Who Do We Think We Are

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Who Do We Think We Are
Deep Purple
Studioalbumin Who Do We Think We Are kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  heinäkuu 1972, Rooma /
lokakuu 1972, Frankfurt
 Julkaistu helmikuu 1973
 Formaatti LP, MC, 8-raita, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, blues rock, heavy metal
 Kesto 34.27
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Purple Records
Yhdysvaltain lippu Warner Bros. Records
Muut kannet
Who Do We Back.jpg
Takakansi. Who Do We Think We Are.jpg
Remasteroitu CD-painos
Listasijoitukset

Flag of the United Kingdom.svg Britannia: 4.
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat: 15.

Kts. lisää listasijoituksia.

Deep Purplen muut studioalbumit
Machine Head
1972
Who Do We Think We Are
1973
Burn
1974
Singlet albumilta Who Do We Think We Are
  1. "Woman from Tokyo"
    Julkaistu: maaliskuu 1973
  2. "Super Trouper"
    Julkaistu: 1973

Who Do We Think We Are on brittiläisen Deep Purple -yhtyeen helmikuussa 1973 julkaistu seitsemäs studioalbumi. Se on aikansa viimeinen albumi, jolla esiintyy niin sanottu Mark II -kokoonpano; Ritchie Blackmore (kitara), Ian Gillan (laulu), Roger Glover (basso), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Gillanin mielestä yhtye oli jämähtänyt paikoilleen ja kadottanut kipinänsä. Niinpä hän jätti yhtyeen albumin kiertueen jälkeen kesäkuussa 1973. Samalla myös Glover lähti yhtyeestä. Mark II -kokoonpano palasi kuitenkin yhteen vuonna 1984.

Albumi levytettiin kovan kiireen keskellä Roomassa ja Frankfurtissa vuonna 1972. Äänityksiä vaikeuttivat yhtyeen jäsenten, erityisesti Blackmoren ja Gillanin, huonot välit. Vallitseva tilanne heijastui myös uuden levyn materiaaliin, etenkin sanoituksiin. Monet niistä ovat sävyltään katkeria.

Levy menestyi kaupallisesti heikommin edeltäjänsä Machine Head. Esimerkiksi Yhdysvalloissa se jäi kymmenen kärjen ulkopuolelle. Albumi oli kuitenkin listaykkönen Ruotsissa ja Norjassa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deep Purplen edellinen studioalbumi Machine Head oli ilmestynyt maaliskuussa 1972.[1] Sitä pidetään yhtyeen uran onnistuneimmista kokonaisuuksista. Albumi oli suuri menestys nousten Britanniassa listaykköseksi ja Yhdysvalloissa sijalle seitsemän.[2]

Kesään 1972 mennessä yhtye oli kiertänyt maailmaa ja tehnyt levyjä kolmen vuoden ajan lähes tauotta. Kova työtahti alkoi vaatia veronsa. Stressiä hoidettiin pääasiassa alkoholilla, ja kitaristi Ritchie Blackmore ja solisti Ian Gillan sairastuivat molemmat maksatulehdukseen. Basisti Roger Glover pyörtyi pariin otteeseen lavalla, ja kosketinsoittaja Jon Lordia vaivasivat selkäkivut.[3] Lisäksi yhtyeen henkilökemiassa oli ollut ongelmia jo vuodesta 1971 lähtien. Tuolloin esimerkiksi Gillanin ja Blackmoren välillä alkoi olla havaittavissa ensimmäisiä merkkejä erimielisyyksistä. Lisäksi Blackmore ei pitänyt Gloverin bassonsoittotyylistä. Kokoonpanomuutoksiin ei kuitenkaan ryhdytty vielä pariin vuoteen.[4]

Albumin työstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levyn äänityssessiot sujuivat riitaisesti, sillä Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat huonommat kuin koskaan. Blackmore väitti, että Gillanin laulutyyli rajoitti hänen soittoaan,[5] kun taas Gillan ei hyväksynyt Blackmoren näkemystä, jonka mukaan kitara oli Deep Purplen tärkein osa.[6]

Gillan alkoi tehdä sivuprojekteja, joita hän oli aiemmin pohtinut vain mielessään. Hän kokosi muusikoita myös Deep Purplen ulkopuolelta, ja kesällä 1972 hän alkoi panostaa omaan Cherkazoo-projektiinsa. Se oli ”eläimiä, avaruutta ja musiikkia käsittelevä kuvitteellinen matkakertomus”, josta oli tarkoitus tehdä myös elokuvasovitus. Elokuvaprojekti jäi tekemättä, mutta Cherkazoo jäi elämään vuonna 1972 ja myöhemmin pidetyille sessioille, johon osallistuivat Deep Purplen jäsenet Roger Glover ja Jon Lord sekä joukko yhtyeen ulkopuolisia muusikoita.[7] Gillan keskeytti projektin, kun oli aika palata äänittämään Deep Purplen uutta levyä.[8]

Ensimmäinen yritys Roomassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen seuraava albumi oli tarkoitus nauhoittaa Italiassa liikkuvaa Rolling Stones Mobile Studiota käyttäen. Heinäkuussa 1972 Deep Purplelle varattiin Rooman ulkopuolelta kartano, johon kuuluivat myös uima-allas, kokki ja suuri viinikellari. Ylellisyys ja tiukan aikataulun aiheuttama väsymys aiheuttivat kuitenkin sen, että yhtye ei saanut studiossa juuri mitään aikaan. Rooman sessioiden ensimmäinen päivä oli kaikista tuotteliain, vaikka yhtyeellä oli käytössä vain liikkuva studio, eivätkä instrumentitkaan olleet vielä saapuneet. Rakennuksessa oli vain mikrofoneja ja vanha piano. Niinpä nauhoitetut kappaleet olivat huumorimielessä tehtyjä. Niistä toinen oli Jon Lordin ”Smelly Botty” ja toinen Ian Gillanin vulgaari kabaree-esitys Conway Twittyn laulusta ”It’s Only Make Believe”. Ritchie Blackmore ei osallistunut näihin sessioihin, koska hän ei halunnut osallistua musiikilla leikkimiseen. Hän vältteli yhtyettä muutenkin. Myös varsinaisten äänityssessioiden aikana hän mieluummin istui tuottaja Martin Birchin kanssa liikkuvassa studiossa kuin vietti aikaa yhtyeen kanssa. Ainoat Roomassa levytetyt kappaleet olivat ”Woman from Tokyo” ja ”Painted Horse”, joista albumille päätyi vain ensin mainittu.[6][8][9]

New Musical Express -lehden haastattelussa Blackmore kertoi tyytymättömyytensä johtuvan siitä, että hän uskoi yhtyeen vieneen musiikkinsa niin pitkälle, ettei se voinut enää kehittää sitä. Hänen mielestään Deep Purplen fanit eivät antaisi yhtyeen kehittyä tarvittavaan suntaan. Gillan puolestaan tunnusti, ettei Deep Purplella enää ollut selkeää visiota tulevaisuudesta ja piti yhtyeen suurimpana ongelmana kunnianhimon puutetta.[8][10]

Deep Purplen edelliset albumit olivat syntyneet yhtyeen jäsenten intohimosta ”jammailuun”. Ideoita kehitettiin yhdessä niin pitkälle, että ne olivat kaikkien mielestä valmiita. Nyt jammailu ei enää onnistunut, sillä soittajien keskinäiset välit olivat liian huonossa kunnossa. Kappaleet levytettiin pitkälti samassa muodossa kuin ne oli sävelletty, eivätkä muut jäsenet kuulleet edes Blackmoren kitaraäänityksiä.[10] Jäsenten keskinäinen sietokyky, joka oli ollut tärkeä osa edellisalbumi Machine Headin onnistumista, oli poissa.[6]

Yhtye ei voinut hellittää työtahtiaan löytääkseen uudestaan kipinän, sillä keikkakalenteri oli täynnä seuraavaksi vuodeksi. 9. elokuuta Deep Purple matkusti ensimmäistä kertaa Japaniin, missä se esiintyi kaksi kertaa Osakassa sekä kerran Tokiossa.[10] Konserteista koostettiin tuplalivealbumi Made in Japan, joka ilmestyi joulukuussa 1972.[11] Japanin-konserttien jälkeen oli vuorossa Amerikan-kiertue niin ikään hajoamispisteessä olevan Fleetwood Macin kanssa.[12]

Viimeistely Frankfurtissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1972 Deep Purple matkusti Länsi-Saksan Frankfurtiin jatkamaan kolme kuukautta sitten kesken jääneitä sessioita.[9][13] Basisti Roger Glover on kertonut nauhoituksista ja yhtyeen vallitsevasta tilanteesta:

»Albumit tuntuivat menevän sykleissä: helppo, vaikea; helppo, vaikea. [...] Tämä kuului niihin vaikeisiin. Bändissä oli kolkko tunnelma – se oli pikkupoikien typeryyttä. Kun joku teki jotain typerää, toinen sanoi: ’Haistakoon vittu, kostan tämän hänelle’. Samalla koko bändi kärsi. Olimme harvoin viidestään samassa huoneessa. Teimme Ritchien (Blackmore) ja muiden soittajien kanssa biisit lähes kokonaan kysymättä Ianin (Gillan) mielipidettä. Kun Ritchie oli poissa, Ian tuli kuuntelemaan tekelettämme, ja aloin pohtia hänen kanssaan, mitä sille tekisimme. Kun kaikki tehtiin osissa, eihän siitä voinut syntyä kunnon yhteistyötä.»
(Roger Glover, basisti[13])

Albumin äänittämiseen käytettiin edellislevy Machine Headin tavoin Rolling Stones Mobile Studiota.

Studiossa oli ongelmia esimerkiksi Ritchie Blackmoren kanssa. Eräällä kerralla Roger Gloverilla oli kappaleidea, mutta Blackmore ei suostunut soittamaan mitään. Sen sijaan rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord osallistuivat työstämiseen. Lopulta Blackmore lähti ulos huoneesta, mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua soittaen muiden mielestä erinomaista riffiä. Glover, Paice ja Lord halusivat tehdä siitä kappaleen, mutta Blackmore totesi pitävänsä riffin itsellään. Muutamaa vuotta myöhemmin se ilmestyi Blackmoren johtaman Rainbow-yhtyeen esikoisalbumilla.[14] Frankfurtissa yhtyeen toiminta oli kaikesta huolimatta ammattimaisempaa kuin Roomassa, ja siellä levytettiin ”Woman from Tokyo” -kappaletta lukuun ottamatta albumin materiaali, kaikkiaan kuusi kappaletta seitsemästä. Ensimmäiset pari päivää käytettiin jammailuun ja ideoiden etsimiseen. Kun jokin kappale oli valmis, soittajat nauhoittivat taustat ja soolot poistuen sitten huoneisiinsa. Sen jälkeen Ian Gillan meni yksin studioon tekemään lauluraidat.[15] Roger Glover toteaa albumin vuonna 2000 julkaistun CD-version kansilehdessä, että yhtye äänitti sen verran kuin levylle vaadittiin – ei enempää.[16] Yhtye ei käyttänyt ulkopuolista miksaajaa, vaan albumin miksasivat Glover ja Paice. Deep Purple myös tuotti levyn itse.[17]

Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren nokittelu oli alkanut jo vuonna 1971, ja Who Do We Think We Aren äänitysten aikaan tilanne oli edennyt siihen pisteeseen, että jotain oli tehtävä.[6] Niinpä Frankfurtin äänitysten aikaan Gillan ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Hän kertoi uutisen managereille, kun Deep Purple teki vuoden kuudetta ja viimeistä Amerikan-kiertuettaan. 9. joulukuuta Virginian Alexandriassa Gillan kirjoitti hotellihuoneessaan kirjeen, jossa hän kertoi tyytymättömyytensä yhtyeeseen. Hänen mukaansa Deep Purple oli jämähtänyt paikoilleen ja kadottanut kipinänsä.[18] Managerit kuitenkin pyysivät Gillania pysymään yhtyeessä niin kauan, että sovitut konsertit pystytään järjestämään normaalisti. Myös Ritchie Blackmorella oli suunnitelmia. Hän oli pari vuotta aiemmin soittanut Ian Paicen ja Thin Lizzy -yhtyeen Phil Lynottin kanssa, ja oli halukas viemään erityisesti tätä ”Baby Face” -projektia eteenpäin. Myös Jon Lord hautoi mielessään lähtöä Deep Purplesta.[19]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On sanottu, että Who Do We Think We Aren materiaalista pystyy aistimaan yhtyeen vallitsevan tilanteen. Musiikki on paikoin karskia ja sanoitukset katkeria.[20] Smoke on the Water – Deep Purplen tarina -kirjan kirjoittaja Dave Thompson toteaa, että albumi ei sisällä juurikaan Deep Purplelle ominaisia piirteitä, ja että suurin osa lauluista on ”rockia vain paperilla”.[18] Kaikki albumin kappaleet merkittiin yhtyeen yhdessä tekemiksi.[21] Suurin osa sanoituksista on Ian Gillanin kirjoittamia. Roger Glover kuitenkin toisinaan avusti niiden tekemisessä.[22]

Albumi on äänitetty hyvin pelkistetysti. Rummuilla on neljä erillistä raitaa, minkä lisäksi laululla ja soittimilla on yksi raita kullakin. Tämä aiheutti sen, että levylle jäi myös ylimääräisiä raitoja, joille ei ole nauhoitettu mitään.[23]

Kappalemateriaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin ensimmäinen kappale on ”Woman from Tokyo”. Työstövaiheessa Ian Gillan kuuli kappaleen kitarariffin, jonka jälkeen nimi vain tuli hänen mieleensä. Hän ja Roger Glover kirjoittivat sanoitukset, joihin inspiroi Deep Purplen tuolloin ajankohtainen vierailu Japanissa.[24] Sitä seuraavassa ”Mary Long” -kappaleessa Gillanin sanoitukset kritisoivat Mary Whitehousea ja Lord Longfordia, jotka halusivat suojella 1970-luvun alun Britanniaa moraaliselta rappiolta.[15][25] ”Mary Long” oli myös albumin ainoa kappale, joka päätyi tuoreeltaan yhtyeen konserttiohjelmistoon – sitä esitettiin Euroopan-kiertueella 1973.[15] ”Super Trouper” on saanut nimensä konserttipaikkojen valonheittimistä. Laulu kertoo yksinäisyydestä musiikkibisneksessä. Roger Glover sai inspiraation riffiin Freddie Kingin kappaleesta ”Going Down”. ”Smooth Dancer” -kappaleen sanoituksessa Ian Gillan piikittelee Ritchie Blackmorea.[25] Siinä Blackmorea vedotaan palaamaan asiallisempiin väleihin ja samalla itsepäisesti kieltäydytään alistumasta hänen valtaansa.[26] Musiikillisesti ”Smooth Danceria” on verrattu Sweet-yhtyeen materiaaliin sekä Deep Purple in Rock -albumin avauskappaleeseen ”Speed King”.[25]

B-puolen aloittaa ”Rat Bat Blue”, joka kertoo tytön iskemisestä. Se oli Roger Gloverin mielestä albumin paras kappale ja myös Ian Gillan piti siitä.[25][27] Sitä seuraa blues-kappale ”Place in Lane”, jota Dave Thompson kuvaa ”pelkäksi levyntäytteeksi”.[25] Sanoitus sai innoituksensa Gloverin lukemasta scifi-novellista. Lopullinen Gillanin kirjoittama sanoitus kertoo oravanpyörästä, jossa hän tunsi yhtyeen kanssa olevansa.[15] Albumin viimeinen kappale on ”Our Lady”, josta yhtyeen kosketinsoittaja Jon Lord sanoi ennen levyn julkaisua, että se saattaa järkyttää monia erilaisuudellaan. Hänen mukaan kappaleessa on erikoista se, että se on hyvin hidas, keskittyy lähinnä sävellykseen eikä siinä ole sooloja – se on vain normaali kappale, mikä on Deep Purplelle epätavallista.[18]

Roomassa nauhoitettu ”Painted Horse” ei lopulta päätynyt albumille. Ritchie Blackmore ei pitänyt Ian Gillanin kirjoittamasta sanoituksesta. Gillan kieltäytyi kirjoittamasta sitä uudelleen, mikä taas johti Blackmoren kieltäytymiseen ottamasta sitä levylle.[28] ”Painted Horse” julkaistiin lopulta vuonna 1977 singlen b-puolena, samoihin aikoihin kuin Gillan suunnitteli tekevänsä siitä uuden version Scarabus-albumilleen.[25]

Kappalelista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki kappaleet säv. Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice.

A-puoli
Nro Nimi Kesto
1. Woman from Tokyo   5.47
2. Mary Long   4.22
3. Super Trouper   2.55
4. Smooth Dancer   4.06
B-puoli
Nro Nimi Kesto
5. Rat Bat Blue   5.21
6. Place in Line   6.28
7. Our Lady   5.10
34.27

Nimi ja kansikuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpali Ian Paice keksi albumin nimen.

Albumin nimen keksi rumpali Ian Paice, jonka mukaan yhtyeelle saapuneet vihaiset kirjeet alkoivat yleensä sanoilla ”Keitä Deep Purplen jäsenet oikein kuvittelevat olevansa?”.[18] Samanlaista arvostelua yhtye oli saanut osakseen Paicen tuhottua rumpusettinsä televisiolähetyksessä.[29] Roger Glover on sittemmin kertonut, että nimi viittasi lisäksi yhtyeen omiin ajatuksiin identiteetistään. Hädin tuskin kolme vuotta sitten Deep Purple oli vielä ollut suhteellisen tuntematon yhtye. Who Do We Think We Aren aikaan se oli maailmankuulu, mutta siitä huolimatta siinä vallitsi sekasorto.[30]

Levyn kansikuva oli yhtyeen hallinnon suunnittelema.[31] Siinä on NASAn satelliitin ottama kuva sekä otokset yhtyeen jäsenten kasvoista, jotka leijailevat maisemassa. Kansikuvaa on sittemmin sanottu vain osittain onnistuneeksi yritykseksi, ja esimerkiksi halvannäköiseksi arvosteltu pallonmuotoinen levyn nimi jätettiin pois remasteroidusta CD-versiosta.[32] Amerikan- ja Japanin-painoksissa kansi on hieman erilainen. Kuva itsessään on sama, mutta sitä on suurennettu ja se on sävyltään brittipainosta haaleampi. Lisäksi yhtyeen ja levyn nimet ovat keltaisen sijaan siniset.[9]

Alkuperäisen vinyylipainoksen kansi on avattavaa, niin sanottua gatefold-mallia. Sisäkannessa on kuvia yhtyeestä kertovista lehtileikkeistä, jotka olivat peräisin yhtyeen omasta leikekirjasta.[29]

Julkaisu ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Who Do We Think We Are ilmestyi sekä Britanniassa että Yhdysvaloissa helmikuussa 1973. Länsi-Saksassa ja Ranskassa albumi oli ilmestynyt jo tammikuussa. Britanniassa ja muualla Euroopassa jakelijana toimi yhtyeen oma Purple Records, Yhdysvalloissa ja Japanissa Warner Bros. Records.[17] Jotkin painokset erosivat hienokseltaan Britannian-versiosta. Esimerkiksi Kreikan-versiossa laulujen sanat oli painettu takakanteen. Argentiinassa levy julkaistiin espanjankielisellä nimellä Quien nos creemos que somos.[9]

Britanniassa albumi nousi listalle 17. helmikuuta 1973,[33] vain kuusi viikkoa joulukuussa julkaistun livealbumi Made in Japanin jälkeen.[18] Who Do We Think We Are oli parhaimmillaan sijalla neljä, pysyen listalla kaikkiaan yksitoista viikkoa.[33] Yhdysvalloissa levy ylsi Billboard 200 -listan sijalle viisitoista, kun sitä edeltänyt Machine Head oli päässyt sijalle seitsemän.[34] Livealbumi Made in Japanin julkaisua viivytettiin Yhdysvalloissa, jotta Who Do We Think We Are ehdittäisiin noteerata. Konserttitallenne menestyi siellä lopulta studiolevyä paremmin yltäen kymmenen kärkeen.[18] Parhaiten Who Do We Think We Are menestyi Norjassa ja Ruotsissa, missä se nousi listaykköseksi.[35][36] Albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän Yhdysvalloissa ja Ranskassa.[37][38]

Albumin ensimmäinen CD-painos ilmestyi vuonna 1987.[17] Vuonna 2000 julkaistiin albumin remasteroitu CD-versio, jossa oli myös bonuskappaleita sekä Roger Gloverin kirjoittamat kansitekstit.[9][39]

Listasijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
Norjan lippu Norja 1. 19 viikko 8/1973 [35]
Ruotsin lippu Ruotsi 1. [36]
Itävalta 2. 24 15.3.1973 [40]
Flag of Germany.svg Länsi-Saksa 3. 1973 [41]
Flag of the United Kingdom.svg Britannia 4. 11 17.2.1973 [33]
Suomen lippu Suomi 4. 24 helmikuu 1973 [42]
Alankomaiden lippu Alankomaat 5. 10 17.2.1973 [43]
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 15. 1973 [34]

Sertifiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Palkinto Luovuttaja Myönnetty Lähde
Ranskan lippu Ranska Gold.png kultalevy SNEP 1977 [38]
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat Gold.png kultalevy RIAA 11.4.1973 [37]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi ei ole yleisesti saanut osakseen yhtä suurta arvostusta kuin yhtyeen muutamat edelliset levyt.[20] Esimerkiksi Dave Thompson kertoo kirjassaan Smoke on the Water – Deep Purplen tarina, että ”Who Do We Think We Are ei missään vaiheessa erottunut edukseen bändin muiden levyjen rinnalla, ja äskettäin julkaistun Made in Japan -levyn rinnalla se vaikutti entistäkin huonommalta”. Musiikillisten puutteiden lisäksi myös albumin nimi on hänen mielestään surkea.[18]

Yhtyeen jäsenistä rumpali Ian Paice totesi levyn ilmestyttyä, että Who Do We Think We Are on askel eteenpäin. Levy on hänen mukaansa melodisempi, minkä lisäksi sillä on enemmän sähköisiä efektejä, mutta perusta on kuitenkin pysynyt samana. Myös Jon Lord oli tyytyväinen lopputulokseen.[27] Roger Glover kertoi vuonna 2000, että hänen mielipiteensä albumista ovat ristiriitaiset.[23]

Allmusic-sivuston kriitikko Eduardo Rivadavia toteaa, että albumi on pettymys, ja Machine Headilla vallinnut tuli ja inspiraatio on poissa. Avausraitaa ”Woman from Tokyo” lukuun ottamatta materiaali on epäjohdonmukaista. Hän antaa albumille kaksi arvostelutähteä viidestä mahdollisesta.[39] Saman arvosanan antaa Sputnikmusicin Matthijs van der Lee, jonka mielestä Who Do We Think We Are on heikko levy upealta yhtyeeltä. Siinä missä yhtyeen edellisillä albumeilla oli pelkästään nautittavia kappaleita, tällä levyllä niitä on vain kaksi, ”Woman from Tokyo” ja ”Rat Bat Blue”. Van der Leen mielestä albumi kyllä kuulostaa Deep Purplelta, mutta siitä puuttuu kipinä, joka sai yhtyeen aikaisemmat julkaisut kuulostamaan niin fantastisilta.[44]

Jan M. Ekbladin toimittamassa kirjassa Deep Purple – Syvän purppuran vuodet 1967–2004 Heikki Heino toteaa, että Who Do We Think We Are oli olosuhteisiin nähden yllättävän hyvä albumi, vaikkei kokonaisuutena ylläkään kolmen edellisen studiolevyn tasolle. ”Woman from Tokyo” on hänen mielestään yksi Deep Purplen upeimmista kappaleista.[45] Kirjan lopussa Tero Honkasalo on tehnyt levystä erillisen arvostelun. Siinä hän kertoo, että Who Do We Think We Are on yhtyeen albumeista vahvin kokonaisuus, jossa ei ole selkeää huippukohtaa, mutta ei varsinaisia rimanalituksiakaan. Hän arvostaa myös levyn piruilevia ja sarkastisia sanoituksia. Albumi poistaa hänen mukaansa ”stressin ja muut luulovaivat”.[46] Deep.purple.fi-sivuston Petri Myllylä sanoo Who Do We Think We Aren olevan ”lepsu ja köykäinen levy”, jonka ”suuntana on tavallaan sen suunnattomuus”. Kaikesta huolimatta albumilla on omat hyvät hetkensä. Albumin harvoja onnistujia ovat hänen mukaansa kappaleet ”Woman from Tokyo” ja ”Mary Long”. Sen sijaan raidat ”Place in Line” ja ”Our Lady” ”saivat taatusti aikanaan juuri loistavan Made in Japan -tuplan hankkineet fanit nostamaan levyn pois soittimestaan.”[47]

Arvostelut:

Julkaisun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Basisti Roger Glover ja solisti Ian Gillan jättivät yhtyeen kesäkuussa 1973. Nykyisin he ovat kuitenkin jälleen Deep Purplen jäseniä. Kuva on Bulgariasta kesäkuulta 2013.

Jo levyn työstövaiheessa Deep Purplen managerit olivat kutsuneet Jon Lordin ja Roger Gloverin luokseen Lontooseen, sillä yhtyeen loppu tuntui olevan lähellä. Tony Edwards ja John Coletta pyysivät jäseniä tekemään kaikkensa, jotta vihdoinkin voittoa tuottava yhtye ei hajoaisi. Ian Paice saatiinkin helposti jatkamaan, ja myös Ritchie Blackmore totesi, että olisi sääli heittää vuosien työ hukkaan. Hän asetti kuitenkin ehdoksi pitkään hautomansa basistin vaihdon,[19] sillä hän halusi yhtyeeseen Gloveria blues-tyylisemmän muusikon.[48] Aikeista ei kerrottu Gloverille, vaan hänet ”savustettiin” hiljalleen ulos.[19] Blackmore, Lord ja Paice olivat aiemmin toimineet hyvin samanlaisella tavalla yhtyeen alkuperäisen laulajan Rod Evansin ja basisti Nick Simperin kohdalla. Heidät oli erotettu yhtyeestä Gillanin ja Gloverin tieltä vuonna 1969.[48]

Albumin julkaisua seurasi lyhyt kiertue, jonka aikana yhtyeen jäsenten keskinäiset välit olivat erittäin huonot. Esimerkiksi Blackmore ja Gillan eivät olleet vuoteen keskustelleet kuin korkeintaan lyhyesti illan setistä.[49] Gillan matkusti yhtyeestä erillään vedoten vasta ilmenneeseen lentopelkoonsa, ja kulki autokyydillä henkilökohtaisen roudarinsa kanssa.[50] Basisti Glover puolestaan ihmetteli, miksi häneen ja hänen ideoihinsa suhtaututtiin niin kylmästi. Lopulta hän sai kuulla, että häntä oltiin erottamassa yhtyeestä. Tämän jälkeen hän ilmoitti eroavansa itse.[49]

Kiertueen loputtua Japanin Osakassa,[51] Gillan ja Glover lähtivät Deep Purplesta 29. kesäkuuta 1973. Konsertin jälkeen Blackmore kertoi Gloverille, että tämän erottamispäätöksessä ei ollut kyse henkilökohtaisuuksista, vaan yhtyeen parhaasta. Tämän jälkeen Glover oli vihainen lähinnä Lordille ja Paicelle, jotka olivat suostuneet Blackmoren vaatimukseen. Seuraavana aamuna hotellin edessä otettiin viimeinen valokuva silloisesta kokoonpanosta.[49]

Jon Lord ja manageri Tony Edwards pyysivät vielä Gloverin vaimoineen lomalle Tahitille, jotta tämän kanssa voitaisiin keskustella ja pyytää anteeksi. Glover joutui kuitenkin palaamaan kotiin jo kolmen päivän jälkeen sairastumisen vuoksi. Lontooseen päästyään hän pysyi seuraavat kolme kuukautta sisätiloissa. Myöhemmin hän aloitti uransa musiikkituottajana. Solisti Ian Gillan sen sijaan vetäytyi musiikkimaailmasta muutamaksi vuodeksi.[49]

Deep Purple ei hajonnut kokonaan, vaan jäljelle jääneet muusikot kokosivat uuden kokoonpanon vielä vuoden 1973 aikana. Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät solisti David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes.[52]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Woman from Tokyo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Woman from Tokyo   (maaliskuu 1973, Purple, Warner Bros.)
  1. Woman from Tokyo
  2. Black Night (live)

Albumin ensisijainen single oli ”Woman from Tokyo”, joka julkaistiin lyhennettynä versiona lukuisissa valtioissa, mukaan lukien Britanniassa ja Yhdysvalloissa.[53] Se nousi Alankomaissa listan sijalle kuusi ja Länsi-Saksassa sijalle kuusitoista.[54][55]

Lähes kaikissa painoksissa singlen B-puoli oli ”Black Night” -kappaleen liveversio. Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa ilmestyi kuitenkin painos, jossa kääntöpuolella oli ”Super Trouper”. Lisäksi yksin Yhdysvalloissa ilmestyi versio, jonka b-puoli oli ”Highway Star”.[53]

Super Trouper[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Super Trouper   (1973, Purple)
  1. Super Trouper
  2. Bloodsucker

”Super Trouper” ilmestyi lyhyemmäksi leikattuna versiona Länsi-Saksassa, Ruotsissa ja Alakomaissa. B-puolella oli jo vuoden 1970 Deep Purple in Rock -albumilla julkaistu ”Bloodsucker”.[53]

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muusikot

[17]

Muut

  • Martin Birch – äänittäjä
  • Jeremy Gee – avustava äänittäjä
  • Nick Watterton – avustava äänittäjä
  • Ian Paice – miksaaja
  • Roger Glover – miksaaja

Painoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisen brittipainoksen vinyylietiketti.
Yhdysvaltain-painos eroaa kansikuvaltaan hieman brittipainoksesta.
Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu Lähde
LP Flag of Germany.svg Purple 1c072-94140 1973 [17]
LP Flag of Austria.svg Purple 62 439 1973 [56]
LP Flag of France.svg Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP Flag of the United Kingdom.svg Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP Flag of the United States.svg Warner Bros. BS-2678 1973 [17]
8-raita Flag of the United States.svg Warner Bros. WB M8 2678 1973 [56]
LP Flag of Canada.svg Warner Bros. BS-2678 1973 [56]
LP Flag of Japan.svg Warner Bros. P-8312W 1973 [17]
LP Flag of Argentina.svg Purple 6423 1973 [56]
MC Flag of Germany.svg Purple 1c244-94140 1973 [17]
MC Flag of Norway.svg Purple 7e244-94140 1973 [17]
LP Flag of Sweden.svg Purple TPSA-7508 (1e064-94140) 1973 [17]
LP Flag of the Netherlands.svg Purple 5C 062-94140 1973 [56]
LP Flag of New Zealand.svg Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP Flag of France.svg Pathé Marconi EMI 2C 064 - 94.140, 2C 064-94140 1973 [56]
LP Flag of Italy.svg Purple 3c064-94140 1973 [17]
LP Flag of Spain (1945 - 1977).svg Odeon, Purple J064-94.140 1973 [56]
LP Flag of Greece.svg Harvest TPSA 7508 1973 [56]
LP Flag of SFR Yugoslavia.svg Jugoton LSPUR 70531 1973 [56]
LP Flag of South Korea.svg Oasis OLE-037 1975 [56]
CD Flag of the United Kingdom.svg EMI CDP-7-48273-2 1987 [17]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. 20P2-2607 1989 [56]
LP Flag of Russia.svg Santa П94 RAT 30758 1994 [56]
CD Flag of Russia.svg SomeWax SW221-2 1995 [56]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. WPCR-869 1996 [17]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. WPCR-1568 1998 [17]
CD Eur. EMI WDWTWA2000 2000 [17]
CD Eur. EMI 7243 5 21607 2 3 2000 [17]
CD Flag of the United States.svg Warner Bros. R2 75652 2002 [17]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. WPCR-75037 2005 [17]
CD Flag of the United States.svg Audio Fidelity AFZ 027 2005 [17]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. WPCR-12257 2006 [17]
CD Flag of Japan.svg Warner Bros. WPCR-13114 2008 [17]
CD Flag of the United States.svg Friday Music FRM 9018 2009 [17]
CD Flag of Greece.svg EMI, Η Καθημερινή 2012 [17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Deep-purple.net
  • Discogs.com
  • Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Who Do We Think We Aren on arvostellut Tero Honkasalo.. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0.
  • The Highway Star.com
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7.
  • Who Do We Think We Are -levyn CD-levyn kansilehti (EMI 7243 5 21607 2 3). Sivut 2–11 on kirjoittanut Simon Robinson ja sivut 14–22 on kirjoittanut Roger Glover.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Machine Head Thehighwaystar.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  2. Ekblad: s. 33
  3. Ekblad: s. 34–35
  4. Ekblad: s. 31
  5. Thompson: s. 159
  6. a b c d Robinson: s. 3
  7. Thompson: s. 160
  8. a b c Thompson: s. 161
  9. a b c d e Who Do We Think We Are! Deep-purple.net. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  10. a b c Thompson: s. 162
  11. Thompson: s. 384
  12. Thompson: s. 165
  13. a b Thompson: s. 166
  14. Thompson: s. 166–167
  15. a b c d Robinson: s. 7
  16. Glover: s. 22
  17. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Who Do We Think We Are Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  18. a b c d e f g Thompson: s. 168
  19. a b c Ekblad: s. 38
  20. a b Robinson: s. 2
  21. CD-levyn kansilehti: s. 23
  22. Glover: s. 19
  23. a b Glover: s. 14
  24. Robinson: s. 6
  25. a b c d e f Thompson: s. 167
  26. Glover: s. 21
  27. a b Robinson: s. 8
  28. Glover: s. 18
  29. a b Robinson: s. 11
  30. Glover: s. 21–22
  31. Glover: s. 22
  32. Robinson: s. 10–11
  33. a b c ChartArchive - Deep Purple - Who Do You Think We Are ChartArchive.org. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  34. a b ChartArchive - Deep Purple Awards AllMusic AllMusic.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  35. a b norwegiancharts.com - Deep Purple - Who Do We Think We Are Norwegiancharts.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  36. a b Chart Positions 1968-1976 Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  37. a b RIAA - Gold & Platinum Searchable Database RIAA.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  38. a b InfoDisc : Les Certifications (Albums) du SNEB (Bilan par Artiste) (Listasta Deep Purple) InfoDisc.fr. Viitattu 28.12.2013. (ranskaksi)
  39. a b c Rivadavia, Eduardo: Who Do We Think We Are - Deep Purple AllMusic.com. Viitattu 6.1.2014. (englanniksi)
  40. Deep Purple - Who Do We Think We Are - austriancharts.at Austriancharts.at. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  41. Album - Deep Purple, Who Do We Think We Are Charts.de. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  42. Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Keuruu: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  43. dutchcharts.nl - Deep Purple - Who Do We Think We Are Dutchcharts.nl. Viitattu 27.12.2013. (hollanniksi)
  44. a b van der Lee, Matthijs: Deep Purple - Who Do We Think We Are 19.8.2009. Sputnikmusik.com. Viitattu 14.1.2014. (englanniksi)
  45. Ekblad: s. 37
  46. Ekblad: s. 113
  47. Myllylä, Petri: Who Do We Think We Are - Deep Purple Saitti Deep-purple.fi. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
  48. a b Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore, s. 204. Otava, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  49. a b c d Ekblad: s. 39
  50. Thompson: s. 170
  51. Thompson: s. 172
  52. Ekblad: s. 40
  53. a b c The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar Thehighwaystar.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  54. norwegiancharts.com - Deep Purple - Woman From Tokyo Norwegiancharts.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  55. Single - Deep Purple, Woman From Tokyo Charts.de. Viitattu 31.12.2013. (saksaksi)
  56. a b c d e f g h i j k l m Deep Purple - Who Do We Think We Are at Discogs Discogs.com. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)