Vartiokylän kaatopaikka
Vartiokylän kaatopaikka oli Helsingin Vartiokylässä vuosina 1954–1962 toiminut kaatopaikka. Se sijaitsi nykyisen Myllypuron alueella ja tunnetaan nykyisin myös nimellä ”Alakiventien alue”.
Tämä kaatopaikka on Helsingin tunnetuimman ympäristöonnettomuuden alkulähde. Sen paikalle rakennettiin osa Myllypuron asuinalueesta. Vuonna 1999 kaupunki myönsi alueella olevan ongelman. Seurauksena oli Alakiventiellä sijainneiden talojen purkaminen ja alla olleiden maa-alueiden joutuminen käsittelyyn.[1][2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Krepost Sveaborgiin liittyneet rakennustyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paikalla oli sijainnut harju, ilmeisesti Botbyhöjden eli sittemmin Puotinharjuksi nimitetty paikka. Se oli sopiva soranottoon, ja sieltä otettiinkin muun muassa Krepost Sveaborg -linnoitteiden rakentamiseen vuosina 1915–1917 tarvittua soraa.[3]
Kaatopaikkana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1950-luvulle tultaessa sora oli ilmeisesti hyödynnetty loppuun, tai muusta syystä paikalle syntynyt kuoppa oli soveliaampi muihin tarkoituksiin. Noihin aikoihin lähempänä kaupunkia, Herttoniemessä omakotitalojen, etenkin Kitusentien asukkaat alkoivat valittaa Siilitien ja Sopulitien risteyksessä olleen Herttoniemen kaatopaikan aiheuttamista hajuhaitoista.[3][4]
Herttoniemeläisten sitkeyden ansiosta heidän lähellään sijainnut kaatopaikka suljettiin, ja uusi avattiin Botbyhöjdenin sorakuoppaan. Uusi sijainti oli siinä mielessä käytännöllisempi, että sen läheisyydessä asui vain yksi henkilö, suomea, ruotsia ja ranskaa puhunut Ossian Gauffin, jonka tausta oli Valloniassa.[3]
Perimätiedon mukaan monttu vuorattiin savella ennen sen ottamista kaatopaikkakäyttöön.[1] Sitten paikalle alettiin tuoda yhdyskuntajätettä, jopa eläinten raatoja, mutta myös jäteöljyä ja muuta teollisuusjätettä, kuten margariinitehtaan puhdistusjätteitä ja kaasulaitoksen jäterikkihappoa ja –lietettä.[3][4]
Pian alueen reunusmetsät kellastuivat ja Gauffin sai kummastella pelto-ojiin ilmestynyttä öljyä. Kaatopaikan ympäristömyrkyt pääsivät kaatopaikkaa rajoittaneiden hiekkaharjujen läpi pohja- ja pintavesien mukana alapuolella olevaan metsikköön ja sieltä pelto-ojia ja Mustapuron kautta Marjaniemen siirtolapuutarhan lähistöltä mereen Marjaniemen uimarannan tuntumassa. Helsingin Sanomat raportoi näistä asioista heinäkuussa vuonna 1957 otsikolla Jäteöljy tuhoaa metsää Herttoniemessä seuraavasti:[3][4]
»Osa rinteellä olevasta metsästä on tuhoutunut, liikkuminen eräissä paikoin maata peittävän öljykerroksen takia on vaarallista sekä rinteen alapuolella olevan viljelysmaan ojavesien öljypitoisuus tuottaa vahinkoa maanviljelykselle.»
Jopa 2,5 hehtaarin kokoisen metsäalueen puusto oli kuollut, kuolemaisillaan tai selvästi vahingoittunut. Lisäksi saastumisvaara uhkasi vielä ainakin 1 ha:n kokoista metsäaluetta.[4]
Nyt kaupungin oli pakko reagoida tilanteeseen. Samana vuonna kaupungin kiinteistölautakunta kielsi jäteöljyn sekä muiden ympäristöä vaarantavien aineiden viemisen kaatopaikalle, mutta myöhemmin se joutui taloudellisista syistä sallimaan alueen käyttämisen kaasulaitoksen kaatopaikkana. Erikoisluvalla kaasulaitos sai jatkaa jätteidensä vientiä kaatopaikalle, kunhan se neutralisoisi rikkijätteensä ensin kalkilla.[4]
Kaupunki kehotti rakennusvirastoaan valvomaan kaatopaikan käyttöä entistä tarkemmin — aiemmin sitä ei ilmeisesti ollut valvottu mitenkään, ajan tapojen mukaisesti — sekä ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sinne jo vietyjen ympäristölle vahingollisten aineiden aiheuttamien haittojen vähentämiseksi.[4]
Eräs harvoista tähän kaatopaikkaan liittyvistä muistelmista julkaistiin Vartsikan (Vartiokylän) kotiseutumuistojen sivulta:[5]
»Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. (...) Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliiniä: kuivaspriitä. Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.
Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin. Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.
Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä?»
Näiden kaatopaikalla asustelleiden ”hurjannäköisten, mustien puliukkojen” kanssa, joita hiukan pelättiin, pojat löysivät yhteisen intressinkin: Puliukkojen pahvikoijien liepeillä kuhisi rottia, ja pojat ampuivat niitä ilmakivääreillä. Molemmat ihmisosapuolet olivat tyytyväisiä.
Kaatopaikalle vietiin myös kuormittain eksoottisia hedelmiä, joiden massadumppaus sodan jälkeisen pula-ajan hädin tuskin päätyttyä oli kenties hieman omalaatuista:[5]
»Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.
Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua. Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.
Tärkeää oli ehtiä jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.
Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.»
Myöhemmin, kun alueen ongelmat olivat alkaneet nousta esiin,
»… syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja. Keltainen järvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.»
Kaatopaikkatoiminnan päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1962 kesällä Vartiokylän kaatopaikka suljettiin, mutta ei kuitenkaan ympäristövaikutusten vuoksi. Virallisesti syy oli se, että paikka oli nyt täynnä. Koska se oli alun perin ollut sorakuoppa, se ei erottunut maastosta samalla tavalla kuin kaatopaikat yleensä. Kun alueelle sitten ruvettiin rakentamaan Myllypuron uutta asuinaluetta, ei vanha kaatopaikka tämän vuoksi kiinnittänyt ihmisten huomiota, ja uudet asukkaat lienevät olleet asiasta tietämättömiä.[4]
Vaikka virallisesti paikka ei enää ollutkaan kaatopaikka, niin vuonna 1964 Helsingin Sanomat kirjoitti, että Jo hyvän aikaa on kaatopaikka ollut suljettuna, mutta jatkuvasti sen metsäiseen tienvarteen kaikessa hiljaisuudessaan kaadetaan jätekuormia. Poliisi ei ole tätä pystynyt estämään.[4]
Vartiokylän kaatopaikan tilalle tulivat uusina avatut kaatopaikat Ison-Huopalahden kaatopaikka ja Vuosaaren kaatopaikka.[4]
Myllypuron asuinalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaatopaikan sulkemisen jälkeen alue lanattiin hiekkakentäksi, joka alkoi sieltä täältä kasvaa männyntaimea. Erään kerran kiertävä sirkus pystytti telttansa tälle hiekkakentälle.[3]
Alue todettiin rakentamiseen sopivaksi 1970-luvulla. Rinteessä sijaitsevaan puroon valuvat jätevedet ja maaperän painuminen olivat tuolloin ainoita kaatopaikasta kertovia merkkejä. Paikalle rakennettiin kerrostaloja sekä päiväkoti. Ennen alueen loppukäsittelyä näkyvin merkki kaatopaikasta oli puron pohjalla oleva vaalea maalipigmentti.[1]
Ongelmat paljastuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1996–1997 tutkittiin pohja- ja pintavesiä sekä maaperän huokoskaasua alueen ympäristökuorman selvittämiseksi. Tuolloin ei havaittu mitään hälyttävää.[6]
Viemäritöiden yhteydessä marraskuussa 1998 kaivettiin kuitenkin esille ainesta, joka vaati tutkimusta.[1] Samassa kuussa Viatek Oy ryhtyi tutkimaan asuinalueen maaperää (30 näytepistettä) ja kaatopaikka-alueen sisäisiä vesiä (seitsemän pohjavesiputkea). Samalla otettiin näytteitä päiväkodin, päiväkerhon ja joidenkin asuntojen sisäilmasta (yhteensä kuusi näytettä). Kun nämä tutkimukset 1999 valmistuivat, raportti osoitti, että suurimmat pitoisuudet ylittävät SAMASE (SAastuneiden MAa-alueiden SElvitys -projekti) ohjearvot monisatakertaisesti ja että saastuneen maa-alueen määrä on suuri.[6] Alueelta löytyi PCB-, PAH- ja VOC-yhdisteitä sekä syanidia ja raskasmetalleja.[1]
Kesäkuussa 1999 kaupunki järjesti alueen asukkaille tiedotustilaisuuden, jossa paljastui suunnitelma alueen evakuoimiseksi. Asukkaat olivat järkyttyneitä.[6] Lopputulos oli, että alueen talot purettiin.[1]
Vuokratalojen asukkaille tarjottiin asuntoja muualta, ja kaupunki osti omistusasunnot ”käypään hintaan” Alakiventie 8:sta. Tästä seurasi pitkällinen kiista Alakiventie 8:n asukkaiden kanssa siitä, mikä oli näiden asuntojen käypä arvo. Osassa asunnoista asuttiin marraskuun 2003 alkuun asti. Myös alun perin säilytettäväksi aiottu Alakiventie 4 purettiin. Vasta 2008 Helsingin käräjäoikeus antoi päätöksensä, jonka mukaan Helsingin kaupunki velvoitettiin maksamaan Alakiventie 8:n entisille asukkaille vahingonkorvauksia pakkomuuton aiheuttamista kustannuksista ja lisäksi oikeudenkäyntikulut.[6]
Kunnostuksen lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alueelle rakennettiin puisto, jonka keskelle tuli ”kartio”, johon loppusijoitettiin kaatopaikan reunoilta kunnostuksessa otettu jäte.[1] Sitä on kuvattu muun muassa ”täytekakuksi, jossa on erilaisia kerroksia suojaamassa ytimen ’herkkuja’.”[3] Kartio erottuu kartoissa ympyränä Roihupellon metrovarikon ja Kehä Ykkösen välillä ja näkyy myös satelliittikuvissa selvästi. Se on 20 metriä korkea, ja korkeutta korostaa vielä se, että kartio on harjun päällä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Henri Hovi: Vartiokylän kaatopaikka kotikone.fi. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 31.07.2014.
- ↑ Tanja Toivola: Kaatopaikkojen ympäristövaikutuksia ja Helsingin entisten kaatopaikkojen nykytilanne, s. 28–29. Helsinki: Helsingin kaupungin ympäristökeskus, 2001. ISSN 1235-9718.
- ↑ a b c d e f g h Marko Leppänen: Myllypuron sottatunturin genealogia Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia. 12.01.2012. Viitattu 31.07.2014.
- ↑ a b c d e f g h i Matti Joukola: Myllypuro rakennettiin osin kaatopaikan päälle nic.fi. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 31.07.2014.
- ↑ a b Martti Backman: Kaatopaikka vartsika.net. Arkistoitu 1.8.2018. Viitattu 31.07.2018.
- ↑ a b c d Henri Hovi: Alakiventie 8:n viralliset kotisivut kotikone.fi. 27.8.2008. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 31.07.2014.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Markku Karumo: ”Alakiventie 8. Lähiön elämä ja kuolema”. (Markku Karumo (teksti), Timo Villanen (kuvat), Ari Kaihola (vanhat kuvat)) Helsingin Sanomien Kuukausiliite, , nro Syyskuu 2000, s. 38–49. ISSN 0780-0096.
- Vartiokylän kaatopaikka (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kaatopaikkojen ympäristövaikutukset ja Helsingin entiset kaatopaikat. (Tanja Toivolan diplomityö) (Arkistoitu – Internet Archive)
- Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia: Myllypuron sottatunturin genealogia
- Myllypuro rakennettiin osin kaatopaikan päälle (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kaatopaikka (Arkistoitu – Internet Archive) (Martti Backman muistelee)