Washingtonin laivastosopimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yhdysvaltalaisista taistelulaivoista poistetaan tykkejä laivastosopimuksen nojalla vuonna 1923.
Laivastosopimuksen ehdot täyttävä Britannian Kuninkaallisen laivaston alus HMS Ark Royal.

Washingtonin laivastosopimus rajoitti viiden allekirjoittajamaan laivastojen kokoa. Allekirjoittajamaat 6. helmikuuta 1922 Washington (DC):ssä olivat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Japani, Ranska ja Italia.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena tärkeimmät laivastovaltiot ryhtyivät kehittämään erityisesti uusia taistelulaivoja. Yhdysvallat oli uhonnut kehittävänsä suurimman laivaston, mutta talouden taantuman ja sen tosiasian edessä, että Britannialla ja Japanilla oli sekä laajimmat laivastot että keskinäinen puolustussopimus, tuo tavoite näytti epärealistiselta, jopa tuhoon tuomitulta. Siksi Yhdysvallat käynnisti neuvottelut, joiden tarkoituksena oli päästä sopimukseen, jossa rajoitettaisiin allekirjoittajamaiden suurten sotalaivojen määrää.

Ehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenteilla olevat laivat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivastosopimuksen alussa sovitaan, että Yhdysvallat saa ottaa käyttöön kaksi rakenteilla olevaa West Virginia -luokan taistelulaivaa sillä ehdolla, että se niiden valmistuttua romuttaisi taistelulaivat North Dakota ja Delaware. Lisäksi Kuninkaallisen laivaston sallittiin rakennuttaa kaksi korkeintaan 35 560 tonnin alusta, kunhan se niiden valmistuttua romuttaisi taistelulaivat Thunderer, King George V, Ajax ja Centurion.

Suurten sotalaivojen rajoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksessa rajoitettiin sopijamaiden suurten taistelulaivojen tonnistoja seuraavasti: Yhdysvaltain laivasto ja Kuninkaallinen laivasto eivät saaneet ylittää 533 000 tonnia, Ranskan laivasto ja Italian laivasto oli rajoitettu 178 000 tonniin ja Japanin laivasto 320 000 tonniin. Yksittäisen taistelulaivan uppouma ei saanut ylittää 35 560 tonnia eikä yhdessäkään laivassa ei saanut olla yli 16 tuuman (406 mm) tykkejä.

Tonnisto määriteltiin sopimuksessa niin, ettei siihen laskettu polttoainetta mukaan, koska Britannian mukaan he tarvitsevat muita korkeampia polttoainemääriä globaaliin toimintaansa ja tämän takia heitä ei tulisi siitä rangaista.

Suuret sotalaivat määriteltiin siten, että niiden uppouma oli yli 10000 tonnia ja niissä oli yli 8 tuuman (203 mm) tykit. Näitä rajoja pienemmät alukset eivät kuuluneet sopimuksen piiriin.

Lentotukialusten rajoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentotukialusten osalta rajoitettiin Yhdysvaltain ja Britannian tonnistot 137 000 tonniin, Ranskan ja Italian 61 000 tonniin sekä Japanin 82 000 tonniin. Jokaisella maalla sai olla korkeintaan kaksi lentotukialusta, joiden uppouma oli suurempi kuin 27 400 tonnia ja niidenkin yläraja oli 33 500 tonnia. Suurikaliiperisten tykkien määrää lentotukialuksissa rajoitettiin niin, että yli 27 400 tonnin lentotukialuksessa sai olla ilmatorjuntatykkien lisäksi korkeintaan kahdeksan korkeintaan 6 tuuman (152 mm) tykkiä. Pienemmissä lentotukialuksissa sai puolestaan olla korkeintaan kymmenen korkeintaan 8 tuuman (203 mm) tykkiä. Ilmatorjuntatykkien suurin sallittu kalipeeri oli 5 tuumaa (127 mm). Tällä rajoituksella varmistettiin se, että yksikään sopijamaa ei voisi kutsua taistelulaivaa lentotukialukseksi vain sillä perusteella, että siinä on lentokone.

Linnoitukset ja tukikohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen allekirjoittajamaat sopivat jäädyttävänsä linnoitukset ja laivastotukikohdat allekirjoitusajankohdan tasolle. Uusia linnoitteita tai laivastotukikohtia ei saanut perustaa eikä olemassa olevia saanut parantaa tietyillä määritellyillä alueilla. Yleisesti määriteltiin, että linnoitusten ja laivastotukikohtien rakentaminen oli sallittua maiden pääasiallisella rannikolla, mutta ei pienemmillä saarialueilla. Esimerkiksi Yhdysvallat sai rakentaa Havaijille ja Alaskan mantereelle, mutta ei Aleuttien saarille. Brittiläisen imperiumin eri dominiot ja itsehallintoalueet (Hong Kong, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti) laskettiin sopimuksessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Japani sai rakentaa kotisaariaan, mutta ei Formosaa.

Irtautumiset sopimuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin hallitus ilmoitti 29. joulukuuta 1934, että se irtautuu sopimuksesta. Tämä varauma pysyi voimassa vuoden 1936 loppuun, eikä sitä uusittu.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimus muutti useimpien allekirjoittajavaltioiden uusien sotalaivojen rakennuttamissuunnitelmia. Investoinnit kohdistettiin laivoihin, joita sopimus ei rajoittanut (uppouma korkeintaan 10 160 tonnia ja tykkien kaliiperi korkeintaan 8 tuumaa (203 mm)). Sopimuksen seurauksena syntyi jako kevyisiin (noin 6 tuuman eli 152 mm tykit) ja raskaisiin risteilijöihin (noin 8 tuuman eli 203 mm tykit). Uusia taistelulaivoja rakennettiin vain muutamia. Taistelulaivojen osalta keskityttiin olemassa olevien taistelulaivojen ja taisteluristeilijöiden kehittämiseen, jolloin toisessa maailmansodassa laivastot koostuivat pääasiassa laivoista, joiden rakentaminen oli aloitettu jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Vaikka suurten taistelulaivojen rakentaminen oli vähäistä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella, koettiin laivastosopimuksen 35 560 tonnin uppoamarajoitus haasteeksi tehokasta taistelulaivaa kehitettäessä. Taistelulaivan tehokkuus perustuu sen tulivoimaan, panssarointiin ja nopeuteen ja ne pyrittiin maksimoimaan laivastosopimuksen rajoissa. Tämä johti kokeellisiin konstruktioihin, kuten brittien Nelson-luokan tai ranskalaisten Richelieu-luokan taistelulaivat.

Jokainen valtio pyrki eri tavoilla kiertämään sopimusten rajoitteita. Yhdysvallat käytti tehokkaampia höyrykattiloita saavuttaakseen suuremman nopeuden pienemmillä laivoilla. Britit suunnittelivat laivoja, joihin olisi voitu lisätä panssarointia sodan puhjettua ja HMS Rodneyssa sekä HMS Nelsonissa oli vedellä täytetyt "polttoainesäiliöt" panssarointina. Italia yksinkertaisesti valehteli laivojensa tonnistot. Saksalaiset hyödynsivät uutta tekniikka käyttämällä hitsausta ja dieselmoottoreita 1920-luvulla tilatuissa "taskutaistelulaivoissaan".

Vain harvat eurooppalaiset joukot operoivat kaukana rannikosta ja siksi lentotukialusten rakentamiseen ei kiinnitetty huomiota. Saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset eivät välittäneet lentotukialuksista ennen kuin toinen maailmansota oli jo ovella, jolloin ne kaikki aloittivat rakentamisen pienessä määrin.

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat rakensi valmiiksi sopimuksen mukaiset kaksi West Virginia -luokan taistelulaivaa (USS West Virginia ja USS Colorado), jotka valmistuivat vuonna 1923. Niiden käyttöön ottaminen edellytti taistelulaivojen North Dakota ja Delaware romuttamista. Luokan aluksista ensimmäinen (USS Maryland) oli valmistunut jo vuonna 1921 ja sisältyi laivastosopimuksen tonnistoon. Sen sijaan luokan aluksista neljännen (USS Washington) rakentaminen keskeytettiin. Kuusialuksiseksi suunniteltu ja keskeneräinen South Dakota -luokka peruutettiin kokonaan. Yhdysvallat keskeytti uusien taistelulaivojen rakentamisen; seuraava uusi alus oli USS North Corolina (BB-35), jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1937.

Muiden sopijamaiden tavoin Yhdysvallat keskittyi risteilijöiden rakentamiseen. Raskaista risteilijöistä esimerkkinä olivat Yhdysvaltain Northampton-luokka vuosilta 19291931 (9050–9100 tonnia, 9–10 kpl 203mm) ja Astoria-luokka vuosilta 19321937 (9800–9950 tonnia, 9 kpl 203mm).

Laivaston ilmatoimintaa ei 1920-luvulla arvostettu vaikka Billy Mitchell vuonna 1921 osoitti armeijan pommikoneilla, että taistelulaivan upottaminen lentokoneilla on mahdollista. Laivastolla oli vain yksi lentotukialus ennen sopimuksen allekirjoitusta: USS Langley (CV-1) (11 700 tonnia), joka oli muunnettu hiililaivasta. Yhdysvaltain laivastolla oli siten vapaat kädet rakentaa uusia tukialuksia. Yhdysvalloilla oli suuria laivoja yli sopimuksen rajoitusten sen ratifiointihetkellä, joten sen täytyi poistaa käytöstä tai riisua aseista useita vanhempia aluksia täyttääkseen sopimuksen ehdot. Niinpä kaksi taisteluristeilijää - Lexingtonin ja Saratogan - muunnettiin lentotukialuksiksi. Laivoihin jätettiin kuitenkin kahdeksan 8-tuumaista tykkiä siltä varalta, että ne olisivat epäonnistuneita lentotukialuksina.

Vuonna 1931 Yhdysvallat oli edelleen paljon alle sopimuksen sallimien rajojen tukialuksien suhteen. USS Ranger (CV-4) (14 700 tonnia) oli ensimmäinen Yhdysvaltain lentotukialus, joka oli suunniteltu alkujaan sellaiseksi. Koska muita suuria sotalaivoja ei sopimuksen takia voinut rakentaa, alkoi laivasto suunnitella vielä kahden uuden tukialuksen rakentamista. Vuonna 1933 kongressi hyväksyi rahoituksen näille uusille tukialuksille: USS Yorktown (CV-5) (20 100 tonnia) ja USS Enterprise (CV-6) (20 100 tonnia). Edelleen sopimuksen rajoittamaan 137 000 tonniin sitoutuneena aloitettiin viimeisen sotia edeltävän tukialuksen USS Wasp (CV-7) (14 900 tonnia) 1. huhtikuuta 1936, jonka jälkeen Yhdysvaltain laivastolla oli kuusi lentotukialusta, yhteensä 137 000 tonnia, jossa määrä pysyi siihen saakka kun Japani irtaantui sopimuksesta 1936. Toisen maailmansodan alkaessa Yhdysvalloilla kuusi lentotukialusta, kun mukaan ei lasketa vanhaa USS Langley (CV-1) -tukialusta, joka oli muutettu vesitasojen kuljetusalukseksi vuonna 1936, jotta uusi USS Wasp (CV-7) voitiin rakentaa. Sopimus ja hyökkäys Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 olivat pääasialliset syyt Yhdysvaltain laivasto muuttumiseen taistelulaivakeskeisestä lentotukialuskeskeiseksi.

Iso-Britannia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit rakensivat sopimuksen mukaisesti kaksi Nelson-luokan taistelulaivaa HMS Nelsonin ja HMS Rodneyn. Ne otettiin käyttöön vuonna 1927 ja edustivat yrityksiä rakentaa uudenlainen taistelulaiva laivastosopimuksen ehtoihin, joista merkittävin oli 35 560 tonnin uppoamarajoitus.

Kuninkaallinen laivasto, jonka piti huolehtia pitkänmatkan operaatioista ympäri maailmaa, tarvitsi selkeästi tukialuksia ja jatkoi niiden rakentamista. Vuoden 1920 (ennen sopimusta) ja toisen maailmansodan alkamisen välillä britit rakensivat kuusi uutta tukialusta, jotka olivat jokainen ainoita luokassaan.

Japani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani muunsi keskeneräisen taistelulaiva Kagan ja taisteluristeilijä Akagin lentotukialuksiksi pysyäkseen sopimuksen rajoitteissa. Nämä muutokset antoivat lisäkokemusta ja auttoivat myöhemmin uusien lentotukialusluokkien suunnittelussa. Japanilla oli kymmenen tukialusta sodan alkaessa.

Japani vetäytyi sopimuksesta 1936 ja jatkoi aiemmin aloittamaansa rakennusohjelmaa, jossa taistelulaiva Yamatoon asennettiin 18,1 tuuman (460 mm) tykit.

Muut maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muista merkittävistä laivastomaista Neuvosto-Venäjä ja Saksa eivät kuuluneet laivastosopimuksen piiriin. Saksaa rajoitti kuitenkin Versailles'n rauhansopimus, jonka mukaan se sai pitää kuusi taistelulaivaa sekä kuusi risteilijää ja kaksitoista hävittäjää. Taistelulaivat ja risteilijät sai korvata uusilla aikaisintaan 20 vuoden kuluttua niiden valmistumisesta tai 15 vuoden kuluttua pienempien alusten tapauksessa. Tonnistoa rajattiin siten että taistelulaivojen korvaajat saivat olla uppoumaltaan korkeintaan 10 000 tonnia, risteilijät 6000 tonnia ja hävittäjät 800 tonnia.[1] Saksan laivaston suuret alukset olivat kaikki vanhoja (valmistuneet vuosina 1902–1908), sillä uudemmista taistelulaivoista kymmenen upotettiin Scapa Flow'ssa 21.7.1919, seitsemän romutettiin 1920-luvulla ja kahta käytettiin maalialuksena.

Uusien taistelulaivojen rakentamisen Saksa aloitti vasta vapauduttuaan Versailles'n rauhan rajoituksista vuonna 1935.

Venäjän laivasto menetti suurimman osan laivastoaan Venäjän–Japanin sodassa vuosina 1904-1905, ensimmäisessä maailmansodassa sekä Venäjän sisällissodassa; jäljelle jäi lähinnä neljä Gangut-luokan taistelulaivaa. Neuvostoliitto suunnitteli 16:n Sovetski Sojuz -luokan taistelulaivan rakentamista. Neljän rakentaminen aloitettiin vuonna 1938 mutta yksikään ei valmistunut.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • artiklat 181, 190