Södrabyn, Taali (Johannesdal), Velkmossen, Västerskogen, Östrabyn
Vuoden 1970 taajamarajauksen mukaan Pirttikylässä oli kaksi taajamaa: kirkonkylä (440 asukasta) ja Närvijoki (yhteensä 548 asukasta, joista 28 Pirttikylän puolella). Närvijoen taajama sijaitsi pääosin Jurvan puolella.[9]
Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seuraavassa kuvaajassa on esitetty Pirttikylän väestönkehitys kymmenen vuoden välein vuosina 1880–1970.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suomen tilastollinen vuosikirja 1972 (PDF) (sivu 34) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastokeskus. Viitattu 26.4.2016.
- ↑ Väestönmuutokset 1972 (PDF) (sivut 34–35) Tilastokeskus. Viitattu 15.3.2019.
- ↑ Heikki Aumala: Pörtom kyrkan, Pirttikylän kirkko Heikki Aumala. Viitattu 26.7.2008.
- ↑ Pirttikylän kotiseutumuseo Svenska Österbottens förbund. Viitattu 26.7.2008.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1968, s. 147. Otava 1967, Helsinki.
- ↑ Avain omaan maahan - tietoja Suomen kaupungeista, kauppaloista ja maalaiskunnista, s. 151. Sanoma Osakeyhtiö, 1964, Helsinki.
- ↑ a b Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 5: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 416–424. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-00650-5.
- ↑ Kolmonen, Jaakko (toim.): Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 159. Helsinki: Patakolmonen, 1988. ISBN 951-96047-3-1.
- ↑ Väestölaskenta 1970 Osa IV: Taajamat 1960–1970. Suomen virallinen tilasto VI C:104. Helsinki: Tilastokeskus, 1976. Julkaisun verkkoversio (PDF) (viitattu 10.4.2013).
- ↑ Väestön elinkeino: Väestö elinkeinon mukaan kunnittain vuosina 1880–1975 (PDF) 1979. Tilastokeskus. Viitattu 7.6.2014.
| ||||||||