Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa oli Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen, alkusyksyllä 1944 Lapin sodan aikana natsi-Saksan ja suomalaisen äärioikeiston Suomeen perustama organisaatio, joka valmistautui aseelliseen taisteluun odotettavissa olevan Neuvostoliiton miehityksen varalta. Saksa rahoitti toiminnan ja järjesti tarvittavan koulutuksen.

Hanke oli erillään Päämajan upseerien kesällä 1944 laatimista suunnitelmista siirtymisestä sissisotaan ja asekätkennästä. Kun miehitystä ei tapahtunut, järjestön käytännön toiminnaksi muodostui propagointi ja satojen henkilöiden salakuljetus ulos Suomesta.

Saksan kukistumisen jälkeen liike ei hajonnut vaan toimi suomalaisvetoisena vielä useita vuosia. Osa liikkeen jäsenistä jäi kiinni, ja 11 tuomittiin maanpetoksesta vuonna 1946.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli toiminut jatkosodan ajan kaksi saksalaista tiedustelujärjestöä: SS:n tiedustelupalvelu SD ja Saksan päämajan alainen sotilastiedustelupalvelu Abwehr. SD:n Suomen-organisaation johdossa oli Sturmbannführer (majuri) Alarich Bross, jälkimmäistä johti Fregattenkapitän (komentaja) Alexander Cellarius. Helmikuussa 1944 organisaatiot yhdistettiin SD:n alaisuuteen, ja elokuussa Suomen-tiedustelun päälliköksi nimitettiin Bross, jolla oli hyvät suhteet Suomen oikeistopiireihin.[1]

SD:n Vastarintaliike perustetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bross sai heti tehtäväkseen muodostaa Suomeen vastarintaliikkeen, joka palvelisi Saksan etuja. Suunnitelma järjestöstä esiteltiin elokuussa 1944 valikoidulle joukolle suomalaisia Brossin koolle kutsumassa kokouksessa, johon osallistuivat muun muassa eversti Ragnar Nordström, everstiluutnantit Carl Lindh ja Johan Fabritius, vuorineuvos Petter Forsström ja tohtori Erkki Osmonsalo. Järjestön organisaatioluonnoksen oli laatinut Brossin apulaisena työskentelevä Aarne Runolinna. Kokouksessa perustettiin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton piiriin SD:n kaavailujen mukainen Vastarintaliike-ryhmä. Liikkeen johtoon valittiin Carl Lindh.[2]

Muut saksalaisvetoiset vastarintatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AKS:n puheenjohtaja Helasen suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SD:n perustaessa oman vastarintaorganisaationsa Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtaja tohtori Vilho Helanen kehitti samaan aikaan oman suunnitelmansa vastarintaliikkeestä siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen tai maassa nousisi valtaan kommunistien johtama hallitus. Helasen suunnitelma perustui toimimiseen saksalaisten tuella Virosta käsin. Hän esitti suunnitelmansa Tallinnassa 7. syyskuuta 1944 paikalliselle SD:lle, ja mahdollisesti mukana oli myös Cellarius.[3]

Suunnitelman mukaan organisaation johto olisi Tallinnassa, ja yhteyskomitea Suomessa hoitaisi viestinnän, kuljetukset ja etappireitit saksalaisten tuella. Laskeutumisalueet saksalaisten lentokoneille ja purkualueet aluksille perustettaisiin ennakolta. Varsinaisen aseellisen toiminnan hoitaisi alueellinen vastarintaliike, jolle aseet saataisiin saksalaisilta ja mahdollisen Suomen armeijan aseistariisunnan yhteydessä. Mahdollisen miehityksen jälkeen ryhdyttäisiin partisaanisotaan iskemällä ensin miehittäjän viesti- ja huoltoyhteyksiin. Vastarinta sitoisi mahdollisimman paljon miehittäjän joukkoja, kunnes nämä vetäytyisivät eristyksiin suuriin kaupunkeihin. Lopullinen tavoite oli vallata koko Suomi ja myös Itä-Karjala.[3]

Suunnitelman edellytyksenä oli kuitenkin saksalaisjoukkojen pysyminen Virossa ja Pohjois-Suomessa, mikä teki sen toteuttamisen mahdottomaksi. Pohjois-Suomesta vetäytyminen oli jo alkanut, ja Viron evakuoimiskäskyyn oli enää viikko. Helanen liittyi mukaan SD:n Vastarintaliikkeeseen, johon hänet merkittiin järjestön toiseksi johtajaksi. Hän palasi Suomeen saksalaisella moottoritorpedoveneellä tehtävänään houkutella poliitikkoja liikkeen taakse.[3]

Muut saksalaisten hankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SD:n vastarintahanke ei ollut saksalaisten ainoa. 20. vuoristoarmeijakunta komentajanaan Lothar Rendulic esitti 5. syyskuuta 1944 Saksan päämajalle vastarintatoiminnan perustamista. Tilanne oli sen mukaan otollinen aselevon aiheuttaman mielipiteiden jakautumisen takia.[4]

SD:llä oli Vastarintaliikkeen lisäksi myös muuta salaista toimintaa Suomessa. SD:n luutnantti Hans Seidl ja suomalainen vänrikki Kai Laurell[5] perustivat Pohjois-Suomeen useita radioasemia ja asekätköjä. Asemat pitivät kevääseen 1945 asti yhteyttä Saksan armeijan tiedustelupalvelun Sonderabteilung Lapplandiin (suom. Erikoisosasto Lappi). SD:n Kirkkoniemen-toimiston päällikkö ja Einsatzkommando Finnlandin komentaja Wilhelm Laqua perusti Karesuvantoon radioaseman, joka toimi lokakuun 1944. Myöhemmin asema siirrettiin Ruotsin puolelle, ja yhteyttä pidettiin kuriirien avulla Norjasta. Laqualla oli Norjassa käytössään radio-, posti- ja lentoyhteydet myös Suomeen.[4] Saksalaiset järjestivät myös asekätköjä Pohjois-Suomeen ja rakensivat etappireittejä.[6]

Vastarintaliikkeen organisaatio luodaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SD:n masinoiman Vastarintaliikkeen johtoon oli merkitty Carl Lindh ja Vilho Helanen. Brossin avustaja Aarne Runolinna oli propagandapäällikkö. Yhdysmiehenä toimi toimittaja Karl Jansson, toukokuusta 1945 everstiluutnantti Fabritius. Organisaattorina oli kaukopartiomies Arthur Björklund, myöhemmin luutnantti Seppo Veli Heikkilä. Valtakunnallisesti organisaatio jaettiin kahdeksaan piiriin, joilla jokaisella tuli olla paikallinen johto. Maanalainen toiminta organisoituisi kommunisteilta perityn kolmisolujärjestelmän mukaan.[7]

Mukaan toimintaan värvättiin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton, Aseveliliiton ja IKL:n jäseniä. Vastarintaliikkeellä oli hyvät yhteydet eri tahoille: Valposta oli mukana useita henkilöitä, esimerkiksi etsivä Urho Rantala ja Norjaan siirtynyt ylietsivä Arvid Ojasti.[8] Valpon edeltäjäorganisaation Etsivän keskuspoliisin entinen päällikkö Arno Anthoni toimi neuvonantajana maanalaisen toiminnan käytännön järjestelyissä. Järjestö piti yhteyttä myös Ruotsiin siirtyneisiin Suomen armeijan upseereihin ja sotilastiedustelun sodanaikaisiin päälliköihin. Mukana olivat entinen tiedustelujohtaja eversti Aladár Paasonen, Pohjois-Suomen tiedustelusta vastannut kaukopartio-osaston johtaja Harri Paarma (ent. Paatsalo) ja toinen kaukopartiojohtaja majuri Pauli Marttina.[9]

Lisäksi oli suunnitelmia värvätä mukaan korkea-arvoisia upseereita. Sotilassiiven päälliköksi kaavailtiin kenraaliluutnantti Paavo Talvelaa, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasta tai eversti Matti Aarniota.[9]

Ruotsin yhdysmiesverkosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsiin rakennettiin etappireittejä yhdysmiesverkoston avulla. Kaksi reiteistä kulki maan läpi Norjaan, muut Göteborgin, Malmön ja Trelleborgin satamakaupunkeihin. Etappireittien lisäksi Ruotsin-toiminnan suomalaisella vetäjällä oli apumiehet Tukholmassa, Luulajassa ja Göteborgissa, kaksi kussakin. Vetäjä itse toimi Bodenissa ja oli yhteistyössä Ruotsin sotilastiedustelun kanssa: ruotsalainen majuri Danielsson järjesti liikkeelle passeja ja muuta apua. Ruotsin-organisaation yhteydet saksalaisiin hoidettiin joko Saksan sotilasasiamiehen Edmund Salan[10] kautta Tukholmassa tai suoraan Berliiniin. Kuriirina Helsinkiin toimi liikemies Arne Blom.[9]

Liikkeen rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastarintaliikkeen toiminnan rahoitus saatiin pääasiassa saksalaisilta. Alkuvaiheen organisointia varten järjestön tiedetään saaneen Cellariukselta 350 000 euroa vastaavan summan (vuoden 2007 rahanarvon mukaan). Myös ainakin laivanvarustaja, eversti Ragnar Nordström ja vuorineuvos Petter Forsström rahoittivat järjestöä ostamalla sen käyttöön moottoriveneitä.[11] Rahoitus Saksasta järjestettiin SD:n majuri Brossin myöntämänä osin suoraan, osin Ruotsiin lähelle Norjan rajaa sijoitetun kätkön avulla, josta suomalaiset saivat Brossin luvalla hakea määräsumman. Kätkön suuruudesta on ristiriitaisia tietoja, erään tiedon mukaan eri maiden valuuttaa olisi ollut yhteensä 65 miljoonan euron arvosta (vuoden 2007 rahanarvon mukaan). Vuonna 1945 kätköstä tiedetään haetun valuuttaa ainakin kahteen otteeseen, yhteensä yli 650 000 euron arvosta.[12]

Saksasta ja Ruotsista saatuja aseita, radiolaitteita ja rahaa kätkettiin Närpiöön, Vaasaan, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Vaasaan oli sijoitettu runsaasti materiaalia eri kätköihin.

Sonderkommando Nord[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sonderkommando Nord

Saksalaisten poistuttua Etelä-Suomesta syyskuun ensimmäisellä viikolla 1944 Suomen vastarintaliikkeen johtoelimeksi perustettiin Sonderkommando Nord (suom. Erillisosasto Pohjoinen). Osasto oli suoraan Saksan korkeimman turvallisuusorganisaation Valtakunnan pääturvallisuusvirasto RHSA:n päällikön Ernst Kaltenbrunnerin alaisuudessa. Bross nimitettiin osaston esikuntapäälliköksi.[4]

Osastolle perustettiin tukikohta Saksan Itämeren puoleiselle rannikolle Usedomin saarelle Saksan laivaston hallussaan pitämään kylpyläkaupunki Heringsdorfiin, jonne Suomessa olleet Saksan tiedusteluelimet siirtyivät. Miehistö saatiin suomalaisista SS-miehistä ja Lapin sodan loikanneista sotavangeista.[13] Yhteydenpito Suomeen hoidettiin radioviesteillä ja sukellusveneillä. Yhteydenpito suomalaisiin toimi ainakin huhtikuuhun 1945, vaikkakin vastarintaliikkeen johto oli jo tuolloin irtautumassa saksalaisohjauksesta.[4] Saksan sotavoimat antautuivat 8. toukokuuta 1945.

Koulutus talvella 1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sonderkommando Nord aloitti helmikuussa 1945 Heringsdorfissa suomalaisten kouluttamisen tiedustelutehtäviin. Ensimmäisellä kurssilla annettiin sähkötys- ja salakirjoituskoulutus noin kymmenelle SS-miehelle. Koulutettavat kursseille saatiin eri tahoilta; mukana oli esimerkiksi Lapin sodan vankileiriltä värvättyjä suomalaisia sotavankeja ja muita vapaaehtoisesti saksalaisten puolelle siirtyneitä.[6] Perusjoukko tuli Norjasta saksalaisten miehittämästä Kongsvingerin linnoituksesta, jossa oli koulutettu suomalaisia SS-miehiä ryhmänjohtajiksi Suomesta saatavalle vapaaehtoisten joukko-osastolle. Kun vapaaehtoisia ei ilmaantunut, lähetettiin ryhmänjohtajat Heringsdorfiin. Lisäksi internoiduista suomalaisista kauppa-aluksista saatiin kursseille kymmenkunta perämiestä ja konemestaria.[14]

Majuri Otto Skorzenyn rykmenttiin Jagdregiment 1 Neustrelitziin muodostettiin 30 suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Osasto oli tarkoitettu koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin, mutta koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin sota jo päättyi. Samaan rykmenttiin pestattiin viestikoulutukseen parikymmentä vapaaehtoista niistä suomalaisnaisista, jotka olivat siirtyneet saksalaisjoukkojen mukana Norjaan ja Saksaan.[14]

Koulutettavia ei ehditty lähettää Suomeen ennen sodan päättymistä.[14] Jotkut miehistä lähetettiin Norjaan.[15]

Neuvottelut tammikuussa 1945 ja Fabritiuksen matka Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Majuri Bross, hänen poliittinen neuvonantajansa Aarne Runolinna ja Cellarius matkustivat tammikuussa 1945 sukellusveneellä Heringsdorfista Suomen rannikolle Kristiinankaupungin edustalle neuvottelemaan vastarintaliikkeen suomalaisen johdon kanssa. 17. tammikuuta alukselle kuljetettiin liikkeen käytännön organisaattori Johan Fabritius ja yhdysmies, toimittaja Karl Jansson. Paikalle kutsutut liikkeen nimelliset johtajat Carl Lindh ja Vilho Helanen eivät saksalaisten harmiksi saapuneet, sillä ilmeisesti Lindh ja Helanen halusivat jo irti tappion edessä olevasta Saksasta.[16][17]

Sukellusveneessä pidettiin neuvottelu, jonka aikana Jansson selosti Suomen tilannetta saksalaisille. Bross esitti, että Suomea varten perustettaisiin pakolaishallitus ja aloitettaisiin sotakorvausteollisuuden sabotaasitoiminta. Pakolaishallituksen johtoon saksalaiset olivat kaavailleet Ruotsiin siirtynyttä professori T. M. Kivimäkeä. Fabritius kieltäytyi molemmista hankkeista, ja lopulta neuvotteluissa päädyttiin hänen kannalleen.[16]

Neuvottelun päätyttyä Jansson lähetettiin maihin mukanaan varusteita, rahaa ja pieni määrä aseita. Mukaan lähti Saksasta tuotu tiedustelukoulutuksen saanut Seppo Heikkilä, joka oli entinen Merivoimien Liinahamarin vartioaluksen päällikkö. Heikkilän piti tukea vastarintaliikettä ja raportoida Suomen oloista. Raporttien perusteella päätettäisiin, milloin olisi aika lähettää Saksasta Suomeen erikoiskoulutuksen saaneita joukkoja ja materiaalia. Fabritius jäi sukellusveneeseen matkatakseen Saksaan. Hänellä oli mukanaan saksalaisille selonteko Suomen armeijan uudesta organisaatiosta ja maassa olevista neuvostojoukoista. Veneeseen jäivät myös Suomen päästä mukana tulleet kapteeni Lauri Törni ja vänrikki Solmu Korpela, jotka oli värvätty koulutettavaksi Saksassa vastarintaliikkeen miesten kouluttajiksi.[16][17]

Alus palasi Heringsdorfiin vaikeuksitta, ja Fabritius valmisteli Runolinnan kanssa Sonderkommando Nordin esikuntaa varten muistion Suomen tilanteesta. Hänet kuljetettiin myös Berliiniin esittelemään muistio ensin tohtori Schefferille, sen jälkeen suoraan Kaltenbrunnerille. Heeringsdorfiin palattuaan Fabritius sai pikakoulutuksen laskuvarjohyppyyn, ja 20. helmikuuta hänet pudotettiin Suomeen.[16]

Vastarintaliikkeen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioasemat ja propaganda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestö rakensi Suomeen radioasemaverkoston yhteydenpitoon ja propagointiin. Yhden liikkuvan radioautoaseman lisäksi asemia oli Helsingissä Helvarin radiotehtaalla ja Huopalahdessa, Hämeenlinnassa, Tampereella, Turussa, Vaasassa, Raahen seudulla ja Närpiössä. Tekniseksi asiantuntijaksi värvättiin tanskalainen insinööri Thoralf Kyrre.[18]

Etappikuljetukset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävin toimintamuoto oli salakuljettaa eri syistä maasta ulos haluavia Saksaan ja Ruotsiin. Tätä tarkoitusta varten rakennettiin etappiverkosto Suomeen ja perustettiin peiteyritys Suuri kalastusosuuskunta. Suomessa etappireiteistä huolehti 50–70 miehen merikuljetusorganisaatio. Ruotsissa etappikohde oli Härnösandin pikkukaupunki Länsi-Norlannissa. Suomesta alukset ajettiin kaupungin ympäristön salaisiin lastauspaikkoihin, joissa järjestön vastaanottajat olivat valmiina. Osa kuljetettavista toimitettiin Ruotsiin pohjoisesta Tornionjoen yli. Ruotsin etappiverkoston kautta avautui pääsy ulos Euroopasta.[19]

Vastarintaliikkeellä oli Vaasassa Blacknäsissä käytössään kolme suurta kalastaja-alusta, jotka soveltuivat hyvin pakolaisten salakuljetukseen Ruotsiin. Närpiöön perustettiin vastarintaliikkeen tärkein etappipaikka. Närpiöön sijoitettiin peiteyritykselle ostetut moottoriveneet. Alue toimi myös saksalaisten sukellusveneiden lastauspaikkana. Järjestö osti Närpiöstä käyttöönsä omakotitalon, ja majoituskäyttöön saatiin taloja ja maatiloja. Helsingin ja Närpiön välillä kuljetukset hoidettiin kahdella tarkoitusta varten hankitulla autolla.[20]

Etappireittien kautta vastarintaliike kuljetti ulos maasta suomalaisia upseereja ja tiedusteluhenkilöstöä, virolaisia ja itäkarjalaisia pakolaisia sekä Saksan kansalaisia. Ruotsiin avustettiin satoja henkilöitä, muun muassa yli sata suomalaisilta paennutta saksalaista sotavankia. Kuljetukset Saksaan tapahtuivat syyskuun 1944 välirikon jälkeen saksalaisilla sukellusveneillä, joilla maasta poistui satoja henkilöitä. Samaan aikaan Organisaatio Odessa toi Saksasta pakolaisia Suomen rannikolle joskus useammallakin sukellusveneellä samaan aikaan.[21] Heidät kuljetettiin etappireittejä pitkin Ruotsiin ja sieltä eteenpäin.[20]

Irtautuminen saksalaisista ja toiminta kevään 1945 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fabritius oli tammi-helmikuisen Saksan-matkansa aikana tullut vakuuttuneeksi siitä, että Saksan tilanne on toivoton eikä apua vastarinnalle Suomessa olisi odotettavissa lupauksista huolimatta. Asiasta keskusteltiin hänen päästyään Suomeen ja todettiin, ettei toiminta Suomessa onnistuisi saksalaisten tuen avulla. Huhtikuun alussa pidettiin kokoukset Lohjalla, Helsingissä ja Tampereella. Saksalaisista haluttiin irtautua kokonaan. Toisaalta pelättiin yhä Neuvostoliiton miehittävän maan, ja toiminnan painopiste keskitettiin suunnitelmille saada mahdollisimman paljon liikkeen kannalta isänmaallisesti ajattelevia henkilöitä salakuljetettua turvaan Ruotsiin. Yhteyttä saksalaisiin pidettiin vielä huhtikuussa 1945.[22]

Saksan kukistuttua vastarintaliike jatkoi toimintaansa. Suomea ei miehitetty, joten liikkeen pääorganisaatiota aseellisine alueryhmineen ei pantu täytäntöön. Toiminta keskittyi etappireitteihin. Mahdollisesti organisaatio uudistettiin sotien jälkeen.[23]

Vuonna 1948 vastarintaliikkeen edustajat kenraalimajuri evp. Harald Roos ja professori Lauri ”Tahko” Pihkala matkustivat Norjaan tiedustelemaan tukea liikkeelle siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. He olivat yhteydessä Norjan maavoimien komentajaan kenraali Olaf Helsetiin ja Yhdysvaltojen Oslon-sotilasasiamieheen. Sotilasasiamies raportoi Yhdysvaltoihin vastarintaliikkeellä olevan 100 000 jalkaväen kevyttä asetta ja joitakin kranaatinheittimiä. Liike olisi valmiina toimintaan kolmen viikon varoitusajalla. Kumpikaan taho ei luvannut tukea suomalaisille.[23]

Paljastuminen ja oikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valpo oli jo varhain vakuuttunut järjestön olemassaolosta. Tammikuussa 1945 paljastui Helvarin radiotehtaan radioasema, ja Valpo pidätti Thoralf Kyrren. Vastarintaliike järjesti Kyrren pakoon Ruotsiin maaliskuussa. Alkuvuonna 1946 Valpo pääsi järjestön jäljille ja pidätti kevään kuluessa järjestön johtohenkilöitä, esimerkiksi Fabritiuksen 12. huhtikuuta. Karl Jansson, Arthur Björklund ja Ragnar Nordström pakenivat Ruotsiin. Maanpetosoikeudenkäynnissä tuomittiin 11 henkilöä, ja pisimmän tuomion, 7 vuotta vankeutta, sai Kyrren pakoon auttanut Karl Sundholm. Sonderkommando Nordissa koulutetut Lauri Törni ja Seppo Heikkilä saivat kuusi vuotta vankeutta, muut lyhyempiä tuomioita. Vastarintaliikkeen käytännön johtajana toiminut Fabritius kuoli tutkintavankeudessa syksyllä 1946 munuaissairauteen ennen tuomiota.[24] Vastarintaliikkeen miehistä moni päätyi asumaan ulkomaille.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Lappalainen 1997, s. 106
  2. ↑ Lappalainen 1997, s. 107
  3. ↑ a b c Lappalainen 1997, s. 107–109
  4. ↑ a b c d Lappalainen 1997, s. 112
  5. ↑ ISBN-10: 0752439383 Tempus (December 1, 2006) The SS Hunter Battalions: The Hidden History of the Nazi Resistance Movement 1944-5
  6. ↑ a b Vertanen 2004, s. 67
  7. ↑ Lappalainen 1997, s. 106, 109–111
  8. ↑ Silvennoinen 2008, 307, 319
  9. ↑ a b c Lappalainen 1997, s. 110–111
  10. ↑ McKay, s. 245
  11. ↑ Lappalainen 1997, s. 110
  12. ↑ Lappalainen 1997, s. 108
  13. ↑ Vertanen 2004, s. 12
  14. ↑ a b c Lappalainen 1997, s. 114–115
  15. ↑ Vertanen 2004, s. 47
  16. ↑ a b c d Lappalainen 1997, s. 116–118
  17. ↑ a b Helsingin Sanomat 27.6.1946/1996
  18. ↑ Lappalainen 1997, s. 112–113
  19. ↑ Lappalainen 1997, s. 111, 113–114
  20. ↑ a b Lappalainen 1997, s. 113–114
  21. ↑ Alava 1974, s. 235 - huomio joka jäi kertojan mieleen etapin saksalaisista käyttäjistä oli että nämä olivat sivistyneitä.
  22. ↑ Lappalainen 1997, s. 118–119
  23. ↑ a b Lappalainen 1997, s. 120
  24. ↑ Marjatta Cronvall, Patriootin kuolema, Tutkivan journalismin yhdistys, viitattu 3.8.2012 (Archive.org)
  25. ↑ Swanström, André: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset, s. 412. Atena, 2018. ISBN 978-952-300-449-8.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alava, Ali: Erikoisosasto Pohjoinen. Hämeenlinna: Karisto, 1978. ISBN 951-23-1258-1. (suomeksi)
  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saksalaismielinen_vastarintaliike_Suomessa&oldid=22043909”