Sonderkommando Nord

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sonderkommando Nord
Osa joukkoa RSHA

Sonderkommando Nord (suom. Erillisosasto Pohjoinen) oli toisen maailmansodan loppuvaiheissa Lapin sodan aikaan natsi-Saksan tiedustelupalvelun perustama erikoisyksikkö, jonka tehtävänä oli johtaa ja tukea Suomessa toimivaa saksalaismielistä vastarintaliikettä.[1] Vastarintaliike oli valmistautunut aseelliseen taisteluun saksalaisten tuella siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittää Suomen.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli toiminut jatkosodan ajan kaksi saksalaista tiedustelujärjestöä: SS:n tiedustelupalvelu SD ja Saksan pääesikunta OKW:n alainen sotilastiedustelupalvelu Abwehr. SD:n Suomen organisaation johdossa oli Sturmbannführer (SS-majuri) Alarik Bross, jälkimmäistä johti laivaston komentajakapteeni Alexander Cellarius. Cellarius oli siirtynyt Ruotsista Helsinkiin 1941 ja perustanut Abwehrin Suomesta tapahtuvan tiedustelun elimeksi nimeään kantavan Büro Cellariuksen (Cellariuksen toimiston). Toimisto sijaitsi Helsingissä, Pohjoinen Makasiinikatu 9:ssä.[2] Helmikuussa 1944 organisaatiot yhdistettiin SD:n alaisuuteen, elokuussa Suomen tiedustelun päälliköksi nimitettiin majuri Bross. Samalla hän sai tehtäväkseen luoda Suomeen saksalaismielisen vastarintaliikkeen. Elokuun aikana perustettiinkin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton piiriin SD:n kaavailujen mukainen Vastarintaliike-ryhmä.[3]

Yksikön perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi irtautui Saksan aseveljeydestä 2. syyskuuta 1944. Saksalaiset yksiköt poistuivat Etelä-Suomesta viikon kuluessa. Büro Cellarius siirsi toimintansa Pommeriin.[2] Suomesta poistuville tiedusteluelimille perustettiin uusi yksikkö erityisesti Suomen vastarintaliikkeen johtoelimeksi Sonderkommando Nord -nimen saanut osasto oli suoraan Saksan korkeimman turvallisuusorganisaation, Valtion pääturvallisuusvirasto RSHA:n päällikön Ernst Kaltenbrunnerin alaisuudessa. Majuri Bross nimitettiin osaston esikuntapäälliköksi.[3]

Tukikohta osastolle perustettiin Saksan Itämeren puoleiselle rannikolle Usedomin saarelle Saksan laivaston hallussaan pitämään kylpyläkaupunki Heringsdorfiin. Lähistöllä oli muun muassa Peenemünden tutkimuskeskus. Miehistö saatiin suomalaisista SS-miehistä ja Lapin sodan loikanneista sotavangeista.[4] Yhteydenpito Suomeen hoidettiin radioviesteillä ja sukellusveneillä. Ainakin tammikuussa 1945 joukko suomalaisia entisiä SS-miehiä (yhtenä heistä Lauri Törni) matkusti sukellusveneellä tiedonhankintamatkalle Saksaan. Heidän neuvottelukumppaneitaan olivat jo menomatkalla Cellarius ja Bross sekä näitä avustanut, aiemmin Lapuan liikkeessä vaikuttanut Aarne Runolinna.[5] Yhteydenpito jatkui ainakin huhtikuuhun 1945, vaikkakin vastarintaliikkeen johto oli jo tuolloin irtautumassa saksalaisohjauksesta.[3] Yksikön toiminta loppui viimeistään Saksan asevoimien antautuessa 8. toukokuuta 1945.

Progandaa ja erikoiskoulutusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sonderkommando Nord ylläpiti Suomessa Vapaa Suomi -radioasemaa, joka lähetti suomenkielistä uutisohjelmaa. Lapin sodan aikana se kehotti jatkamaan yhteistyötä saksalaisten kanssa puna-armeijaa vastaan. Lisäksi toimitettiin erilaisia propagandalehtisiä.

Sonderkommando Nordin esikuntapäällikkö Bross esitti 17. tammikuuta 1945 vastarintaliikkeen suomalaiselle johdolle Suomen pakolaishallituksen perustamista Tukholmaan. Samalla tulisi aloittaa sabotaasien järjestäminen Suomen sotakorvausteollisuutta vastaan. Vastarintaliikkeen edustaja Johan Fabritius kuitenkin torjui molemmat ehdotukset.[3]

Sonderkommando Nord aloitti helmikuussa 1945 Heringsdorfissa suomalaisten kouluttamisen tiedustelutehtäviin. Ensimmäisellä kurssilla annettiin sähkötys- ja salakirjoituskoulutus noin kymmenelle SS-miehelle. Koulutettavat kursseille saatiin eri tahoilta; mukana oli esimerkiksi Lapin sodan vankileiriltä värvättyjä suomalaisia sotavankeja ja muita vapaaehtoisesti saksalaisten puolelle siirtyneitä suomalaissotilaita.[6] Perusjoukko tuli Norjasta saksalaisten miehittämästä Kongsvikenin linnoituksesta, jossa oli koulutettu suomalaisia SS-miehiä ryhmänjohtajiksi Suomesta saatavalle vapaaehtoisten joukko-osastolle. Kun vapaaehtoisia ei sanottavammin ilmaantunut lähetettiin ryhmänjohtajat Heringsdorfiin. Lisäksi internoiduista suomalaisista kauppa-aluksista saatiin kursseille kymmenkunta perämiestä ja konemestaria.[3]

Majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1-rykmenttiin Neusterlitziin muodostettiin kolmenkymmenen suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Osasto oli tarkoitettu koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin, mutta koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin sota jo päättyi. Samaan rykmenttiin pestattiin viestintäkoulutukseen parikymmentä vapaaehtoista niistä suomalaisnaisista jotka olivat siirtyneet saksalaisjoukkojen mukana Norjaan ja Saksaan.[7]

Koulutettavia ei ehditty lähettämään Suomeen ennen sodan päättymistä.[3] Jotkut miehistä lähetettiin Norjaan.[8]

Kuuluisin Sonderkommando Nordin kouluttama vastarintamies oli Lauri Törni, jonka vastarintaliike järjesti Saksaan saamaan erikoiskoulutusta tammikuussa 1945. Koska Törni siirtyi vihollisen puolelle sota-aikana, hänet tuomittiin myöhemmin Suomessa maanpetoksesta kuudeksi vuodeksi vankeuteen ja neljäksi vuodeksi menettämään kansalaisluottamuksensa. Samalla Törni menetti myös sotilasarvonsa.

Vastarintaliike Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa

Vastarintaliikkeen toimintaa johtivat everstiluutnantti Johan Fabritius, filosofian tohtori Vilho Helanen, luutnantti Seppo Heikkilä, insinööri Kari Sundholm ja toimittaja Karl Jansson, joka koordinoi toimintaa Kristiinan kaupunginhotellista. Organisatorisesti Suomi oli jaettu piireihin ja järjestöllä oli valtakunnallinen radioverkko yhteydenpitoa varten, jota johti Helsingissä tanskalainen Thoralf Kyrre. Järjestöllä oli Suomessa ja Ruotsissa etappiverkosto ja tarpeellinen kalusto, jonka avulla se sai salakuljetettua satoja henkilöitä ulos Suomesta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alava, Ali: Gestapo Suomessa. Hämeenlinna: Arvi A.Karisto Osakeyhtiö, 1974.
  • Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN.
  • McKay, C. G.: From information to intrigue: Studies in secret service based on the Swedish Expirience 1939-1945. Routledge, 1993. ISBN 0714634700. Google kirjat. (englanniksi)
  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
  • Vertanen, Anu: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ McKay, s. 245
  2. ↑ a b Pohjonen 2000, 25
  3. ↑ a b c d e f g Lappalainen 1997, s. 106–112
  4. ↑ Vertanen 2004, s. 12
  5. ↑ Pohjonen 2000, 33
  6. ↑ Vertanen 2004, s. 67
  7. ↑ Lappalainen 1997, s. 114–115
  8. ↑ Vertanen 2004, s. 47

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sonderkommando_Nord&oldid=20605342”