Ehud Olmert

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ehud Olmert
Ehud Olmert 2005 (cropped).jpg
Israelin 12. pääministeri
4. tammikuuta 200630. maaliskuuta 2009
Presidentti Moshe Katsav
Shimon Peres
Varapääministeri Tzipi Livni
Edeltäjä Ariel Sharon
Seuraaja Benjamin Netanjahu
Tiedot
Syntynyt 30. syyskuuta 1945
Binyamina,
Palestiinan brittiläinen mandaatti
Puolue Kadima
Puoliso Aliza Olmert
Ammatti lakimies
Uskonto juutalaisuus

Ehud Olmert (hepreaksi ‏אהוד אולמרט‎, s. 30. syyskuuta 1945 Palestiina) on israelilainen poliitikko, joka toimi Israelin pääministerinä vuosina 2006–2009. Hän nousi virkaatekeväksi pääministeriksi, kun tammikuussa 2006 pääministeri Ariel Sharon sairastui vakavasti, ja varsinaiseksi vaaleilla valittuna pääministerinä hän toimi huhtikuusta lähtien. Alun perin Olmert kuului oikeistolaiseen Likud-puolueeseen, mutta siirtyi Sharonin ja Likudin maltillisen siiven perustamaan keskustalaiseen Kadima-puolueeseen, jonka puheenjohtajana oli Sharonin jälkeen.

Olmert jätti eronanomuksensa Israelin pääministerin virasta 21. syyskuuta 2008[1]. Hän jätti virkansa häneen kohdistuvien korruptioepäilyjen takia[1]. Seuraavana päivänä Israelin presidentti Shimon Peres valitsi uuden hallituksen muodostajaksi ulkoministeri Tzipi Livnin[2]. Livni epäonnistui uuden hallituksen muodostamisessa ja ennenaikaiset vaalit voitti Likud-puolue ja uudeksi pääministereksi tuli Benjamin Netanjahu.[3]

Toukokuussa 2014 Olmert sai kuuden vuoden vankeustuomion lahjusten ottamisesta vuosina 1999–2003 ollessaan Jerusalemin pormestari.[4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olmert syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen brittien Palestiinan mandaatissa ja opiskeli Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Hänellä on arvosanat psykologiassa, filosofiassa ja oikeustieteessä. Hänellä on oma lakitoimisto. Asepalvelusaikanaan hän toimi Israelin armeijassa tiedottajana. Perinteisesti monet Israelin pääministerit ovat entisiä puolustusministereitä, esikuntapäälliköitä ja rintamakomentajia.

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehud Olmert ja Condoleezza Rice 19.9.2007

Olmert valittiin knessetiin 28-vuotiaana vuonna 1973, ja hänet valittiin uudelleen seitsemän kertaa. Sitä ennen hän palveli Israelin puolustusvoimissa Golanin prikaatissa ja armeijan julkaisutoimistossa. Vuodet 1981–1988 hän oli ulkopolitiikan ja turvallisuuden valiokunnassa ja on toiminut myös talous-, koulutus-, ja puolustusbudjettivaliokunnissa. Hän toimi salkuttomana ministerinä vastuualueenaan vähemmistöasiat 1988–1990 ja terveysministerinä 1990–1992. Vuodet 1993–2003 Olmert oli kaksi kautta Jerusalemin pormestarina, ensimmäisenä Likud-puolueen jäsenenä.

Olmert valittiin kuudenteentoista knessetiin tammikuussa 2003. Hän oli puolueensa kampanjapäällikkönä ja siten hallitusratkaisun pääneuvottelijana. Vaalien jälkeen hänestä tuli varapääministeri ja teollisuuden, kaupan ja työvoiman ministeri. 20032004 hän oli myös viestintäministeri.

7. elokuuta 2005 Olmert otti vastuulleen valtiovarainministerin tehtävät Benjamin Netanjahun erottua[5] Gazan kaistalta vetäytymistä koskevien vastalauseiden jälkeen. Olmert oli äänestänyt kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta vetäytymistä ja Camp Davidin rauhaa vastaan 1978, mutta tuki nyt vetäytymistä.[6]

Pääministeri Ariel Sharonin toisen kauden aikana Olmert oli varapääministeri, ja häntä pidettiin Sharonin oikeana kätenä. Kun Sharon lähti Likud-puolueesta ja perusti Kadiman, Olmert oli yksi ensimmäisistä hänen seuraajistaan. Sharonin lisäksi toinen Kadiman kantava voima on Israelin työväenpuolueesta tullut Shimon Peres.

4. tammikuuta 2006 Olmert nimitettiin vastaavaksi pääministeriksi. Sharon sai jatkoa pääministerin tehtävilleen Kadiman voitettua parlamenttivaalit 2006.

16. tammikuuta Olmert valittiin uuden Kadima-puolueen vastaavaksi puhemieheksi. Olmert on ilmoittanut tukevansa palestiinalaisvaltion luomista ja kannattanut luopumista osasta Länsirantaa, jotta Israel säilyisi juutalaisenemmistöisenä valtiona. Olmertin tavoitteena on sopia Israelin rajat neljän vuoden kuluessa käyttäen perustana Länsirannan turvamuuria.[7]

Kannatuksen heikkenemisen vuoksi Olmert otti lokakuussa 2006 hallitukseensa äärisionistisen Yisrael Beitenu -puolueen, jolloin puolestaan työväenpuolueen tiede- ja teknologiaministeri Ophir Pines-Pazin erosi. Hänen tilalleen työväenpuolue nimitti alkuvuodesta 2007 Israelin ensimmäisen muslimiministerin, Raleb Majadelen.[8]

11. joulukuuta 2006 Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan.[9]

Myöhemmin Olmert väitti muistaneensa väärin ja korjasi sanomansa sanomalla Israelin vain yrittävän estää ydinaseiden leviämisen.

»Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. Se haluaa ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä
(Ehud Olmert)

Taistelut palestiinalaisia ja Libanonia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olmertin politiikan tavoitteena oli jatkaa Israelin rajojen yksipuoliseen vahvistamiseen tähtäävää Kadiman politiikkaa, mutta ongelmaksi tuli Hamasin voitto palestiinalaisten itsehallintoalueella sekä tästä koitunut jännitys Fatahin ja Hamasin sekä toisaalta Hamasin ja Israelin välillä. Virkaa tekevänä pääministerinä toimivan Olmertin asema heikkeni samalla kun usko siihen, että pelkkä rajojen yksipuolinen määrittely ja aitaaminen riittää turvallisuudeksi Israelissa koettujen raketti-iskujen jälkeen. Tämä kilpistyi Israelin suorittamiin hyökkäykseen Gazaan ja palestiinalaisparlamentaarikkojen pidätyksiin sekä siihen, että Hizbollah alkoi tukea Hamasia, mikä johti heinä–elokuussa 2006 34 päivää kestäneisiin taisteluihin Israelin puolustusvoimien ja Hizbollahin välillä. Sotatoimien johto koostui pääministeri Ehud Olmertista, puolustusministeri Amir Peretzistä ja esikuntapäällikkö Dan Halutzinista.

Alkuvaiheessa Israel pyrki laajoilla Libanonin pommituksilla vaikuttamaan Libanonin hallituksen kautta Hizbollahiin. Pommitusten aiheuttamat humanitaariset tappiot kuitenkin herättivät laajaa kansainvälistä vastustusta. Taisteluiden loppuvaiheessa, kun tulitauosta oli jo päätetty, Israel aloitti laajan maahyökkäyksen jäljellä olevan kahden ja puolen vuorokauden aikana ja julistautui sodan voittajaksi. Sodan viimeisten 72 tunnin aikana Israel kylvi miljoonia rypälepommin tytärammuksia rajaseudulle.[10] Taistelujen tauottua nämä ovat aiheuttaneet kymmenien – pääasiassa siviilien – kuoleman tai haavoittumisen.[11]

Israelin reservi piti sotaa heikosti johdettuna ja päämäärättömänä sekä tappioiden vuoksi viimeistä hyökkäystä tarkoituksettomana, koska alueelta kuitenkin jouduttiin vetäytymään ja luovuttamaan alueita Libanonin asevoimille, joiden kykyyn pitää Hizbollah alueelta pois ei luoteta. Tähän ja samalla maavoimien kohteluun Israelin puolustusbudjetissa suhteessa merivoimiin ja ilmavoimiin kyllästyneenä reserviläiset osoittivat mieltä pääministeri Olmertia vastaan ja vaativat tämän eroa. Olmert lupasi tutkintalautakunnan perustamisen käytyjä taisteluja tutkimaan.

Winogradin komission raportti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eliyahu Winogradin johtama ns. Winogradin komission raportti huhtikuun 2007 lopussa syytti Olmertia "vakavasta epäonnistumisesta" sodan kulussa. Kokemattomat Olmert ja puolustusministeri Amir Peretz toimivat äkkinäisesti ja neuvoja kyselemättä, eivätkä sodan tavoitteet olleet selvillä, eikä niitä saavutettu.[12]

Korruptio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen raportin julkaisua Olmertia syytettiin myös korruptiosta.[13] Toukokuussa 2008 Morris Talansky tunnusti antaneensa Olmertille 15 vuoden aikana kaikkiaan 150 000 US$ käteistä kirjekuorissa. Syyskuussa 2008 Israelin poliisi suositti rikosjutun nostamista Olmertia vastaan.

Olmertin suosio oli varsin matala sodan jälkeen ja korruptiosyytteiden vuoksi. Toukokuussa 2007 kaikkiaan 2 % äänestäjistä tuki häntä.[14]

Rauhanneuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israel ja palestiinalaiset olivat hyvin lähellä päästä sopimukseen rauhanneuvotteluissa. Palestiinalaisten presidentti Mahmoud Abbasin mukaan Israel oli valmis vetäytymään lähes koko Länsirannalta, jonka alueesta palestiinalaiset olivat valmiit luovuttamaan noin 2 %. Abbasin mukaan sopimukseen olisi voitu päästä, joska Olmert olisi vielä pysynyt virassaan pari, kolme kuukautta.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ehud Olmert.
Israelin vaakuna Kadiman puheenjohtajat
Ariel Sharon 2005–2006 • Ehud Olmert 2006–2008 • Tzipi Livni 2008–2012 • Shaul Mofaz 2012–
Israelin vaakuna Israelin pääministerit
David Ben-GurionMoshe SharettDavid Ben-GurionLevi EshkolGolda MeirJitzhak RabinMenachem BeginJitzhak ShamirShimon PeresJitzhak ShamirJitzhak RabinShimon PeresBenjamin NetanjahuEhud BarakAriel SharonEhud OlmertBenjamin Netanjahu