Clara Bow

Clara Bow
Clara Bow elokuvassa Siivet (1927)
Henkilötiedot
Koko nimi	Clara Gordon Bow
Syntynyt	29. heinäkuuta 1905 New York City, New York
Kuollut	27. syyskuuta 1965 (60 vuotta) Los Angeles, Kalifornia
Ammatti	näyttelijä
Puoliso	Rex Bell (1931–1962†)
Näyttelijä
Taiteilijanimet	The "It" Girl The Brooklyn Bonfire
Aktiivisena	1921–1933
Merkittävät roolit	Alverna Synti joka houkuttelee Betty Lou Spence Jokin Mary Preston Siivet
Palkinnot
George Eastman -palkinto (1957) Walk of Fame, Hollywood (1960)
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Clara Gordon Bow (29. heinäkuuta 1905 New York City, New York – 27. syyskuuta 1965 Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen näyttelijä ja yksi historian kuuluisimmista ja valovoimaisimmista mykkäelokuvan aikakauden tähdistä. Clara Bow nousi supertähteyteen 1920-luvulla, jolloin myös oli johtavimpia flapper-tyttöjä Colleen Mooren ja Louise Brooksin rinnalla. Termi ”flapper” viittaa 1900-luvun alussa uudenaikaisena pidettyyn naistyyppiin: koulutettuun, naimattomaan ja taloudellisesti omillaan toimeentulevaan nuoreen naiseen. Clara Bow oli naimisissa näyttelijä Rex Bellin kanssa vuodesta 1931, ja he saivat kaksi poikaa. Avioliitto päättyi Bellin kuolemaan vuonna 1962.

Bow näytteli 46:ssä mykkä- ja 11:ssä äänielokuvassa vuosien 1922–1933 välillä. Monet hänen varhaisista elokuvistaan ovat kuitenkin kadonneet. Bow’ta pidetään ensimmäisenä amerikkalaisena ja 1920-luvun johtavimpana seksisymbolina, joka hänestä tuli vuoden 1927 elokuvan Jokin jälkeen. Sama elokuva loi myös termin "The It Girl", joka tarkoittaa hetken suosituinta seksikästä naistähteä, joista Bow oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Bow oli Hollywood-näyttelijä, jonka jokainen elokuvastudio yritti saada elokuviinsa ja jonka elokuvia yleisö palvoi ja halusi nähdä lisää. Hän oli myös median suosikki. Tähteytensä huipulla Bow sai parhaimmillaan yli 45 000 ihailijakirjettä kuukaudessa.

Kun Bow meni naimisiin näyttelijä Rex Bellin kanssa vuonna 1931, hän vetäytyi hetkeksi elokuvateollisuudesta ja näyttelemisestä. Tuore aviopari osti maatilan Nevadasta, jonne he muuttivat ja perustivat perheen. Bow’n viimeinen elokuva Hoop-La julkaistiin vuonna 1933. 1940-luvun lopussa hänellä todettiin skitsofrenia, jolloin hän joutui psykiatriseen hoitoon. Bow kuoli 60-vuotiaana syyskuussa 1965 sydänkohtaukseen unohdettuna suuruutena. Hänellä on elokuvaurastaan tähti Hollywood Walk of Famella.

Varhainen elämä

Clara Gordon Bow syntyi 29. heinäkuuta 1905 New Yorkissa Brooklynin Prospect Heightsissa sijaitsevassa 697 Bergen Streetin vuokratalossa noin kello 16:45. Hän myös varttui Prospect Heightsissa. Clara Bow'n vanhemmat olivat Robert Walter (1874–1959) ja Sarah Frances Bow (omaa sukua Gordon, 1880–1923). He olivat menneet naimisiin 26. marraskuuta 1902. Clara oli vanhempiensa kolmas lapsi. Kaksi ensimmäistä tyttölasta olivat syntyneet vuosina 1903 ja 1904. Toinen lapsista eli kaksi tuntia, toinen kaksi päivää. Ensimmäinen kaksi päivää elänyt tytär oli hävitetty roskakoriin. Lääkäri oli sanonut Sarahille, ettei tämä enää tulisi raskaaksi. Suurena riskinä oli, että kolmas vauva saattaisi myös kuolla. Varoituksesta huolimatta Sarah Bow tuli kolmannen kerran raskaaksi, kun hän alkoi odottaa Claraa syksyllä 1904. Riskialttiin raskauden aikana helleaalto piinasi New Yorkia heinäkuussa 1905, jolloin lämpötila nousi melkein neljäänkymmeneen asteeseen. Bow kertoi myöhemmin, että he molemmat melkein kuolivat synnytyksessä. Clara oli ei-toivottu lapsi; hänen äitinsä toivoi vastasyntyneen vauvansa kuolevan, eikä siksi hankkinut Claralle syntymätodistusta. Claran isoäiti Sarah Hatton Gordon oli läsnä Claran syntyessä. Hän ravisti elottomana syntyneen tyttärentyttärensä eloon.

16-vuotias Bow vuonna 1921

Clara Bow'lla oli köyhä ja rankka lapsuus, johon sisältyi henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa sekä vanhempien jatkuvat riidat. Claran Robert-isä oli alkoholisoitunut kapakkalaulaja, joka oli usein kauankin poissa kotoa. Kotona ollessaan hän pahoinpiteli vaimoaan ja tytärtään. Lopulta Claran vanhemmat erosivat ja tytär jäi äitinsä luo. Sarah-äidin mielenterveys alkoi horjua Claran ollessa teini-ikäinen. Hänellä todettiin "epilepsiasta johtuva psykoosi", joka johtui vakavasta päävammasta. Psykoosi aiheutti hänelle sekavia ajatuksia, harhaluuloja, vainoharhoja ja aggressiivista käyttäytymistä; hän jopa suunnitteli murhaavansa oman tyttärensä. Sarah kärsi myös kroonisesta masennuksesta. Hän harrasti paljon irtosuhteita ja hankki rahaa prostituoituna. Vuosien 1905 ja 1923 välillä perhe asui 14:ssä eri osoitteessa, mutta harvoin Prospect Heightsin ulkopuolella.

Bow’n vanhemmat polveutuivat englantilaisista, irlantilaisista ja skotlantilaisista maahanmuuttajista, jotka olivat tulleet Amerikkaan sukupolvea aiemmin. Claran molemmat vanhemmat tulivat myös köyhistä ja huonoista oloista. Robert tuli 13-lapsisesta ja Sarah 6-lapsisesta perheestä. Robertin äiti Catherine Gaylor Bow (1838–1877) oli kuollut tämän ollessa kahden vuoden ikäinen ja Robert kasvoi ilman hoitoa, huomiota ja rakkautta. Sarahin isä oli työnsä menettänyt floristi Frederick Gordon, joka ohjasi perhettään rautaisella otteella. Hän oli myös alkoholisti ja pahoinpiteli vaimoaan, joka kärsi mielenterveysongelmista. Frederick Gordonin pahoinpitely Sarahin äitiä kohtaan ajoi hänet mielipuoliseksi. Hän vannotti lapsiaan pitävän heidän äitinsä tilan salaisuutena. Vuoden 1900 väestönlaskennan aikaan Gordon lukitsi vaimonsa kaappiin ja ilmoitti väestönlaskennalle olevansa leski. Hän uskoi tiukasti sen ajan sanontaan "parempi olla kuollut kuin hullu". Lopulta hän sulki vaimonsa psykiatriseen sairaalaan 22. elokuuta 1906. Sarahin äiti kuoli 9. marraskuuta 1907 Kings Parkin psykiatrisessa sairaalassa. Frederick Gordon, jota hänen oma tyttärensä vihasi suunnattomasti, muutti Sarahin ja Claran luo asumaan. Tällöin Claran isä Robert oli kadonnut kuukausiksi, joten Sarahilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa oma isänsä heille asumaan. Gordon kohteli tyttärentytärtään ystävällisesti ja rakastavasti, hän jopa rakensi Claralle keinun. Vanhempiensa sivuuttamana Clara kasvoi isoisänsä huomassa. Ilo ei kestänyt pitkään, sillä 63-vuotias Frederick Gordon kuoli 21. tammikuuta 1909. Hän oli saanut edellisenä päivänä äkillisesti halvauksen ollessaan antamassa vauhtia keinussa istuvalle Claralle.

Clara oli nuorena ujo ja kiusattu. Hän ei viihtynyt muiden tyttöjen seurassa, vaan piti enemmän poikien seurasta aina kouluaikojen alusta saakka. Tytöt pilkkasivat Claraa hänen kuluneista vaatteistaan ja sotkuisista hiuksistaan. Clarasta tuli poikatyttö sekä suosittu poikien keskuudessa. Hänen todellinen ja paras ystävänsä oli samassa vuokratalossa asunut häntä nuorempi Johnny-niminen poika. Clara kuvitteli Johnnyn pikkuveljekseen, jota hän sai suojella ja jonka kanssa sai aina leikkiä. Clara pieksi jokaisen pojan, joka kiusasi Johnnya. Eräänä iltapäivänä vuonna 1915 9-vuotias Clara kuuli vertahyytävää huutoa Johnnyn asunnosta. Clara juoksi portaikkoon ja näki Johnnyn palavan ilmiliekeissä. Kuolinkamppailussaan Johnny huusi Claran nimeä. Clara kääri palavan Johnnyn mattoon. Johnny kuoli parhaan ystävänsä käsivarsille. Lapsuudessaan Claralla oli kiinnostusta urheiluun ja hyvän fyysisen kuntonsa ansiosta hän voitti viisi mitalia pienimuotoisissa urheilukilpailuissa. Tuolloin hän suunnitteli yleisurheilijan uraa.

Clara oppi jo nuorena, kuinka hoitaa äitiään epilepsiakohtausten aikana ja käsitellä hänen psykoottisia ja vihamielisiä vaiheitaan. Bow kertoi myöhemmin riistetystä lapsuudestaan: "Lapsena pidin huolta äidistäni, mutta hän ei pitänyt huolta minusta."

Kun Clara alkoi kasvaa naiseksi, hänen arvostuksestaan "poikana" hänen vanhassa jengissään tuli "mahdotonta". Naiselliset muodot alkoivat näkyä, eikä hän enää voinut esiintyä poikien seurassa kuten aiemmin. Claralla ei ollut tyttökavereita, koulu oli "sydäntäsärkevää" ja koti "kurjaa", joten hän pakeni todellisuutta ja mielenterveysongelmista kärsivää äitiään elokuviin ja haaveili tulevansa kuuluisaksi ja palvotuksi elokuvatähdeksi. Kun Clara ei ollut koulussa eikä elokuvissa, hän vietti aikaansa Coney Islandilla, jossa myöhemmin myös työskenteli. Vuonna 1919 hän aloitti tyttökoulun nimeltä Bay Ridge High School.

Ura

Uran alku 1921–1923

Syksyllä 1921 16-vuotias Bow osallistui paikalliseen Fame and Fortune -kykyjenetsintäkilpailuun. Hän sai tukea isältään, mutta äiti oli täysin tyttärensä unelmia vastaan. Bow oli harjoitellut tuntikausia kilpailua varten. Kykyjenetsintäkilpailun järjesti Motion Picture Classics -aikakauslehti, ja sen tuomareina toimivat Howard Chandler Christy, Neysa McMein ja Harrison Fisher. He kuvailivat Bow’n olleen "täynnä itseluottamusta, päättäväisyyttä ja kunnianhimoa". Bow’n tuntikausia kestäneet harjoitukset tuottivat tulosta, sillä hän voitti kilpailun. Voittonsa myötä Bow sai ensimmäisen kiinnityksensä elokuvaan, kun hänet esiteltiin Christy Cabannelle. Cabanne kiinnitti Bow’n elokuvaansa Erään konttoritytön kohtalo (1922), jossa pääosaa esitti Billie Dove. Cabanne vaikuttui Bow’n näyttelijänkyvyistä. Loppujen lopuksi kaikki Bow’n viisi kohtausta leikattiin, kunnes ne liitettiin takaisin hänen kuuluisuutensa myötä. Bow lopetti koulunkäynnin seniorivuotenaan lokakuussa 1921, kun hänelle ilmoitettiin kykyjenetsintäkilpailun voitosta. Hän teki koulun lopettamisen jälkeen tavallista toimistotyötä.

Clara Bow loppuvuonna 1921

Isänsä kannustamana Bow jatkoi päivittäistä juoksemistaan koe-esiintymisissä ja tarjosi itseään elokuvatoimistoille. Bow kertoi myöhemmin tästä ajasta, jolloin ei saanut rooleja: "Oli aina jotain. Joko olin liian nuori, pieni tai lihava. Yleensä olin liian lihava." Lopulta ohjaaja Elmer Clifton tarvitsi poikatytön elokuvaansa Valaanpyytäjän morsian (1922). Kun Clifton näki Bow’n Motion Picture Classic -aikakauslehdessä, hän pyysi tapaamista Bow’n kanssa. Aluksi Clifton epäröi Bow’n palkkaamista, mutta valitsi lopulta hänet elokuvaan. Bow sai 35 dollarin viikkopalkan. Tähän aikaan myös Sarah-äidin terveydentila huononi entisestään ja hän yritti murhata Claran helmikuussa 1922. Äiti ei jälkeenpäin muistanut mitään tapahtuneesta. Robert vei entisen vaimonsa parantolaan Claran ollessa kuvaamassa elokuvaansa Valaanpyytäjän morsian. Sarah pysyi parantolassa vain lyhyen aikaa. Robert oli tuonut hänet jo kotiin, kun Clara palasi kuvauksista.

Valaanpyytäjän morsian kuvattiin Massachusettsin New Bedfordissa. Bow mainitaan elokuvan alkuteksteissä vasta kymmenentenä, mutta hän sai paljon huomiota kriitikoilta sekä positiivista palautetta roolisuorituksestaan. Bow’sta kirjoitettiin, että hän niittäisi tulevaisuudessa kuuluisuutta elokuvakomediennena. Sanomalehti The Davenport Democrat and Leader kirjoitti Bow’sta: "Elokuvaslangia käyttäen hän "varasti" elokuvan – –". Valaanpyytäjän morsian oli yleisömenestys, ja sitä esitettiin 22 viikkoa putkeen New Yorkissa. Clara yritti yhteen väliin lepytellä äitiään ottamalla tavallista työtä lääkärin vastaanotolla, jossa hän vastasi puhelimeen. Itse työ oli helppoa, mutta Clara ei pitänyt alhaisesta palkasta ja pitkästä työmatkasta. Joulukuun 1922 loppuun mennessä Sarah-äiti oli menettänyt täydellisesti todellisuudentajuntansa. Hän vain makasi katatonisena sohvalla, eikä enää tuntenut Robertia tai Claraa.

Clara Bow elokuvan Valaanpyytäjän morsian (1922) promokuvassa.

Bow teki myös pienen sivuosan elokuvassa Naisviholliset (1923), jossa hän tanssii puolialasti pöydällä. Kun Clara oli kuvaamassa kohtaustaan, hänen isänsä oli tullut kuvauspaikalle kertomaan Claran äidin kuolemasta. 43-vuotias Sarah Bow kuoli epilepsiaan perjantaina 5. tammikuuta 1923. Kun sukulaiset kokoontuivat Sarahin hautajaisiin, raivostunut Clara syytti heitä tekopyhyydestä. Keväällä 1923 Bow sai roolin elokuvasta The Daring Years. Elokuvan kuvausten aikana Bow ystävystyi näyttelijä Mary Carrin kanssa. Carr opetti Bow’lle meikin käytön. Joulukuun puolivälissä 1923 Bow valittiin kaikista menestyneimmäksi vuoden 1924 WAMPAS Baby Starsiksi. Valinta perustui lähinnä hänen ansioihinsa Valaanpyytäjän morsian -elokuvassa.

Kesällä 1923 Bow sai poikatytön roolin Grit -elokuvasta, joka kertoo nuorisorikollisuudesta. Gritin oli käsikirjoittanut F. Scott Fitzgerald ja ohjannut Frank Tuttle, jonka kanssa Bow työskenteli myöhemmin vielä viidessä elokuvassa. Bow tapasi tällöin myös ensimmäisen poikaystävänsä, kameramies Arthur Jacobsonin. Variety kirjoitti Bow’sta: "– – Clara Bow viipyy silmissä vielä kauan elokuvan päättymisen jälkeen."

Kuvatessaan Gritiä New Yorkin Queensin Astoriassa sijaitsevalla Pyramid Studiosilla, Hollywoodin independet-studio Preferred Picturesin Jack Bachman otti yhteyttä Bow’hun. Bachman halusi tehdä Bow’n kanssa kolme kuukautta kestävän koesopimuksen, johon sisältyi 50 dollarin viikkopalkka. Aluksi Bow oli epäröinyt, mutta lopulta suostui. Kesällä 1923 hänet kiinnitettiin Maytime -elokuvaan.

Clara Bow ja Ethel Shannon vuoden 1923 elokuvassa Maytime

Bow ystävystyi elokuvakolumnisti Louella Parsonsin kanssa 21. heinäkuuta 1923. Parsons haastatteli Bow’ta The New York Morning Telegraphille. Kun Bow joutui vuonna 1931 iltapäivälehtien riepottelemaksi, Parsons puolusti häntä. Hän sanoi Bow’sta muun muassa näin: "hän on niin virkistävän teeskentelemätön kuin hän ei olisi koskaan kohdannut minkäänlaisia keinoja teeskentelyyn" ja "hänellä ei ole mitään salaisuuksia maailmalta, hän luottaa kaikkiin... hän on melkein liian hyvä – –".

Preferred Pictures ja uran nousu 1923–1925

Bow jätti New Yorkin, isänsä ja poikaystävänsä taakseen 22. heinäkuuta 1923 lähdettyään Hollywoodiin. Heinäkuun lopussa Bow meni studiopäällikkö B. P. Schulbergin toimistoon. Hänet koekuvattiin ja palkattiin Preferred Picturesin sopimusnäyttelijäksi elokuun alussa. Bow sai viikossa palkkaa noin 200 dollaria. Preferred Picturesilla Bow’n työtahti oli nopeaa, mikä ei kuitenkaan tuonut hänelle läpimurtoa. Bow sai edelleen positiivista huomiota, mutta kriitikot eivät pitäneet Preferred Picturesin tuottamien elokuvien laadusta. Tuottaja lainasi Bow’ta estotta muiden studioiden elokuviin, joissa hänelle avautuivat mahdollisuudet näyttää kykynsä. Bow käytti nämä tilaisuudet hyväkseen ja alkoi vähitellen edetä hitaasti suurempiin kuvioihin.

Clara Bow vuonna 1924

Bow ja hänen "esiliinansa" käsikirjoittaja-agentti Maxine Alton vuokrasivat asunnon vuonna 1923 The Hillview’stä, joka sijaitsee lähellä Hollywood Boulevardia. Naisten välit kiristyivät uuteen vuoteen 1924 mennessä. Preferred Picturesia johti Schulberg, joka oli aiemmin työskennellyt Famous Players-Laskylle. Hän oli kuitenkin menettänyt työnsä valtataistelun jälkiseurauksena, ja perustanut 27-vuotiaana Preferred Picturesin vuonna 1919.

Maytime (1923) oli Bow’n ensimmäinen Hollywood-elokuva, joka on sovitus suositusta Broadway-musikaalista Maytime (1917). Maytimen kuvauksien aikana Bow kiinnitettiin Poisoned Paradise -elokuvan pääosaan. Ennen kyseistä elokuvaa häntä lainattiin First National Picturesille, missä Bow’n oli tarkoitus näytellä elokuvissa Nuoruuden naamio (1923) ja Painted People (1924). Ohjaaja Frank Lloyd kiinnitti Bow’n Janet Oglethorpen flapper-rooliin Nuoruuden naamioon yli viidenkymmenen naisen koe-esiintymisen joukosta. Bow muisteli myöhemmin: "Hän [Frank Lloyd] ei ollut löytänyt haluamaansa ja lopulta joku oli ehdottanut minua hänelle. Kun tulin hänen toimistoonsa, iso hymy tuli hänen kasvoilleen ja hän näytti aivan ikionnelliselta." Lloyd kertoi lehdistölle, että "Bow on ilkikurisen, viehättävän, aggressiivisen, äkkipikaisen, syvästi tunteellisen ja ihanteellisen aristokraattiflapperin henkilöitymä." The New York Times ja Variety kehuivat Bow’n roolisuoritusta. Nuoruuden naamio on Bow’n uran alun yksi ensimmäisistä merkittävimmistä ja menestyneimmistä elokuvista. Hänen oli myös tarkoitus näytellä toista pääosaa Painted People -elokuvassa Colleen Mooren kanssa. Naisille tuli kuitenkin erimielisyyksiä muun muassa roolijaon suhteen. Bow oli vihannut omaa rooliaan ja halusi näytellä Moorelle tarkoitetun osan. Moore omalta osaltaan kielsi elokuvan ohjaajaa ottamasta Bow’sta lähikuvia, ettei tämä varastaisi elokuvaa häneltä. Moore oli naimisissa elokuvan tuottajan kanssa, joten Bow’n vastalauseet olivat turhia. Bow pakotti studion palkkaamaan toisen näyttelijän hänen tilalleen ja jätti elokuvaprojektin kolmen viikon jälkeen. Colleen Moore kertoi myöhemmin pitävänsä Bow'sta. Hänen mukaasa Bow oli "lämmin, suloinen ja antelias tyttö, jolla oli paljon potentiaalia". Loppuvuodesta 1923 Bow’n poikaystävä Arthur Jacobson saapui Hollywoodiin New Yorkista.

Clara Bow ja Donald Keith elokuvassa Ylioppilasheila (1925)

Vuonna 1924 Bow’n isä Robert saapui Hollywoodiin. Bow muutti isänsä ja Jacobsonin kanssa osoitteeseen 1714 North Kingsley Drive, joka sijaitsee Hollywoodissa. Jacobson työskenteli tuolloin Preferred Picturesille. Kun Schulberg sai tietää tästä järjestelystä, hän antoi potkut Jacobsonille, luullen "hänen suuren tähtensä" joutuvan skandaaliin. Kun Bow sai tietää erottamisesta, hän repi sopimuksensa, heitti sen Schulbergin kasvoille ja sanoi hänelle, ettei tämä voinut ohjailla hänen yksityiselämäänsä. Jacobson sanoi myöhemmin, että "[Clara] oli suloisin tyttö maailmassa, mutta hänen päältään ei kannattanut kävellä tai tehdä hänelle mitään väärää." 7. syyskuuta 1924 julkaistussa The Los Angeles Times -sanomalehden artikkelissa kirjoitettiin Bow’n isän olevan liikemies ja Jacobson viitattiin Bow’n veljeksi. Samana vuonna Bow'n ja Jacobsonin suhde päättyi.

Bow’lta ilmestyi vuonna 1924 yhteensä kahdeksan elokuvaa. Draamaelokuvassa Poisoned Paradise Bow teki ensimmäisen pääosansa Margot LeBlancina. Hän sai hyvät arvostelut "älykkäänä pikkutulokkaana". Elokuvassa Daughters of Pleasure Bow näytteli Marie Prevostin kanssa. Universal Studios lainasi Bow’ta melodraamaelokuvaansa Viiniä ja naisia, jossa hän tekee ensimmäisen itsenäisen pääosansa Angela Warrinerina. Viiniä ja naisia kertoo kieltolakiajasta ja salakuljetuksesta. Sekä itse elokuva että Bow saivat kriitikoilta kiittävää palautetta.

Clara Bow ja Conway Tearle elokuvassa ... ja naiset rakastavat heitä (1926)

Vuoden 1925 aikana Bow näytteli peräti viidessätoista elokuvassa, joista kuusi hän teki Preferred Picturesille sopimuksensa alaisena. Yhdeksän muuta elokuvaa Bow teki muille elokuvastudioille, joita olivat muun muassa Warner Brothers ja Fox Film Corporation. Kesällä 1925 Bow oli aikakauslehti Motion Picture Classicin kannessa ja hänestä kirjoitettiin: "Clara Bow näyttää "hälyttäviä" oireita tulla vuoden sensaatioksi – –". Loppuvuonna 1927 Bow kertoi, että vuosina 1924–1925 hän kuvasi kahta tai peräti kolmea elokuvaa samaan aikaan, ja näytteli vuorotellen kaikenlaisia rooleja kaikenlaisissa elokuvissa. Hän kertoi myös, että näinä raskaina aikoina hän paloi usein loppuun ja 18-tuntisten työpäivien jälkeen pelkästä väsymyksestä itki itsensä uneen.

Preferred Pictures lainasi Bow’ta tuottajille 1500–2000 dollarin summilla viikolta. Samaan aikaan Preferred Pictures maksoi Bow’lle palkkaa vain 200–750 dollaria viikossa. Bow ei välittänyt siitä, että hänelle maksettiin vähän. Hän rakasti elokuvantekoa ja sitä, että oli saavuttanut unelmansa. Schulberg ajoi Preferred Picturesin konkurssiin 21. lokakuuta 1925. Preferred Picturesilla oli velkoja 820 774 dollarin edestä, mutta varoja oli vain 1 420 dollaria. Schulberg liittyi pian Paramount Picturesin tuottajiin ja Adolph Zukorin alaisuuteen. Schulbergin sopimuksen alaisena Bow liittyi myös.

Bow Hula-elokuvan kuuluisassa kohtauksessa vuonna 1927.

Romanttinen komedia Ylioppilasheila (1925) oli Bow’n viimeinen elokuva Preferred Picturesille ja tuolloin hänen suurin menestyselokuvansa. Ylioppilasheilassa Bow näyttelee college-tyttö Cynthia Dayta ja hänen vastanäyttelijänään on Donald Keith. Ylioppilasheila oli vuoden 1925 taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia Yhdysvalloissa. Photoplay-elokuvalehti oli kuitenkin tyytymätön elokuvaan: "Collegen ilmapiiri on epäuskottava ja Clara Bow ei ole käsityksemme college-tytöstä." Elokuvateattereiden omistajat olivat tyytyväisiä elokuvan menestykseen, ja jotkut kriitikot Bow’n aluevaltaukseen. Timen mielestä "Clara Bow pelastaa elokuvan huvittavalla ja miellyttävällä näyttelemisellään – –". Bow alkoi seurustella toisen vastanäyttelijänsä Gilbert Rolandin kanssa. Rolandista tuli myös Bow’n ensimmäinen kihlattu. Bow’lta ilmestyi vuonna 1925 muiden muassa elokuvat Oikeusmurha, Apachityttö ja Erään naisen salaisuus.

Supertähteys Paramount Picturesilla 1926–1928

Bow vuonna 1927

Vuonna 1926 Bow näytteli seitsemässä elokuvassa, joista viisi hän teki Paramountille. Hänet oli lainattu toisille studioille kahteen muuhun elokuvaan, jotka oli kuvattu vuonna 1925. Vuonna 1926 Bow esiintyi Paramount-elokuvissa ... ja naiset rakastavat heitä, Houkuttelevat huulet, Synti joka houkuttelee, Hän, joka suudella saa ja Nykyaikaista nuorisoa, jossa hän esiintyy omana itsenään. Paramountilla Bow’sta tuli nopeasti supertähti ja suuri kassamagneetti etenkin elokuvien ... ja naiset rakastavat heitä ja Synti joka houkuttelee ansiosta.

Loppuvuodesta 1925 Bow oli palannut takaisin New Yorkiin tekemään draamaelokuvan ... ja naiset rakastavat heitä. Siinä Bow näyttelee yläluokkaista tyttöä Kittensiä ja sai myönteistä palautetta roolisuorituksestaan. Hän allekirjoitti 12. huhtikuuta 1926 ensimmäisen Paramount-sopimuksensa, johon sisältyi 750 dollarin viikkopalkka.

Bow näytteli Victor Flemingin komediaelokuvassa Synti joka houkuttelee manikyristi Alvernaa, joka parantaa kahden miehen yksinäiset sydämet. Bow kommentoi roolistaan, että Alverna oli ollut huono kirjassa, mutta teki hänestä flirttailevan elokuvaversioon. Hän sai suorastaan ylistäviä arvioita kriitikoilta; muun muassa Photoplay kirjoitti Bow’sta: "kun hän on valkokankaalla, millään muulla ei ole merkitystä". The Reel Journal kirjoitti, että Bow oli ottamassa Gloria Swansonin asemaa, ja Carl Sandburg kehui Bow’n älykästä ja nopeaa työtä. Paramount-sopimusta uusittiin 16. elokuuta 1926, jolloin se muutettiin viiden vuoden sopimukseksi, johon sisältyi aluksi 1 700 dollarin viikkopalkka, joka nousisi vuosittain; viimeisenä vuonna viikkopalkka olisi 4 000 dollaria.

Vuosi 1927 oli todellinen jättimenestys Bow’lle; kaikki hänen elokuvansa olivat vuoden taloudellisesti ja kriittisesti menestyneimpiä. Hänestä oli tullut jazz-kauden kuumin nimi ja seksisymboli. Bow’n energisyys, nuorekkuus ja seksuaalinen vetovoima viehättivät yleisöä ympäri maailman. Vuonna 1927 Bow näytteli kuudessa Paramountin menestyselokuvassa, joita olivat Jokin, Eronneiden lapsia, Punatut huulet, Siivet, Hula ja Hanki itsellesi mies.

Clara Bow elokuvan Siivet (1927) trailerissa

James Hall ja Bow elokuvassa Tavaratalon tuulispää (1929)

Jokin-elokuva toi Bow’lle lempinimen "The It Girl" ja muutti hänet elokuvatähdestä elokuvalegendaksi. Ennen "The It Girl" -nimitystä Bow tunnettiin "The Brooklyn Bonfirena". "The It Girlistä" kehittyi myös termi, joka tarkoittaa hetken suosituinta seksikästä naistähteä. Bow on myös ensimmäinen ja alkuperäinen "The It Girl". Jokin-elokuva oli vuoden 1927 suurimpia kassamagneetteja; ilmestyessään se rikkoi ennätyksiä lippuluukuilla. Kriitikot ylistivät elokuvaa, erityisesti Bow’ta ja hänen roolisuoritustaan Betty Lou Spencenä. Nykyään Jokin-elokuvaa pidetään Bow’n merkittävimpänä elokuvana, joka myös symboloi hurmeista ja villiä 1920-lukua Hollywoodissa. Vuonna 2001 Jokin valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryssä.

Samana vuonna ilmestynyt William A. Wellmanin ohjaama sotaelokuva Siivet oli vuoden 1927 menestynein elokuva. Se oli ensimmäinen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut elokuva ja ensimmäinen elokuva, jossa esitettiin kahden miehen välinen suudelma. Siivet oli käsikirjoitettu siten uudelleen, että Bow’kin saatiin sovitettua Paramountin suurimpana tähtenä mukaan. Bow ei ollut tyytyväinen rooliinsa. Hän sanoi: “Siivet on miesten elokuva ja minä olen vain kermavaahto piirakan päällä.” Elokuva oli välitön menestys sen tultua ensi-iltaan. Siivet valittiin vuonna 1997 säilytettäväksi National Film Registryyn. Myös Bow'n tähdittämät Eronneiden lapsia ja Hula olivat vuoden 1927 menestyneimpiä elokuvia.

Bow oli vuoden 1928 suurin kassamagneetti. Tällöin häneltä ilmestyi neljä elokuvaa: Punatukka, Parempi mainettansa, Laivaston pikku morsian ja Koska nyt on lauantai-ilta, joka jäi hänen viimeiseksi mykkäelokuvakseen. Bow halusi mahdollisuuden näyttää kykyjään myös vaativammissa rooleissa. Hän kokeili taitojaan muutamissa dramaattisissa elokuvissa, mutta ne eivät menestyneet halutunlaisesti. Bow palasi hänelle ominaisiin flapper-rooleihin. Vuoden 1928 loppuun mennessä Bow’sta oli tullut Hollywoodin parhaiten palkattu näyttelijä. Hän ansaitsi viikossa peräti 5 000 dollaria.

Uran viimeiset vuodet äänielokuvissa 1929–1933

”	Hän oli Hollywoodin suosituin naistähti ja hän sai 30 000 fanikirjettä kuukaudessa. Mutta hän tiesi jo olevansa lopussa.	”
– Louise Brooks tavattuaan Bow’n äänielokuvaharjoituksissa

Villikissa oli Bow’n ja Paramountin ensimmäinen äänielokuva. Paramount oli antanut Bow’lle vain kaksi viikkoa aikaa valmistautua hänen ensimmäiseen äänielokuvaansa, kun taas Metro-Goldwyn-Mayer oli antanut heidän suurelle tähdelleen, Greta Garbolle, peräti kaksi vuotta aikaa valmistautua omaan äänielokuvadebyyttiinsä. Villikissasta julkaistiin myös mykkäelokuvaversio elokuvateattereihin, joissa ei ollut vielä äänielokuvien esittämiseen tarvittavia laitteita. Elokuva sai kriitikoilta sekalaiset arvostelut. Bow’n brooklyniläisaksentti sai erityisesti kritiikkiä osakseen. Eräs kriitikko kuvaili hänen äänensä olevan "pehmeä kontra-altto, napakka ja luonnollinen", kun taas toinen sanoi, että Bow’lla on "karski äänensävy, joka ei ole kovin kevyttä herkille tärykalvoille". Variety kuitenkin kirjoitti Bow’n äänen olevan "tarpeeksi hyvä" selvitäkseen siirtymisessä mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Film Daily totesi myös, ettei Bow’n "vahvassa ja metallisessa" äänessä ollut mitään vikaa. Suurin osa mediasta kuitenkin piti Bow’ta kaikesta huolimatta kelvollisena äänielokuvanäyttelijänä. Sekalaisista arvioista huolimatta Villikissa oli yleisömenestys.

Marceline Day ja Bow elokuvassa Villikissa (1929)

Bow’n äänenlaatu ja hänen brooklyniläisaksenttinsa ei ollut ongelma hänelle itselleen, ihailijoilleen tai Paramountille. Vastoin yleistä luuloa, Bow’n ääni ei tuhonnut hänen elokuvauraansa. Itse asiassa Bow, kuten Charlie Chaplin, Louise Brooks ja monet muut mykkäelokuvien näyttelijät, ei hyväksynyt tätä mullistavaa uutuutta. Bow sanoi vihanneensa äänielokuvia, ja hänellä oli ollut suuria epäluuloja niitä kohtaan. Hänen mukaansa äänielokuvat olivat "jäykkiä ja rajoittavia". Lisäksi Bow kärsi mikrofonikammosta, josta hän ei aluksi päässyt eroon. Silminnähden hermostunut Bow joutui tekemään monia uusintaottoja Villikissan kuvauksissa, koska hänen silmänsä olivat vaeltaneet koko ajan yläpuolella olleeseen mikrofoniin.

Bow piti asemansa Hollywoodin kuningattarena ja suurimpana kassamagneettina äänielokuvien Villikissa, Vaarallisia muotoja ja Tavaratalon tuulispää ansiosta. Lokakuussa 1929 Bow kertoi hermojensa olevan riekaleina ja saavuttaneensa murtumispisteen. Tuolloin hän käytti myös rauhoittavia lääkkeitä. 1930-luvun alussa Bow asui yhdessä sihteerinsä ja kampaajansa Daisy DeBoen (myöhemmin DeVoe) kanssa 25 000 dollarin arvoisessa talossa osoitteessa 512 Bedford Drive. Bow oli asunut aiemmin Los Angelesin Laurel Canyonissa.

Bow oli vuoden 1930 toiseksi suurin kassamagneetti elokuviensa Paramount on Parade, True to the Navy, Lempeä ja miljonäärejä ja Hänen hääyönsä ansiosta. Hän oli nyt laajentanut skaalaansa myös musikaaleihin. Vuoden suurin kassamagneetti oli Metro-Goldwyn-Mayerin tähti Joan Crawford. "All-star"-musikaalielokuvassa Paramount on Parade Bow tekee harvinaisen laulunumeron "I'm True to the Navy Now". Lempeä ja miljonäärejä -elokuvassa hän laulaa kappaleet "Believe It or Not, I’ve Found My Man", "Love Among the Millionaires", "Rarin’ to Go" ja "That’s Worth while Waiting for". Bow ja viihdyttäjä Helen Kane olivat Max Fleischerin vuonna 1930 luoman animaatiohahmo Betty Boopin esikuvia.

Bow oli vuoden 1931 viidenneksi suurin kassamagneetti. Häneltä ilmestyi draamakomediaelokuva Vaarallista peliä sekä draamaelokuva Kick In. Vaarallista peliä oli vuoden 1931 menestyneimpiä elokuvia Yhdysvalloissa. Kuitenkin kuuluisuuden paineet, julkiset skandaalit, ylirasitus nopeasta työtahdista ja vahingollinen oikeudenkäynti sihteeri Daisy DeVoeta vastaan veivät Bow’n hauraan mielenterveyden. Lopulta hän joutui parantolaan huhtikuussa 1931 saatuaan hermoromahduksen. Bow’n omasta pyynnöstä Paramount vapautti hänet hänen viimeisestä, sopimuksen alaisesta elokuvahankkeesta, joka olisi ollut film noir nimeltä Suurkaupungin kadut (1931). Bow’n manageri B. P. Schulberg korvasi Bow’n rooliin naisystävänsä Sylvia Sidneyn. Vasta 25-vuotiaan Bow’n elokuvaura oli jo periaatteessa ohi. Vuonna 1931 hän jätti lopullisesti Paramountin, jonka suurin tähti hän oli ollut. Vuoden kuluessa Schulberg sai potkut Paramountilta ja ryhtyi itsenäiseksi tuottajaksi. Paramount oli menettänyt tällöin myös asemansa Hollywoodin suurimpana studiona Metro-Goldwyn-Mayerille. David O. Selznick selitti, että Bow pystyi takomaan rahaa puolentoista miljoonan dollarin edestä minkälaisessa tarinassa tahansa, kun taas toinen näyttelijätär pystyisi tuottamaan vain puoli miljoonaa dollaria samasta tarinasta ja samasta näyttelijäkokoonpanosta.

Bow oli 1920-luvun lopusta 1930-luvun alkuun useiden villien huhujen kohteena. Hänen seksielämäänsä koskevat huhut olivat suurin osa epätosia ja täysin keksittyjä. The Coast Reporter -iltapäivälehti julkaisi karmeita syytöksiä Bow’sta vuonna 1931. Lehti syytti häntä ekshibitionismista, insestistä, lesboudesta, zoofiliasta, päihderiippuvuudesta, alkoholismista ja sukupuolitaudista. Lehden julkaisija yritti myös kiristää Bow’ta: hän lupasi lopettaa perättömien juttujen kirjoittamisen 25 000 dollarin hinnasta. Kiristys johti julkaisijan liittovaltion agenttien tekemään pidätykseen ja myöhemmin 8-vuotiseen vankilatuomioon.

Clara Bow vuonna 1930

Bow ei palannut Hollywoodiin eikä Beverly Hillsissä sijaitsevaan kotiinsa päästyään parantolasta kesäkuussa 1931, vaan suuntasi uuden rakkaansa ranchille Nevadaan. Bow kutsui tätä maatilaa "aavikkoparatiisikseen". Hän antoi haastattelun 17. joulukuuta, jolloin hän kertoi palaavansa pian takaisin Hollywoodiin, vaikka oli päättänyt vetäytyä elokuvateollisuudesta pahan loppuun palamisensa takia. Bow kertoi myös, että hän oli saamassa terveyttään takaisin unen, liikunnan ja ruoan avulla. Hollywood-paluun syyksi hän sanoi "tienata tarpeeksi rahaa voidakseen pysyä poissa sieltä".

Pian Hollywoodin kaikki studiot (lukuun ottamatta Paramount) – ja jopa ulkomaalaiset studiot – halusivat Bow’n elokuviinsa. Mary Pickford sanoi, että Bow "on erittäin loistava näyttelijätär" ja halusikin tämän näyttelemään sisartaan Salaisuuksia (1933) -elokuvaan. Howard Hughes tarjosi Bow’lle kolmen elokuvan sopimusta ja Metro-Goldwyn-Mayer halusi hänet näyttelemään pääosaa Punatukkainen Lilli (1932) -elokuvaan. Bow hyväksyi Punatukkaisen Lillin käsikirjoituksen, mutta lopulta hylkäsi tarjouksen Irving Thalbergin alkaessa vaatia häntä allekirjoittamaan pitkäaikaisen sopimuksen. Tuottaja David O. Selznick halusi Bow’n naispääosaan George Cukorin ohjaamaan draamaelokuvaan Menestyksen hinta (1932), mutta tuolloin studio RKO Picturesin johtajien mielestä tällaiset "Hollwoodiin sijoittuvat elokuvat" eivät ole menestyneet ennenkään ja kieltäytyivät elokuvan tekemisestä. Kun Selznick oli vakuuttanut johtajat elokuvan suhteen, Bow oli sitoutunut jo toiseen elokuvaan. Hän oli myös yksi niistä näyttelijättäristä, jotka olivat ehdolla Scarlett O'Haran rooliin elokuvaan Tuulen viemää (1939). Bow ei kuitenkaan koskaan tehnyt roolia varten koe-esiintymistä.

Bow allekirjoitti 28. huhtikuuta 1932 kahden elokuvan sopimuksen Fox Film Corporationin kanssa. Nämä elokuvat, Rajua rakkautta (1932) ja Hoop-La (1933), jäivät hänen viimeisiksi elokuvikseen. Elokuvista Bow sai palkaksi 250 000 dollaria. Bow on kertonut Rajua rakkautta olleen hänen henkilökohtainen suosikkielokuvansa. Kriitikot ylistivät Bow’n roolisuoritusta elokuvassa. Vaikka itse Rajua rakkautta ei saanut kriitikoilta hyvää vastaanottoa, se oli kuitenkin yleisömenestys. Bow sai kiitettävät arvostelut myös Hoop-La -elokuvasta, joka sekin oli yleisömenestys. Vaikka Rajua rakkautta ja Hoop-La menestyivätkin erinomaisesti, Bow ei tuntenut enää intoa näyttelemiseen, ja hän päätti omistautua perhe-elämälle. Vasta 28-vuotias Bow päätti kymmenen vuotta kestäneen valkokangasuransa vuonna 1933.

Bow oli täydellinen luonnonlahjakkuus näyttelemisessä. Hän kertoi vuonna 1929 vihaavansa harjoituksiaja että ne veivät hänen voimansa. Uransa alusta asti Bow luotti lähes täysin suoraan toimintaan: “Kerro minulle, mitä minun pitää tehdä, niin teen sen.” Häntä ei koskaan pysäytetty kohtausta otettaessa, jos hän alkoi tehdä jotain spontaania tai ennalta-arvaamatonta.

Metro-Goldwyn-Mayerin tuottaja Paul Bern sanoi Bow’n olleen "erinomaisin tunnenäyttelijätär valkokankaalla" ja "tunteellinen, yksinkertainen, lapsellinen ja suloinen". Vuosia sen jälkeen, kun Bow oli jättänyt Hollywoodin, ohjaaja Victor Fleming vertasi Bow’ia Stradivarius-viuluun: “Kosketa häntä, niin hän vastaa neroudella.” Ohjaaja William A. Wellman sanoi: “Elokuvatähteys ei ole näyttelytaitoa – se on persoonallisuutta ja temperamenttia – – Ohjasin kerran Clara Bow’ta. Hän oli sekopäinen ja järjetön, mutta MIKÄ persoona!” Huomattava käsikirjoittaja Adela Rogers St. John kirjoitti Bow’sta muun muassa seuraavaa: “Hänellä on todellista rohkeutta, koska hän elää rohkeasti.”

Yksityiselämä, terveysongelmat ja loppuvuodet

Clara Bow Robert-isänsä kanssa kesäkuussa 1931. Clara luonnehti myöhemmin isäänsä nopea- ja terävämieliseksi. Vaikka Robert oli alkoholisti, Clara piti hänet lähellään ja toisinaan asuttikin hänet luokseen. Hän yritti aina järjestää isälleen töitä, muttei kuitenkaan onnistunut.

Bow'lla oli uransa kulta-aikana kimurantti yksityiselämä, joka ei kuitenkaan haitannut elokuvien tekoa tai tahrannut hänen mainettaan. Hänen boheeminen elämäntapansa ja käytöstavat aiheuttivat pahennusta Hollywoodin vaikutusvaltaisissa ihmisissä. Bow ei välittänyt heidän puheistaan vaan kertoi huolettomasti kaikesta mitä teki. Lisäksi lehdistö lisäsi omia liioittelujaan, mutta ne eivät vaikuttaneet Bow’n menestykseen ja uraan. Bow alkoi kärsiä masennuksesta 1920-luvun lopulla. Hänet oli myös suljettu suurten sosiaalisten Hollywood-tapahtumien ja -piirien ulkopuolelle, ja hän teki elokuvia toisensa jälkeen pitämättä kunnollista lomaa.

Clara Bow seurusteli ensimmäisen kerran kameramies Arthur Jacobsonin kanssa vuodet 1923–1924. Tämän jälkeen Bow’lla oli romanssit muun muassa Victor Flemingin kanssa 1926, Gary Cooperin kanssa 1927, Bela Lugosin kanssa 1929, Fredric Marchin kanssa 1929, ja Gilbert Rolandin kanssa 1925. Roland oli Bow'n ensimmäinen todellinen poikaystävä, ja he olivat kihloissakin.

Bow tapasi westernnäyttelijä Rex Bellin (oik. George Francis Beldam, 1903–1962) elokuvan True to the Navy kuvauksissa vuonna 1930. He menivät vihille Las Vegasissa 3. joulukuuta vuonna 1931. Bell ja Bow rakensivat Nevadan Searchlightiin Mojaven aavikolle sijaitsevan suuren 160 000 hehtaaria käsittävän Walking Box Ranch -maatilan, jota Bow kutsui “aavikkoparatiisikseen”. Pariskunta muutti maatilalle Bow’n vetäydyttyä elokuvateollisuudesta vuonna 1933. Vuosien mittaan heidän luonaan kävi monia heidän Hollywood-ystäviään, kuten Clark Gable, Carole Lombard, Errol Flynn, Norma Shearer ja Lionel Barrymore. Maatila listattiin myöhemmin National Register of Historic Places -rekisteriin.

Bow ja Bell saivat kaksi poikaa: Rex Larbow "Tony" Beldamin ja George Robert Beldamin (George Beldam Jr.). Tony syntyi 16. joulukuuta 1934 Walking Box Ranchilla. Maatilalla syntyi myös George 14. kesäkuuta 1938. Tony vaihtoi isänsä kuoleman jälkeen nimensä Rex Anthony Bell Junioriksi. Bell Junior opiskeli lakia ja hänestä tuli pidetty ja menestynyt asianajaja-piirisyyttäjä Nevadassa. Hän kuoli 76-vuotiaana syöpään 9. heinäkuuta 2011 Las Vegasissa.

31. elokuuta 1937 Bow ja Bell avasivat The "It" Cafen Los Angelesin Vine Streetille, joka sijaitsee lähellä Hollywood Boulevardia. Paikka kuitenkin suljettiin melko pian. Vuonna 1947 Bow teki ohikiitävän vierailun Truth or Consequences -radio-ohjelmaan, jossa hän oli mysteeriäänenä "rouva Hushina". Bell jätti elokuvateollisuuden, kun alkoi työskennellä liikealalla ja Nevadan politiikassa. Miehen työ pakotti hänet olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa, joka sai Bow’n tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

Bow’n mielenterveysongelmat alkoivat ilmetä 1940-luvun alussa. Vaikka perhe-elämä kärsi hänen jatkuvasta ailahtelustaan, perhe pysyi silti yhdessä. Bow’sta alkoi tulla sosiaalisesti sulkeutunut. Hän yritti itsemurhaa vuonna 1944 Bellin ollessa Yhdysvaltain edustajainhuoneella. Vuonna 1945 Bell ja Bow luopuivat maatilastaan ja muuttivat lapsineen Las Vegasiin. Vuonna 1947 Bow sai toisen hermoromahduksen.

Vuonna 1949 Bow’lla diagnosoitiin skitsofrenia. Hän oli kirjautunut aiemmin samana vuonna Connecticutin Hartfordissa sijaitsevaan The Institute of Living -mielenterveyskeskukseen. Bow meni hoidettavaksi The Institute of Livingiin hajanaisten vatsakipujensa ja kroonisen unettomuutensa takia. Hän kärsi unettomuudesta melkein koko elämänsä ajan, mikä johtui nuoruusajan traumoista. Bow’ta hoidettiin sähköhoidolla ja hänelle tehtiin useita psykologisia testejä. Hänen älykkyysosamääränsä todettiin olevan normaali, kun taas toisaalta väitettiin Bow’lla olleen muun muassa huono arvostelukyky ja asiaton – jopa omituinen – käyttäytymistapa. Bow’n kipujen todettiin olevan harhaluuloa ja hän sai diagnoosiksi skitsofrenian, vaikka hänen ei katsottu kuulevan ääniä tai hallusinoivan. Lääkärit saivat myös tietää Bow'n joutuneen isänsä raiskaamaksi ollessaan teini-ikäinen. Pian Bow kuitenkin jätti psykiatriset hoidot ja mielenterveyskeskuksen. Hän ei palannut perheensä luo Las Vegasiin lähdettyään keskuksesta vuonna 1950, vaan muutti yksin bungalowiin lähelle lääkäriään West Los Angelesiin Kaliforniaan, mistä hän harvoin poistui. Hän ja Bell pysyivät kuitenkin naimisissa ja he näkivät toisiaan.

Bellistä tuli Nevadan 21. varakuvernööri vuonna 1954. Hän oli virassa kuolemaansa saakka. Rex Bell kuoli 58-vuotiaana sydänkohtaukseen 4. heinäkuuta 1962 Las Vegasissa, jolloin Bow’n ja Bellin yli 30-vuotinen avioliitto päättyi. Bow osallistui aviomiehensä hautajaisiin Kalifornian Glendalessa Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalla, jolloin hän teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä viiteentoista vuoteen. Bow’n Robert-isä oli kuollut 85-vuotiaana vuonna 1959.

Clara Bow asui bungalowissa kuolemaansa saakka. Hän vietti suurimman osan loppuelämästään jatkuvan hoidon ja huolenpidon alaisena. Hän vietti päivänsä muun muassa lukemalla kirjoja ja sanomalehtiä, maalaamalla ja kirjoittamalla. Hän otti vain muutamia vierailijoita vastaan.

Kuolema

Clara Bow vietti viimeiset vuotensa sairaanhoitajan jatkuvassa hoidossa West Los Angelesin kaupunginosassa, Kalifornian Los Angelesissa. Bow kuoli 60-vuotiaana sydäninfarktiin 27. syyskuuta 1965 yksinäisenä ja unohdettuna. Myöhään kuolinyönään Bow oli katsonut televisiosta vanhaa Gary Cooperin elokuvaa. Ruumiinavaus paljasti hänen kärsineen varhaisnuoruudessa kehittyneen sydänsairauden lisäksi myös valtimonrasvoittumistaudista. Bow’n sydämestä havaittiin arpeutumaa aiemmasta diagnosoimattomasta sydäninfarktista.

Clara Bow haudattiin Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Freedom Mausoleumiin Kalifornian Glendaleen kolme vuotta aiemmin kuolleen aviomiehensä vierelle. Bow’n arkunkantajina olivat Harry Richman, Richard Arlen, Jack Oakie, Maxie Rosenbloom, Jack Dempsey ja Buddy Rogers. Bow’n kuoleman aikaan hänen omaisuutensa oli yli puolen miljoonan dollarin arvoinen. Hän jätti melkein koko omaisuutensa pojilleen.

Bow’n hautakiveen on syntymävuodeksi merkitty virheellisesti vuosi 1907. Hänen syntymävuotensa Yhdysvaltain väestönlaskennan mukaan vuosina 1910 ja 1920 on 1905, vaikka Bow väitti syntymävuodekseen 1906 vuoden 1930 väestönlaskennassa. Bow on voinut pyyhkiä iästään pari vuotta jossain vaiheessa elämäänsä tai vuosi 1907 on voinut olla myöskin puhdas virhe.

Perintö

Clara Bow’n aikainen uran päättäminen sekä hänen nopea ja lopullinen katoamisensa parrasvaloista ja julkisuudesta johti siihen, että hänet unohdettiin ajan myötä jo ennen kuolemaansa. Unohduksen myötä monia Bow’n elokuviakin katosi. Kadonneita elokuvia ja niiden osia on löydetty vuosikymmenten aikana. Niitä on entisöity, laitettu säilytykseen UCLA Film and Television Archive -arkistoon, Yhdysvaltain kongressin kirjastoon ja sen National Film Registryyn sekä julkaistu VHS:lle ja DVD:lle. Bow’n 57:stä elokuvasta on vielä yhteensä 15 elokuvaa kokonaan kadonnut. Kuolemansa aikaan Bow oli niin unohdettu elokuvateollisuudessa, että elokuvahistorioitsijatkaan eivät muistaneet häntä. Muun muassa elokuvahistorioitsija Kevin Brownlow ei maininnut Bow’ta hänen mykkäelokuvista kertovassa kirjassaan The Parade's Gone By (1968), mitä hän on myöhemmin katunut. Louise Brooks, jolle oli omistettu kokonainen luku kirjassa, kirjoitti Brownlow’lle vihaisen kirjeen Bow’n mainitsemattomuudesta. Kuitenkin Brownlow myöhemmin korjasi laiminlyöntiään Bow’ta kohtaan omistamalla melkein kokonaisen jakson hänen vuonna 1980 esitetyssä televisiodokumenttisarjassa Hollywood: A Celebration of the American Silent Film, jota varten hän haastatteli erityisesti Louise Brooksia.

Clara Bow oli myös esikuvana Peppy Millerin roolille, jota näyttelee Bérénice Bejo, mykkäkomediassa The Artist, joka sai ensi-iltansa vuonna 2011. Clara Bow mainitaan Princen kappaleessa "Condition of the Heart", joka on hänen albumiltaan Around the World in a Day (1985). Alternative rock -yhtye 50 Foot Wave kirjoitti laulun nimeltä "Clara Bow", joka on heidän vuoden 2005 debyyttialbumillaan Golden Ocean. Jennifer Tilly näyttelee Bow’ta elämäkerrallisessa draamakomediaelokuvassa Return to Babylon (2013).

Palkinnot ja kunnianosoitukset

• Vuonna 1957 Bow palkittiin George Eastman Housen myöntämällä George Eastman -palkinnolla hänen ansiokkaasta elokuvaurastaan.

• Bow sai elokuvaurastaan ja työstään viihdeteollisuuden hyväksi tähden Hollywoodin Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 1500 Vine Street 8. helmikuuta vuonna 1960.

• Bow sai vuonna 1994 kunniakseen painetun postimerkin, jonka suunnitteli karikatyristi Al Hirschfeld.

• Vuonna 1999 Bow oli ehdokkaana American Film Instituten 100-vuotissarjan 25 suurinta mies- ja naiselokuvatähteä -listaan, mutta ei päässyt lopulliseen versioon.

Filmografia

Clara Bow elokuvassa Punatut huulet (1927)

Elokuvat
Vuosi	Suomenkielinen nimi	Alkuperäinen nimi	Rooli	Mykkä- / äänielokuva	Kadonnut / säilynyt
1922	Erään konttoritytön kohtalo	Beyond the Rainbow	Virginia Gardener	Mykkäelokuva	Säilynyt
	Valaanpyytäjän morsian	Down to the Sea in Ships	"Dot" Morgan
1923	Naisviholliset	Enemies of Women	pöydällä tanssiva tyttö
		The Daring Years	Mary		Kadonnut
		Maytime	Alice Tremaine		Säilynyt
	Nuoruuden naamio	Black Oxen	Janet Ogelthorpe
1924		Grit	Orchid McGonigle		Kadonnut
		Poisoned Paradise	Margot LeBlanc		Säilynyt
		Daughters of Pleasure	Lila Millas
	Viiniä ja naisia	Wine	Angela Warriner		Kadonnut
		Empty Hearts	Rosalie		Säilynyt
		Helen’s Babies	Alice Mayton
	Kun naamiot putoavat	This Woman	Aline Sturdevant		Kadonnut
		Black Lightning	Martha Larned		Säilynyt
1925	Oikeusmurha	Capital Punishment	Delia Tate
		The Adventurous Sex	tyttö		Kadonnut
	Varastettu paratiisi	Eve’s Lover	Rena D’Arcy
		The Lawful Cheater	Molly Burns
		The Scarlet West	Miriam		Kadonnut (traileri säilynyt)
		My Lady’s Lips	Lola Lombard		Säilynyt
	Apachityttö	Parisian Love	Marie
	Taas suutele mua	Kiss Me Again	Grizette		Kadonnut
	Erään naisen salaisuus	The Keeper of the Bees	Lolly Cameron		Kadonnut (traileri säilynyt)
		The Primrose Path	Marilyn Merrill		Säilynyt
		Free to Love	Marie Anthony
	Suuri pamaus	The Best Bad Man	Peggy Swain
	Ylioppilasheila	The Plastic Age	Cynthia Day
		The Ancient Mariner	Doris		Kadonnut
	Hehkuva nuoruus	My Lady of Whims	Prudence Severn		Säilynyt
1926		Shadow of the Law	Mary Brophy		Kadonnut
		Two Can Play	Dorothy Hammis
	... ja naiset rakastavat heitä	Dancing Mothers	Katherine "Kittens" Westcourt		Säilynyt
	Nykyaikaista nuorisoa	Fascinating Youth	Clara Bow		Kadonnut
	Houkuttelevat huulet	The Runaway	Cynthia Meade
	Synti joka houkuttelee	Mantrap	Alverna		Säilynyt
	Hän, joka suudella saa	Kid Boots	Clara McCoy
1927	Jokin	It	Betty Lou Spence
	Eronneiden lapsia	Children of Divorce	Kitty Flanders
	Punatut huulet	Rough House Rosie	Rosie O’Reilly		Kadonnut (traileri säilynyt)
	Siivet	Wings	Mary Preston		Säilynyt
	Hula	Hula	Hula Calhoun
	Hanki itsellesi mies	Get Your Man	Nancy Worthington		Osittain kadonnut
1928	Punatukka	Red Hair	Bubbles McCoy
	Parempi mainettansa	Ladies of the Mob	Yvonne		Kadonnut
	Laivaston pikku morsian	The Fleet’s In	Trixie Deane
	Koska nyt on lauantai-ilta	Three Weekends	Gladys O’Brien		Osittain kadonnut
1929	Villikissa	The Wild Party	Stella Ames	Äänielokuva	Säilynyt
	Vaarallisia muotoja	Dangerous Curves	Patricia "Pat" Delaney
	Tavaratalon tuulispää	The Saturday Night Kid	Mayme Barry
1930	Paramount on Parade	Paramount on Parade	oma itsensä
	True to the Navy	True to the Navy	Ruby Nolan
	Lempeä ja miljonäärejä	Love Among the Millionaires	Pepper Whipple
	Hänen hääyönsä	Her Wedding Night	Norma Martin
1931	Vaarallista peliä	No Limit	Helen "Bunny" O’Day
	Kick In	Kick In	Molly Hewes
1932	Rajua rakkautta	Call Her Savage	Nasa "Dynamite" Springer
1933	Hoop-La	Hoop-La	Lou
Lyhytelokuvat
Vuosi	Suomenkielinen nimi	Alkuperäinen nimi	Rooli	Mykkä- / äänielokuva	Kadonnut / säilynyt
1924		Screen Snapshots, Series 4, No. 15	oma itsensä	Lyhyt mykkäelokuva	Kadonnut
		Screen Snapshots Series 5, No. 4
1927		A Trip Through the Paramount Studio			Säilynyt
1929		Hollywood Snapshots #11		Lyhyt äänielokuva
1930		Screen Snapshots Series 9, No. 11			Kadonnut
1932		Screen Snapshots Series 12, No. 12
1937		Screen Snapshots Series 16, No. 9			Säilynyt
1940		Screen Snapshots Series 20, No. 1
1948		Screen Snapshots Series 28, No. 6			Kadonnut
1949		Screen Snapshots 1860: Howdy, Podner			Säilynyt

Lähteet

• Bow, Clara & St. Johns, Adela Rogers: My life, by Clara Bow. Photoplay. Photoplay, helmi-, maalis- ja huhtikuu 1928.
• Dimond, Tony: Clara Bow: Hollywood's Lost Screen Goddess. Yhdistynyt kuningaskunta, 2012. (englanniksi)
• Morella, Joe & Epstein, Edward Z.: The "It" Girl. New York: Delacorte Press, 1976. ISBN 0440041279.
• Stenn, David: Clara Bow: Runnin’ Wild. New York: Doubleday, 1988. ISBN 0-385-24125-9.

Kirjallisuutta

• Basinger, Jeanine, "Flappers: Colleen Moore and Clara Bow", Silent Stars, 1968.
• Ball, Christina, "The Silencing of Clara Bow", Gadfly Online, 2001.
• Gammel, Irene, "Lacing up the Gloves: Women, Boxing and Modernity", Cultural and Social History, 2012.
• Jacobson, Arthur, Arthur Jacobson: Interviewed by Irene Kahn Atkin, "Directors Guild of American Oral History Series", 1991.
• Morella, Joseph ja Epstein, Edward Z., The "It" Girl, 1976.
• Schulberg, Budd, Moving Pictures, 1981.
• TCM Film Guide, Leading Ladies: The 50 Most Unforgettable Actresses of the Studio Era, 2006.
• Vieira, Mark A., Sin in Soft Focus: Pre-Code Hollywood, 1999.

Dokumentit

• Clara Bow: Discovering the It Girl (1999)
• Clara Bow: Hollywood's Lost Screen Goddess (BBC, 2012) Clara Bow: Hollywood's Lost Screen Goddess Internet Movie Databasessa. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Clara Bow’n viralliset sivut – mm. elämäkerta, elokuvat ja kuvia (englanniksi)
• Clara Bow Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Clara Bow Elonetissä.
• Clara Bow Allmoviessa (englanniksi)
• Clara Bow suomalaisella mykkäelokuvasivustolla
• Clara Bow Golden Silent -sivustolla (englanniksi)
• Clara Bow Notable Names Databasessa (englanniksi)
• Kuvia Clara Bowsta (englanniksi)