Lavola (Muolaa)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lavola
Нагорное

Lavola
Нагорное

Koordinaatit: 60°30′04″N, 29°24′30″E

Valtio Venäjä
Alue Leningradin alue
Piiri Viipurin piiri
Kunta Kyyrölä
Nimi v:een 1948 ven. Лавола
Hallinto
 – Hallinnon tyyppi Kylä
Aikavyöhyke UTC+4
Postinumero 188836
Suuntanumero(t) +7 81378












Vuonna 1936 valmistunut navetta, joka tuhoutui sodassa, mutta pystytettiin uudelleen Neuvostoaikana ja muutettiin asunnoiksi.

Lavola (ven. Нагорное, Nagornoje, v:een 1948 asti Лавола) on kylä Kyyrölän kunnassa Viipurin piirissä Leningradin alueella Venäjällä. Se sijaitsee Karjalankannaksella ja kuuluu alueeseen, jonka Suomi luovutti Neuvostoliitolle 1947. Suomessa Lavola kuului Muolaan kuntaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuri lahjoitti 21. heinäkuuta 1710 kylän maa-alueen Viipurin ensimmäiselle venäläiselle komendantille, eversti Grigori Petrovits Tšernysheville. Hän ei juurikaan puuttunut talonpoikien asioihin ja säilyneiden ohjeiden mukaan hän pyrki muodostamaan järjestystä sodan autioittamalla alueella.[1]

Lavola muuttui osaksi venäläistä lahjoitus­maa­järjestelmää, jolloin veroja jouduttiin maksamaan Ruotsin kruunun sijasta Pällilän lahjoitusmaakartanolle, jonka alueisiin kylä kuului. Myöhemmin lahjoitusmaaherrojen oli vaikea käsittää talonpoikien oikeuksia ja vapauksia, jonka seurauksena Lavolaankin syntyi Lampuoti.[2]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isojako 1877-78 ja tiluksien mittaus 1842.[3]

Vuosi 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

25. huhtikuuta 1918 kylässä käytiin muutaman tunnin kestänyt tulitaistelu punaisten ja valkoisten välillä. Taistelu alkoi iltapäivällä klo 15.00 ja päättyi ennen iltaa. Kylään saapui ilmoitus sodan lähestymisestä ja kehotettiin ihmisiä suojautumaan navettaan.

Joukko aseistautuneita punaisia kulki rantatietä pitkin kohti Keskikylää ja samanaikaisesti valkoisia senaatin joukkoja oli metsänlaidassa ylläpitämässä yleistä järjestystä. Valkoiset tulivat kysymään eräästä talosta, onko kylässä punaisia, johon vastattiin ettei ole.

Ulkoa alkoi kuulua ammuntaa, johon valkoiset vastasivat navetan ikkunoista ja pihalta. Punaiset olivat varustautuneet tykillä ja he ampuivat useita kranaatteja rakennuksia kohti, joista yksi osui navetan ullakolle, jonka seurauksena kuivat rehut syttyivät tuleen, mutta suojautuneet ihmiset pelastuivat, koska navetan välipohja ei pettänyt.

Ulos tultuaan ihmiset huomasivat myös asuinrakennuksen olevan tulessa, jolloin molemmat rakennukset tuhoutuivat käyttökelvottomiksi. Sotilaiden avustamina kotieläimet pelastettiin palavasta navetasta, jonka jälkeen siviilit ryömivät tulituksen keskellä läheiseen perunakellariin suojaan. Perhe ja heidän kotieläimensä jäivät tapahtumaketjun seurauksena kodittomiksi.[2]

Sotavuodet 1939–1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakuva uudesta asutustilasta Kylmäkoskella 1950-luvulla, joka muodostettiin Lavolassa menetetyn tilalle.

Kesällä 1939 kylään majoitettiin läheisen puolustuslinjan rakentajia, josta heille osoitettiin kustakin talosta yksi huone. Lavolassa asui vapaaehtoisia linnoittajia ainakin Savitaipaleelta.

Yhteishenki kasvoi ja omistaminen muuttui toissijaiseksi arvoksi sitä myöten kun vuosi 1939 kului loppuaan. Radio toisti päivästä toiseen yhä huolestuttavampia uutisia mahdollisesta sodan syttymisestä Suomen ja Neuvostoliiton välille.

Suurin osa kylän rakennuksista tuhoutui heti talvisodan alkuvaiheessa. Kylän rakennukset poltettiin Suomen armeijan polttoryhmän vaatimuksesta sodan syttyessä 30. marraskuuta 1939. Rakennukset valeltiin polttoaineella, ja ne sytytti tuleen joko talon omistaja tai polttoryhmä. Ihmiset siirtyivät sodan jaloista turvaan sisämaahan, mutta osa palasi keväällä 1942 takaisin jälleenrakentamaan kyläänsä. Jälleenrakentamiseen saatiin lisätyövoimaa läheiseltä Savikon tiilitehtaalta, jossa toimi sotavankileiri. Sotavangeille maksettiin palkkaa heidän tekemästään työstä.

Talvisodan päättymisen jälkeen venäläiset olivat rakentaneet suurjännitelinjan Ensosta Leningradiin. Tästä linjasta vedettiin asemasodan aikana kylän aktiivien aloitteesta sähköt kylään, ensin neljään talouteen.[2] Asemasodan aikana kylän elämään vaikutti läheinen Suulajärven lentokenttä.

Toisen maailmansodan lopputuloksena ihmiset siirtyivät Kylmäkoskelle. Kylä jätettiin lopullisesti kesäkuun puolessavälissä 1944 (11.–15. kesäkuuta) Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana, jolloin Puna-armeijan yksiköitä tunkeutui Perkjärven asemakylän ja Suulajärven väliseen maastoon.

Suomalaisia sotilaita havaittiin pakenevan linjasta kymmenen hengen ryhmissä. Kylän tyhjentyminen siviileistä tapahtui melko nopeasti. Osa kotitalouksista poistui etukäteen tilatulla kuorma-autolla omaisuus mukanaan lopulliseen sijoituspaikkaansa sisämaahan ja osa taas taittoi matkaa Ristiseppälän asemalle odottamaan evakointijunaa.[2]

Neuvostokauden alkuvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten poistuttua, Neuvostoliitto houkutteli ja asutti kylän omilla kansalaisillaan. Erään porkkanan muodostivat asemasodan aikana rakennetut ja tyhjiksi jääneet uudet, mutta vaatimattomat asuinrakennukset, jotka palvelivat nyt Neuvostoliiton tarkoitusperiä. NL hallitus tarjosi taloudellisia etuisuuksia siirtyville kotitalouksille sekä lähtöpaikoilla että saapumispaikoilla. Etuisuuksista voidaan mainita verohelpotukset, lainojen anteeksi antaminen, siemenvilja ja ilmaiset asunnot. Neuvostoliitto nimesi kylän vuonna 1948 Nagarnojeksi Nagarnoje.[4]

Vuosi 1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylän evakoinnin jälkeen ensimmäinen varsinainen omatoimimatka kylään tehtiin elokuussa 1982 Reino Sintosen (s. 1931) aloitteesta, jolloin selvisi kylän säilyneen ennallaan. Perkjärvelle johtavan tien leventäminen ja perusparannus oli parhaillaan käynnissä. Liikkuminen alueella omalla henkilöautolla oli vapaata. Paikka löydettiin Savikon entisen tiilitehtaan korkean savupiipun avulla, josta oli helppo suunnistaa oikeaan paikkaan. Kunnollista karttaa ei ollut käytettävissä, vaikka sellaista yritettiin etukäteen hankkia.

Matkan tarkoituksena oli tarkastaa kylän ja omaisuuden kunto. Motiivina oli myös tarkastaa kuulopuheita, joista erään mukaan Perkjärvi olisi kuivattu, mutta paikan päällä todettiin ettei tieto pitänyt paikkansa. Lavolanlahdesta kuitenkin huomioitiin vesirajan olevan huomattavasti kauempana kuin ennen. Arvio perustui kiessikiven sijaintiin.

Taloissa havaittiin asuvan ihmisiä, jotka harjoittivat maa- ja karjataloutta vanhan suomalaisen mallin mukaisesti.

Hallintouudistus 2006[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitossa Lavola kuului Perkjärven kyläneuvostoalueeseen. Venäjällä vuonna 2006 voimaan astuneessa kuntauudistuksessa Perkjärvi ja Lavola sen mukana muuttui osaksi Kyyrölän kuntaa.[5]

Maapohja ja sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lavolan kokonaispinta-ala vuonna 1936 toimitetun maanmittauksen mukaan on 388,69 hehtaaria, josta peltoa noin 96,45 ha, niittyä 0,34 ha ja metsää 291,86 ha.[6] Kylä sijaitsee aivan Muolaanjärven eteläkärjessä ja rajoittuu siten Lavolanlahteen. Naapurikyliä ovat länsipuolella Perkjärvi, itäpuolella Parkkila, etelässä Ilola Suulajärven rannalla ja pohjoispuolella Vihola. Viipurin kaupunkiin on matkaa 50 km, Perkjärven rautatieasemalle 10 km ja Pietarin keskustaan 90 km.

Väestö ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen Sintonen asettui kylään vuonna 1710-23. He ryhtyivät asuttamaan syystä tai toisesta autioksi jäänyttä entistä ruotsalaisen luutnantin ja kahden ratsumiehen jättämää taloa. Kyläyhteisö kasvoi 104 henkilöön vuoteen 1939 mennessä.[7] Kylän pääelinkeinoja olivat maa-, metsä- ja karjatalous, sekä vähemmissä määrin kalastus. Kylässä oli Juho ja Ville Sintosen esikuvatila.[6] Kylässä oli oma kauppa ja seppä.

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin kylässä asuu venäläisiä ja ukrainalaisia, joista suurin osa on pietarilaisia kesäasukkaita. Kylässä harjoitetaan pienimuotoista maidontuotantoa sekä pelloilla perunan ja kaalin viljelyä. Maatalous on suomalaistyyppistä perheviljelyä. Maito myydään tilalta suoraan lähialueelle.

Suurin osa Asemasodan aikana rakennetuista rakennuksista on edelleen pystyssä ja käytössä. Näkyvimmät rakennukset ovat kivinavetta ja tiilinen päärakennus, jotka säilyivät sota-ajan ja sen jälkeisen venäläistämiskauden lähes alkuperäisinä. Kivinavetan katto romahti 2008 ja rakennus purettiin kesällä 2009. Järvimaisema on houkutellut venäläisiä rakentamaan 2000-luvulla datšoja kylän maastoon.

Kylästä on suora linja-autoyhteys Perkjärven asemalle, Kyyrölään ja Viipuriin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ester Kähönen: ”Vanhan Suomen aika vuoteen 1812”, Vanha Äyräpää II, s. 55. Lehtikanta Oy, 1985.
  2. a b c d Kari Sintonen ja Riitta Svärd: ”Muolaan Lavola”, Sintoset Karjalassa 1500-luvulta lähtien, s. 171-215. Sukuseura Sintonen ry, 2007. ISBN 978-952-92-2512-5.
  3. Lähde luovutettujen alueiden maarekisteri.
  4. Tikka, Boris, Balasov, Jevgeni, Stepakov, Viktor: ”Käyttöönottajat (1944-1950)”, Karjalan kannas sotien jälkeen v. 1940-1941, 1944-1950, s. 36. Pietari: Karelija-historian- ja kotiseudun tutkimusyhdistys, 2002. ISBN 5-8392-0217-7.
  5. Административное деление МО "Выборгский район" ЛО (Administratiovnoje delenije MO "Vyborgski raion" LO) (kartta) Viipurin piiri. Viitattu 7.8.2008. (venäjäksi)
  6. a b Toim Jaakko Sarkanen, päätoim Kaino Repo: Muolaa ja Äyräpää 1870–1944, s. 38, 195, 443. 481. Helsinki: s.n., 1952. (Näköispainos: Muolaalaisten seura, 2002)
  7. Heino-Vesihiisi Maija (toim.): Perkjärvi, Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Hämeenlinna: Karisto Oy, 1988. ISBN 951-23-2522-5.