Gary Moore

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gary Moore
Gary-Moore-at-Pite-Havsbad.jpg
Gary Moore vuonna 2008
Syntynyt 4. huhtikuuta 1952
Kuollut 6. helmikuuta 2011 (58 vuotta)
Estepona, Costa del Sol, Espanja
Kotipaikka Belfast, Pohjois-Irlanti
Aktiivisena 1969–2011
Tyylilajit Hard rock, blues rock, blues, fuusiojazz, heavy metal
Ammatit kitaristi
Yhtyeet Thin Lizzy, sooloura

Robert William Gary Moore (4. huhtikuuta 1952 Belfast, Pohjois-Irlanti6. helmikuuta 2011 Estepona, Costa del Sol, Espanja[1]) oli pohjoisirlantilainen, muun muassa rockia ja bluesia soittanut kitaristi. 1960-luvulla alkaneella urallaan hän esiintyi esimerkiksi yhtyeissä Thin Lizzy (1974, 1977, 1978–1979), Colosseum II (1975–1977) ja Skid Row , mutta parhaiten hänet tunnettiin soolourastaan.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gary Moode syntyi ja kasvoi Itä-Belfastissa. Hänen isänsä johti Holywoodin rantalomakeskuksessa tanssisalia.[2] Mooren varhaisimmat musiikilliset vaikuttajansa olivat Elvis Presley ja The Beatles. Ensimmäisen kitaransa hän sai kahdeksanvuotiaana, ja hän opetteli soittamaan sitä oikean käden puolelta, vaikka hän olikin vasenkätinen.[3] Moore soitti jo 11-vuotiaana Beat Boys -nimisessä yhtyeessä, joka soitti The Beatlesin kappaleita.[2]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moore muutti 16-vuotiana Dubliniin, missä sai jonkun aikaa ohajusta Fleetwood Macin kitaristilta Peter Greeniltä.[3] Mooren ensimmäinen ammattilaisyhtye oli Skid Row, josta Phil Lynott lähti pian tämän tulon jälkeen. Skid Row soitti 1966 Dublinissa Fleetwood Macin lämmittelijänä, mutta Moore jätti pian Skid Row’n, koska turhautui yhtyeen rajalliseen osaamiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut selvää suunnitelmaa uransa jatkosta, mutta hän julkaisi jo 1973 soolualbumin Grinding Stone.[2]

Moore hyväksyi sooloalbuminsa jälkeen Lynottin pyynnön tulla auttamaan Thin Lizzyä, jonka kitaristi Eric Bell oli jättänyt. Mooren aika Thin Lizzyssä kesti kuitenkin vain pari kuukautta.[3] Tämän jälkeen hän soitti jonkun aikaa Jon Hisemanin perustamassa fuusiojazz-yhtyeesssä Colosseum II. Moore levytti yhtyeen kanssa kolme albumia. Thin Lizzyyn hän palasi 1978, kun hän korvasi loukkaantuneen Brian Robertsonin Queenin kanssa tehdyllä Yhdysvaltain-kiertueella.[2] Moore soitti kitaraa Thin Lizzyssä myös sen menestysalbumilla Black Rose: A Rock Legend (1979).[3]

Moore esiintymässä vuonna 1985

Thin Lizzystä Moore palasi soolouralleen ja julkaisi albumin Back On The Streets, joka sisälsi Mooren tunnetuimman soolohitin, ”Parisienne Walkwaysin”, joka nousi huhtikuussa 1979 Britannian listan kymmenen parhaan joukkoon. Yhdysvaltain-kiertueen aikana Moore ja Lynott riitaituivat. Moore palasi Britanniaan ja muodosti lyhytaikaisen G-Force-nimisen yhtyeen.[3] Se teki vain yhden, flopanneen albumin. Lynott houkutteli tämän jälkeen Mooren jälleen takaisin Thin Lizzyyn. Hän soitti Thin Lizzyn konserttitallenteella Life ja jätti yhtyeen uudestaan. Samoihin aikoihin hän julkaisi sooloalbumit Corridors of Power (1982), Victims of the Future (1983) ja Run for Cover (1985). Viimeksi mainittu sisälsi ”Out in the Fields” -nimisen kappaleen, joka oli Mooren ja Lynottin viimeinen yhteistyö ennen Lynottin tammikuussa 1986 tapahtunutta kuolemaa.[2]

Moore julkaisi vuonna 1987 albumin Wild Frontier, joka oli hänen kunnianosoituksensa perinteiselle irlantilaiselle musiikille. Hard rockiin hän palasi vuoden 1989 albumilla After the War.[2] Mooren 1980-luvun sooloalbumit floppasivat osittain, mutta vuonna 1990 ilmestynyt blues-albumi Still Got The Blues palautti Mooren pinnalle.[3] Albumilla soittivat muun muassa Albert Collins, Albert King ja George Harrison. Moore toisti menestyksensä vuoden 1992 albumilla After Hours, jossa soittivat myös B. B. King ja Albert Collins.[2]

Moore muodosti 1994 entisten Cream-muusikoiden Jack Brucen ja Ginger Bakerin kanssa yhtyeen BBM, joka julkaisi albumin Around The Next Dream.[2] BBM hajosi yhtyeen ristiriitoihin, ja Moore palasi tämän jälkeen bluesin pariin. Hän levytti 1995 henkilökohtaisimman albuminsa Blues for Greeny, joka oli kunnianoositus hänen monivuotiselle ystävälleen ja ohjaajalleen Peter Greenille.[3]

Moore vuonna 2009

Vuonna 1997 Moore päätti kokeilla levyllään Dark Days In Paradise vaikutteita tanssimusiikista, mikä hämmensi monia faneja, puhumattakaan musiikkitoimittajista. Levyllä Back to the Blues hän palasi nimen mukaisesti vanhaan ja hyväksi havaittuun blues-formaattiin. Moore jatkoi sen jälkeen blues-linjalla albumeilla Power of the Blues ja Old New Ballads Blues. Vuonna 2007 ilmestynyt Close As You Get oli Mooren yhteistyö entisen Thin Lizzy -rumpalin Brown Downeyn kanssa. Vuoden 2008 Bad for You Baby puolestaan yhdisteli Mooren sävellyksiä bluesstandardeihin.[2]

Bad for You Baby jäi Mooren viimeiseksi studioalbumiksi. Hän kuoli helmikuussa 2011 lomamatkallaan Espanjassa alkoholin aiheuttamaan sydänkohtaukseen.[4]

Kitarasoundi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gibson Gary Moore BFG Les Paul -sähkökitara

Gary Moore käytti useilla levytyksillään aikoinaan Peter Greeniltä ostamaansa, sittemmin soundiltaan tunnetuksi tullutta Gibson Les Paul -kitaraa. Green purki aikoinaan vielä omistaessaan kyseisen kitaran osiin, ja kootessaan kytki vahingossa kaulamikrofonin väärin päin niin että mikrofonin vaihe ja maa olivat päin vastoin kuin alun perin. Tästä syntyi voimakkaasti keskiääniä korostava – ”honottava” – kitarasoundi, jota kuullaan useilla Gary Mooren bluesajan kappaleilla, ja Fleetwood Macin kappaleella Albatross, jonka Peter Green soitti kyseisellä kitaralla. Moore myi sittemmin kitaran jälleen eteenpäin.

Moore soitti myös mm. punaista Fender Stratocasteria, Charvel 2 sekä Hamerin sähkökitaroita urallaan, sekä Takamine- akustisia.

Hän käytti Marshallin vahvistimia ja hänen kitarasoundinsa koostui voimakkaasta säröstä ja sustainerista.

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Grinding Stone, 1973
  • Back on the Streets, 1978
  • G-Force, 1980
  • Corridors of Power, 1982
  • Live at the Marquee, 1983
  • Victims of the Future, 1983
  • Dirty Fingers, 1984
  • We Want Moore, 1984
  • Run for Cover, 1985
  • Rockin' Every Night - Live In Japan, 1986
  • Wild Frontier, 1987
  • After the War, 1989
  • Still Got the Blues, 1990
  • After Hours, 1992
  • Blues From a Gun - Live In Europe, 1992
  • Blues Alive, 1993
  • Walkways, 1994
  • Ballads & Blues 1982–1994, 1994
  • Blues For Greeny, 1995
  • Dark Days in Paradise, 1997
  • Out in the Fields - The Very Best of Part 1, 1998
  • Blood of Emeralds - The Very Best of Part 2, 1999
  • A Different Beat, 1999
  • Back to the Blues, 2001
  • Scars, 2002
  • Have Some Moore - The Best Of 2002
  • Power of the Blues, 2004
  • Old New Ballads Blues, 2006
  • Close as You Get, 2007
  • Bad For You Baby, 2008

Muut albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Skid, 1970 (Skid Row)
  • 34 hours, 1971 (Skid Row)
  • Night Life, 1974 (Thin Lizzy)
  • Strange New Flesh, 1976 (Colosseum II)
  • Electric Savage, 1977 (Colosseum II)
  • War Dance, 1978 (Colosseum II)
  • Black Rose, 1979 (Thin Lizzy)
  • Continuing Saga, 1979 (Thin Lizzy)
  • The Adventures of Thin Lizzy, 1981 (Thin Lizzy)
  • Life, 1983 (Thin Lizzy)
  • Gary Moore/Brush Shiels/Noel Bridgeman (1971), 1990 (Skid Row)
  • Dedication, 1991 (Thin Lizzy)
  • Remembering Part 1, 1998 (Thin Lizzy)
  • Live And On Song – BBC Live in Concert (1969–71), 2006 (Skid Row)

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parisienne Walkways
  • Out in the Fields
  • Empty Rooms
  • Still Got the Blues
  • One Day

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Turun konserttitalo, Turku (30. syyskuuta, 1975) ja Tavastia, Helsinki (2. lokakuuta, 1975) (Colosseum II)[5]
  • Lepakko, Helsinki, (14. toukokuuta, 1983) (Gary Moore & Band)
  • Oulun urheilutalo, (15. toukokuuta, 1983 ja 10. maaliskuuta, 1984) (Gary Moore & Band)
  • Kulttuuritalo, Helsinki (11. maaliskuuta, 1984) (Gary Moore & Band)
  • Ruisrock, Turku (2. elokuuta, 1986) (Gary Moore & Band)
  • UKK-halli, Messukeskus, Helsinki (27. huhtikuuta, 1987) (Gary Moore & Band)
  • Helsingin jäähalli, (10. huhtikuuta, 1989) (Gary Moore & Band)
  • Provinssirock, Seinäjoki (3. kesäkuuta, 1990) (Gary Moore and the Midnight Blues Band)
  • Pori Jazz (18. heinäkuuta, 1997) (Gary Moore & Band)
  • Puistoblues, Järvenpää (29. kesäkuuta, 2002) (Gary Moore & Band)
  • Hartwall-areena, Helsinki (1. lokakuuta, 2002) (Scars)
  • Helsingin jäähalli (16. kesäkuuta, 2006) (Gary Moore & Band)
  • Seinäjoen Vauhtiajot (29. heinäkuuta, 2006) (Gary Moore & Band)
  • The Tall Ships' Races & Kotkan meripäivät, Kotka (21. heinäkuuta, 2007) (Gary Moore & Band)
  • Riihivuori Rock (22. heinäkuuta, 2007) (Gary Moore & Band)
  • The Tall Ships' Races, Turku (24. heinäkuuta, 2009) (Gary Moore & Band)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. R.I.P. Gary Moore (Thin Lizzy) (1952 – 2011)
  2. a b c d e f g h i Sweeting, Adam: Gary Moore obituary The Guardian. 7.2.2011. Guardian News and Media Limited. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  3. a b c d e f g Gary Moore The Telegraph. 7.2.2011. Gary Moore. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  4. Former Thin Lizzy guitarist Gary Moore was five times drink drive limit when he died The Telegraph. 27.2.2012. Gary Moore. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  5. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gary Moore.