Suomen urheilu 1949
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
Suomen urheilu 1949 käsittelee vuoden 1949 merkittäviä uutisia ja tapahtumia suomalaisessa urheilussa.
Vuoden urheilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urheilutoimittajain Liiton Vuoden urheilija -äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon sijoittuivat:
| Sija | Urheilija | Urheilumuoto |
|---|---|---|
| 1. | Viljo Heino | Yleisurheilu |
| 2. | Pauli Janhonen | Ammunta |
| 3. | Olavi Elo | Ammunta |
| 4. | Heikki Hasu | Hiihto |
| 5. | Tapio Rautavaara | Yleisurheilu |
| 6. | Martti Urpalainen | Yleisurheilu |
| 7. | Kalevi Laitinen | Voimistelu |
| 8. | Paavo Aaltonen | Voimistelu |
| 9. | Viljo Vellonen | Hiihto |
| 10. | Sakari Salo | Jääpallo ja tennis |
| Lähde: [1] | ||
Ensimmäisen kerran valittiin erikseen parhaiden naisten lista, jolla viisi parasta olivat:
| Sija | Urheilija | Urheilumuoto |
|---|---|---|
| 1. | Kerttu Pehkonen | Hiihto |
| 2. | Tyyne Wideman | Hiihto |
| Saimi Nummi | Suunnistus | |
| 4. | Hilkka Hietamäki | Uinti |
| Hilkka Helenius | Yleisurheilu | |
| Lähde: [1] | ||
Ammunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maailmanmestaruuskilpailuissa Suomi voitti kuusi kultamitalia. Pauli Janhonen voitti pienoiskiväärillä täysottelun ja pystyasentokilpailun, Olavi Elo voitti vapaakiväärillä vastaavat kilpailut ja Kullervo Leskinen oli paras vapaakiväärin polviasentokilpailussa. Pienoiskiväärin täysottelun joukkuekilpailun voittajia olivat Janhonen, Elo, Leskinen, Toivo Mänttäri ja Vilho Ylönen.[2]
Jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen maajoukkue pelasi vuoden aikana seitsemän ottelua. Maailmanmestaruuskilpailujen karsinnoissa Suomi hävisi sekä Irlannille että Ruotsille ja pelasi lokakuussa kotiottelussaan Irlannin kanssa tasan 1–1. Vuoden ensimmäisen tasapelinsä Suomi oli pelannut heinäkuussa Helsingissä Norjaa vastaan. Syyskuussa Aatos Lehtosen valmentama Suomi voitti Kööpenhaminassa Tanskan 0–2 ensimmäistä maaotteluaan pelanneen Yrjö Asikaisen ja Aulis Rytkösen maaleilla ja sai ensimmäisen maaotteluvoittonsa yli kymmeneen vuoteen.[3][4]
- Suomen-mestaruuden voitti Turun Palloseura, hopeaa sai Vaasan Palloseura ja pronssille sijoittui helsinkiläinen Kiffen.[5]
Jääkiekko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomi osallistui toisen kerran maailmanmestaruuskilpailuihin. Tukholmassa, Ruotsissa pelatussa turnauksessa Suomi hävisi alkulohkossa selvästi sekä Ruotsille että Tšekkoslovakialle mutta voitti lohdutussarjassa Norjan 7–3 ja Belgian 17–2 sekä sai luovutusvoiton Tanskasta. Henry Kvistin valmentaman Suomen lopullinen sijoitus oli seitsemäs. Joukkueen parhaat maalintekijät olivat kuusi maalia tehnyt Aarne Honkavaara ja viidesti osunut Keijo Kuusela.[6][7]
- Suomen-mestaruuden voitti toisen peräkkäisen kerran Hämeenlinnan Tarmo, hopeaa sai Tampereen Ilves ja pronssille sijoittui Turun Pallokerho.[8]
Jääpallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen maajoukkue voitti helmikuussa Oslossa Norjan 0–4 ja Nässjössä Ruotsin 2–3.[9]
- Suomen-mestaruuden voitti Lappeenrannan Urheilu-Miehet, hopeaa sai Vasa IFK ja pronssille sijoittui Oulun Palloseura.[10]
Koripallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Miesten Suomen-mestaruuden voitti HOK-Veikot, hopeaa sai Työväen Mailapojat ja pronssille sijoittui Elannon Isku, kaikki kolme Helsingistä.[11]
- Naisten Suomen-mestaruuden voitti Eiran Kisa-Veikot ja hopealle sijoittui Porin Veto.[12]
Paini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Euroopan-mestaruuskilpailuissa Paavo Pihlajamäki saavutti pronssia vapaapainin alle 67-kiloisten sarjassa.[13]
Yleisurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Viljo Heino teki 1.9. Kouvolassa 10 000 metrin juoksun maailmanennätyksen 29.27,2 mutta menetti ennätyksen samana vuonna Tšekkoslovakian Emil Zátopekille. Heinon 6 mailin väliaika 28.30,8 oli myös maailmanennätys. Hän juoksi 22.9. Turussa 20 000 metrin maailmanennätyksen 1.02.40,0.[14][15]
- Salomon Könönen juoksi 2.10. Turussa maratonin epävirallisen Euroopan-ennätyksen 2.28.39,4.[16]
- Martti Urpalainen voitti maratonin Pohjoismaiden-mestaruuden Tukholmassa syyskuussa sekä Košicen maratonin lokakuussa.[17]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Arponen, Antti O.: Visaiset valinnat – Vuoden urheilijat 1947–1996, s. 28. Suomen Urheilumuseosäätiö ja Urheilutoimittajain Liitto ry, 1997. ISBN 951-97170-1-3.
- ↑ Pihlaja, s. 63
- ↑ Eerola, Antti: Punapaidoista Huuhkajiksi – Suomen jalkapallomaajoukkueen historia, s. 138–140. Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-250-8.
- ↑ Lautela, Yrjö & Wallén, Göran: Rakas jalkapallo – Sata vuotta suomalaista jalkapalloa, s. 372–373. Teos, 2007. ISBN 978-951-851-068-3.
- ↑ Pihlaja, s. 201
- ↑ Kallioniemi, Riku (vt. päätoim.): Jääkiekkokirja 2018, s. 308, 312. Jääkiekon SM-liiga Oy, 2017. ISSN 0784-3321.
- ↑ Leinonen, Kimmo & Lindegren, Pentti: Leijonapolku – Jääkiekon maailma 2014, s. 39–40. Readme.fi, 2013. ISBN 978-952-220-704-3.
- ↑ Kallioniemi, Riku (vt. päätoim.): Jääkiekkokirja 2018, s. 139. Jääkiekon SM-liiga Oy, 2017. ISSN 0784-3321.
- ↑ Liikanen, Pekka (vast. toim.): Jääpallokirja 2007, s. 33–34. Suomen Jääpalloliitto, 2006. ISSN 0784-0411.
- ↑ Pihlaja, s. 269
- ↑ Pihlaja, s. 315
- ↑ Pihlaja, s. 316
- ↑ Pihlaja, s. 496
- ↑ Pihlaja, s. 995
- ↑ Martiskainen, Seppo et al.: Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 506. Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
- ↑ Martiskainen, Seppo et al.: Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 508. Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
- ↑ Hannus, Matti: Yleisurheilu - Tuhat tähteä, s. 606–607. 2. painos. WSOY, 1984. ISBN 951-0-11900-8.