Lavrenti Berija
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Lavrenti Pavlovitš Berija (georg. ლავრენტი ბერია, ven. Лавре́нтий Па́влович Бе́рия, 29. maaliskuuta 1899 Merkheuli, Gruusia – 23. joulukuuta 1953 Moskova) oli vastuussa Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta ja NKVD:n johtajana vuodet 1938–1953. Hänet muistetaan erityisesti Josif Stalinin suurten puhdistusten organisaattorina 1930-luvulla, vaikka oli vastuussa vain "loppusiivouksesta" 1938–39. Hänen valtansa oli vahvimmillaan toisen maailmansodan aikana ja sen päätyttyä. Stalinin kuoltua hänet syrjäytettiin ja Stalinin seuraajat teloittivat hänet.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varhainen elämä
Berija oli syntyisin Merheulista, Abhasiasta, Gruusiasta (nyk. Georgia). Hän kuului mingreelien heimoon.
Berijan liittymisvuodeksi bolševikkeihin on ilmoitettu 1917, jolloin hän oli opiskelijana. (On väitetty että Berijan liittyminen on väärennös, ja hän liittyi puolueeseen vasta 1919). Vuonna 1920 tai 1921 hän liittyi Tšekaan, bolševikkien poliittiseen poliisiin. Menševikkien hallitsemassa Gruusian tasavallassa tapahtui bolševikkien vallankaappaus Puna-armeijan tukemana, jossa Tšeka oli vahvasti mukana. Vuonna 1922 Berija oli Gruusian Tšekan seuraajan, OGPU:n varapäällikkö.
Berija oli varhain maanmiehensä Josif Stalinin tukena hänen valtaannousussaan kommunistisessa puolueessa ja neuvostohallituksessa. Vuonna 1924 Berija johti kansallismielisten kapinan tukahduttamista Tbilisissä, jossa sanotaan teloitetun 5 000. Tästä hänet nimitettiin palkinnoksi Transkaukasian SFNT:n OGPU:n salaisen poliittisen osaston johtoon. Vuonna 1931 hänestä tuli Gruusian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja koko Transkaukasian 1932. Tässä toimessa hän oli vastuussa Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnista.
Kun Stalinin puhdistukset alkoivat 1934 Sergei Kirovin murhasta, Berija toimitti puhdistukset Transkaukasiassa, nujertaen poliittisesti myrskyisät tasavallat.
[muokkaa] NKVD:n johdossa
Elokuussa 1938 Stalin nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Nikolai Ježovin alainen NKVD pidätti ja tuomitsi miljoonia valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan ja pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, syrjäyttäen ylilyönneistä syytetyn Ježovin, jonka jälkeen NKVD puhdistettiin ja puolet sen väestä korvattiin Berijan Kaukasiasta kotoisin olevilla luottomiehillä.
Berijan nimi yhdistetään läheisesti puhdistuksiin, vaikkakin hän vapautti leireiltä 100 000 epähuomiossa vangittua, joista syy vieritettiin Ježoville. Pidätykset ja teloitukset jatkuivat kuitenkin lähes entisenlaisina ja 1940 niiden tahti kiihtyi taas. Berija valvoi myös väestön pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 järjestettiin 25700 puolalaisen teloitus.
Maaliskuussa 1939 Berijasta tuli ehdokasjäsen kommunistisen puolueen politbyrooseen. Vaikka hänestä ei tullut jäsentä ennen kuin 1946, hän oli jo yksi Neuvostoliiton käytännön johtajista. Helmikuussa 1941 hänestä tuli kansankomissaarien neuvoston puhemies (pääministeri) ja heinäkuussa 1941 Saksan hyökkäyksen jälkeen valtion puolustuskomitean (GKO) jäsen. Toisen maailmansodan aikana hän oli vastuussa sotatuotannosta vankityövoimalla. Hän oli vastuussa erityisesti ammusten ja Georgi Malenkovin kanssa lentokoneiden ja lentokoneiden moottorien tuotannosta.
Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti erilaisten natsien kanssa yhteistoiminnasta syytettyjen kansalaisuuksien pakkosiirtoja, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten. Kaikki nämä kansat karkotettiin Keski-Aasiaan, jossa yhteydessä huomattava osa kuoli.
[muokkaa] Sodan jälkeinen politiikka
Joulukuussa 1945 Berija luopui asemastaan sisäisten asioiden ministeriössä (MVD, NKVD:n seuraaja), mutta säilytti hallintansa kansallisen turvallisuuden asioissa asemastaan varapääministerinä. Stalinin lähestyessä 70 ikävuottaan, piilotettu vallanperimyskamppailu hallitsi sodanjälkeisiä vuosia. Sodan jälkeen Stalinin todennäköisin seuraaja oli Andrei Ždanov, Leningradin puolueen johtaja sodan aikana ja kaikkien kulttuuriasioiden vastaava vuodesta 1946. Vuonna 1946 Berija liittoutui Malenkovin kanssa Ždanovia vastaan. Leningradin intellektuellit, kuten Anna Ahmatova saivat kokea vainon.
Ždanov kuoli äkillisesti elokuussa 1948 ja Berija ja Malenkov pönkittivät valtaansa Ždanovin tukijoiden puhdistuksella. Yli 2000 teloitetun joukossa olivat Ždanovin varamies Aleksei Kutzenov, talousjohtaja Nikolai Vozneseski, Leningradin puoluejohtaja Pjotr Popkov ja Venäjän SFNT pääministeri Mihail Rodionov. Ždanovin kuoleman jälkeen Nikita Hruštšovia alettiin pitää mahdollisena vaihtoehtona Berijan–Malenkovin akselille.
Sodan jälkeisinä vuosina Berija valvoi neuvostotyylisten salaisten poliisijoukkojen perustamista Varsovan liiton maihin. Neuvostoliiton ja Jugoslavian Titon välirikon jälkeen hän järjesti Unkarin László Rajkin ja Tšekkoslovakian Rudolf Slánskýn pidätykset ja näytösoikeudenkäynnit.
Salaisen poliisin suoran kontrollin hän jätti alaisilleen kuten Viktor Abakumovilla ja Vsevolod Merkuloville, pitäen kuitenkin yleisin vastuun turvallisuusasioista. Heinäkuussa 1945 hänestä tehtiin Neuvostoliiton marsalkka, vaikka hän ei ollut ikinä ollut sotilaskomentaja. Hänen organisaatiollaan oli kuitenkin ollut merkittävä osa Neuvostoliiton voitossa toisessa maailmansodassa.
[muokkaa] Stalinin jälkeen
5. maaliskuuta 1953 Stalin kuoli neljä päivää siitä kun oli menettänyt tajuntansa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa vietetyn, aamuviiteen kestäneen päivällisen jälkeen. Ulkoministeri Vjatšeslav Molotov väitti 1993 julkaistuissa muistelmissaan Berijan ylpeilleen myrkyttäneensä Stalinin, vaikka mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu ilmi. Berijan kerrotaan kuitenkin estäneen lääkärinavun saamisen "nukkuvalle" Stalinille. On mahdollista, että muutkin neuvostojohtajat pysyivät passiivisina, antaen Stalinin kuolla.
Stalinin kuoleman jälkeen Berija yhdisti entisen NKVD:n (maaliskuusta 1948 MVD) ja NKGB:n yhdeksi MVD:ksi, jonka johdossa hän oli. Hänen liittolaisensa, Malenkov, nimitettiin pääministeriksi ja hän oli aluksi voimakkain mies Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa. Berija nousi ensimmäiseksi varapääministeriksi, ja oli toiseksi voimakkain johtaja, ja ottaen huomioon Malenkovin todellisten johtajankykyjen puutteen, olisi saattanut nousta johtoasemaan. Hruštšovista tuli puolueen pääsihteeri, mikä oli vielä pääministeriyttä alempi asema.
Huolimatta Berijan historiasta Stalinin julmimpana apurina, hän oli eturivissä aloitettaessa Stalinin kuoleman jälkeistä vapautumista. Berija keskeytti vasta aloitetun juutalaisvainon ja vapautti suuren määrän poliittisia vankeja. Huhtikuussa hän allekirjoitti määräyksen, jolla kiellettiin kidutus Neuvostoliiton vankiloissa. Vähemmistökansojen asemaa parannettiin ja presidium (entinen politbyroo) ja ministerineuvosto suostuteltiin sallimaan Itä-Saksalle poliittisia- ja talousuudistuksia.
Useat kirjoittajat uskovat Berijan vapaamielisyyden johtuneen suosiontavoittelusta, jotta hän saisi itsensä valtaan. Hänen menneisyytensä uskotaan kuitenkin estävän sen, että hän olisi voinut olla uskottava vapautumisen keulakuva. Olennainen osa Neuvostoliiton uudistuksia oli tuoda salainen poliisi valtion ja puolueen valtaan, ja Berija ei voinut tehdä tätä, koska poliisi oli hänen valtansa takeena.
Useat puolueen johtajat epäilivät Berijan motiiveja. Hruštšov vastusti Berijan–Malenkovin liittoa, mutta oli aluksi kykenemätön haastamaan sitä. Tilaisuus tuli kesäkuussa 1953, kun Itä-Saksan levottomuudet puhkesivat Itä-Berliinissä. Tämä vakuutti Molotovin, Malenkovin ja Nikolai Bulganinin, että Berijan politiikka oli vaarallista ja heikensi Neuvostoliiton asemaa. Päiviä Berliinin tapahtumien jälkeen, Hruštšov suostutteli puolueen muut johtajat kaappaukseen Berijaa vastaan, jonka pääliittolainen Malenkov nopeasti hylkäsi.
[muokkaa] Berijan loppu
Kuvaukset Berijan viimeisistä hetkistä vallassa vaihtelevat huomattavasti. Viimeisimpien kuvausten mukaan Hruštšov kutsui presidiumin kokouksen 26. kesäkuuta, jossa hän hyökkäsi Berijaa vastaa ja syytti tätä brittien agentiksi. Berija oli syytöksistä täysin ymmällään. Molotov ja muut puhuivat myös Berijaa vastaan, ja Hruštšov ehdotti hänen välitöntä erottamistaan. Malenkov painoi nappia pöydällään, jolloin marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen ja pidätti Berijan.
Berija vietiin Lefortovon vankilaan ja sitten Moskovan ilmapuolustuksen komentajan ja Hruštšovin sota-ajan ystävän, kenraali Kiril Moskalenkon päämajaan. Hänen pidätyksensä pidettiin salassa kunnes hänen lähimmät luottomiehensä saatiin vangittua. Puna-armeijan yksiköt riisuivat aseista Berijan alaiset NKVD:n joukot Moskovassa. Pravda ilmoitti Berijan pidätyksestä 10. heinäkuuta, antaen kunnian Malenkoville ja viitaten Berijan rikoksiin puoluetta ja valtiota vastaan. Joulukuussa ilmoitettiin, että Berija ja kuusi rikoskumppania olivat olleet ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla ja juonineet jo vuosia ottaakseen vallan Neuvostoliitossa ja palauttaakseen kapitalismin.
Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa, eikä hänelle sallittu edustajaa tai valitusoikeutta. Kun kuolemantuomio julistettiin, Moskalenkon mukaan Berija anoi polvillaan armoa, mutta hänet ja hänen alaisensa teloitettiin välittömästi. Hänen vaimonsa ja poikansa lähettiin työleirille. Berijan kuoleman jälkeen MVD hajotettiin, ja salainen poliisi alennettiin ministeriöstä komiteaksi (nimellä KGB), eikä kukaan tiedustelujohtaja enää saanut samanlaista valta-asemaa kuin Berija.
[muokkaa] Henkilökohtainen kuva
Berijan kuoleman jälkeen Hruštšov käytti häntä syntipukkina vuosien 1955–1964 destalinisaatiokampanjassa. Hruštšovin ajan jälkeen Berijasta ei juuri kuultu ennen Neuvostoliiton romahdusta 1991. Sittemmin arkistojen avautuminen ja silminnäkijöiden haastattelu on paljastanut koko kuvan Berijan urasta. Vuonna 1999 historioitsija Anton Antonov-Ovsejenko julkisti kirjansa, Berija, joka on ensimmäinen henkilökuva. Kirjassa Berija paljastettiin myös sadistiksi.
Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, jotka hänen apurinsa toimittivat hänelle, joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt pakotettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät.
Berijan myös oletetaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on nykyisin Tunisian lähetystönä, on löytynyt uhrien hautoja. Vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät ovat hiiltyneet mustiksi.
Maaliskuussa 2000 Venäjän federaation korkein oikeus hylkäsi Berijan sukulaisten anoman vuoden 1953 tuomion kumoamisen. Vaikka oikeus totesi, että syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivat perusteettomia, se perusti päätöksensä hänen tunnettuihin henkilökohtaisiin ja poliittisiin rikoksiinsa. Berijan pojan, Sergo Berijan mukaan hänen isänsä maine on loattu valehtelemalla ja vailla pohjaa olevalla panettelulla.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Sergo Beria: Beria - My Father: Life Inside Stalin's Kremlin. London: Duckworth Publishing, 2001. ISBN 0-7156-3062-8
- Amy Knight: Beria: Stalin's First Lieutenant. New Jersey: Princeton University Press, 1993. ISBN 0-691-03257-2
