Skitsofrenian historia

Skitsofrenian historia käsittelee skitsofrenian historiaa. Toisin kuin monia muita ihmisillä esiintyviä psyykkisiä sairauksia, eläimillä ei ole havaittu skitsofreniaa vastaavaa tilaa. Siksi skitsofrenian arvellaan liittyvän ihmiskunnan kielelliseen kehitykseen ja eri aivoalueiden erikoistumiseen.

Esihistoriallisissa yhteiskunnissa ainakin osa skitsofreenikoista saattoi päätyä shamaaneiksi tai muuten pyhiksi ihmisiksi, jotka saivat arvostetun roolin yhteisössä.

Ennen 1800-lukua näkyvästi oireilevia skitsofreenikkoja nimitettiin virallisissa asiakirjoissa mielisairaiksi, kansanomaisemmin taas hulluiksi. Mielisairaudella ei kuitenkaan aiemmin ollut tarkkaa määritelmää, vaan se riippuu aikakaudesta ja kulttuurista; kaikki omana aikanaan poikkeavana pidetty käytös on leimattu mielisairaudeksi. Normaaliuden käsite riippuu myös paljon aikakaudesta ja kulttuurista. Mielisairauden käsite on tyypillisesti kuitenkin aina sisältänyt psykoosisairaudet.

Hulluus eri kulttuureissa

Skitsofrenialle tyypillisiä käyttäytymis- ja reagointitapoja on selitetty eri tavoin eri kulttuureissa. Esihistoriallisissa yhteiskunnissa ainakin osa skitsofreenikoista saattoi päätyä shamaaneiksi tai muuten pyhiksi ihmisiksi, jotka saivat arvostetun roolin yhteisössä. Eri puolilla maailmaa elävien alkuperäiskansojen keskuudessa heimon shamaaniksi valitaankin usein juuri niitä ihmisiä, jotka alkavat nuoruudessaan esimerkiksi kuulla ääniä ja nähdä hallusinaatioita. Näitä ominaisuuksia pidetään heidän keskuudessaan usein merkkinä siitä, että henkimaailma on valinnut ihmisen parantavan tiedon välittäjäksi tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Esimerkiksi eräässä shamanistisessa rituaalissa skitsofrenialle tyypilliset oireet pyritään poistamaan puhdistamalla vieras energia henkilön energiakentästä, minkä jälkeen hallitsemattoman informaation tulva pysähtyy. Tämän jälkeen henkilö kykenee toimimaan välittäjänä henkimaailman ja heimon välillä, kuten on tarkoitettu.

Mesopotamiassa 2000 eaa. hulluuden oletettiin aiheutuvan demonista nimeltä Idta, joka toimi noituuden ja pahuuden jumalattaren Ishtarin alaisuudessa. Varhaisessa juutalaisuudessa hulluutta pidettiin seurauksena jumalan rangaistuksena antamasta epäonnesta. Esimerkiksi 5. Mooseksen kirjan 28 luvussa kuvataan, kuinka jumalaa tottelematon kansa joutuu kohtaamaan toistuvia vastoinkäymisiä. Tämän johdosta he "menettävät järkensä kaikesta siitä, mitä joutuvat näkemään" (28:34). Toisaalta juutalaisuudessa hulluuden saatettiin myös johtavan sosiaalisten normien rikkomiseen. Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjassa tietäjänä tai noitana toimiville ihmisille määrättiin rangaistukseksi kuoliaaksi kivittäminen. Kuolemanrangaistuksen tarkoituksena oli puhdistaa Israelin kansa pahuudesta. Toisaalta Talmudissa korostetaan, että hullut eivät ole vastuussa aiheuttamastaan vahingosta, vaan heitä tulee pikemminkin auttaa kuin rangaista.

Antiikin Kreikassa hulluudelle alettiin yliluonnollisten syiden sijasta etsiä selityksiä ihmisen ruumiillisuudesta. Antiikin Kreikassa elänyt Hippokrates (460-477 eaa.) selitti psyykkisten häiriöiden synnyn johtuvan elimistön perusnesteiden, veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman epätasapainosta. Näitä ongelmia hoidettiin muun muassa syöttämällä häiritseviä oireita omaavalle henkilölle ulostuslääkkeitä tai rohtoja, jotka saivat ihmisen oksentamaan tai hikoilemaan jatkuvasti. Rooman imperiumin tuhoutumisen jälkeen hulluutta selittävät luonnolliset syyt korvautuivat vähitellen taas yliluonnollisilla. Keskiajalla Euroopassa suhtautuminen hulluuteen voidaan jakaa kahdelle aikajaksolle. Varhaiskeskiajalla hulluutta selitettiin usein paholaisen kirouksena, jota hoidettiin eksorkismilla. Eksorkismin tarkoituksena ei ollut rangaista hullua, vaan parantaa hänet paholaisen riivauksesta. 1000-luvulla yhteiskunnallisten levottomuuksien seurauksena vastarinta kirkon valta-asemaa vastaan vahvistui. Levottomuuksien keskellä kirkko halusi löytää syntipukkeja, eivätkä paholaisen riivaamat naiset voineet olla sellaisia, jos heitä ei voitu syyttää vastuullisiksi teoistaan. Tällä aikakaudella erityisesti noidiksi syytettyjä naisia alettiin vainota, sillä heidän katsottiin kutsuvan paholaisen riivaamaan ihmisiä. Useimmat noidiksi syytetyt naiset olivat sukupuolensa ohella syyllisiä lähinnä siihen, että heillä oli parantajan lahjoja, mikä uhkasi kirkon miespappien asemaa parantajina.

Ennen 1800-lukua näkyvästi oireilevia skitsofreenikkoja nimitettiin virallisissa asiakirjoissa mielisairaiksi, kansanomaisemmin taas hulluiksi. Mielisairaudella ei kuitenkaan aiemmin ollut tarkkaa määritelmää, vaan se riippuu aikakaudesta ja kulttuurista. Kaikki omana aikanaan poikkeavana pidetty käytös on leimattu mielisairaudeksi.

Skitsofrenia eriteltiin omaksi sairaudekseen vuonna 1898, kun saksalainen psykiatri Emil Kraepelin luokitteli mielisairaudet kahteen ryhmään; varhaisdementiaan (skitsofrenia), ja maanis-depressiiviseen psykoosiin (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Varhaisdementialla (dementia praecox) Kraepelin viittasi ennenaikaiseen dementiaan, jollaiseksi Kraepelin hahmotti havaitsemansa sairauden. Vaikka sairautta kutsuttiin varhaisdementiaksi, Kraepelin havaitsi myös monien potilaiden parantuvan sairaudestaan. Tätä hän piti merkkinä siitä, että he ovat saaneet väärän diagnoosin. Kraepelinin mukaan dementia praecox ilmeni toisaalta 36 eri psyykkisen oireen ja 19 eri fyysisen oireen yhdistelminä, ja tämän diagnoosin potilailla ei välttämättä ollut yhtään samaa oiretta. Myöskään näiden potilaiden aivojen post mortem -tutkimuksissa ei löydetty mitään poikkeavaa, minkä vuoksi Kraepelin joutui lopulta myöntämään, että kyseisen sairauden syyt ovat jääneet arvoitukseksi.

Skitsofreniaa kutsuttiin varhaisdementiaksi, kunnes sveitsiläinen lääkäri Eugen Bleuler esitti vuonna 1908, että sairaudesta alettaisiin käyttää nimitystä skitsofrenia. Bleuler perusteli ehdotustaan sillä, ettei kyseiseen sairauteen liittynyt dementiaa. Eugen Bleulerin mukaan skitsofrenian kulkua ei pystynyt ennustamaan siihen liittyvien oireiden vakavuuden perusteella. Skitsofrenian ennuste olikin hänen mukaansa yksilöllinen, eikä siihen näin ollen liittynyt Kraepelinin kuvaamaa asteittaista taantumista. Skitsofrenia-termin etymologia on kreikan kielessä: skhizein, σχίζειν 'jakaa' + phrēn, phren- φρήν, φρεν- 'mieli'. Termi suomennettiin jakomielitaudiksi, mutta suomenkielisestä nimestä luovuttiin sen harhaanjohtavuuden vuoksi. Nimen tarkoitus oli kertoa, kuinka mieli oli jakaantunut todellisuuden ja mielikuvitusmaailman välille, mutta ihmiset käsittivät virheellisesti sillä tarkoitettavan persoonan jakaantumista. Persoonan tai sen osien eriytyminen toisistaan kuuluu dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön eikä skitsofreniaan.

Kraepelinin varhaisdementialle ja Bleulerin skitsofrenialle ominaisia piirteitä oli lukuisia. Esimerkiksi dementia praecoxia sairastavalle potilaalle tyypillisiä piirteitä oli muun muassa, että henkilö "nauroi vakavissa tilanteissa" ja "käyttäytyi röyhkeästi ylempiarvoisiaan kohtaan" ja omasi löyhän seksuaalimoraalin, mikä ilmeni muun muassa "rivoina puheina ja häpeämättömänä masturbointina". Myös skitsofreniapotilaille oli Bleulerin mukaan ominaista seksuaalisesti holtiton käytös, joka ilmeni "seksin harrastamisena potilastoverin kanssa riippumatta hänen sukupuolestaan tai rumuudestaan". Skitsofreniaa sairastaville oli Bleulerin mukaan myös ominaista, että potilaat käyttäytyivät samalla tavalla ihmistä kohtaan, oli hän sitten korkea-arvoisessa asemassa tai ei. Skitsofreenikoiden tunne-elämälle oli tyypillistä Bleulerin mukaan ristiriitaisuus, jossa henkilö kykeni tuntemaan toisilleen vastakkaisia tunteita. Skitsofrenialle oli tyypillistä myös epätavalliset ajatuskulut, jotka poikkesivat tarkastelijan kokemusmaailmasta. Myös psykiatrin kyseenalaistaminen ja vastustaminen nähtiin usein varhaisdementialle ja skitsofrenialle tyypillisinä piirteinä. Esimerkiksi Kraepelin näki eräänä varhaisdementian oireena sen, että potilas vaati psykiatria todistamaan valtuutensa toimia psykiatrina ja kieltäytyi kertomasta mitään itsestään. Sekä Bleulerin että Kraepelinin mukaan varhaisdementialle ja skitsofrenialle oli myös ominaista, että potilas toimi juuri päin vastoin kuin häntä oli ohjeistettu.

Bleulerin skitsofreniaa ja Kraepelinin varhaisdementiaa yhdisti käsitys sairauden geneettisestä alkuperästä. Tämän todistaakseen molemmat tutkivat sairaudesta kärsivien potilaiden perhetaustoja. Esimerkiksi Kraepelinin mukaan varhaisdementiaa sairastavien sisarusten joukossa esiintyy poikkeuksellisen paljon "poikkeavia persoonallisuuksia, rikollisia, prostituoituja, homoseksuaaleja, itsemurhia, irtolaisia, onnettomia ihmiskohtaloita, jotka ovat kaikki enemmän tai vähemmän edenneen dementia praecoxin ilmenemismuotoja". Myös Bleulerin skitsofreenikoiden perhetaustoista löytyi poikkeuksellisen paljon "skitsoideja persoonallisuuksia, sisäänpäinkääntyneitä, epäileväisiä ja keskusteluun kykenemättömiä yksilöitä, henkilöitä jotka ovat samaan aikaan henkisesti tylsistyneitä että herkkiä-- jne.". Bleuler teki myös huomion, että kaikki skitsofreniapotilaat eivät tunnistaneet sairautensa todellisia syitä, vaan tulkitsivat oireensa pikemminkin ymmärrettäviksi reaktioiksi elämänsä vastoinkäymisiin.

On esitetty näkemyksiä, joiden mukaan Kraepelinin dementia praecoxin ja Bleulerin skitsofrenian oirekuva juontui osaltaan siitä, että osa heidän hoitamistaan potilaista kärsi orgaanisista sairauksista kuten aivotulehduksesta ja sen aiheuttamasta post-enkefaliittisesta parkinsonismista. Tällä sekaannuksella saattaa olla vaikutuksia pessimistiseen mielikuvaan skitsofrenian ennusteesta, vaikka tartuntatautien hoidon kehittymisen johdosta post-enkefaliittinen parkinsonismi on yhä harvinaisempi ja se osataan nykyään erottaa skitsofreniasta erilliseksi sairaudekseen.

Yhdysvaltalainen Nobel-palkintovoittaja John Forbes Nash sairasti skitsofreniaa.

Yhdysvaltalainen psykiatri Jacob Kasanin erotti skitsofreniasta vuonna 1933 erään sairaudenkulun omaksi diagnoosikseen, jota nimitti skitsoaffektiiviseksi psykoosiksi (nykyisin skitsoaffektiivinen häiriö). Uutta sairausluokkaa hän perusteli sillä, että jaksoittaisilla psykooseissa, joissa on tunteisiin liittyviä oireita, on muuta skitsofreniaa parempi ennuste.

Yhdysvalloissa on käytetty skitsofrenia-käsitettä vasta vuodesta 1952, jolloin julkaistiin ensimmäinen versio valtakunnallisesta mielenterveyden häiriöiden diagnoosi oppaasta Diagnostic and Statistical Manual: Mental Disorders, jota kutsutaan myös nimellä DSM-I.

Skitsofrenia ja yhteiskunta

Skitsofrenialla diagnoosina on myös poliittinen ulottuvuutensa. Esimerkiksi psykiatri Thomas Szasz on kutsunut skitsofreniaa psykiatrian "pyhäksi symboliksi", jonka avulla se perustelee psykiatrian statusta lääketieteen haarana ja hoidon kohteiden perusoikeuksia rajoittavien ja vahingoittavien pakkohoitotoimenpiteiden oikeutusta. Hänen mukaansa skitsofrenia terminä on niin tyhjä ja epämääräinen, että sillä voidaan viitata ihmisessä lähes mihin tahansa häiritsevään ja epämiellyttävään käyttäytymis- ja reagointitapaan. Skitsofreniadiagnoosia on käytetty myös esimerkiksi Neuvostoliitossa poliittisten vastustajien nujertamiseen.

Skitsofrenian hoitoon on liittynyt alusta alkaen vahva sosiaalikontrollin ulottuvuus, jonka tarkoituksena ei ollut niinkään parantaa potilasta, vaan tehdä hänestä helpommin kontrolloitavan. Esimerkiksi skitsofrenian keksijä Bleuler ei pitänyt psykoosioireiden lääkitystä niinkään lääketieteellisenä hoitona, vaan eräänlaisena kemiallisena pakkopaitana, jonka tarkoituksena oli tehdä potilaista helpommin hallittavia. Koska skitsofreniaa pidettiin pääasiassa perinnöllisenä häiriönä, sen periytymistä pyrittiin ehkäisemään muun muassa pakkosteriloimalla skitsofreniadiagnoosin saaneita ihmisiä. Taustalla vaikutti 1900-luvun alussa suosiota saavuttanut eugenistinen liike, jolle antoivat uskottavuutta erityisesti amerikkalaiset tiedelehdet Eugenics Review ja Eugenical News. Sekä varhaisdementian kehittäjä Kraepelin että skitsofrenian keksijä Bleuler kannattivat psykiatristen potilaiden pakkosterilointia ja massamurhaamista "rodullisen hygienian" edistämiseksi. Vuonna 1924 Bleuler kirjoitti: "Kaikkein raskainta henkistä taakkaa kantavien ei tulisi lisääntyä... Jos emme tee mitään muuta kuin edistä henkisesti ja fyysisesti sairaiden kykyä lisääntyä, ja terveen väestön tulee vähentää lisääntymistä elättääkseen heidät, jos luonnonvalinnan mekanismien toiminta yleensä ottaen estetään, tällöin, jollemme tee mitään, rotumme tulee nopeasti taantumaan".

Bleulerin toiveisiin vastattiin muun muassa vuonna 1933, kun natsi-Saksassa säädettiin pakollinen sterilisaatio skitsofreniasta ja monista muista sairauksista ja häiriöistä kärsiville. Samalla vuosikymmenellä samankaltaisia sterilisaatiolakeja säädettiin muun muassa Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Tätä ennen samanlaisia lakeja oli säädetty monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa. Vuonna 1938 sterilisoinnista siirryttiin Euroopassa massamurhiin, kun psykiatrit ja muut lääkärit näännyttivät nälkään ja kaasuttivat arviolta 5000-10 000 psyykkisistä tai fyysisistä poikkeavuuksista kärsivää lasta. Murhia kutsuttiin yleisesti "eutanasiaksi", "armomurhiksi" ja "kuolemaan avustamiseksi". Saksassa murhattiin arviolta 125 000 skitsofreniadiagnoosin saanutta ihmistä. On arvioitu, että kaiken kaikkiaan skitsofreniadiagnoosin saaneista saksalaisista noin 74 % joko sterilisoitiin tai murhattiin. Myös esimerkiksi Puolan mielisairaaloissa tapettiin vuonna 1940 kolmen kuukauden aikana 4 000 ihmistä. Ranskan mielisairaaloissa näännytettiin nälkään arviolta 40 000 potilasta. Suurin osa näistä massamurhista ja pakkosteriloinneista vastaavista psykiatreista sai jatkaa urallaan toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Saksassa 1930-luvulla skitsofreenikkojen ja kaikkien heidän sukulaistensa pakkosterilointia ehdottaneen psykiatrin Franz Josef Kallmannin tieteellisesti kyseenalaisia näkemyksiä skitsofrenian periytyvyydestä siteerataan yhä laajasti monissa psykiatrian ja psykologian oppikirjoissa. Näissä oppikirjoissa ei tuoda juuri myöskään esille psykiatrian merkittävää roolia skitsofreenikkojen pakkosteriloinneissa ja massamurhissa.

Skitsofreniaan liittyvän eugeniikan perintö elää edelleen länsimaissa, vaikka pakkosteriloinneista onkin luovuttu. Esimerkiksi vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä suurin osa yhdysvaltalaisista psykiatreista suhtautui hyvin myönteisesti psykiatristen häiriöiden geenitesteihin. Joidenkin näkemysten mukaan skitsofreniasta kärsiviä tulee informoida heidän sairautensa vahvasta periytvyydestä ja tarjota erityisen suurta ohjeistusta perhesuunnitteluun sekä "geneettiseen neuvontaan". Toisaalta esimerkiksi 1990-luvulla huomattiin, että kaksi kolmasosaa Israelin mielisairaaloiden yli 65-vuotiaista potilaista kärsi holokaustissa saamistaan traumoista. Vuonna 1999 Israelin hallitus julkaisikin raportin, jonka seurauksena kolme mielisairaalaa suljettiin ja holokaustista selvinneet potilaat siirrettiin muualle saamaan hoitoa psyykkisiin traumoihinsa. Monien skitsofreniadiagnoosi vaihdettiin "pitkäaikaiseksi posttraumaattiseksi psykoosiksi". Heidän raskasta lääkitystä painottavaa hoitoaan kritisoitiin vuonna 2001 julkaistussa dokumentissa Last Journey into Silence tehottomaksi ja vahingolliseksi. Vuosikymmenien raskaan lääkehoidon ja eristyksen seurauksena monet kärsivät parantumattomista pakkoliikkeistä ja monet olivat menettäneet kykynsä puhua.

Eugeniikka ja skitsofrenia

Psykiatrialla oli merkittävä rooli "geneettisesti alempiarvoisten" ihmisten pakkosterilisointia ja massamurhaa oikeuttavien eugenististen teorioiden kehittämisessä. Esimerkiksi Saksassa kaksi kolmasosaa lääkäreistä kuului Saksan kansallissosialistiseen puolueeseen, ja psykiatrit olivat heistä kaikkein aktiivisimpia. Myös varhaisdementian keksijä Kraepel että skitsofrenian keksijä Bleuer olivat osa länsimaissa 1900-luvulla suosituksi tullutta eugenistista liikettä ja he kannattivat skitsofreniadiagnoosin saaneiden ihmisten sterilisointia sekä massamurhaamista rodullisen hygienian edistämiseksi. Esimerkiksi Bleuer kirjoitti vuonna 1924:

"Kaikkein raskaimman taakan saaneiden ei tulisi lisääntyä...Jos emme tee mitään muuta kuin edistämme henkisesti ja fyysisesti rampojen ihmisten mahdollisuuksia lisääntyä, ja terveen väestön tulee vähentää lisääntymistään elättääkseen kaikki muut, jos yleensä ottaen luonnonvalinnan mekanismien toimintaa estetään, emmekä me tee mitään, meidän rotumme tulee nopeasti taantumaan."

Massamurha ja pakkosterilointi Saksassa 1934-1945

Vuonna 1933 Bleuerin toiveisiin vastattiin, kun Saksassa säädettiin monien Yhdysvaltojen osavaltioiden mallin mukaisesti pakkosterilisointilaki, joka salli muun muassa skitsofreenikoiden, maanis-depressiivisestä häiriöstä kärsivien, älyllisesti jälkeenjääneiden, perinnöllistä epilepsiaa sairastavien ja vakavasta alkoholismista kärsivien pakkosterilisointia. Lain kirjoittajana toimi muun muassa psykiatrian professori ja Kansainvälisen eugenistisen yhdistyksen puheenjohtaja Ernst Rüdin, jonka Kraepelin oli palkannut kehittämään psykiatrisen genetiikan ja seurasi Kraepelia Kaiser Wilhelm -instituutin johtajana. Rüdinia pidetään edelleen psykiatrisen genetiikan isänä.

Vuodesta 1938 lähtien pakkosterilisoinnista siirryttiin massamurhiin, kun psykiatrit ja muut lääkärit murhasivat 5 000–10 000 psyykkisesti tai fyysisesti poikkeavaa lasta psykiatrisissa hoitolaitoksissa ensin tappamalla heidät nälkään ja myöhemmin kaasuttamalla heidät hengiltä. Vuonna 1939 suunnitelma kaikkien psykiatrisen potilaiden joukkotuhosta pantiin täytäntöön. Ohjelmaa kutsuttiin nimellä "Aktion T4". Massamurhia kutsuttiin yleisesti "eutanasiaksi", "armomurhiksi" ja "kuolemaan avustamiseksi". Syksyyn 1941 mennessä 70 000 mielisairaaloiden potilasta oli murhattu kuudessa psykiatrisessa hoitolaitoksessa ympäri Saksaa. Aluksi murhaamiseen käytettiin hiilimonoksidia, mutta myöhemmin alettiin suosia tappavaa injektiota.

Vuoteen 1945 mennessä arviolta 220 000–269 500 skitsofreenikkoa oltiin joko steriloitu tai murhattu. Luku on 73–100 % kaikista skitsofreniaa sairastavista Saksassa. Ainoat viralliset diagnooseja erittelevät sterilointitilastot ovat vuodelta 1934, ja niiden mukaan kaikista steriloiduista 26 % oli skitsofreenikkoja. Arviolta kaikki skitsofreniadiagnoosin saaneet saksanjuutalaiset tapettiin. Psykiatristen potilaiden massamurhan on sanottu tarjonneen tieteellisen perusteen, välineet ja henkilöstön juutalaisten kansanmurhan toteuttamiseen.

Vaikka suurin osa Saksassa asuvista skitsofreniadiagnoosin saaneista ihmisistä oli tapettu vuosien 1934–1945 välillä, skitsofrenian esiintyvyys Saksassa ei laskenut toisen maailmansodan jälkeen. Itse asiassa on esitetty arvioita, että skitsofrenian esiintyvyys kaksinkertaistui 20 vuotta toisen maailmansodan jälkeen ja oli kaksi kertaa korkeampi kuin samoja suurin piirtein diagnostisia kriteerejä käyttävissä maissa, kuten Englannissa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Saksan Mannheimissa skitsofrenian ilmaantuvuus oli 1960-luvulla arviolta 53,6 /100 000 asukasta kohden, kun se oli Englannissa 15, 8 /100 000 asukasta kohden ja Yhdysvalloissa 23,8 /100 000 asukasta kohden. Myös Saksan Baijerissa skitsofrenian ilmaantuvuus oli arviolta 48 /100 000 asukasta kohden, mikä oli yli kolme kertaa yhtä korkea kuin arvioitu keskimääräinen ilmaantuvuus eri maissa (noin 15,2 /100 000 asukasta kohden).

Suomessa

Avioliittokielto 1930-1987

Suomeen levisi 1800-1900-lukujen vaihteessa eugeniikka eli rotuhygieeninen ideologia. Kansakunnasta pyrittiin karsimaan pois perinnöllisiksi, huonoiksi ja ei-toivotuiksi miellettyjä ominaisuuksia. Aate levisi etenkin genetiikan tutkijoiden, lääkärien ja sosiaalihuollon työntekijöiden kannattamana myös lainsäädäntöön. Suomalaisen lainvalmistelukunnan ehdotus uudeksi avioliittolaiksi valmistui vuonna 1924, ja se hyväksyttiin vuonna 1929. Vuoden 1929 avioliittolaki (AL 3:11) kumosi vuodelta 1734 olevan naimiskaaren. Avioliittolaki astui voimaan vuoden 1930 alusta ja kielsi epileptikkoja, syntymäkuuroja, kehitysvammaisia sekä mielisairaita, joiksi skitsofreenikot laskettiin, menemästä naimisiin. Presidentti saattoi myöntää poikkeusluvan eräille ryhmille, ei kuitenkaan skitsofreenikoille. Vuonna 1954 lakiin vielä lisättiin, että jos mielisairas on mennyt avioliittoon, se on mitätöitävä. Ilmeisesti valvonta ontui, sillä ainakin runoilija Lauri Viita pääsi diagnoosistaan huolimatta naimisiin vuonna 1962. Kieltoja kumottiin vähitellen, ensin kuuroilla vuonna 1967 ja lopullisesti lailla vuonna 1987, joka astui voimaan vuoden 1988 alusta.

Pakkosterilointi 1935-1970

Vuonna 1935 eduskunta sääti Suomeen pakkosterilointilain hyvin yksimielisesti, koska tutkijat ja asiantuntijat kannattivat sitä. Laki oli voimassa vuoteen 1970. Perusteena oli rotuhygieeninen ajattelu, sillä rotuhygieenikot eivät pitäneet aviokieltoja ja -esteitä riittävinä degeneraation vastustuskeinoina. Laki määritteli skitsofrenian ja muiden "periytyviksi todettujen mielisairauksien" sekä vammaisuuden ja esimerkiksi prostituution vaativan pakkosterilointia. Lain hyväksymistä edesauttoi sen etäisyys kansanedustajien omaan elämään; se oli laadittu "muita, kelvottomia ihmisiä varten", ei heitä itseään tai täysipäisinä ja täysivaltaisina pidettyjä kansalaisia varten. Suuri osa ihmisistä, jotka olivat pakkosterilointilain kohteina, eivät voineet vaikuttaa lain syntyyn, koska heidät oli syrjäytetty päätöksenteosta. Esimerkiksi suljetuissa laitoksissa, kuten mielisairaaloissa, asuvat skitsofreenikot pääsivät äänestämään vaaleissa vasta vuonna 1972, jolloin ennakkoäänestys mahdollistettiin laitoksissa. Suomessa määrättiin tehtäväksi 4 435 pakkosterilointia, joista noin 10 % ei tosin toteutettu. Poliisilla ei ollut oikeutta raahata ihmistä steriloitavaksi, mutta etenkin laitoksissa pakkosterilointi oli helppoa.

Laista luovuttiin ajan hengen muuttuessa ihmisoikeusmyönteisemmäksi. Vuoden 1970 uuden steriloimislain mukaan sterilointi voitiin suorittaa vain asianomaisen pyynnöstä. Laki jättää edelleen mahdollisuuden saada sterilointi tavanomaista nuorempana (alle 30-vuotiaana) esimerkiksi silloin, kun jälkeläisille voi kehittyä vaikea sairaus tai henkilön sairaus tai häiriintynyt sieluntoiminta vakavasti rajoittaa hänen kykyään hoitaa lapsia. Myöhemmin sanamuotoa on hiottu neutraalimmaksi.

Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa pakkosteriloinnin ei ole katsottu antavan aihetta tutkintaan tai korvauksiin, koska ihmisoikeusloukkaukset tehtiin laillisesti ja korvaukset tulisivat kalliiksi. Pakkosterilointi on ollut pitkään vaiettu aihe, eikä keskustelua korvauksista ole senkään vuoksi käyty. Nykyään pakkosterilointi on ihmisoikeusrikos. Silti vajaavaltaisen henkilön saa edelleen painavista syistä steriloida, jos hänen edunvalvojansa sitä hakee.

Vuonna 1950 säädetyn lain mukaan naisen oli halutessaan myös mahdollista keskeyttää raskaus, mikäli hänen itsensä tai lapsen isän vaikea perinnöllinen mieli- tai ruumiillinen sairaus periytyisi myös lapselle. Muille abortti ei tuolloin ollut mahdollista.