Slaves and Masters

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Slaves and Masters
Deep Purple
Studioalbumin Slaves and Masters kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Julkaistu lokakuu 1990
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) Roger Glover ja Deep Purple
 Tyylilaji hard rock
 Kesto 46.51
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu BMG
Yhdysvaltain lippu RCA
Listasijoitukset
  • Sveitsin lippu 5. (4. marraskuuta 1990)[1]
  • Ruotsin lippu 12. (24. lokakuuta 1990)[2]
  • Norjan lippu 16. (viikko 43, 1990)[3]
  • Suomen lippu 22. (marraskuu 1990)[4]
  • Saksan lippu 23. (1990)[5]
  • Itävallan lippu 28. (2. joulukuuta 1990)[6]
  • Yhdysvaltain lippu 87. (1990)[7]
Deep Purplen muut studioalbumit
The House of Blue Light
1987
Slaves and Masters
1990
The Battle Rages on...
1993

Slaves and Masters on vuonna 1990 julkaistu Deep Purple -yhtyeen kolmastoista studioalbumi. Albumi on ainoa, jossa laulusolistina toimii entinen Rainbow-jäsen Joe Lynn Turner, joka korvasi Ian Gillanin edellisenä vuonna. Tästä syystä yhtye sai lehdistöltä levyn julkaisun aikaan lempinimen "Deep Rainbow".

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solisti Ian Gillan irtisanottiin yhtyeestä toista kertaa vuonna 1989.[8] Kitaristi Ritchie Blackmoren ja Gillanin välit tulehtuivat uudestaan The House of Blue Light ja Nobody's Perfect -albumien kiertueilla ja kosketinsoittaja Jon Lord totesi, että Gillanin ja Blackmoren oli mahdotonta "olla samassa kaupungissa, puhumattakaan samasta yhtyeestä".[8][9] Yhtyeen mielestä Gillan ei myöskään ottanut solistin tehtäviään tarpeeksi vakavasti, vaan käytti aikaansa juhlimiseen ja omiin projekteihinsa.[8] Gillanin ja muiden yhtyeen jäsenten välillä oli myös musiikillisia erimielisyyksiä. Gillan halusi yhtyeen hyödyntävään musiikissaan uusinta teknologiaa ja olevan kokeilevampi.[10] Lord ja Blackmore vastustivat trendien seuraamista ja halusivat yhtyeen jatkavan omalla musiikillisella linjallaan.[10]

Deep Purple oli allekirjoittanut sopimuksen levy-yhtiö BMG:n kanssa uudesta albumista ja kiertueesta vuonna 1990.[9] Blackmore, Lord, rumpali Ian Paice ja basisti Roger Glover päättivät jatkaa yhtyeenä, ja aloittivat uuden solistin etsinnän. Blackmore, joka asui Connecticutissa, etsi usean kuukauden ajan uutta laulajaa yhtyeelle paikallisista yhtyeistä.[11] Yhtyeen kesken keskusteltiin ja musiikkilehdistössä spekuloitiin myös tunnetuista nimistä Gillanin korvaajaksi.[12] Deep Purplen entinen vokalisti David Coverdale oli yhä hyvissä väleissä Lordin kanssa, mutta Coverdalen Whitesnake-yhtye oli juuri saavuttanut suurta menestystä Slip of the Tongue-levyllään, eikä Deep Purple yrittänyt houkutella Coverdalea palaamaan yhtyeeseen.[12] Yhtye ei myöskään ehdottanut vokalistin paikkaa Blackmoren Rainbow-yhtyeen entiselle laulajalla Ronnie James Diolle, vaikka tämän Dio-yhtyeen suosio oli alamaissa 1980-luvun lopulla.[12] Blackmore ja Dio eivät olleet puhuneet keskenään sitten vuoden 1983.[12]

Yhtyeen koe-esiintymisissä kävi useita kokeneita rocklaulajia: Deep Purplen laulajan paikkaan pyrkivät muun muassa Kings X -yhtyeen Doug Pinnick, Lion-yhtyeen Kal Swann, australialaisen Cold Chisel -yhtyeen Jimmy Barnes, skottilaisen Strangeways-yhtyeen Terry Brock, Bad Companyn Brian Howe ja australialaisen Little River Band'n John Farnham.[12] Lopulta yhtye päätti rekrytoida Yhdysvalloissa erittäin suositun Survivor-yhtyeen Jimi Jamisonin.[12] Valintaan ilmeisesti vaikutti Blackmoren riitaantuminen koe-esiintymisissä loppukarsintaan päässeen Terry Brockin kanssa, sekä Blackmoren vaatimus saada mahdollisimman tunnettu laulaja Gillanin korvaajaksi.[13][12] Jamison oli kiinnostunut Deep Purpleen liittymisestä, mutta hänen levy-yhtiönsä ja managerinsa vastustivat ajatusta ja pitivät sitä huonona valintana Jamisonin uran kannalta.[14] Lord vihjasi myöhemmässä haastattelussa, että Jamison pelkäsi manageriaan tämän mafia-yhteyksien vuoksi.[15]

Jamisonin kieltäydyttyä vokalistin paikasta Blackmore ehdotti, että yhtye järjestäisi koe-esiintymisen Rainbow-yhtyeen kolmannelle laulajalle, Joe Lynn Turnerille.[14] Yhtyeen muut jäsenet vastustivat aluksi Blackmoren ehdotusta.[14] Rainbow-yhtyeen lopetettua viisi vuotta aikaisemmin Turner oli levyttänyt soolo-levyn vuonna 1985 ja levyn ruotsalaisen kitaristin Yngwie Malmsteenin kanssa vuonna 1989.[16] Turner ja Malmsteenin olivat kuitenkin pian riitaantuneet eivätkä enää jatkaneet yhteistyötä.[16] Turner matkusti joulukuussa 1989 koe-esiintymiseen laskettelukeskukseen Vermontiin, jossa hän tapasi Lordin ja Paicen ensimmäistä kertaa ja vakuutti molemmat Purpleen sopivuudestaan.[17] Lord kuvaili myöhemmin yllätyksekseen Turnerin "laulavan kuin enkeli".[14] Paice taas kertoi yllättyneensä kuinka monipuolinen ja spontaani laulaja Turner oli verrattuna yhtyeen aikaisempiin laulajiin.[14] Lord ja Paice olivat myös vaikuttuneita Turnerin kyvystää kirjoittaa musiikkiin sopivat sanoitukset nopeasti.[18]

Albumin työstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye aloitti uuden albumin levytyksen välittömästi Turnerin rekrytoinnin jälkeen alkuvuonna 1990 Greg Rike Productions -studiolla Orlandossa, Floridassa.[19] Osa levytyksestä tehtiin New Yorkissa Sountec Studios Inc. ja Powerstation -studioilla.[19]

Yhtyeen jäsenet halusivat uuden levytyssopimuksensa ensimmäisen albumin olevan hitti erityisesti Yhdysvalloissa, ja päättivät viedä yhtyeen tyyliä Yhdysvalloissa suositun aikuisrockin suuntaan.[20] Turnerin mukaan yhtyeen suunnitelmana oli jäljitellä Aerosmith-yhtyeen menestystrategiaa: Aerosmith oli Deep Purplen tavoin jo 1980-luvulla vanhanaikaiseksi koettu perinteinen rock-yhtye, joka kuitenkin oli useiden heikosti menestyneiden albumien jälkeen noussut ennennäkemättömään suosioon 1980-luvun lopulla imagoaan ja musiikkiaan kaupallisemmaksi päivittämällä ja hyödyntäen yhtyeen ulkopuolisten lauluntekijöiden, mm. Desmond Childin apua.[21]

Levyn kappaleet syntyivät pääasiassa Blackmoren aloitteista ja kitarariffeistä, johon Paice ja Lord lisäsivät omat osansa.[22] Lordin mukaan noin 40 prosenttia albumin materiaalista, muun muassa kappaleet Fortune Teller ja Love Conquers All, oli sävelletty ennen Turnerin yhtyeeseen liittymistä.[23]

Yhtyeen välit alkoivat säröillä jo studiossa. Turnerin mukaan Lord, Glover ja Paice pelkäsivät Turnerin ja Blackmoren kaappaavan yhtyeen ja muuttavan sen tyyliä liikaa Rainbow-yhtyeen mukaiseksi.[22] Lord kertoi erityisesti vihanneensa Turnerin laulusuoritusta Blackmoren ja Lordin säveltämässä Love Conquers All -balladissa, jonka Turner Lordin mukaan muutti Deep Purplen When a Blind Man Cries ja Wasted Sunsets -kappaleiden kaltaisesta melankolisesta bluestunnelmoinnista "kabareeksi".[24] Turnerin mukaan Lord ei osallistunut albumin sävellykseen, vaan vietti studiossa aikaa juoden punaviiniä, lukien kirjoja ja kuunnellen klassista musiikkia.[22] Lordin soiton on kuvailtu olevan albumilla taka-alalla antamassa tukea Blackmoren kitaramelodioille.[25] Lord kiitteli myöhemmin levyn tuottajana toiminutta Gloveria siitä, että albumi ylipäätänsä saatiin valmiiksi.[15] Toisaalta albumin tuotantoa ja soundimaailma on myöhemmin kritisoitu "tasapaksuksi".[15]

Albumin nimi Slaves and Masters oli Gloverin keksimä, ja viittaa äänityksessä käytettyihin "master" ja "slave" -nauhoihin ja siihen, kuinka "kaikki ihmiset ovat eri asioiden ja ideologioiden herroja tai orjia".[26]

Yhtye työsti albumia vajaan vuoden.[27] Se julkaistiin lopulta lokakuussa 1990.

Vastaanotto ja kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi oli kaupallisesti heikoitein menestynyt Deep Purple -albumi sitten yhtyeen MK I -kokoonpanon levyjen 1960-luvun lopulla.[20] Yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassa albumi ylsi myyntilistalla vasta 45. sijalle ja tippui välittömästi listalta, kun yhtyeen edellinen studioalbumi The House of Blue Light oli noussut 10. sijalle.[20] Myös yhtyeen perinteisesti vahvoilla Saksan, Ruotsin ja Suomen levymarkkinoilla albumin listasijoitukset jäivät kauas kärkisijoista.[20] Yhdysvalloissa albumin aloittava, singlenä julkaistu King of Dreams -kappale menestyi kohtuullisesti ja nousi Hot Mainstream Rock Tracks -listalla kuudennelle sijalle marraskuussa 1990.[28] Itse albumin listasijoitus Billboard 200 -listalla jäi vaatimattomaan 87. sijaan, kun edellinen studioalbumi The House of Blue Light oli yltänyt 34. sijalle.[29]

Albumi on saanut lähinnä negatiivisia arvioita. Allmusic-sivuston arvostelija Alex Hendersonin mukaan albumin kappaleet ovat "heikkoja ja yksitoikkoisia" ja kuulostavan Foreigner-yhtyeen materiaalin jäljitelmiltä. Toimittaja Martin Popoff luonnehti albumin kuulostavan Rainbow-yhtyeen myöhemmiltä albumeilta ja Record Collector -lehden toimittaja Joel McIver kuvasi levyä "liioitelluksi aikuisrockiksi" ja "uskomattoman pinnalliseksi".[30][31]

Jon Lord totesi vuonna 1994, ettei levyä olisi pitänyt julkaista Deep Purple -nimen alla.[32] Ian Gillan kommentoi aikalaishaastattelussa levyn olevan "paskaa, täyttä paskaa".[33] Toisaalta Joe Lynn Turnerin mukaan albumi oli "viimeinen erinomainen Purple-albumi" ja Ritchie Blackmore pitää sitä yhtenä suosikkialbuminaan Deep Purple tuotannosta In Rock, Machine Head ja Burn -albumien ohella.[34][21]

Albumi sai ilmestyessään kielteisen vastaanoton erityisesti yhtyeen brittiläisiltä faneilta. Turnerin mukaan taustalla vaikuttivat kulttuurierot: brittifanit eivät hyväksyneet amerikkalaista laulajaa perinteisessä englantilaisyhtyeessä eivätkä yhtyeen amerikkalais-kaupallista musiikillista suuntausta.[21]

Kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye lähti albumia tukevalle kiertueelle helmikuussa 1991.[35] Kiertu alkoi Manner-Euroopasta ja jatkoi sieltä Skandinaviaan ja Isoon-Britanniaan.[35] Eurooppa-kiertueen jälkeen yhtye piti muutaman kuukauden tauon ja jatkoi lyhyellä Yhdysvaltain itärannikon kiertueella, josta yhtye suuntasi Aasiaan, Brasiliaan ja Israeliin, jossa kiertue päättyi syyskuun lopussa 1991.[35] Lipunmyynti erityisesti Yhdysvalloissa oli heikkoa osittain yleisön mielenkiinnon puutteesta, osittain 1990-luvun alun lamasta johtuen, eikä yhtye saanut loppuumyytyä muutaman tuhannen hengen konserttisaleja.[20]

Yhtye esitti kiertueella 5-7 kappaletta uudelta levyltä.[35] Loput soitetut kappaleet olivat samoja, joita yhtye oli soittanut viimeisillä kiertueilla Gillanin kanssa lukuunottamatta konsertin aloittanutta Burn-kappaletta.[35] Ennen kiertuetta Lord oli käskenyt Turneria tutustumaan yhtyeen aikaisempaan materiaaliin ja poimimaan sieltä kappaleita, joita haluaisi esittää yhtyeen kanssa kiertueella.[35] Turner oli kiinnostunut laulamaan ainakin Fireball ja Pictures of Home -kappaleet, joista ensimmäistä yhtye ei ollut soittanut lavalla sitten vuoden 1972, jälkimmäistä ei koskaan.[35] Blackmore kuitenkin kieltäytyi esittämästä Turnerin ehdottamia kappaleita.[35] Blackmore sen sijaan halusi soittaa muutaman Rainbow-kappaleen Turnerin kanssa, mutta Paice ei tähän suostunut.[35]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. King of Dreams – 5.26 (säv. Joe Lynn Turner, Ritchie Blackmore, Roger Glover)
  2. The Cut Runs Deep – 5.42 (säv. Turner, Blackmore, Glover, Jon Lord, Ian Paice)
  3. Fire in the Basement – 4.43 (säv. Turner, Blackmore, Glover, Lord, Paice)
  4. Fortuneteller – 5.49 (säv. Turner, Blackmore, Glover, Lord, Paice)
  5. Truth Hurts – 5.14 (säv. Turner, Blackmore, Glover)
  6. Love Conquers All – 3.47 (säv. Turner, Blackmore, Glover)
  7. Breakfast in Bed – 5.17 (säv. Turner, Blackmore, Glover)
  8. Too Much Is Not Enough – 4.17 (säv. Turner, Held, Greenwood)
  9. Wicked Ways – 6.33 (säv. Turner, Blackmore, Glover)

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Thompson, Dave: Smoke on the Water: The Deep Purple Story. ECW Press, 2004. ISBN 978-952-492-743-7.
  • Jerry Bloom: Black Knight: Ritchie Blackmore. Omnibus Press, 2009. ISBN 0857120530.
  • Kirk Blows: Hammered: Heavy Tales from the Hard-Rock Highway. Plexus Publishing, 2014. ISBN 0859658910.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Deep Purple - Slaves and Masters (Album) hitparade.ch. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (saksaksi)
  2. Deep Purple - Slaves and Masters (Album) swedishcharts.com. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (englanniksi)
  3. Deep Purple - Slaves and Masters (Album) norwegiancharts.com. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (englanniksi)
  4. Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  5. Suchergebnis charts-surfer.de. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (saksaksi)
  6. Deep Purple - Slaves and Masters (Album) austriancharts.at. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (saksaksi)
  7. Slaves and Masters - Deep Purple allmusic. Viitattu 18. tammikuuta 2009. (englanniksi)
  8. a b c Thompson 2004, s. 258
  9. a b Bloom 2009, s. 283
  10. a b Bloom 2009, s. 282
  11. Bloom 2009, s. 285
  12. a b c d e f g Thompson 2004, s. 259
  13. Bloom 2009, s. 287
  14. a b c d e Thompson 2004, s. 260
  15. a b c Thompson 2004, s. 262
  16. a b Thompson 2004, s. 261
  17. Bloom 2009, s. 287-288
  18. Ritchie Blackmore and Joe Lynn Turner talking about the Slaves and Masters period in Deep Purple
  19. a b [http://www.thehighwaystar.com/rosas/jouni/discos/studio13.html The Deep Purple Discography - Slaves & Masters
  20. a b c d e Thompson 2004, s. 263
  21. a b c Living Legends Music interviews with Joe Lynn Turner. Part 6 of 11.
  22. a b c Bloom 2009, s. 288
  23. Jon Lord talks about the songs. Interview from Coca Cola Rock Cafe, Norway, Nov 16, 1990.
  24. Thompson 2004, s. 262-263
  25. Blackmore interview - GUITAR WORLD - FEBRUARY 1991
  26. Joe Lynn Turner talks about the album title. Interview from Tomato Rock, Japan, Nov 28, 1991
  27. Joe Lynn Turner talks about his experience with Deep Purple. Interview from Hard Rock Cafe, Croatia, Feb 6, 1991.
  28. Deep Purple King of Dreams | Chart History - Billboard
  29. Deep Purple Chart History Billboard 200
  30. Joe McIver - DEEP PURPLE - DEEP PURPLE SLAVES AND MASTERS - Record Collector Magazine
  31. Popoff, Martin (2007). The Collector's Guide to Heavy Metal: Volume 3: The Nineties, s. 108, ISBN 978-1-894959-62-9
  32. 25 Years of Deep Purple The Battle Rages On... Interview with Jon Lord - KEYBOARDS 1/94
  33. Blows 2014
  34. Ritchie Blackmore chatting about Rainbow and Joe Lynn Turner.
  35. a b c d e f g h i The Highway Star - Slaves and Master Tour 1991
Tämä musiikkialbumiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.