Dimitrie Cantemir

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dimitrie Cantemir

Dimitrie Cantemir (26. lokakuuta 1673 Silişteni, Moldova21. elokuuta 1723 Orjol, Venäjä) oli Moldovan ruhtinas maalis-huhtikuun 1693 ja vuosina 1710-11. Hän oli myös oppinut, filosofi, historioitsija, muusikko, musiikkitieteilijä, kielentutkija, kansantutkija ja maantieteilijä.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cantemirin isä oli Constantin Cantemir (s. 1627), joka oli maatyöläistaustainen palkkasoturi, joka 17 vuoden palveluksen jälkeen oli ylennyt valakialaisruhtinas Grigore I Ghican ylimmäksi adjutantiksi. Constantin meni naimisiin jalosukuisen Ana Bantăşin kanssa ja nousi Moldovan voivodiksi, ruhtinaaksi 71-vuotiaana 1685. Hän oli tosin Osmanien valtakunnan käskynalainen. Kouluja käymätön Constantin ei itse osannut lukea, mutta huolehti molempien poikiensa Antiohin ja Dimitrien koulutuksesta, joista molemmista tuli aikanaan moldovalaisruhtinaita. Hänen opettajansa oli kreikkalainen munkki Jeremias Cacavelas,[1] joka opetti hänelle latinaa, kreikkaa, kirjallisuutta ja filosofiaa.[2]

Dimitrie Cantemir lähetettiin 1688 opiskelemaan Istanbuliin. Mahdollisesti hän toimi opiskeluaikansa myös eräänlaisena panttivankina, jonka tarkoitus oli taata Konstantinin lojaalisuus Osmanian valtakunnalle.[3] Opiskeluaikanaan hän teeskenteli polveutuvansa budžakkilaisesta kaani Temiristä nimen samankaltaisuuden vuoksi tehdäkseen vaikutuksen paikallisiin. 1691 Cantemir siirtyi takaisin Moldovaan. Hänen isänsä Constantin kuoli 1693, jolloin Dimitrie valittiin uudeksi ruhtinaaksi huolimatta ensimmäisenä perimysjärjestyksessä olleesta Antiohista. Hän ei kuitenkaan hallinnut kuin nimellisesti ja parin kuukauden jälkeen hänen tilalleen astui Constantin Duca, joka oli valakialaisruhtinas Constantin Brâncoveanun vävypoika. Brâncoveanu oli juonitellut ja käyttänyt suuren summan rahaa saadakseen poikansa Cantemirin tilalle.[2]

Cantemir siirtyi takaisin Istanbuliin ja käytti aikansa siellä opintoihin, taiteisiin ja tieteisiin kirjoittaen kymmenen kirjaa, jotka julkaistiin hänen elinaikanaan tai pian sen jälkeen.[3] Hän osallistui veljensä Antiohin alaisuudessa osmanien puolella Sentan taisteluun 1697 Itävallan–Turkin sodassa 1683–1699, joka päättyi vastustajan ratkaisevaan voittoon.[2]

Ruhtinas Cantemir[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cantemir nuorena osmaniasussa.

Constantin Ducan valtakausi päättyi taloudellisiin sotkuihin, jotka kulminoituivat Istanbulista lähetetyn tarkastajan tappamiseen. Krimin kaanin Devlet II Girayn neuvosta Cantemirista tehtiin Moldovan voivodi marraskuussa 1710.[2] Pian Cantemir alkoi pitää Osmanien valtakuntaa heikentyvänä mahtina, joka oli saavuttanut viimeiset todelliset voittonsa 1600-luvun lopulla ja alkoi pohtia mahdollisuutta Moldovan irrottamiseksi sen alaisuudesta.[3] Hän näki mahdollisen liittolaisen Venäjässä, jonka keisari Pietari Suuri pyrki turvaamaan omat intressinsä alueella, kuten Mustanmeren sataman, jonka hän oli vallannut 1697. Hänen politiikkansa oli muutenkin pyrkinyt ulottamaan Venäjän valtaa syvemmälle etelään Itä-Euroopassa.lähde?

Tilaisuus loikkaamiseen tarjoutui, kun Pultavan taistelun 1709 venäläisille hävinnyt Ruotsin kuningas Kaarle XII pakeni Moldovassa olevaan Benderiin (nyk. Tighina). Hän houkutteli Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle, jonka tämä tekikin marraskuussa 1710. Loppuvuonna Cantemir pyysi luvan osmanihallinnolta neuvotteluun Venäjän keisarin Pietari Suuren kanssa sen varjolla, että hän samalla voisi vakoilla venäläisarmeijan vahvuutta. Luottavainen hallitsija sulttaani Ahmed III ja hänen suurvisiirinsä Baltacı Mehmet pašša antoivat tähän luvan. Tammikuussa 1711 käydyssä neuvottelussa Cantemir teki kuitenkin Pietarin kanssa salaisen sopimuksen Moldovan loikkaamisesta Venäjän puolelle missä tahansa sotatoimessa Osmaneja vastaan, mikäli Pietari vuorostaan takaisi Moldovan vapautumisen ja itsehallinnon. Suurin osa romanialaisista pajareista tuki Cantemiria hankkeessa.[2]

Venäjän–Turkin sota 1710–11 päättyi kun Baltacı Mehmet paššan johtama kooltaan ylivoimainen armeija kukisti Pietarin ja moldovalaiskapinallisten joukot Prutin taistelussa heinäkuussa 1711. Vaikka osmanit vaativat rauhanneuvotteluissa pettureina pitämiensä moldovalaispäälliköiden luovuttamista Pietari piti kuitenkin heidän puoliaan.lähde?

Maanpako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cantemir siirtyi maanpakoon Venäjälle, jossa Pietari luovutti hänelle venäläisen aatelisarvon. Hän siirtyi jälleen tutkimustyöhön ja kirjoittamiseen toimien tosin myös tsaarin neuvonantajana. Vuosina 1714-16 hän kirjoitti tunnetuimman historianteoksensa latinaksi. Historia Incrementorum atque Decrementorum aulae Othomanicae, "Osmanien valtakunnan nousu ja rappio" oli pitkään arvostettu teos, joskin sitä erityisesti nykyään pidetään osittain epäluotettavana ja myös yrityksenä selitellä syitä, jotka vaikuttivat Cantomirin päätökseen loikata Venäjän puolelle. Tuolloin hänet valittiin kuitenkin Berliinin akatemian jäseneksi ja hän oli mukana perustamassa tieteiden laitosta Pietarin yliopistoon.[4] Cantemir kuoli Orjolissa 1723.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen ensimmäinen avioliittonsa oli pajariylimyssukuun Cantacuzino kuuluneen Kassandra Cantacuzenen (1682–1713) kanssa. Cantacuzenen kuoltua Venäjällä hän avioitui Trubetskoi-sukuun kuuluneen Anastasia Trubetskajan (1700–1755) kanssa.

Neuvostoliittolainen Dimitrie Cantemiria esittävä postimerkki vuodelta 1973.

Cantemirin lapsilla oli oma vaikutuksensa Venäjän historiaan. Hänen vanhimman tyttärensä Marian (1700–1754) kerrotaan hurmanneen Pietari Suuren niin, että tämä harkitsi eroa Katariinasta.[5] Kun Katariina peri vallan 1725 hän pakotti Maria Cantemirin luostariin. Poika Antioh Cantemir oli Venäjän lähettiläs Lontoossa ja Pariisissa, satiirinen runoilija ja mm. Voltairen ystävä.[6] Toinen poika Konstantin Dmitrievitš (1703–1747) sotkeutui salaliittoon keisarinna Annaa vastaan ja karkotettiin Siperiaan. Nuorin tyttö Smaragda (1720–1761) oli prinssi Dmitri Mihailovitš Galitsialaisen vaimo, keisarinna Elisabetin ystävätär ja maineeltaan aikansa kauneimpia naisia.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tyler Barker: Jeremias Cacavelas' narrative of the Battle of Vienna (1683) DRAFT Viitattu 10.8.2009
  2. a b c d e Historians of Ottoman Empire, Mihai Maxim (200): Dimitrie Cantemir Viitattu 10.8.2009
  3. a b c Suraiya Faroqhi: Subjects of the Sultan, s. 81-85. I.B. Tauris, 2005. ISBN 1850437602.
  4. Encyclopaedia Britannica: Dmitry Kantemir Viitattu 10.8.2009
  5. Georges Oudard: Peter the Great, s. 352-353. Kessinger Publishing, 2005. ISBN 1417997710.
  6. Theodora.com Cantemir Viitattu 4.6.2012