Parta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hans Langseth 1910-luvun alulla. Kuollessaan vuonna 1927 hänellä oli ennätyksellinen 5,65-metrinen parta.

Parta tarkoittaa ihmiskasvojen alaosan karvoitusta, joka kasvaa yleensä vain miehillä. Ylähuulen ja nenän välisellä alueella kasvavaa karvoitusta kutsutaan viiksiksi. Miehen karvoituksesta parta alkaa kasvaa rintakarvoituksen ohella viimeisenä, ne kehittyvät keskimäärin 18–25 vuoden iässä.[1] Parrankasvu johtuu hormoneista.

Parrankasvu riippuu yksilöllisten erojen ohella myös etnisestä alkuperästä. Keskimäärin parrankasvu on eurooppalaista syntyperää olevilla miehillä voimakasta, afrikkalaista tai aasialaista syntyperää olevilla selvästi heikompaa ja Amerikan intiaaneilla lähes olematonta.lähde? Pisin koskaan mitattu parta, 5,65 metriä, oli norjalaissyntyisellä Hans Langsethilla hänen kuollessaan vuonna 1927[2].

Parta on useissa kulttuureissa liitetty viisauteen, seksuaaliseen kyvykkyyteen, korkeaan asemaan tai vanhuuteen, mutta myös ongelmiin.[3]

Parta Egyptin kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekoparta Hatseputia muistuttavalla sfinksillä.

Muinaisessa Egyptissä parta oli jumalallinen symboli ja kuului vain eliitille. Jumalat kuvattiin, kuten faaraotkin, pitkän parran kera. Juhlallisissa tilaisuuksissa kuninkaalliset, niin miehet kuin naisetkin kiinnittivät leukaansa kultaparran. Tekopartaa käyttivät siis niin miehet kuin myös naiset. Esimerkiksi kuningatar Hatsepsut käytti miehisiä symboleita kuten partaa valtakautenaan. Muinaisen Egyptin dynastioita edeltävänä aikana[4] miehet kiharsivat ja värjäsivät partansa[5] punaruskeaksi. Myöhemmin, dynastisella aikakaudella, egyptiläisen kauneusihanteen muuttuessa karvattomuutta suosivaksi, ylhäiset käyttivät kiharrettua ja parfymoitua tekopartaa[6] tai sen metallista vastinetta.[5] Parta oli egyptiläisille korkean arvon merkki, olihan kaikilla jumalilla laapiskiveä muistuttava parta.[6] Muuten kaikkinainen karvankasvu oli egyptiläisille kauhistus. Karvoitus poistettiin hyvin pikkutarkasti poskista, päästä ja sääristä joko pinseteillä, hohkakivellä hioen tai veitsellä pois ajaen.[7]

Parta muissa kulttuureissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaiset kiinalaiset puolestaan ajattelivat punaisen parran merkitsevän urhoollisuutta ja voimaa.[8] Aleksanteri Suuren ajoista lähtien parrattomuus tuli muotiin hellenistisessä valtakunnassa. Tämä sotapäällikköhän oli vaatinut sotilaita ajamaan partansa, ettei vastapuoli taistelussa pystyisi tarttumaan siihen. Tästä syystä antiikin Kreikassa partaiset miehet olivat yleensä opettajia tai filosofeja. Myös filosofinen koulukunta näkyi parrasta. Epikurolaisella, elämästä nautiskelijalla, parta oli pitkä ja huolellisesti hoidettu. Kyynikoilla, joiden kunnia-asiana oli itsensä laiminlyönti, parta oli takkuinen ja hapsottava.[9]

Venäjällä Pietari Suuri (1672–1725) halusi istuttaa keinoja kaihtamatta eurooppalaisen muodin kansan keskuuteen, joten hän määräsi partaveron ja jopa pakkoajeli henkilökohtaisesti jotkut pajarit ja aatelismiehet parrattomiksi. Pietari Suuren kaukainen edeltäjä Iivana Julma (1530–1580) sen sijaan oli sitä mieltä, että parran pois ajaminen oli synti, jota ”ei edes kaikkien marttyyrien veri kykene pesemään pois”.[7]

Roomalainen historioitsija Cornelius Tacitus kertoo kirjassaan Germania vuonna 98 khatti-heimosta, jotka asuivat nykyisen Hessenin alueella Saksassa, että näillä parta oli heikkouden ja pelkuruuden merkki. Nuorukaiset antoivat parran kasvaa, mutta heti kun mies oli onnistunut tappamaan pahimman vihollisensa, parta ajettiin pois.[10]

Noin 921 arabi Al-Istahri kertoi viikinkien joko ajavan partansa tai punovan ne ”eräänlaisiksi leteiksi”. Ruotsista Sigtunasta löytyneen viikinkiä esittävän pienoispatsaan parta on huolellisesti hoidettu ja letitetty. Islantilaisissa saagoissa partaa kuvataan arvokkaana ja Njálin saagassa parraton on haukkumasana.[7]

Parrat uskonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parrakas ortodoksijuutalainen mies.
Ortodoksinen papisto ja munkit ovat perinteisesti pitäneet täyspartaa.

Monien uskontojen piirissä pitkän parran on katsottu olevan positiivinen asia, joka symboloi uskolle omistautumista. Raamatun Kolmannessa Mooseksen kirjassa (19:27) kehotetaan toimimaan pään karvoituksen suhteen seuraavasti:

»Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa»

Juutalaiset ja rastafarit noudattavat edellä mainittua kohtaa, kummatkin omaan tapaansa. Parta mainitaan myös muualla Raamatussa, kuten psalmissa 133, jossa kerrotaan Aaronin parrasta.

Kristityn yhdysvaltalaisen amish-yhteisön naimisissa olevat miespuoliset jäsenet pitävät partaa erottautuakseen muusta maallisesta kulttuurista. Toisaalta eräissä kristillisissä piireissä partaa on pidetty paheksuttavana, mahdollisesti jopa täysin kiellettynä.

Parta yhteiskunnallisena ilmiönä ja politiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fidel Castro vuonna 2003.

Partaan liitettyjen pääosin myönteisten merkitysten vastapainona ovat tietenkin kielteiset merkitykset. Nykyisin englanninkielisessä maailmassa tunnetaan esimerkiksi sanonta ”If beards were all, then goats would preach[11] (”Jos parrat olisivat kaikki kaikessa, niin siinä tapauksessa vuohet saarnaisivat”), jolla viitataan siihen, ettei ainoastaan iän karttuminen tuo mukanaan viisautta ja että todellinen viisaus löytyy ulkoista olemusta syvemmältä. Joskus parran voidaan katsoa olevan epäsiisteydenlähde? merkki esimerkiksi liike-elämässälähde? ja Suomen Puolustusvoimissalähde?.

Benito Mussolini (1883–1945), italialainen fasisti, inhosi partoja. Hän väitti, että Rooman valtakunnan rappio alkoi siitä, kun miehet lakkasivat ajelemasta partaansa. Hänen mielestään parta oli ”muotia vanhassa turmeltuneessa maailmassa, jonka fasismi korvaa nuoruudella ja sileäksi ajetuilla kasvoilla”. Kuuban pitkäaikainen johtaja, kommunisti Fidel Castro puolestaan hyödynsi partaansa propagandan välineenä. Hän väitti säästävänsä kymmenen päivää vuodessa jättäessään partansa ajamatta, minkä ajan hän saattoi sen sijaan käyttää vallankumoukselliseen toimintaan.[9]

1960-luvulla parta yhdessä pitkien hiuksien kanssa yleistyi radikaalin nuorison ja hippien keskuudessa suuressa osassa läntistä maailmaa. Suomen kielessä saatettiin tuolloin käyttää nimitystä "partaradikaali" ilmiöön liittyen.

Partavero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen veromerkki vuodelta 1705, joka todisti omistajansa maksaneen partaveron.

Partoja on verotettu historian aikana eri puolilla maailmaa. Lyykiassa partoja verotettiin jo antiikin aikana. Kiinan keisari Ming-Taizu Hongwu otti partaveron käyttöön 1300-luvulla rahoittaakseen kesäpalatsinsa uudistusta. Englannin kuningas Henrik VIII sääti partaveron vuonna 1535 ja hänen tyttärensä Elisabet I vaati kaksi viikkoa vanhemmista parroista veron. Myös Ranskan kuningas Frans I verotti parrakkaita kirkonmiehiä 1500-luvulla.[12]

Pietari Suuri sääti Venäjälle partaveron vuonna 1698[13]. Jos joku halusi pitää partansa, mutta ei pystynyt maksamaan siitä veroa, hänet karkotettiin pakkotyöhön. Tämä partavero poistettiin vasta Katariina Suuren aikana 1765.[7]

Parran historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On mahdollista, että jo kivikaudella karvoitusta on muokattu piiveitsien avulla. Metalliset, selvästi partaveitsiksi tunnistetut esineet ovat tulleet Suomeen pronssikaudella, ja ilmeisesti myös niihin liittyvän kulttuurivaikutteen mukana sana ja käsite ”parta”.lähde? Sitä ennen partaa ei ehkä ole juurikaan erotettu muista miehen karvoista. Partaveitsiksi tulkittuja teriä esiintyy myös roomalaisen rautakauden löydöissä.

Suomessa ja lähialueilla on luterilaisten ja ortodoksien välillä ollut vuosisatainen ero partakulttuurissa. Ortodoksimiesten ei ole ajoittain ollut sallittua ajaa partaansa, kun taas parran ajoa tai siistimistä vaativa antiikin ihanteisiin pohjautuva ”länsimainen” kauneusihanne on ollut vallalla luterilaisilla alueilla.

Kalevalassa parta on vanhuuden ja viisauden merkki.

»Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville…»

»…ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit’ ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla…»

Monet varhaiset hakkerit suosivat partaa. Kuvassa hakkerit Ken Thompson ja Dennis Ritchie.

Parta armeijassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusvoimien ohjesääntö 83:n mukaan miessotilaan on pidettävä hiukset, viikset ja parta ajettuina. Poikkeuksen tästä säännöstä saavat tehdä kertausharjoituksiin kutsutut olosuhteiden niin salliessa.[14]

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa amerikkalaiset sotilaat saivat ensimmäisen maailmansodan aikana myös partahöylän terineen. Leuan piti olla sileä, jotta sodassa käytetyt kaasunaamarit eivät vuotaneet parran kautta myrkkykaasuja sisäänsä.[9]

Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makedonialainen sotapäällikkö Aleksanteri Suuri (356–323 eaa.) vaati sotilaita ajamaan partansa, jotta vihollinen ei voisi tarttua siihen lähitaistelussa.

Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poikkeuksena roomalaisessa sotilasmaailmassa partaa kasvatettiin epätoivon ja surun aikana. Muuten leuka kyllä pidettiin sileänä. Keisari Augustus (63 eaa.–14 jaa.) ei Teutoburgin metsän taistelun (9 jaa.) jälkeen ajanut partaansa pitkään aikaan, koska hän suri germaanien tuhoamaa kolmea legioonaa (XVII, XVIII ja XIX). Poikkeuksena kerrotaan myös keisari Hadrianuksen (76–138 jaa.) peittäneen kasvojensa arpia antamalla parran kasvaa niitä peittämään. Rooman valtakunta oli laajimmillaan juuri Hadrianuksen aikana.[7]

Parta ja liike-elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

King Camp Gillette (1855–1932) yhdysvaltalainen liikemies, suunnitteli vuonna 1895 nykyaikaisen partahöylän vaihdettavine terineen. Siihen asti käytössä oli ollut vain partaveitsi, jota hiottiin aina välillä nahkaremmiä vasten ja heitettiin sitten pois, kun terä kului loppuun. Vuonna 1903 Gillette myi 168 partakoneen terää ja vuonna 1918 myynti oli jo 70 miljoonaa.[9]

Erikoisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skoonessa 1720-luvulla eräs tanskalainen matkaaja huomasi, että parran pituus kertoi, kuinka kauan mies oli ollut naimisissa. Skoonessa partaa ei ajeltu enää hääpäivän jälkeen. Pohjoisempana parta taas oli merkkinä iästä ja siitä, että maatila oli luovutettu jo vanhimmalle pojalle.[15]

Parran uskottiin myös olevan terveyden merkki. Jokin tietosanakirja kertoi 1800-luvulla, että parta suojeli reumatismilta ja keuhkoputkentulehdukselta. Saksalainen tutkija teki kokeen, jossa hän antoi 53 miehen ajaa partansa. Heti puolet näistä kertoi saaneensa nuhan tai hammassärkyä.[7]

Assyrian kuninkaat 700-luvulla eaa. öljysivät ja puuteroivat korkkiruuvikiharaiset partansa kullalla. Ruotsalainen valtioneuvos Göran Eerikinpoika Ulfsparre (1544–1620) testamenttasi pitkän partansa käytettäväksi istuimentäytteiksi kirkoissa.[7]

Sirkuksessa parrakkaat naiset ovat olleet ohjelmanumero, jonka näkemisestä on maksettu. Amerikkalainen Annie Jones (1865–1902) oli parrakkaiden naisten kruunaamaton kuningatar. Hän sai kummajais-show’n tähtenä lisänimen ”Eesau-lapsi”. Jos hän oli nainen, hän sairasti hypertrikoosia, eli runsasta karvankasvua.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Svensson, Kristiina: Sileäleukaisista roomalaisista Castron risupartaan: Partamuoti kautta aikojen. Historia, 2008, nro 11.
  • Grange Books: A Pig in a Poke, s. 88. , 2003. ISBN 1-84013-624-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rantanen, Tanja: Parran kasvu Nettineuvo. 21.6.2006. Viitattu 23.10.2012.
  2. Joseph Stromberg — Smithsonian Institution Archives: The List: The Smithsonian Institution Celebrates American Archives Month 13.10.2011. Smithsonian.com. Viitattu 22.10.2012.
  3. Haapanen, Lauri: Kaunistus vai kauhistus?! 25.5.2006. Kepa ry.
  4. http://www.touregypt.net/featurestories/beards.htm
  5. a b http://www.coloria.net/kulttuurit/egypti.htm
  6. a b http://www.tkukoulu.fi/~pblauer/oma_vaate/Egyptin_ajan_muoti.htm
  7. a b c d e f g Svensson 2008, s. 51.
  8. http://www.coloria.net/varit/punainen.htm
  9. a b c d Svensson 2008, s. 53.
  10. Svensson 2008, s. 52.
  11. A Pig in a Poke – sivu 88
  12. Linnakangas, Esko: Ulkonäkö verolle!. Tiede, 10.4.2012, 32. vsk, nro 4, s. 46–47.
  13. Corson, Richard: Fashions in Hair: The first five thousand years, s. 220. Peter Owen Ltd, 1965. ISBN 0 7206 3283 8.
  14. http://web.archive.org/web/20060827065111/http://www.mil.fi/reservilainen/pdf/YlPalvO.pdf
  15. Svensson 2008, s. 50.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Parta.