Australian alkuperäiskansat

Wikipedia
Ohjattu sivulta Aboriginaalit
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Australian alkuperäiskansat
AlbertNamatjira-1949-AliceSprings.jpgCathy Freeman 2000 olympics.jpg
Albert Namatjira, Cathy Freeman
Kokonaismäärä 670 000 (2011)
Asuinalue Australian lippu Australia
Kieli (kielet) australialaiset kielet, englanti
Uskonto (uskonnot) kristinusko, uniaika-uskomukset

Australian alkuperäiskansat eli aboriginaalit ovat Australian alkuperäistä väestöä.[1] Vuoden 2006 väestönlaskennassa aboriginaalien määrä oli yhdessä Torresinsalmen saarten alkuperäisasukkaiden kanssa 455 031, joka on 2,3 prosenttia Australian väkiluvusta.[2] Varsinkin aikaisemmissa ihmisrotujen luokitteluissa heistä käytettiin myös nimitystä australidit.

Australia on ainoa manner, jossa koko alkuperäisväestö harjoitti metsästys- ja keräilykulttuuria aina nykyaikaan saakka. Vaikka heillä on kulttuurissaan useita samankaltaisuuksia muiden metsästäjä-keräilijäväestöjen kanssa, muodostavat he uskonnollisen elämänsä, sosiaalisen järjestyksensä ja käyttämänsä teknologian yksinkertaisuuden puolesta hyvin ominaislaatuisen ryhmän.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australian alkuperäiskansan kuvia teoksesta The New Student's Reference Work, 1914

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australian alkuperäisasukkaat saapuivat Australiaan Aasiasta Kaakkois-Aasian saarten kautta noin 60 000 vuotta sitten. Tämän mahdollisti matalammalla ollut meren pinta, jolloin maasiltoja pitkin liikkuminen onnistui. Joissakin paikoissa on kuitenkin täytynyt käyttää vedessä liikkumiseen käytettäviä välineitä. Tämä on maailmanhistorian vanhinta tunnettua merenkäyntiä. Noin 35 000 vuotta sitten asutus oli levittäytynyt koko mantereelle, myös koillis- ja kaakkoiskolkkiin. Tasmaniasta tuli saari noin 13 500–8 000 vuotta sitten, kun merenpinta nousi, ja tällöin sinne levittäytynyt väestö jäi muista eristyksiin.

Alkuperäiskansoilta on löytynyt todisteita tuhkauksesta jo 40 000 vuoden takaa, ruumiin koristelusta 30 000 vuoden takaa ja pitkien välimatkojen päähän ajoittuneista tavaroiden kauppamatkoista 10 000 vuoden takaa. On epäselvää tapahtuiko muuttoliike Australiaan yhdessä vai useammassa aallossa. Alueella ei kuitenkaan ole nykytiedon mukaan elänyt ruumiinrakenteeltaan nykyihmistä (Homo sapiens sapiens) alkukantaisempia ihmisiä. Australian koillisosista löytyneet pääkallot kuitenkin antavat merkkejä kahdesta ruumiinrakenteeltaan erilaisesta ihmistyypistä, ja nykykäsitys on melko yksimielinen siitä, että populaatiossa oli suurta vaihtelua. Joidenkin väitteiden mukaan eräs Murray-joella elänyt ihmisryhmä olisi harjoittanut itsensä koristelua kalloa muokkaamalla, mikä olisi johtanut erilaiseen ulkonäköön.[1]

Osa Australian alkuperäiskansoista on muista nykyisistä alkuasukkaista fyysisesti selvästi poikkeavia negriittejä. Heitä on kutsuttu myös pygmeiksi, sillä miesten keskipituus on 140–150 cm ja naisten 15–30 cm vähemmän. Heitä asuu edelleen Pohjois-Queenslandissa, mutta viime vuosikymmeninä heidän yhteisönsä ovat sekoittuneet muihin alkuasukaskansoihin. Joidenkin tutkijoiden mukaan nämä negriittikansat ovat Australian ensimmäisten asukkaiden jälkeläisiä ja vanhempaa perua kuin muut, vasta kolmannessa muuttoaallossa saapuneet alkuasukkaat, jotka tultuaan syrjäyttivät negriitit. Joidenkin mukaan kysymys siitä, tapahtuiko Australian asuttaminen yhdessä vai kolmessa vaiheessa, ja se, ketkä olivat maanosan ensimmäisiä asukkaita, politisoitui 1960-luvulla yhtenäisyyttä korostavan aboriginaalien poliittisen liikkeen synnyn myötä.[3]

Eurooppalaisperäisen uudisasutuksen aikaan vuonna 1788 aboriginaalit asuttivat koko mannerta ja olivat sopeutuneet kirjaviin ilmasto- ja luonnonoloihin aina kuumankosteista sademetsistä kuiviin autiomaihin. Arviot alkuperäisväestön lukumäärästä vaihtelevat 300 000 ja yli miljoonan välillä.[4]

Alkuperäiskansat puhuivat yli kahtasataa kieltä. Useimmat ihmiset olivat kaksi- tai useampikielisiä. Sekä kielet että ihmisheimot olivat jakautuneet alueittain. Alueellisesti jakautuneita heimoryhmiä saattoi olla jopa viisisataa. Heimojen jäsenet muodostivat keskenään omalaatuisen tapakulttuurin, mutta ne eivät olleet taloudellisesti tai poliittisesti järjestäytyneitä. Useat heimot on nimetty ja jaoteltu niiden puhuman kielen mukaan, mutta tämä on harhaanjohtavaa, koska heimot muodostui pikemminkin asuinpaikan ja yhteisön mukaan. Minkäänlaista tietoisuutta etnisestä tai kansallisesta identiteetistä ei ollut. Myöskään heimojen väliset kulttuurierot eivät noudatelleet ekologisia alueita. Eri ryhmät olivat voimakkaassa kanssakäymisessä toistensa kanssa, kulttuurivaihtoa tapahtui laajalti ja erilaisia verkostoja muodostui sukulaisuuksien, avioliittojen, vaihtokaupan ja uskonnollisen kanssakäymisen myötä. Heimojen väliset raja-aidat ja konfliktitilanteet samoin kuin "etnosentrismi" olivat yleisempiä tiheämmin asutuilla, luonnonvaroiltaan rikkaammilla alueilla.

Ensimmäiset kohtaamiset ulkopuolisten ihmisten kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen eurooppalaisasutuksen tuloa ainoastaan pohjoisrannikolla eläneet aboriginaalit kohtasivat ulkopuolisia ihmisiä. Jo ennen 1700-lukua Indonesian saaristosta peräisin olleet makassarikauppiaat alkoivat tehdä merimatkoja Arnheminmaahan, mistä he keräsivät merimakkaraa viedäkseen sitä Kiinaan. Heillä oli merkittävä vaikutus paikalliseen taiteeseen, musiikkiin, rituaaleihin ja työvälineisiin. Koillisessa Cape Yorkin niemimaalla on nähtävissä Uudesta-Guineasta peräisin olevien papualaisten vaikutus etenkin jousissa ja nuolissa, kanooteissa sekä naamioituna harjoitettavissa rituaalitansseissa ja rummun käytössä. Nämä vaikutukset eivät kuitenkaan levinneet syvemmälle maahan.[5]

Eurooppalaisten saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilija Thomas Bainesin maalaus, jossa hän itse esiintyy alkuasukkaiden kanssa.

Vuonna 1788 alkoi brittiläinen asutus alueella. Uudisasukkaiden voimakas kulttuuri rajoitti alkuperäisväestön itsehallintoa ja perinteistä elämäntapaa. Aboriginaalit joutuivat tekemään kompromisseja ja muuttamaan elintapojaan sopeutuakseen uudisasukasväestöön. Ensimmäiset kontaktit olivat usein epäileviä, mutta kuitenkin ystävällismielisiä. Vaikka Lontoosta tuli määräys taata alkuperäisväestön oikeudet ja kohdella heitä Britannian alamaisina, kehittyi uudisasukkaitten ja paikallisten välille pian kitkaa, pitkää konfliktien sarjaa aboriginaalien ja siirtolaisten kanssa kutsutaan Australian rajaseutusodiksi. Keskinäinen kommunikaatio oli hyvin vähäistä ja kulttuurilliset erot suuret. Sittemmin eurooppalaisasutus laajeni sisämaahan aboriginaalien maille ja oli ristiriidassa heidän pyhänä pitämiensä maanomistustensa kanssa.[6]

Uudisasukkaiden mukana tulleisiin kulkutauteihin ja väkivaltaisissa konflikteissa kuoli runsaasti alkuperäisväestöä. Australian kaakkoisosassa alkuperäisväestön määrä väheni niin radikaalisti, että heidän kaikkien uskottiin pian kuolevan. Sittemmin huolestuneisuus humanitäärisistä asioista sai siirtokunnan laatimaan lakeja alkuperäisväestöstä huolehtimiseksi, ensimmäisenä vuonna 1856 Victoriassa. Alkuperäisväestö siirrettiin reservaatteihin ja heille annettiin ruokaa ja vaatteita. Lait eivät kuitenkaan suoneet alkuperäisväestölle minkäänlaista asemaa yhteiskunnan jäsenenä ja heidän tilanteensa vain heikkeni, kun heidät oltiin häädetty perinteisiltä asuma-alueiltaan, missä he olisivat selviytyneet metsästämällä ja keräilemällä.[6]

Aseellista toimintaa seurasi pyrkimys sopeuttaa aboriginaalit yhteiskuntaan. Aboriginaalien ja eurooppalaisten lapsia otettiin huostaan aina 1940-luvulle saakka. Köyhyys oli ja on edelleen merkittävä ongelma alkuperäisväestön keskuudessa.[6]

1920- ja 1930-lukujen taitteessa perustettiin alkuperäisväestölle suoja-alueita, mutta useat aboriginaalit joko halusivat tai pakotettiin itse asumaan kaupunkien reuna-alueille, missä he muodostivat kielellisesti ja heimollisesti monimuotoisia yhteisöjä. Pian syntyi uudenlainen elämänmuoto aboriginaalien keskuuteen, joka kuului rakenteellisesti laajemmin australialaiseen yhteiskuntaan. 1960-luvun lopulla viimeisetkin perinteistä elämänmuotoaan harjoittaneet alkuperäisasukkaat muuttivat Isolta Hiekka-aavikolta kaupunkeihin. Perinteisten elämänmuotojen ja tapojen perinne kuitenkin säilyi jossakin määrin muotoaan muuttaneena uusissa kaupunkiyhteisöissä Australian kaakkois-, lounais- ja keskisissä itäosissa. 2000-luvulle tultaessa on ollut havaittavissa kulttuurillista elpymistä. Australian keski- ja pohjoisosissa perinteinen elämäntapa säilyi hieman muotoaan muuttaneena. Syrjäseuduilla alkuperäisasukkaitten on yhä mahdollista elää pitkälti samalla tavoin kuin ennen eurooppalaisen uudisasutuksen tuloa, kuitenkin lain puitteissa.[6]

1900-luvun loppua kohti tultaessa alkoi esiintyä vaatimuksia Australian valtionhallintoa kohtaan anteeksipyynnöstä alkuperäisasukkaita kohtaan. Vuosikymmeniä hallitus kieltäytyi pyytämästä anteeksi alkuperäisasukkaiden kohtelua, mutta helmikuussa 2008 pääministeri Kevin Rudd antoi julkisen, virallisen anteeksipyyntönsä aboriginaaleille.[6]

Perinteinen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aboriginaalien maailmankatsomuksessa keskeisessä osassa oli uniaika, monimutkainen ja seikkaperäinen järjestelmä, jossa ilmeni mennyt aika, nykyaika ja tulevaisuus sekä kaikki muut elämän puolet. Aboriginaaliyhteiskunta muodostui monimutkaisesta taloudellisten, ekologisten, sosiaalisten ja uskonnollisten tekijöiden summasta. Tärkeässä osassa olivat tietyn maa-alan jakaneet, pääasiassa isän puolen sukulaisuuden perusteella muodostetut joukot, joilla oli velvollisuus muun muassa uskonnollisista asioista. Tällaisissa ryhmissä valtaa pitivät aikuiset miehet, jotka toimivat pyhän maan ja pyhien esineiden vartijoina. Naisen asumisoikeus oli sillä maa-alueella, jonka miehen kanssa hän oli naimisissa, joten heidän roolinsa päätöksenteossa oli varsin pieni, ja avioliiton jälkeen heidän täytyi muuttaa pois. Kuitenkaan siteet sukulaisiin eivät tämän myötä katkenneet.[7]

Alkuperäisasukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka eivät viljelleet maata tai kesyttäneet eläimiä, lukuun ottamatta dingokoiraa, joka saapui Australiaan noin 3 000–5 000 vuotta sitten. He olivat tämän johdosta hyvin riippuvaisia luontaisesta elinympäristöstään. Maaomistuksen katsottiin olevan uniajassa ennalta määrättyä, eikä sitä täten pystytty muuttamaan. Kotiseututunne omaa maa-aluetta kohtaan oli hyvin voimakas. Useimman osan ajasta väki oli kuitenkin jaettu pienempiin tavallisesti kahdesta tai useammasta perheestä koostuviin ryhmiin, jotka etsivät ruokaa ja vettä sekä omalta maa-alueeltaan että sen lähettyviltä. Ryhmien koko ja muoto saattoi vaihdella hyvinkin helposti aina tilanteen mukaisesti. Sen sijaan ydinperhe oli kulttuurissa tietyntyyppinen sosiaalinen ja taloudellinen perusyksikkö, joka muun muassa aina valmisti ruoan ja söi muista ruoankeruuryhmän perheistä erillään. Tiettyinä aikoina vuodesta, ruokavarojen niin salliessa, muodostettiin järjestelmällisiä suuria keräilijäryhmiä. Tälle lyhyelle aikajaksolle ajoittui myös suurin osa sosiaalisesta ja uskonnollisesta kanssakäymisestä.[7]

Suurimmassa osassa Australiaa vallitsi myös tietyntyyppinen luokkajärjestelmä, jonka perusteella muun muassa määräytyi naimisiinmenokuviot, ja joka toimi perustana useille rituaaleille. Se oli myös kätevä väline ihmisten ja sukujen luokitteluun. Myös klaanijärjestelmä oli aboriginaalien kulttuureissa merkittävässä osassa. Klaanin jäsenyys määräytyi yhteisen isä- tai äitilinjan puoleisen esivanhemman perusteella. Tietyillä alueilla, muun muassa koillisessa Arnhem Landissa, varsinkin isälinjan polveutumisen mukainen läänijärjestelmä oli aboriginaaliyhteisöissä merkittävässä osassa.[7]

Suku ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisten väliseen kanssakäymiseen vaikutti uskonnon lisäksi hyvin paljon perhesuhteet. Aboriginaaleilla oli hyvin pieni määrä sukulaisuutta ilmaisevia sanoja, mutta niiden merkitys oli laaja. Esimerkiksi tietty sukulaisuutta merkitsevä termi, kuten isä, saattoi tarkoittaa varsinaisen isän lisäksi myös tämän veljiä eli setiä, samaten äidin siskot olivat yhtä lailla äitejä. Nuoremman sukupolven edustajien täytyi osoittaa kunnioitusta ja tottelevaisuutta kaikkia "isejään" ja "äitejään" kohtaan, ja vaati niitä seuraavalta, nuoremmalta sukupolvelta. Tällaiset käytännöt eivät kuitenkaan vaikuttaneet emotionaalisiin suhteisiin, vaan suhde lähisukulaisiin oli läheisempi kuin muihin samalla hierarkiatasolla oleviin. Sukulaisuuskäytännöt kuitenkin muodostivat selkeän käyttäytymisen ohjenuoran. Lapsilta käytäntöjen noudattamista ruvettiin vaatimaan vasta aikuisuuden kynnyksellä. Avioliiton kanssa sukuun tulleiden asema oli usein samanlainen kuin verisukulaisiin. Ohjenuorat myös osoittivat kenen kanssa olisi mahdollista mennä naimisiin.[8]

Vastavuoroisuuden periaate oli keskeisessä osassa aboriginaalien sukulaisuussuhteissa ja avioliitossa. Avioliitto ei ollut ainoastaan kahden ihmisen välinen suhde, vaan se yhdisti kaksi perhettä tai sukua, joilla, usein jo ennen liiton vahvistamista, oli samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Yleinen käytäntö koko Australian alueella oli, että he jotka saivat vaimon maksoivat tästä vastapalveluksen muodossa saman tien tai myöhemmässä vaiheessa. Yksinkertaisimmassa muodossaan vastavuoroisuus tarkoitti sitä, että miehet vaihtoivat sisaria ja naiset veljiä. Lapsien kihlaus oli yleistä ja saatettiin tehdä jo ennen kummankaan osapuolen syntymää. Avioliiton tunnustamiseen riitti usein että pariskunta eli julkisesti yhdessä ja täytti toisiaan sekä toistensa perheitä kohtaan tiettyjä velvollisuuksia. Sitova velvoitus näihin kuitenkin muodostui vasta lapsen syntymän jälkeen. Kaikkien ihmisten odotettiin avioituva. Tyttö piti tavallisesti naittaa jo ennen murrosikää ja ihanteellinen sulhanen oli iältään vanhempi. Kuitenkin joissakin tapauksissa mies saattoi ottaa vaimokseen vanhemman lesken. Avioliittojen solmimiseen oli myös muita keinoja, kuten karkaaminen ja kaappaaminen sukuriitojen tai tappelujen keskeltä. Myös leskeksi jäänyt nainen saattoi joutua menemään naimisiin kuolleen miehensä veljen kanssa.[8]

Useimmilla miehillä oli kerrallaan vain yksi vaimo, mutta moniavioisuus oli myös sallittua ja hyväksi katsottua. Tavallisesti moniavioisissa liitoissa vaimoja oli kaksi tai kolme. Ison hiekka-aavikon alueella maksimimäärä oli viisi tai kuusi, tiwi-heimolla 29 ja yolngu-heimolla 20–25 – useimmilla miehillä vaimoja oli 10–12. Useamman kuin yhden vaimon omistaminen oli usein merkki taitavuudesta, mutta myös taloudellisilla seikoilla oli merkitystä. Jotkut vaimot jopa painostivat miehiään ottamaan lisää vaimoja, jotta perheeseen tulisi lisää ruokaa ja lastenhoito helpottuisi. Purkaakseen avioliiton nainen saattoi yrittää karata. Mies sen sijaan pystyi antamaan pettymykseksi osoittautuneen vaimon jollekin toiselle tai eroamaan tästä.[8]

Sosialisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsen sielun uskottiin tulevan sikiöön uniajasta. Varhaislapsuudessa lapselle läheisin henkilö oli äiti, mutta myös muut henkilöt osallistuivat läheisesti lapsen kasvattamiseen. Imettäminen lopetettiin lapsen ollessa 2–3-vuotias, mutta se saattoi jatkua jopa viiden tai kuuden vuoden ikään saakka. Ympäröivän elämän mukana lapsi oppi ja tälle opetettiin yksityiskohtaisesti oikeaoppiset käytöstavat liittyen sukulaisuussuhteiden mukaisiin käyttäytymisnormeihin. Pienet lapset kulkivat äitinsä ja muiden naisten mukana ruoankeruussa. Tytöt jatkoivat tätä myös vanhempina, mutta pojat jätettiin vanhemmiten enemmän oman onnensa nojaan.[9]

Tytöille kasvu aikuisuuteen ja avioliittoon kävi ennalta määrätyn kaavan mukaisesti. Tavallisesti jo ennen murrosikää tytöt olivat oppineet keräämään ruokaa ja siirtyivät elämään aviomiehensä kanssa. Sen sijaan poikalasten elämä muuttui merkittävästi aikuistumisen myötä valmistauduttaessa rituaaliin. Poikien tulevaisuus oli pitkälti vanhempien miesten päätettävissä. Aikuistumisriitin ajankohta vaihteli alueittain: Isolla Hiekka-aavikolla se oli 16, Kimberleyssä 12, aranda-heimon keskuudessa vähintään 10–12 ja koillisessa Arnhem Landissa 6–8 vuotta. Yleisesti ottaen poika oli valmis aikuistumisriittiin, kun hän oli saavuttanut murrosiän ja merkit parran kasvusta alkoivat näkyä.[9]

Aboriginaalien keskuudessa aikuistumisriitti oli symbolinen kuoleman herättäminen, minkä johdosta alkoi uusi elämä aikuisena. Kun riitin kohde lähti leiristään, naiset voivottelivat ja ääntelivät muulla tavoin symboloidakseen myyttisen olennon ääntä, jonka sanottiin nielaisevan nuorukaisen ja oksentavan tämän takaisin uuteen elämään. Aikuistumisriiteissä laulettiin lauluja ja harjoitettiin rituaaleja, joilla oli myös opetuksellinen tarkoitus. Suurimmassa osassa Australiaa myös ympärileikkaus oli tärkeä rituaali. Muita laajalti suoritettuja rituaaleja olivat syväviilto eli loven tekeminen virtsaputkeen, joka oli merkittävässä osassa pyhässä salaisessa rituaalissa, nenän väliseinän lävistäminen, hampaiden vetäminen (keskeinen osa aikuistumisriittiä Uudessa Etelä-Walesissa), veren vuodattaminen kädestä tai siittimen lovesta, hiusten poistaminen, arpien tekeminen ja tulella leikkiminen. Naiselle murrosikä merkitsi täydellistä tai ainakin osittaista eristäytymistä, minkä jälkeen heidät koristeltiin ja puhdistettiin rituaalisesti. Joillakin alueilla rituaaliin kuului neitsyyden vieminen tai immenkalvon puhkaiseminen, mutta yleisesti ottaen naisten aikuistumista ei juhlittu rituaalimuodossa.[9]

Ympärileikkauksen jälkeen pojat osallistuivat entistä enemmän aikuisten puuhiin. He eivät kuitenkaan saaneet saman tien mennä naimisiin, vaan heidän täytyi käydä läpi muita rituaaleja, kuten esimerkiksi juuri syväviilto. Miehen naimisiinmenoikää viivytettiin lähemmäs kolmeakymmentä, kun vaimon ikä saattoi olla 12–13 vuotta. Miehen aikuistumisrituaali oli esimakua uskonnolliselle toiminnalle, johon kaikki miehet osallistuivat. Se merkitsi myös useiden käytännön elämään liittyvien asioiden oppimista. Aikuisuus lisäsi vaikutusvaltaa, mutta toi myös velvollisuuksia. Suuri määrä tietoa piti saada kulkemaan eteenpäin nuoremmille sukupolville. Prosessi jatkui koko eliniän.[9]

Johtajuus ja yhteiskunnallinen järjestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aboriginaaleilla ei ollut päälliköitä tai muita instituutioita, joille poliittinen valta olisi keskitetty. Jossakin määrin aboriginaaliyhteisöissä oli sekä hierarkkisia että egalitaristisia piirteitä. Tasa-arvo oli vallalla lukuun ottamatta kuitenkaan naisten asemaa. Kuitenkin tietyillä alueilla, kuten koillisessa Arnhem Landissa, Bathurstilla ja Melvillellä, läntisellä Cape Yorkin niemimaalla sekä aranda-kansan keskuudessa Australian keskiosassa on löytynyt todisteita vahvoista hengellisistä johtajista, joiden valta ylsi myös maallisiin asioihin. Ikä ja sukupuoli määräsivät ihmisen aseman yhteiskunnassa. Suurimmillään eriarvoisuus tuli esille uskonnollisissa asioissa. Naisia ei päästetty miesten salaisiin ja pyhiin rituaalitoimituksiin, ja miehillä etuoikeuksien määrä kasvoi iän myötä heidän oppiessaan asioita oppimisriiteissä. Aboriginaalikulttuurit olivat kuitenkin melko vapaita sikäli, että miehelle ei ollut mitään sosiaalista estettä edetä uskonnolliseksi johtajaksi mikäli vain hänen omat kykynsä siihen riittivät.[10]

Perinteisesti suurimmat erimielisyyksien aiheet liittyivät naisiin, uskonnollisiin asioihin ja kuolemiin. Jotkut naiset riitelivät aviomiestensä kanssa, karkasivat ja lähtivät kaikkien sääntöjen vastaisesti toisen miehen matkaan. Tällainen käytös aiheutti vakavia riitoja sukujen kesken. Pyhien lakien rikkomista pidettiin kaikkein vakavimpana rikoksena. Kuolemantapauksien sattuessa, olivat ne sitten luonnollisia tai tapaturmaisia, etsittiin usein "murhaaja" ylemmiltä voimilta kysymällä, ja mahdollisesti tätä kohtaan suoritettiin rangaistustoimenpiteitä.[10]

Aboriginaalikulttuureissa lain ja järjestyksen ylläpito järjestettiin hyvin paikallisesti. Suku piti keskenään jäsenensä kurissa ja kaikki noudattivat käytäntöä ylläpitää rauhaa. Myöskään tuomioistuimia ei pahemmin ollut lukuun ottamatta Murray-joen alaseutua, missä klaanien päämiesten neuvosto neuvotteli ongelmista ja valituksista.[10]

Vaikka aboriginaalien yhteiskuntaa ei suoranaisesti hallittukaan gerontokraattisesti, olivat merkittävät henkilöt helposti erotettavissa. Tavallisesti he olivat vanhempia miehiä, joiden vahva asema juonsi juurensa uskonnollisesta ja henkilökohtaisesta asemasta.[10]

Taide ja kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliomaalaus

Australian alkuperäisasukkaiden pyhiin rituaaleihin kuului olennaisesti dramaattiset esitykset, joissa käytettiin monimutkaisia tanssiliikkeitä. Myös muissa seremonioissa mukana oli tanssia, pantomiimiä ja laulua viihde- ja rentoutumistarkoituksessa. Laulujen tyyli vaihteli Keski-Australian ja Ison hiekka-aavikon kolmesta tai useammasta toistetusta sanasta koostuneista kupleteista huolitelluimpiin Arnhem Landin lauluihin, joissa aiheet olivat mielikuvituksellisia ja sanoilla muodostettiin kuvia ja maisemia. Varsinaista runoutta aboriginaaleilla ei ollut. Pyhissä seremonioissa lauletuissa mystisissä lauluissa oli satoja säkeistöjä. Myös jokapäiväisessä elämässä laulettiin paljon erilaisia lauluja. Pohjoisessa soitettiin instrumentaalimusiikkia didgeridoolla ja rytmikapuloilla. Eteläisillä alueilla ja keskiosissa myös bumerangia käytettiin soittimena.[11]

Aboriginaaleilla on myös hyvin rikas suullisten kertomusten perinne. Pyhien mytologisten kertomusten ohella myös jokapäiväisestä elämästä kertovia satuja ja tarinoita on paljon, joko historiallisesti tosia tai keksittyjä. Monista tarinoista liikkuu useanlaisia versioita riippuen kerrontatilanteesta ja kertojasta.[11]

Eri aboriginaalikulttuureissa on omanlaisensa kuvataiteen tyyli. Pyhistä esineistä ja asioista kertova taide tjurunga on keskittynyt pääasiassa Arandan alueelle, mutta sitä on nähtävillä suurella alueella Australiaa. Keski-Australiassa erityisen merkittävää oli vartalon koristelu rituaaleja varten muun muassa verellä ja okralla. Kaikkialla Australiassa pyhiin rituaaleihin tarvittiin tietynlaisia esineitä, joista kuitenkin suurin osa kertakäyttötavaraa. Ajatuksena olikin ollut valmistaa esine tiettyä rituaalia varten.[11]

Erityisesti Arnhem Landissa, mutta myös muualla, on piirretty okralla tuoheen. Tällaisia kuvia on pääasiassa käytetty aikuistumisriiteissä noviisin neuvomiseen. Läntisessä Arnhem Landissa hahmot piirrettiin avoimeksi jätetylle taustalle ja yleistä oli piirtää myös eläinten ja ihmisten sisäelimet näkyviin. Kallio- ja luolamaalauksissa on esitetty muun muassa erilaisia autiomaan rituaaleja.[11]

Australian alkuperäisväestö nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australiana alkuperäisasukkaat yhdessä Torresinsalmen saarten alkuperäisväestön kanssa muodostavat 2,4 prosentin osuuden Australian väestöstä. Alkuperäisväestö on varsin nuorta mediaani-iän ollessa 20,5 vuotta, kun se koko Australian väestöllä on 36,1 vuotta. 69 prosenttia alkuperäisväestöstä elää suurten taajamien ulkopuolella. Vuonna 2002 noin 282 200 alkuperäisasukasta oli 15-vuotiaita ja yli 27 prosenttia eli syrjäisillä alueilla.[12]

Ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin Australian valtio maksaa aboriginaaleille ja puoliverisille aboriginaaleille kuukausittaista elatusmaksua. Australiassa on myös ainakin Melbournen ja Alice Springsin läheisyydessä suuria aboriginaalihostelleja joita valtio ylläpitää, ja joissa geeniperimältään aboriginaaliksi itsensä todistava saa ilmaisen vuodepaikan ja muonituksen. Tämä kuukausittain maksettava sosiaalietuisuus herättää paljon keskustelua maan mediassa ja siitä kuulee vastaväittelyä puolin ja toisin. Pääasiassa eurooppalaisten siirtolaisten jälkeiset vastustavat kuukausittaista maksua ja perustelevat monesti vaatimustaan aboriginaalien alkoholismin kasvulla, ja sillä etteivät he ole avustuksista huolimatta halukkaita elämään sisällä heidän tämän päivän yhteiskunnassaan.[13]

Kuitenkin 1800-luvun lopulta aina 1970-luvulle oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että aboriginaaleilta riistettiin oikeus heidän palkkoihinsa. Monissa tapauksissa tämä tarkoitti palkan varastavia korruptioituneita virkamiehiä ja työnantajia, tämä osittain esti aboriginaaliväestön adaptoitumista ympäröivään eurooppalaisten siirtolaisten yhteiskuntaan. Australian liittovaltiot ja kirkot ovat myös vaikeuttaneet asiasta puhumista ja tietojen julkistamista, pääasiassa Australiassa vallitsee yleinen vastahakoisuus rahojen takaisin maksussa.[13]

Yleinen käytäntö myös oli, että jos työnantajat eivät maksaneet rahapalkkaa, he maksoivat työn aboriginaaleille kääretupakalla ja viinalla, mikä selittää suuren prosentuaalisen alkoholismin heidän joukossaan. Tunnetaan myös tapaus, jossa aboriginaalimies on työskennellyt karjapaimenena 60 vuotta kuolemaansa asti aloittaen kymmenvuotiaana. Hän sai taskurahaa ainoastaan kerran vuodessa rodeon aikaan, ja hänen kuollessaan hänen työnantajansa hänelle luomalla säästötilillä, johon hänellä ei ollut oikeutta, oli jäljellä 99 dollaria.[13]

Jälkeenpäin on tunnustettu, että Australian vahva talous on pääasiassa saavutettu aboriginaaleja hyväksikäyttäen. Historioitsijat arvioivat, että yksistään Queenslandin osavaltio on Aboriginaaleille velkaa 500 miljoonaa dollaria.[13]

Osittain tämän vuoksi nykyisin Australian alkuperäiskansoja koskevat monet ongelma, kuten köyhyys, alhainen koulutustaso, sairaudet, alkoholismi ja rikollisuus. Vuonna 2002 74 prosenttia yli 15-vuotiaista alkuperäisasukkaista kertoi asuinalueella olevan ongelmia. Yleisimmät ongelmat olivat varkaudet (43 %), alkoholi (34 %) ja vandalismi, grafitti sekä omaisuuden tuhoaminen (33 %). 82 prosenttia koki kokeneensa stressiä viimeisen vuoden aikana. Yleisimmät syyt olivat perheenjäsenen tai läheisen ystävän kuolema (46 %), vakava sairaus tai vammaisuus (31 %) ja työttömyys (27 %). Syrjäalueilla läheisen kuoleman (55 %) jälkeen suurimmat syyt olivat tungos kotona (42 %) sekä alkoholiin tai huumeisiin liittyvät ongelmat (37 %). Vähintään 18-vuotiaat alkuperäisasukkaat kokivat stressiä 1,5 kertaa todennäköisemmin kuin muut.[12]

Kulttuurin elpyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2002 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan alkuperäiskansojen kulttuuri ei ole erityisemmin elpynyt vuodesta 1994. Hieman yli puolet alkuperäisväestöstä kokee kuuluvansa johonkin klaaniin, heimoon tai kieliryhmään. Perinteisillä asuinalueillaan asuvien määrä on vähentynyt. Myöskään perinteisten kielten puhuminen kotona ei ole lisääntynyt (noin 1/8). Syrjäisillä alueilla kulttuurillinen elpyminen oli ollut voimakkaampaa.[12]

Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisväestöllä on myös muita enemmän terveysongelmia. Erityisesti esiintyy paljon sokeritautia, sydänvikoja ja hengitysongelmia. Vuonna 2002 44 % alkuperäisasukkaista ilmoitti terveydentilakseen erinomaisen tai erittäin hyvän, 32 % hyvän ja 23 % heikoksi. Vähintään 18-vuotiaat alkuperäisasukkaat ilmoittivat terveydentilakseen heikon kaksi kertaa yhtä todennäköisesti kuin muut. Myös vammaisuuden tai pitkäaikaissairauden todennäköisyys oli 1,5-kertainen.[12] Vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan Australian alkuperäisväestöllä on muihin verrattuna 26-kertainen todennäköisyys sairastua dementiaan. Nuorimmat dementiasta kärsivät olivat 45-vuotiaita.[14]

Työttömyys ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös työttömyys on todennäköisempää alkuperäisasukkaiden keskuudessa kuin muilla. Työllisyystilanne on kuitenkin parantunut vuodesta 1994 vuoteen 2002 tultaessa. Vuonna 2002 alkuperäisasukkaiden palkkataso oli vain 59 % muun väestön palkkatasosta. Myös koulun kesken jättäminen sekä muutoin alhainen koulutustaso on alkuperäisasukkaiden keskuudessa suurempaa kuin muilla.[12]

Rikollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2002 24 prosenttia vähintään 15-vuotiaista alkuperäisasukkaista ilmoitti joutuneensa fyysisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi viimeisen vuoden aikana. Luku oli lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1994. Vuonna 2002 16 prosenttia alkuperäisasukkaista oli pidätetty. Luku oli pienentynyt vuodesta 1994. Seitsemän prosenttia vähintään 15-vuotiaita kertoi joutuneensa vankilaan viimeisen viiden vuoden aikana.[12] Vuonna 2003 Australian vankiloiden vangeista 20 prosenttia oli alkuperäisasukkaita. Samana vuonna vankiloissa tapahtui 39 kuolemantapausta, joista kymmenen alkuperäisasukkaille. Vuonna 2004 alkuperäisasukkaiden osuus vangeista oli 21 prosenttia. Alkuperäisasukkaiden todennäköisyys joutua vankilaan on 11-kertainen muihin verrattuna.[15]

Australian alkuperäisväestön vaatimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australian alkuperäisväestö on vaatinut holhoamisen lakkauttamista, tasa-arvoa ja maaoikeuksien palauttamista. Ongelmat eivät ole lakanneet, vaikka taistelu maaoikeuksista on kestänyt jo vuosikymmeniä. Tästä kertoo vuoden 2007 tapahtumat Pohjoisterritoriossa. Viranomaisten alkuperäisväestöön kohdistuneet holhoustoimet käynnisti selvitys, jonka mukaan lasten hyväksikäyttö ja perheväkivalta ovat erittäin yleisiä aboriginaaliyhteisöissä. Asia hoidettiin pakkotoimin lähettämällä alueelle poliiseja ja sotilaita, sekä määräämällä alkoholin ja pornografian myyntikielto. Alkuperäisväestön edustajien mukaan ongelmat olisi pitänyt ratkaista neuvottelemalla yhteistyössä alueen asukkaiden kanssa.

Australian alkuperäisväestön edustajat luovuttivat 22.7.2008 maan hallitukselle vetoomuksen, jossa vaativat oikeuksiensa parantamista ja asemansa sekä maanomistusoikeuksiensa tunnustamista perustuslaissa. Aboriginaalien metrin mittaiselle kaarnanpalalle kirjoitetussa vetoomuksessa todetaan: Emme halua ottaa pois muiden australialaisten oikeuksia, vaan haluamme vain saman suojan ja aseman, jotka muutkin saavat [16].

Hallituksen anteeksipyyntö ja maan luovutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australian uusi pääministeri Kevin Rudd pyysi helmikuussa 2008 maan alkuperäisväestöltä anteeksi Britannian 200 vuotta kestäneitä vääryyksiä. Australian suurin trooppinen sademetsäalue luovutettiin elokuussa 2008 takaisin maan alkuperäisille asukkaille. Maatilanomistajat, ympäristönsuojelijat ja alkuperäisasukkaat ovat taistelleet sademetsäalueesta jo 1970-luvulta lähtien. Queenslandin osavaltio on vastustanut alueen luovuttamista alkuperäisväestön haltuun. Cape Yorkin niemimaalla sijaitsevasta 1 800 neliömetrin metsästä tulee alkuperäisasukkaiden hoitama kansallispuisto. Puolet Australian perhoslajeista elää alueella. Myös orkidealajeja kasvaa enemmän kuin missään muualla Australiassa. Alueella elää monia uhanalaisia eläinlajeja kuten kasuaareja, suurikokoisia lentokyvyttömiä lintuja [17].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Australian alkuperäiskansat.