Pällilä (lahjoitusmaa)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pällilä on entinen lahjoitus­maa­kartano Karjalankannaksella Viipurin läänissä Muolaan pitäjässä Pällilän kylässä. Ruotsin vallan aikana vuonna 1616 se lahjoitettiin ratsumestari Lindeved Klaunpoika Hästeskolle ja Venäjän vallan aikana eversti Grigori Tšernysheville.[1] Alue oli suuren pohjan sodan aikana siirtynyt Venäjän hallintaan, jonka seurauksena lahjoitusmaakartanon omistajakin vaihtui ruotsalaisesta venäläiseksi.

Pällilä oli Viipurin läänissä ensimmäinen lahjoitusmaa, jonka Pietari Suuri lahjoitti 27. heinäkuuta 1710 Grigori Petrovitš Tšernysheville kaikkine asuttuine kylineen, autiokylineen, peltoineen, niittyineen ja metsineen. Se säilyi myös pisimpään samalla suvulla Karjalankannaksen lahjoitusmaista.

Lahjakirja ja sen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin lahjoitus esiteltiin toistaiseksi voimassa olevana, mutta myöhemmin tämä tulkinta muuttui ikuiseksi. Lahjoitus perustui kirjalliseen revisionimaakirjaan, jonka mukaan lahjoitus olisi myönnetty "allodiaalina" eli ikuisena, mutta tämä ei todennäköisesti todellisuudessa pitänyt paikkansa.

Lahjoitusalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakirjan mukaan lahjoitus käsitti vuonna 1728 Muolan pitäjässä 158⅛ manttaalia, joilla oli yhteensä 320½ tilaa ja Valkjärvellä 77¾ manttaalia, 162 tilaa. Tšernyshev sai Muolaan pitäjästä 53 kylää eli lähes koko läntisen Muolaan ja Valkjärveltä puolestaan 39 kylää. Lahjoitus käsitti kaikkiaan 92 taloa, joiden verot Tšernyshev sai jatkossa kerätä itselleen. Lisäksi hän sai 5½ manttaalia autiomaata Yskjoen ja Muolajärven välistä, jonne hän siirsi vuonna 1723 Venäjällä omistamiltaan tiluksilta maaorjaperheitä, joista sai alkunsa alueen venäläisasutus. Viipurin–Käkisalmen tien läntisen puolen lahjoitukset peruutettiin, mutta vuonna 1720 lahjoitusmaa-aluetta jälleen laajennettiin.

Hallintokeskus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pällilän talous- ja hallintokeskus sijaitsi alun perin Punnusniemessä, mutta ilmeisesti 1760-luvulla Tšernyshev siirsi sen Pällilään Yskjärven rannalle, tilalle numero 4, joka oli nimeltään Äkäpää.

Se oli toiminut Ruotsin vallan loppuaikoina nimismiehen puustellina. Paikka oli sama, jossa kruunun nimismiehen Muolaan kartano toimi vielä vuonna 1745. Hallintokeskusta alettiin kutsua hovileiriksi ja nimeksi vakiintui Pällilä, vaikka sitä aluksi kutsuttiin Äkätin hovileiriksi. Toisinaan sitä sanottiin myös Petrovskajan hovileiriksi tai vanhaan malliin Äkätinkartanoksi.

1850-luvulla kartanon välittömässä hallinnassa olevaa maa-aluetta kutsuttiin hovitilaksi (Pällilän hovi), joka koostui Pällilän, Pihkalan, Orolan ja Jääskelän kylistä.[2]

Rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon päärakennus rakennettiin punahongasta, jonka tukit toimitettiin Hotakan kylästä. Rakennus sijaitsi 2½ virstaa (6 km) Muolaan kirkolta ja oli hieman syrjässä maantieltä, siinä oli 11 huonetta. Viipurista oli matkaa 53 km ja Perkjärven asemalta 20 km.[3]

1800-luvulla päärakennuksen molemmin puolin rakennettiin kaksikerroksiset huvilat, joiden maakellareissa oli tilavat ruoka-aitat. Hovissa oli laaja kasvitarha, jättimäinen navetta, iso riihi maantien toisella puolella sekä tuulimylly, jonka kivijalka oli neljä metriä korkea.

Äkätissä pidettiin vielä vuonna 1759 Muolaan–Valkjärven ja Kivennavan talvikäräjiä.

Venäläisten asuinalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšernyshevin tuomien 200 maaorjan asuinalueeksi muodostui Parkkilan, Kyyrölän, Sudenojan ja Kangaspellon kylät, johon he Tšernyshevin johdolla muodostivat Kyyrölän seurakunnan.[2][1]

Asuinrakennukset oli rakennettu täysin venäläiseen tyyliin talojen päädyt vieri viereen kohtisuoraan tielle päin. Yhteisö eli omaa suljettua elämäänsä eikä suhteita juuri syntynyt suomalaisten kanssa, kieli ja venäläinen kulttuuri säilyi. Slaavilaisuus säilytti leimansa heissä aina talvisotaan asti.

Omistajien asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšernyshev edusti venäläistä ylimystöä ja hän ei juurikaan henkilökohtaisesti puuttunut käytännön toimintaan paikan päällä Pällilässä. Omistaja myös hyvin harvoin oleskeli omistamallaan lahjoitusmaalla. Tšernyshev omisti suuria lahjoitusmaita Karjalankannaksen lisäksi myös muuallakin Venäjällä.

Käytännön asioita hoiti vouti, joka keräsi myös verot talonpojilta. Voudit vaihtuivat usein, ja harvoin he osasivat Suomen kieltä. Heidän toimintansa oli useimmiten pelkkää oman edun tavoittelua ja hyötymistä sekä täysin mielivaltaista.

Omistajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • eversti Grigori Petrovitš Tšernyshev 1710-1745
  • testamentilla edellisen poika, valtioneuvos, senaattori Peter Tšernyshev 1745–1773
  • edellisen leski Carharina Uschakov 1773–1780
  • perinnönjaossa tytär Natalia Galitzin (Tšsernyshev) 1780–1842
  • Vladimir Galitzin
  • Dmitri Galitzin
  • Boris Galitzin
  • Suomen valtio 1872–

Keinottelu ja lunastus valtiolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset kävivät vilkasta kauppaa Pällilän maa-alueilla, ennen kuin ne saatiin lunastettua Suomen valtiolle.

Pällilästä myytiin Kyyrölän lahjoitusmaa salaneuvos Bogojevskille vuonna 1801 ja Valkjärven kylät vuonna 1803 kauppaneuvos Mihail Blandoville ja sen jälkeen hänen veljelleen, joka myi ne edelleen vapaaherra Freederickszille vuonna 1842. Suomen valtio lunasti Valkjärven lahjoitusmaan vuonna 1875 ja Kyyrölän pakkohuutokaupasta vuonna 1878.

Ruhtinas Boris Galitzin tarjosi jäljelle jäänyttä maa-aluetta Suomen valtiolle ja kauppa syntyi vuonna 1872, jonka jälkeen se jaettiin perintötiloiksi talonpojille.[2]

Hovi ja talonpoikien oikeudellinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lahjoitusvaiheen alussa talonpojille vakuuteltiin, ettei heidän oikeudellinen asemansa muutu vallan vaihdon seurauksena millään tavalla. Tšernyshev keskittyi aluksi lähinnä rauhoittamaan sodan raunioittamaa aluetta. Vanhan Suomen alueelle jäivät voimaan Ruotsin vallan aikainen hallinto ja oikeuslaitos. Ajan mittaan suhteet alkoivat kuitenkin kärjistyä ja asioita käräjöitiin usein. Venäläisten lahjoitusmaaherrojen oli vaikea käsittää talonpoikien oikeuksia ja vapauksia, jolloin alkoi syntyä kahnauksia. Donaarit ja voudit pykivät soveltamaan samoja pelisääntöjä kuin mihin he olivat tottuneet Venäjällä.

Eriäviä käsityksiä syntyi päivätöistä, veroista, omaisuudesta ja muuttamisesta. Lahjoitusmaaherrat käsittivät omistavansa kaiken omaisuuden lisäksi myös ihmiset ja voivansa siirtää heitä mielensä mukaan. Tämä ei taas sopinut talonpojille ja ongelma lopulta huipentui siihen, että Suomen valtio osti kaikki lahjoitusmaat ja luovutti ne perintötiloiksi talonpojille 1800-luvun loppupuolella. Talonpojat kävivät lähes 150 vuotta oikeustaistelua venäläistä lahjoitusmaajärjestelmää vastaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ester Kähönen: ”II Vanhan Suomen aika vuoteen 1812”, Vanha Äyräpää II, s. 40–108. Eri pitäjien lahjoitusmaat. Kouvola: Lehtikanta, 1985. ISBN 951-99678-9-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b toim Leo G. Pohjola: ”Muolaa”, Karjalaisten osoitekalenteri, s. 132. Jyväskylä: Kustannusliike Pohjola ja kumpp., 1952.
  2. a b c ”Lahjoitusmaakauden perintö”, Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944, s. 28-82, 304. Helsinki: Maalaiskuntien liiton kirjapaino, 1952.
  3. Toim Felix Jonasson, Akseli Kivialho, K. Kivialho: ”Pällilä”, Suomen maatilat IV, s. 174. Muola. Porvoo: WSOY, 1932.