Young Americans

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 2. heinäkuuta 2010 kello 01.02 käyttäjän AWBkärppäBOT (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Tämä artikkeli käsittelee David Bowien albumia, saman artistin samannimisestä kappaleesta katso Young Americans (kappale).
Young Americans
David Bowie
Studioalbumin Young Americans kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  Philadelphia, Yhdysvallat elokuu–marraskuu 1974/ New York, Yhdysvallat, tammikuu 1975
 Julkaistu 7. maaliskuuta 1975
 Formaatti LP, C-kasetti, CD
 Tuottaja(t) Tony Visconti, David Bowie, Harry Maslin
 Tyylilaji soul
funk
rock
 Kesto 40.32
 Levy-yhtiö RCA Records
Listasijoitukset
David Bowien muut julkaisut
David Live
1974 		Young Americans
1975 		Station to Station
1976

Young Americans on brittiläisen rockmuusikko David Bowien maaliskuussa 1975 julkaistu yhdeksäs studioalbumi, joka merkitsi suurta muunnosta hänen musiikissaan. Bowie on myöhemmin kertonut albumin olleen kunnianosoitus ”soulin soundille”.[1] Albumin päättävä kappale ”Fame” oli Bowien ensimmäinen listaykkönen Yhdysvaltain Billboard -listalla.[2]

Bowie oli luopunut tavaramerkikseen muodostuneesta glam rockista niin musiikillisesti kuin imagollisestikin ja siirtynyt soul- ja funk-vivahteiseen ilmaisuun. Hän oli leikkauttanut hiuksensa lyhyiksi ja ryhtynyt käyttämään siistejä pukuja esiintymisasuinaan.[3] Myös hänen lauluäänensä oli kehittynyt vahvaksi vibraton tukemaksi baritoniksi.[4]

Albumi sai kiitosta erityisesti yhdysvaltalaisilta kriitikoilta[1], mutta kaupallinen menestys oli kuitenkin hieman edellisalbumi Diamond Dogsia heikompaa. Esimerkiksi Britanniassa Young Americans sijoittui listalla toiseksi, katkaisten Bowien kolmen studioalbumin listaykkösputken.[5]

Taustaa

Bowie oli huhtikuussa 1974 muuttanut New Yorkiin, Yhdysvaltoihin ja kiinnostunut paikallisesta musiikista, muun muassa soulista ja rhythm and bluesista.[3][6][7] Hän kävi myös useiden tummaihoisten artistien, kuten Marvin Gayen, The Isley Brothersin sekä The Jackson 5:n konserteissa ja tältä pohjalta syntyi albumin tyylilaji, jota Bowie itse kutsui nimellä ”plastic soul” (suom. muovisoul).[1] Vaikutteita soulista oli kuultavissa jo lokakuussa 1974 julkaistulla David Live -livealbumilla ja myös muutamissa kappaleissa huhtikuussa 1974 julkaistulla edellisellä studioalbumilla Diamond Dogs.

Eräs tärkeä tekijä uuden tyylin synnyttämiselle oli Bowien taustayhtyeen uusi komppikitaristi Carlos Alomar, jolla oli vahva tausta rhythm and blues- ja funk-musiikin parissa.[8] Bowie oli tavannut Alomarin loppuvuodesta 1973 ja hänestä muodostui Bowien musiikin kannalta tärkeä osa seuraavan viidentoista vuoden ajan.[9]

Äänitykset

Uuden albumin äänitykset alkoivat Philadelphian Sigma Sound -studioilla noin neljä kuukautta edellisen studioalbumin Diamond Dogsin julkaisun jälkeen ja kyseisen albumin promootiokiertueen oli tarkoitus vielä jatkua 2. syyskuuta.[10] Kokoonpano äänityksissä oli sekoitus valkoisia ja mustia muusikkoja.[11] Bowie on myöhemmin kertonut kuinka kyseiset ammattimuusikot saivat hänen soinnuiltaan eurooppalaisen ”muovisoulinsa” kuulostamaan aidon amerikkalaiselta.[1] David Bowie tahtoi laulaa kappaleet ”livenä” yhtä aikaa yhtyeen kanssa ja tuottaja Tony Viscontin mukaan näin tapahtuikin 80 %:ssa albumin lauluista. Visconti oli myös järjestänyt studiotilan niin, että kaikilla oli katsekontakti toisiinsa.[11]

” Se (Young Americans) on valheellisin koskaan kuulemani R&B-levy... Jos olisin saanut tuon levyn käsiini nuorena, olisin iskenyt sen halki polvea vasten. [...] Sain levyä tekemään raskaan sarjan amerikkalaisia soulmuusikoita, jotka saivat sen kuulostamaan valheellisen aidolta. Se todella oli albumillinen ”muovisoulia”. ”

– David Bowie.[12]

Alun perin albumin nimeksi oli tarkoitus tulla Shilling the Rubes (suom. Juntteja huijaamassa), joka viittasi Bowien tavoitteeseen tehdä Yhdysvalloissa hittialbumi omilla ”muovisoul”-kappaleillaan. Bowie kuitenkin luopui ideasta, kun hänelle vakuutettiin, etteivät amerikkalaiset välttämättä osaisi arvostaa vitsiä. Seuraavaksi albumi oli tarkoitus ristiä The Goasteriksi. Albumille olisivat sisältyneet kappaleet ”John I'm Only Dancing (Again)”, ”Somebody Up There Likes Me”, ”It's Gonna Be Me”, ”Who Can I Be Now?”, ”Can You Hear Me?”, ”Young Americans” ja ”Right”. Kappalelista erosi näin ollen melkoisesti lopullisesta Young Americansista ja The Goaster olisi ollut tyyliltään vieläkin soul-voittoisempi kuin lopullinen albumi.[13] Äänitysten päätteeksi Bowie kutsui Sigma Sound -studion ulkopuolella päivystäneet nuoret faninsa sisään kuuntelemaan uutta albumia.[14]

Kun The Goaster oli purkissa, David Bowie aloitti 2. syyskuuta 1974 Diamond Dogs -kiertueen toisen osan Los Angelesin Universal Amphitheatressa ja kyseinen Diamond Dogs -albumi nousi näihin aikoihin korkeimmalle sijaluvulleen Yhdysvalloissa, sijalle viisi.[11] Tällä kiertueen toisella puoliskolla myös uusi komppikitaristi Carlos Alomar oli ensimmäistä kertaa mukana.[15] The Goasterin nauhoitukset kuitenkin käynnistyivät uudelleen New Yorkin Electric Lady -studioilla vuodenvaihteessa 1975 ja äänityksiin lyöttäytyi mukaan John Lennon. Bowie oli kuullut tämän olevan kaupungissa ja kutsui hänet studiolle.[16] Lennonin ja Carlos Alomarin kanssa syntyi sattumalta ja hetken inspiraatiosta kappale ”Fame”, josta muodostui myöhemmin singlenä ilmestyessään menestys erityisesti Yhdysvalloissa. Jo valmiiksi luullun The Goasterin nimeksi muutettiin Young Americans ja myös kappalelista meni uusiksi, mikä oli pettymys Tony Viscontille. Hän ei ollut mukana ”Famen” äänityssessiossa ja lisäksi hänen miksaamiaan suosikkiraitoja, kuten ”It's Gonna Be Me”, poistettiin albumilta. Tilalle olivat tulleet ”Win”, ”Fascination", ”Fame” sekä yhdessä Lennonin kanssa jammailtu The Beatles -cover ”Across the Universe”.[17] Kaikki kappaleet miksattiin New Yorkin Record Plant -studioilla, paitsi "Young Americans", jonka miksaus tapahtui Sound Housessa, Lontoossa.[18]

Julkaisu ja vastaanotto

Young Americans julkaistiin 7. maaliskuuta 1975.[19] Albumin listasijoitus oli Britanniassa toinen, mikä tiesi Bowien kolmen ykkösalbumin putken katkeamista studiolevyjen saralla.[5] Levy pysyi listalla 12 viikkoa, vähemmän kuin yksikään Bowie-albumi sitten vuoden 1971.[14] Albumi kuitenkin myi siellä hopeaa.[20] Yhdysvalloissa albumi oli korkeimmillaan sijalla 9 pysyen listalla 50 viikkoa.[21] Levy ylitti Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän 2. heinäkuuta 1975, neljäntenä Bowie-albumina.[22] Myös Kanadassa albumista myönnettiin kultalevy yli 50 000:n kappaleen myynnin johdosta.[23] Levyn kappaleista ei tehty promovideoita[24] eikä Bowie myöskään järjestänyt albumia promotoivaa kiertuetta.[25] Vaikka muun muassa edellinen studioalbumi Diamond Dogs ja erityisesti sen kappale ”1984” olivat vihjanneet Bowien siirtymisestä soulimpaan musiikkiin, uusi levy oli silti joillekin faneille valtava šokki.[26]

Young Americansin alkuperäinen mainosjuliste.

Albumi sai myönteistä palautetta erityisesti amerikkalaiskriitikoilta, jotka eivät koskaan olleet erityisen mielissään Bowien aiemmin esittämästä glam rock -musiikista.[1]

»Laulu ei kuulosta läheskään yhtä kireältä kuin joissain hänen karheammissa rokkikappaleissaan, eikä myöskään yhtä naismaiselta.»
(Yhdysvaltalaisen Billboard-lehden kriitikko[1])

Record World kuvaili albumia Bowien tuotannosta ”tähän mennessä mukaansa tempaavimmaksi” ja Cash Boxin mielestä Bowie oli julkaisun myötä popmusiikin kirkkain tähti. Myös Circus-lehden Janis Schacht kehui levyä ”onnistuneeksi kokeiluksi”, mutta kutsui Bowien lauluääntä vääristyneeksi ja The Beatles -cover ”Across the Universea” ”yksinkertaisesti hirvittäväksi”. Myös ”Fame” vaikutti hänen mukaansa plagiaatilta Average White Bandin kappaleesta ”Pick Up the Pieces”.[1]

David Bowien kotimaassa Isossa-Britanniassa albumista ei oltu yleisesti yhtä vakuuttuneita kuin Yhdysvalloissa. Melody Makerin Michael Wattsin mielestä Young Americans oli ”luotu muokkaamaan sankarimme soul-supertähden rooliin.” Wattsin mukaan Bowielta myös puuttui tunteellinen omistautuminen materiaaliinsa. Suomessa juuri perustetun Soundi-lehden Pekka Markkula pohti, mikä tulee olemaan fanien reaktio Bowien radikaaliin tyylinmuutokseen.[27]

Tuoreemmista arvosteluista Allmusicin Stephen Thomas Erlewine kuvasi albumia mestariteokseksi, jossa on oma persoonallinen mausteensa.[28]

Arvostelut

Listasijoitukset

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle
 Yhdistynyt kuningaskunta Iso-Britannia[29] 2. 12 (Top 40) 5.4.1975
 Uusi-Seelanti Uusi-Seelanti[30] 3. 13 (Top 40) 16.5.1975
 Suomi Suomi[31] 8. 13 (Top 30) huhtikuu 1975
 Yhdysvallat Yhdysvallat[32] 9. 50 (Top 200)[21] 1975
 Ranska Ranska[33] 12. 8 1975
 Norja Norja[34] 13. 9 (Top 20) viikko 12/1975
 Kanada Kanada[35] 17. 5.4.1975

Kappaleiden taustaa

Ei tiedostoa

”Young Americans”

Albumin nimikappale sisältää vaikutteita niin soul- kuin gospelmusiikistakin.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Albumin aloittaa ensimmäisessä sessiossa 11. elokuuta 1974 äänitetty nimiraita ”Young Americans”, jonka elämäniloinen sävel sisältää soul- ja gospel-vaikutteita. Sanoitukset välittävät impressionistisia kuvia 1900-luvun Yhdysvalloista, sisältäen amerikkalaisia tavaramerkkejä kuten ”Ford Mustang”, ”Barbie Doll”, ”Cadi” ja ”Chrysler”. Lyriikoissa on myös viittauksia tuoreeseen Watergate-skandaaliin, ja laulussa mainittava Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon oli eronnut virastaan vain kaksi päivää ennen laulun nauhoittamista.[36] ”Young Americans” julkaistiin singlenä helmikuussa 1975, noin kuukautta ennen itse albumia.[37]

Tiedosto:Bowie-dickcavettshow.JPG
Bowie esittämässä albumin nimikappaletta ”Young Americans” Dick Cavett Show’ssa 4. joulukuuta 1974.

”Win” on täyteläinen ja raukea kappale, joka erottuu albumin muista lauluista.[12] Lopussa kuullaan yhden sävelasteikon modulaatio. Vuonna 2007 Rolling Stone -lehden Rob Sheffield kehui kappaletta yhdeksi Bowien parhaista pop-balladeista.[21]

”Fascination” on albumin selkein kunnianosoitus ”Philadelphia-soundille”. Bowie kirjoitti laulun yhdessä nuoren soul-laulaja Luther Vandrossin kanssa, ja se oli periaatteessa uusi versio Vandrossin kirjoittamasta kappaleesta ”Funky Music (Is a Part of Me)”.[38]

Rolling Stonen kriitikko Jon Landau kuvasi arvostelussaan 22. toukokuuta 1975 ”Rightia” ”suoraksi James Brown -imitoinniksi”.[21] ”Right” julkaistiin myös ”Fame”-hittisinglen b-puolella heinäkuussa 1975.[39]

B-puolen avaavassa ja pitkät saksofoni-introt sisältävässä kappaleessa ”Somebody Up There Likes Me” Bowie pohdiskelee tähteyden sisältämää ihmisyyden puutetta.[4]

”Can You Hear Me” on David Bowielle epätyypillinen, suora rakkauslaulu. Bowiella ei ollut tapana kirjoittaa rakkauslauluja, koska hän piti aihetta ”melko valheellisena” ja vähän kiehtovana. Inspiraationsa ”Can You Hear Me” lienee saanut Ava Cherryltä, jota Bowie tuolloin tapaili, vaikka olikin naimisissa.[40] Cherry myös laulaa albumilla taustoja.[18]

”Across the Universen” teki tunnetuksi The Beatles viimeisellä studioalbumillaan Let It Be vuonna 1970. David Bowie esittää kappaleen laulamalla huomattavasti matalammalta kuin John Lennon alkuperäisessä versiossa. Bowien versiossa Lennon soittaa kitaraa ja laulaa taustoja.[18]

Fame

Ei tiedostoa

”Fame”

”Fame” oli Bowien läpimurtohitti Yhdysvalloissa. Kappaleen työstössä oli mukana myös John Lennon.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Levyn päättää funk-vivahteinen ”Fame”, josta muodostui Bowien ensimmäinen ykköshitti Yhdysvalloissa. Se syntyi innoituneesta inspiraatiosta ja joukosta onnekkaita sattumia.[16] Kappaleen synnystä on tosin useita versioita; John Lennon kertoi vuonna 1980, että hän, Bowie ja Alomar olisivat ottaneet kertosäkeitä useista Stevie Wonderin kappaleista, soittaneet ne väärinpäin ja tehneet siitä kappaleen. ”Famen” on väitetty myös perustuvan Shirley & Companyn hittiin ”Shame Shame Shame”, mutta tämän rytmikitaristi Carlos Alomar on kiistänyt.[38]

»Riffi tuli Carlosilta (Alomar) ja suurin osa melodiasta ja lyriikasta minulta. Mutta laulua ei olisi olemassa jos John (Lennon) ei olisi ollut paikalla. Hän oli energia, ja sen vuoksi hän sai nimensä kirjoittajatietoihin.»
(David Bowien versio kappaleen synnystä.[38])

Laulun satiirinen[41] sanoitus kertoo julkisuuden varjopuolista ja on sävyltään pessimistinen. Kappale sisältää kikkailua studiotekniikan kanssa; alussa on takaperin äänitetty osuus ja lopussa on nauhanopeuksien muokkailulla luotu kohta, jossa Bowie toistaa sanan ”Fame” useita kertoja aloittaen hyvin korkealta päätyen erittäin matalalle.[42] Bowie ei osannut aavistaa ”Famen” hittipotentiaalia, ja se oli hänen mielestään Young Americansin huonoin raita.[38]

”Soulin kummisedäksi” kutsuttu James Brown julkaisi tammikuussa 1976 singlen ”Hot”. Bowien ja Alomarin mielestä kyseessä oli ”Famen” plagiaatti ja päättivät haastaa Brownin oikeuteen, mikäli kappale menestyisi. ”Hot” kuitenkin floppasi, eivätkä Bowie ja Alomar näin ollen ryhtyneet jatkotoimiin. Bowie oli kuitenkin myös samanaikaisesti otettu siitä, että hänen kappaleensa oli kelvannut James Brownille.[43]

Jälkivaikutus

Young Americansia pidetään sikäli merkittävänä albumina, että se pohjusti tietä valkoisten esittämälle soulille ja funkille. Bowieta pidettiin 1970-luvulla tärkeänä suunnannäyttäjänä brittiläiselle musiikille ja monilla muilla artisteilla oli tapana seurata hänen jalanjälkiään, mikäli hän teki jotakin onnistuneesti.[4] Hän näytti suuntaa muun muassa The Bee Geesille, joka hyvin pian siirtyi tyylissään soul-vivahteiseen diskomusiikkiin. Muutamaa kuukautta Young Americansin julkaisun jälkeen Elton John julkaisi soul-tyylisen kappaleen ”Philadelphia Freedom”. Funk- ja diskovaikutteita itselleen ottivat myös muun muassa Roxy Music ja Talking Heads ja myöhemmin 1980-luvulla Bowien kehittämän ”sinisilmäsoulin” perinnettä jatkoivat ABC:n, Spandau Balletin ja Simply Redin kaltaiset esittäjät.[44]

Journalisti Robert Elms väitti myöhemmin The Faceen kirjoittamassaan artikkelissaan, että Young Americans olisi määrittänyt brittiläisen populaarikulttuurin suunnan seuraavan vuosikymmenen ajaksi.[44]

»Nyt täsmälleen kymmenen vuotta myöhemmin olemme diskossa elävä kansakunta, kaikki ovat soul-poikia, kaikki ovat trendikkäitä. Listoilla ja kaikkien suosikkiklubeilla on mustaa musiikkia.»
(Brittiläinen journalisti Robert Elms, 1985[44])

Young Americans sisältyy Robert Dimeryn vuonna 2006 julkaistuun 1001 Albums You Must Hear Before You Die (suom. 1001 albumia, jotka sinun on kuultava ennen kuin kuolet.) -kirjaan.[45]

Kappaleet

  • Kaikki kappaleet säveltänyt ja sanoittanut David Bowie, ellei toisin mainita.
  • Jousisovitukset Tony Visconti.
  • Laulusovitukset David Bowie ja Luther Vandross.
  • Kappaleiden ja puoliskojen kestot alkuperäisen vinyylipainoksen sisäpussin tietojen mukaan.

A-puoli

  1. Young Americans – 5.10 *
  2. Win – 4.44 **
  3. Fascination – 5.43 (säv. David Bowie/Luther Vandross) **
  4. Right – 4.13 **
    • Kesto: 19:50

B-puoli

  2. Somebody Up There Likes Me – 6.30 **
  3. Across the Universe – 4.30 (säv. John Lennon/Paul McCartney) ***
  4. Can You Hear Me – 5.04 ***
  5. Fame – 4.12 (säv. Bowie/Carlos Alomar/Lennon) ***
    • Kesto: 20:16

Tuottanut ja miksannut: * = Tony Visconti, ** = Tony Visconti & Harry Maslin, *** = David Bowie & Harry Maslin

Vuoden 1991 uusintapainoksen bonuskappaleet

  2. Who Can I Be Now? – 4.35
  3. It's Gonna Be Me – 6.29
  4. John, I'm Only Dancing (Again) – 6.58

Vuoden 2007 uusintapainoksen bonuskappaleet

  2. John, I'm Only Dancing (Again) – 7.03
  3. Who Can I Be Now? – 4.40
  4. It's Gonna Be Me – 6.28 (alkuperäinen jousiversio)

Vuoden 2007 uusintapainoksen bonuslevy

  • CD 2 sisältää samat kappaleet kuin CD 1 5.1 -miksauksina. Mukana on myös videomateriaalia joulukuun 1974 Dick Cavett Show’sta.

DVD

  2. 1984 (Dick Cavett Show -live)
  3. Young Americans (Dick Cavett Show -live)
  4. Dick Cavett haastattelee David Bowieta

Singlet

”Young Americans” (helmikuu 1975[37], RCA Records)
  1. Young Americans – 3.12 (säv. Bowie)
  2. UK-painos: Suffragette City – 4.16 (Live, säv. Bowie)
  4. USA-painos: Knock on Wood – 2.59 (Live, säv. Eddie Floyd/Steve Cropper)

”Young Americansin” singleversio oli lyhennetty alkuperäisestä yli viidestä minuutista hieman päälle kolmeen minuuttin. Brittipainoksen b-puolella oli vuonna 1972 Ziggy Stardust -albumilla julkaistun ”Suffragette Cityn” liveversio.[46] Yhdysvaltain-versio sisältää puolestaan toisen livekappaleen, ”Knock on Wood”.[47]

”Young Americans” nousi Britanniassa sijalle 18 ja Yhdysvalloissa sijalle 28.[2][48]

”Fame” (heinäkuu 1975[39], RCA Records)
  1. Fame – 3.30 (säv. Bowie/Alomar/Lennon)
  2. Right – 4.16 (säv. Bowie)

Yhdessä John Lennonin ja Carlos Alomarin kanssa kirjoitettu funk-tyylinen kappale ”Fame” oli Bowien ensimmäinen ykköshitti Yhdysvalloissa. Britanniassa kappale oli korkeimmillaan sijalla 17.[48] Vuonna 1990 Bowie julkaisi kappaleesta uuden version nimellä ”Fame 90”.[49]

”Famen” singleversio leikattiin noin puoli minuuttia albumiversiota lyhyemmäksi.[39]

Kokoonpano

Muusikot

Kappaleissa ”Across the Universe” ja ”Fame”:

  • David Bowie – laulu, kitarat
  • John Lennon – laulu, kitarat
  • Earl Slick – kitara
  • Emir Kassan – bassokitara
  • Carlos Alomar – kitara
  • Dennis Davis – rummut
  • Ralph McDonald – lyömäsoittimet
  • Pablo Rosario – lyömäsoittimet
  • Jean Fineberg, Jean Millington – taustalaulu

Tuotanto

  • Äänitetty Sigma Sound -studioilla Philadelphiassa, paitsi kappaleet ”Across the Universe” ja ”Fame” äänitetty Electric Lady -studioilla New Yorkissa.
  • Miksattu Record Plantissa, New Yorkissa, paitsi ”Young Americans” on miksattu Sound Housessa Lontoossa.
  • Carl Parulow – äänittäjä (Sigma Sound)
  • David Whitman – nauhaoperaattori (Sigma Sound)
  • Eddie Kramer – äänittäjä (Electric Lady)
  • David Whitman – nauhaoperaattori (Electric Lady)
  • Harry Maslin – äänittäjä (Record Plant)
  • Kevin Herron – nauhaoperaattori (Record Plant)
  • David Thoener – nauhaoperaattori (Record Plant)
  • Eric Stephen Jacobs – kannen valokuva

Painoksia

Lähteet:[50][51]

Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu
LP Yhdistynyt kuningaskunta RCA RS 1006 1975
LP Yhdysvallat RCA APL1-0998 1975
LP Kanada RCA CPL1-0998 1975
MC Yhdistynyt kuningaskunta RCA PK 11678 1975
LP Italia RCA RS 1006 1975
LP Saksa RCA 26.21488 1975
LP Australia RCA APL1-0998 1975
LP RCA RCLP 20243 1975
LP RCA 13.193 1975
LP Yhdysvallat RCA AFL1-0998 (Promo) 1975
LP Yhdistynyt kuningaskunta RCA LP 3009 1981
CD Saksa RCA PD 80998 1984
LP Saksa RCA PL 80998 1984
CD Yhdysvallat RCA PCD1-0998 1984
LP Yhdysvallat RCA PL 80998 1984
CD Eurooppa EMI CDP 7 96436 2 1991
CD Eurooppa EMI CDEMD 1021 1991
CD Yhdysvallat Rykodisc RCD 10140 1991
CD Kanada Rykodisc/Columbia House CRCD 10140 1991
LP Yhdistynyt kuningaskunta EMI EMD 1021 1991
CD Yhdysvallat Virgin 7243 5 21905 0 8 1999
CD Euroopan unionin lippu EMI 7243 521905 0 8, 521 9050 1999
CD Japani Toshiba/EMI TOCP-53542 1999
CD+DVD Euroopan unionin lippu EMI 0946 3 51258 2 5 2007
CD Japani Toshiba/EMI TOCP-70148 2007
CD+DVD Yhdysvallat Virgin 0946 3 51260 2 0 2007
CD+DVD Yhdysvallat Virgin 0946 3 51260 2 0 2007
CD+DVD Argentiina Odeon 0946 3 69511 2 6 2007
CD Japani EMI TOCP-95048 2009

Lähteet

  • Immonen, Tenho: David Bowie – Rockin kameleontti. Tampere: Juvenes Print, 2005. ISBN 952-5546-09-8.
  • Buckley, David: David Bowie. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2005. ISBN 952-471-673-9.
  • Nyman, Jake: Rocktieto 1. Pirkkala: Lehtijussi Oy:n kirjapaino, 1979. ISBN 951-9204-00-8.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g Immonen 2005, s.73.
  2. ↑ a b David Bowie – Billboard Singles allmusic.com. Viitattu 22.5.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b Buckley 2005, s.225.
  4. ↑ a b c Buckley 2005, s.260.
  5. ↑ a b Chart Stats - David Bowie chartstats.com. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Nyman 1979, s.85.
  7. ↑ Immonen 2005, s.71.
  8. ↑ Buckley 2005, s.230.
  9. ↑ Buckley 2005, s.232-233.
  10. ↑ Buckley 2005, s.242.
  11. ↑ a b c Buckley 2005, s.243.
  12. ↑ a b Buckley 2005, s.259.
  13. ↑ Buckley 2005, s.246-247.
  14. ↑ a b David Bowie FAQ: Albums teenagewildlife.com. Viitattu 25.5.2010. (englanniksi)
  15. ↑ Immonen 2005, s.72.
  16. ↑ a b Buckley 2005, s.253.
  17. ↑ Buckley 2005, s.254-255.
  18. ↑ a b c Alkuperäisen vinyyliversion takakansi.
  19. ↑ Young Americans teenagewildlife.com. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi)
  20. ↑ Certified Awards Search bpi.co.uk. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e David Bowie - Young Americans superseventies.com. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi)
  22. ↑ RIAA - Recording Industry of America riaa.com. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  23. ↑ Certification Results cria.ca. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  24. ↑ Buckley 2005, s.613.
  25. ↑ David Bowie Concert Performances bowiewonderworld.com. Viitattu 26.12.2009. (englanniksi)
  26. ↑ Buckley 2005, s.257.
  27. ↑ Immonen 2005, s.73-74.
  28. ↑ David Bowie - Young Americans - Review allmusic.com. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  29. ↑ Chart Stats - David Bowie - Young Americans chartstats.com. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  30. ↑ David Bowie - Young Americans (Album) charts.org.nz. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  31. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 107. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  32. ↑ Young Americans - David Bowie allmusic.com. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  33. ↑ InfoDisc : Récapitulatif des Albums par Artiste infodisc.fr. Viitattu 23.5.2010. (ranskaksi)
  34. ↑ David Bowie - Young Americans (Album) norwegiancharts.com. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  35. ↑ Search - RPM - Library and Archives Canada collectionscanada.gc.ca. Viitattu 23.5.2010. (englanniksi)
  36. ↑ Immonen 2005, s.75.
  37. ↑ a b Young Americans connolyco.com. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  38. ↑ a b c d Immonen 2005, s.76.
  39. ↑ a b c David Bowie - Fame / Right (7", Single) at Discogs discogs.com. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  40. ↑ Buckley 2005, s.258.
  41. ↑ Music Review: David Bowie - Young Americans Special Edition blogcritics.org. Viitattu 25.12.2009. (englanniksi)
  42. ↑ Buckley 2005, s.254.
  43. ↑ Buckley 2005, s.263.
  44. ↑ a b c Buckley 2005, s.261-262.
  45. ↑ 1001 Albums You Must Hear Before You Die rocklistmusic.co.uk. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi)
  46. ↑ Immonen 2005, s.205.
  47. ↑ Immonen 2005, s.215.
  48. ↑ a b UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 23.12.2009. (englanniksi)
  49. ↑ Immonen 2005, s.206.
  50. ↑ David Bowie - Young Americans at Discogs discogs.com. Viitattu 22.12.2009. (englanniksi)
  51. ↑ David Bowie Wonderworld Tradong Post: Jean-Charles Gautier bowiewonderworld.com. Viitattu 22.12.2009. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Young_Americans&oldid=8714732”