Saloisten historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Saloinen eli Salo on yksi Pohjanmaan vanhoista emäpitäjistä. Salo tarkoittaa isoa saarta, ja nimensä pitäjä sai siitä, että seurakunnan perustamisaikoihin vanhimmat kantakylät Salo ja Savolahti sijaitsivat suurella metsäisellä niemellä, jonka kannas yhdisti mantereeseen.

Saloisten vaakuna

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saloinen alkoi nousta merestä 4000–5000-luvulla eaa., jolloin sen itäosiin ulottui Vihannista pitkä niemi. Saloisten alueella on varsin runsaasti muinais­jäännöksiä. Tähän mennessä on löydetty jo yli 100 kiinteää muinaisjäännöskohdetta. Suurin osa kohteista on noin 60-40 metrin korkeudella merenpinnasta, jossa ranta on ollut kampakeraamisella ajalla, eli 4000−2000 eaa. Tärkeimmät muinaisjäännösalueet ovat Mattilanperän Kettukangas, Leinoperän Tervakangas sekä Laivavaara ympäristöineen.[1][2][3]

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäisen naapurikunnan Vihannin alueelta on tehty Suomusjärven kulttuuriin liittyviä löytöjä, Saloisten alue oli vielä siihen aikaan veden alla. Kampakeraamisen kulttuurin alkuaikoina Saloisten itäisimmät osat nousivat merestä. Kampakeraamiselle ajalle ajoittuvat sekä Mattilanperän Kettukankaan että Laivavaaran alueen löydöt, kuten myös iso osa muista tähän mennessä tehdyistä löydöistä. Ilmasto oli tänä aikana suhteellisen leuto. Kampakeraamisella ajalla alueella harjoitettiin suurimittaista hylkeenpyyntiä. Saloisista löydettyjä kivikauden muinaisjäännöslajeja ovat muun muassa röykkiöt, lapinrauniot, asuinpainanteet, kuopat ja jätinkirkot.[3][1]

Jätinkirkot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanmaalle ominainen kivikautinen muinaisjäännöslaji ovat jätinkirkot, suuret suorakaiteen tai soikion muotoiset kivikehät, joissa on yleensä yksi tai useampi aukko. Naapurikunnassa Patti­joella on jätinkirkoista kaikkein suurin Kastelli. Saloisista löytyy neljä tällaista rakennelmaa. Suurin niistä sijaitsee Pirttivaaralla ja se on kooltaan 26×38-metrinen. Kettukankaan jätinkirkolla ja sen ympäristössä tehtyjen kaivausten perusteella kyseinen jätinkirkko ajoittuu vuosien 2000−2500 eaa. paikkeille. Myös Pirttivaaran ja Pirttihaudankankaan jätinkirkot sopivat maankohoamisen (55−60 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta) perusteella samalle aikakaudelle. Pirttihaudankankaan jätinkirkon liepeiltä on lisäksi löydetty kyseisen aikakauden pienoistaltta. Pikku jakenaron jätinkirkko sijaitsee edellisiä hieman ylempänä eli 79 metriä merenpinnasta, minkä perusteella se voisi olla hieman muita vanhempi, eli rakennettu varhaiskampakeraamisella ajalla. Jätinkirkot liittyvät ilmeisesti alueella kivi­kaudella harjoitettuun suurisuuntaiseen hylkeenpyyntiin. Tätä oletusta tukee kaivauksissa Kettukankaalta löydetty hylkeen sormiluu.[1][4][3]

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saloisista ja sen lähikunnista on tähän mennessä löydetty vain muutama pronssiesine Tervakankaalta. Nekin on ajoitettu rautakauteen. Ilmeisesti siirtyminen pronssin käyttöön tapahtui hyvin hitaasti. Esineellinen kulttuuri säilyi pitkään lähes kivikautisena, sillä pronssi oli kallista tuontitavaraa. Pronssikauteen ajoitettua keramiikkaa ja kiviesineitä on Saloisista kyllä löytynyt, ja niiden perusteella voidaan päätellä asutuksen jatkuneen katkeamattomana kivikauden jälkeenkin.[1]

Rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisrautakausi on vähälöytöinen Saloisten seudulla, kuten myös muualla Suomessa. Pronssikauden lopulla ilmasto kylmeni, ja ilmeisesti sen seurauksena asutus taantui. Löydösten vähäisyys voi johtua myös siitä, että olisi siirretty käyttämään maatuvia raaka-aineita. Naapurikunnasta Vihannista löydetty noin vuoteen 80 eaa. ajoitettu reen­jalas todistaa kuitenkin asutuksen alueella jatkuneen. Myöhemmin rautakauden kuluessa asutus jälleen vahvistui. Saloisten tärkein rautakautinen löytöpaikka on Tervakankaan kalmisto ja asuinpaikka Leinoperällä, josta on löydetty muun muassa kaksi pronssista rannerengasta, jotka on ajoitettu 400−700-luvulle jaa. Tervakankaalta on löydetty myös alueen varhaisimmat viitteet pienimuotoisesta viljanviljelystä. Pääelinkeinona on kuitenkin edelleen ollut metsästys ja kalastus. Rautakaudelle saattaa ajoittua myös Ketunperän Kivirakankankaan pyyntikuoppa-alue, tosin kuoppapyyntiä on harjoitettu myös historiallisella ajalla. Rautakauden lopulta Saloisista ei ole tähän mennessä tehty löytöjä.[1]

Salo keskiajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat kantakylät Salo ja Savolahti sijaitsivat suurella metsäisellä niemellä, jonka kannas yhdisti mantereeseen. Savolahden kylä oli niemen pohjoisrannalla ja Salonkylä niemen etelärannalla. Salonkylän eteläpuolella työntyi sisämaahan pitkä ja kapea Salonlahti, joka nykyisin on maan­kohoamisen johdosta kuivunut. Salonlahden rannalla seisoivat pitäjän vanhimmat keskiaikaiset tilat Juusola ja Hannuksela, jotka olivat varhaisimmassa vaiheessa yhtä suurta tilaa ja joista käytettiin eräissä asiakirjoissa nimeä Salo (Salw). Varhaisimman sataman oletetaan olleen jossain Salonlahden pohjoisrannalla. Salo oli tuohon aikaan tunnettu satamastaan ja Olavinpäivän markkinoista.

Keskiajan kuluessa satama siirtyi Salonlahden mataloitumisen vuoksi niemen pohjoisrannalle Satamakankaalle ja Markkinaniemelle. Seurakunnan puinen kirkko oli Salonlahdensuulla sijainneella Kirkkoluodolla. Nykyisin Kirkkoluoto on jo kuivalla maalla, ja valtatie 8 kulkee sen halki. Vanhalla kirkonpaikalla on pieni muistokivi. Salon kappeliseurakunta perustettiin 1320-luvulla Pietarsaaren alaiseksi kappeliseurakunnaksi. Aikaisemmin luultiin, että vanhin Saloa koskeva asiakirja olisi kuningas Maunu Eerikin­pojan kymmenyskirje, joka on päivätty 23. elokuuta 1329. Siinä Salon ja Kemin asukkaat määrätään maksamaan kymmenys­verot kirkolle. Uudempi tutkimus on osoittanut kirjeen olevan väärennös 1470-luvulta. Keminmaan Valmarinniemen kaivaukset ovat kuitenkin osoittaneet Kemin seurakunnan olleen toiminnassa jo vuonna 1323, joten on todennäköistä että kymmenyskirje myöhäisestä alkuperästään huolimatta osoittaa oikean perustamisvuosikymmenen sekä Salon että Kemin seurakunnille.

Keskiajalla sai alkunsa myös pitäjän eteläinen kantakylä Piehinki, joka sijaitsee Piehinkijoen rannalla. Varakkain talo oli ilmeisesti eräs Maanherra-niminen tila, jota isännöi vuonna 1548 Antti Pietarinpoika. Hänen setänsä Erkki Ollinpoika oli Marjaniemen isäntänä. Muita mahdollisesti jo keskiajalla perustettuja tiloja ovat Rautio, Haapajoki ja Puusti eli nykyinen Ranta-Sippala.[1][5]

Pähkinäsaaren rauha ja Pohjois-Pohjanmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1323 solmittiin Ruotsin ja Novgorodin välillä Pähkinäsaaren rauha. Rauhansopimuksen mukaan raja päättyi Patajokeen (Petajokeen) ja Kainuun­mereen. Kainuunmerellä tarkoitetaan Pohjan­lahtea. Pata- tai Petajoesta tutkijoilla on kaksi näkemystä. Toisen mukaan se olisi Patti­joki, josta vuoden 1570 maakirjassa käytetään kirjoitusasua Pathajåkij. Toisen näkemyksen mukaan raja olisi päättynyt Pyhä­joen eteläpuolella virtaavaan Petäjäisojaan, joka on ilmeisesti vanhan karjalaisten nautinta-alueen eteläraja. Pohjois-Pohjanmaa oli kuulunut vanhastaan karjalaisten etupiiriin. Se tunnettiin Novgorodissa nimellä Semidesatskaja Korela, mikä on aiemmin suomennettu Seitsemän kymen Karjalaksi. Valtakunnan rajan kulkeminen pitäjän läpi ei kuitenkaan todellisuudessa liene paljon vaikuttanut asukkaiden jokapäiväiseen elämään, sillä Ruotsi ei käytännössä noudattanut sitä, eikä sitä myöskään merkitty maastoon.[1][5]

Pitäjän synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäinen kirkkopitäjä Salosta tuli vuonna 1407. Salon kirkkopitäjä ulottui etelässä Kala­joen ja Lesti­joen välillä olevaan Siiponjokeen asti. Pohjoisessa kirkkopitäjään kuului Siikajoki, tosin Pohjanmaan pappisluetteloissa myös Liminka luetaan Saloon kuuluvaksi. Kyseinen asiakirja on kuitenkin laadittu vasta 1600-luvulla ja osoittautunut epäluotettavaksi. Hallinnollisesti Limingan tiedetään kuuluneen Iin hallintopitäjään, joten on todennäköistä että se kuului siihen myös kirkollisesti. Hailuodon saari luettiin myös Saloon kuuluvaksi. Idässä Salo ulottui pitkälle sisämaahan aina Oulu­järvelle asti. Tarkkaa itärajaa ei ollut pitäjälle tässä vaiheessa vielä määritelty. Hallintopitäjänä Salosta käytettiin aluksi nimeä Ranta. Rannan hallintopitäjä perustettiin vuonna 1407. Se käsitti laajat neljänneskunnat, Iin, Limingan, Salon ja Kala­joen. Lisäksi alkuvuosina hallintopitäjään luettiin myös Kemi.

Salon ensimmäisen kirkon tuhosivat venäläiset vanhan vihan aikana 1490-luvulla. Kirkosta onnistuttiin kuitenkin pelastamaan Neitsyt Marian sekä kirkon suojelus­pyhimyksen Pyhän Olavin alttari­kaapit veistoksineen, jotka ovat nykyisin nähtävillä Saloisten nykyisessä kirkossa. Myös kirkonkello piilotettiin venäläisiltä. Se upotettiin Pitkäjärveen, mutta sitä ei enää myöhemmin löydetty sieltä. Nykyisin ei varmuudella tiedetä, mitä järveä Pitkäjärvellä tarkoitettiin. Uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle Kirkkoluodolle ilmeisesti 1490-luvun lopulla. Se oli tyypillinen keskiaikainen puurakenteinen tukipilarikirkko, jonka päädyssä oli korkea terävähuippuinen torni. Keskiajalla Salon seurakunnalla oli vain yksi pappi kerrallaan. Kaksi heistä tunnetaan nimeltä, Pietari Jaakonpoika 1430-luvulta ja Hans Nicolai 1470-luvulta.[1][5]

Fordellit ja muut suursuvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan lopulla Salon pitäjän mahtisukuna olivat pietarsaarelaislähtöiset Fordellit, joiden omistuksessa oli useita taloja mm. Juusola, Hannuksela ja Tokola. Juusola ja Hannuksela olivat olleet aiemmin jonkin aikaa itsensä valtionhoitaja Sten Sturen omistuksessa yhtenä tilana. Sten herra myi tämän tilan, josta käytettiin tässä yhteydessä nimeä Salo, Pietarsaaren Pirilössä asuvalle Jöns Fordellille. Jönsin vävy Olli Torkkelinpoika asui Juusolaa ollen näin Jönsin palveluksessa. Oletettavasti hän oli tullut Saloon jo Sten Sturen edusmiehenä. Olli Torkkelinpojan pojat Juuso, Olli ja Hannu olivat myöhemmin 1500-luvulla pitäjän mahtimiehiä. Juusola sai nimensä Juuson mukaan ja Juusolasta erotettu Hannuksela Ollin pojan Hannun mukaan. Kolmas veljeksistä Hannu Ollinpoika asui Tokolassa. Juusolan isännät toimivat pitäjän nimismiehinä useamman sukupolven ajan. Ollinpoikien naapureina asuneet Simo ja Olli Fordell olivat ilmeisesti samaa sukua. Muita Salonkylän tuon aikakauden suuria tiloja olivat Honka, Orava, Siniluoto ja Kulju, jotka kaikki perustettiin viimeistään 1500-luvulla. Savolahden merkittävimpiä taloja olivat Pietari Långin eli Lankin talo sekä Niemelä, Junnila, Similä ja Ollinsaari.[1][5]

Keskiajan talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla Salossa pellot olivat pieniä. Keskimääräinen peltoala taloa kohti oli noin 0,71 ha. Pääviljalaji oli ohra. Myös ruista viljeltiin. Salolaiset harjoittivat myös kaski- eli huhtaviljelystä, mistä muistona ovat palo-sanan sisältävät paikannimet, kuten Palonkylä. Keskiajalla karjan hoito oli maanviljelyä tärkeämpää. Eränkäynnillä oli tärkeä asema vielä keskiajan salolaisten elämässä. Pyydettiin metsän eläimiä, talvella hylkeitä ja kalastettiin. Tärkeintä varsinaisen Salon rantakylille oli merikalastus. Salo tunnettiin myös markkinapaikkana. Pitäjän nimikkopyhimyksen Pyhän Olavin messun yhteydessä 29. heinäkuuta järjestettiin jokavuotiset Olavinpäivänmarkkinat. Keskiajan salolaiset olivat myös merenkulkijoita purjehtien mm. Tukholmaan.[1]

1500-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonpuhdistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvun tärkein tapahtuma oli uskonpuhdistus, joka kosketti Saloa ensisijaisesti taloudellisesti. Västeråsin valtio­päivillä vuonna 1527 tehdyllä päätöksellä kirkolliset verot siirrettiin kruunulle. Vuonna 1532 kannettiin Pohjanmaalla ns. kellovero, jossa jokainen seurakunta joutui luovuttamaan kellonsa kruunulle tai lunastamaan sen rahalla. Salo maksoi tätä veroa 60 markkaa, josta tutkijat ovat päätelleet seurakunnan omistaneen enemmän kuin yhden kellon. Keskiaikaiset veistokset ja krusifiksit jäivät edelleen koristamaan kirkkoa. Vanhat papit ja kirkonpalvelijat jatkoivat viroissaan ja uuden opin omaksuneet siirtyivät virkoihin vasta myöhemmin vanhojen vähitellen poistuttua työelämästä.[1]

Asutuksen kasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvulla perustettiin Palonkylä, joka oli nuorin Salon maarekisterikylistä. Ensimmäiset palonkyläläiset olivat veljekset Heikki ja Olli Heikinpojat, joiden tilat perustettiin 1540-luvulle mennessä. Heikin tila oli Isoperet ja Ollin tila Ojala. Aiemmin Palo oli ollut savolahtelaisten huhtamaita. Kolmannen talon kylälle perusti 1560-luvulla Heikin poika Jaakko, ja se tunnettiin tietenkin Jaakkolana.

1500-luvun aikana asutus keskiaikaisen Salon emäpitäjän eteläosien jokilaaksoissa oli voimistunut niin paljon, että nämä erotettiin aluksi kappeliseurakunniksi ja myöhemmin itsenäisiksi pitäjiksi. Kalajoen osalta itsenäistyminen pitäjäksi tapahtui vuonna 1540 ja Pyhäjoen vuonna 1568. Uudenajan alussa Salon kirkkopitäjään kuului näin ollen nykyisen Saloisten ja Siikajoen välinen rannikko mukaan lukien Hailuodon saari, joka itsenäistyi ilmeisesti 1590-luvulla. Idässä pitäjä rajoittui Oulujärven erämaapitäjään eli Paltamoon. 1500-luvun aikana Pohjanmaan suurten jokien latvoille siirtyi savolaisia uudisasukkaita. Salossa tämä koski lähinnä Siikajoen yläjuoksua, jota sen tähden nimitetään myös Siikasavoksi.[1][5][6]

1600-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saloisten vanha kirkko vuonna 1927.

Kirkon siirto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvulle tultaessa Salonlahti oli maankohoamisen takia kuivunut niin paljon, että kirkkomatkoista oli tullut runsaiden karien takia vaarallisia. Kirkkovene­onnettomuuksien vuoksi kirkko päätettiin siirtää Kirkkoluodolta nykyiselle paikalle Kirkonmäelle. Siirto toteutettiin vuonna 1622. Sen yhteydessä vanhaa keskiaikaista kirkkoa laajennettiin pidentämällä sitä keskeltä noin 2,5 metriä. Vuonna 1641 kirkko koristeltiin runsain seinämaalauksin. Maalarina oli vaasalainen Christian Wilbrandt.[1]

Raahen perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan suurin mullistus Salon alueella oli kaupungin perustaminen. Sen perusti Salon kaupunki-nimisenä kreivi Pietari Brahe vuonna 1649. Vuonna 1652 Salon kaupunki sekä myös pitäjä siirtyivät osaksi Pietari Brahen omistamaa Kajaanin vapaaherrakuntaa. Kaupunki nimettiin tässä yhteydessä perustajansa mukaan Raaheksi (Brahestad). Aluksi kaupungin suunniteltiin sijoitettavaksi Salon silloisen sataman tienoille, mutta koska satama alkoi olla jo liian matala, kaupunki päätettiin sijoittaa nykyiselle paikalleen hieman pohjoisemmaksi. Vuonna 1689 Siikajoesta muodostettiin oma pitäjä, johon kuului koko Siikajokilaakso. Seuraavana vuonna muodostettiin Raahen-Salon seurakunta, jonka emäseurakunnaksi tuli kaupunkiseurakunta sisältäen myös Pattijoen, Olkijoen, Savolahden ja Palon. Kappeliseurakunniksi tulivat Salo ja Vihanti.[1]

Kestikievarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvun alkupuolella nykyisen Salon alueella oli vain yksi kestikievari, kirkonkylän Juusola. Vuosisadan loppupuolella aloitettiin kievarin pito myös Piehingin Hannilassa. Juusola ja Hannila toimivat kievareina myös myöhempinä aikoina. Niiden ohella kievaria pidettiin myöhemmin myös kirkonkylän Lukkarilan talossa sekä tästä erotetussa Hiitolan talossa.[1][6][7]

1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikeat ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600−1700-lukujen vaihde oli Salon tienoolla vaikeaa aikaa. Ensin tulivat katojen seurauksena vuosien 1696−1697 suuret kuolovuodet, ja niiden jälkeen syttyi vuonna 1700 suuri Pohjan sota, jonka loppu­vaiheeseen liittyi venäläis­miehitys, isoviha. Venäläisjoukot saapuivat Saloon syksyllä 1714. Miehitys loppui vuonna 1721. Uusi venäläismiehitys eli pikkuviha oli vuosina 1742−1743.[1]

Asutus leviää sisämaassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isonvihan jälkeen Salon asutus levisi vähitellen sisämaahan päin. Tänä aikakautena perustettiin monet pitäjän sisämaan pikkukylistä. Piehingin Ylipään ensimmäinen talo oli Mäntylä vuonna 1730. Samoihin aikoihin perustettiin Leinoperän ensimmäinen talo Leinonen Haapajokivarteen. Salon eteläisin kylä Hurnasperä sai alkunsa Hurnastin tilan perustamisesta vuonna 1750. Peltomaanperän ensimmäinen talo oli Korpela vuonna 1760. Kylän toinen päätila Peltomaa erotettiin Puustista 1780-luvulla. Koskenkorvan talo perustettiin Palon takamaille vuonna 1776. Mattilanperä sai alkunsa vuonna 1781 Haapakankaan ja vuonna 1782 Mattilan talojen perustamisesta Haapajoen yläjuoksulle. Ketunperän ensimmäinen talo Kettukangas perustettiin vuonna 1788 Haapajoen pienen sivujoen Poikajoen rannalle. Piehingin Poikajoen varrelle perustettiin samoihin aikoihin Koskelan talo, jonka ympärille ei kuitenkaan muodostunut kylää. Tällä tavoin asutus eteni rannikolta sisämaahan pääosin Piehinki- ja Haapajokivarsia ja näiden sivuhaaroja poikajokia myöten. Seuraavalla vuosisadalla nyt perustetut kylät saivat uusia taloja ja torppia. Salon kirkonkylän maisemaa muutti 1700-luvulla voimakkaasti maankohoamisesta johtunut Salonlahden lopullinen kuivuminen.[6][7][8][9][10]

Suuri kirkkoriita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulla Raahen-Salon seurakuntaa vaivasi noin 30 vuotta kestänyt papiston ja Salon talonpoikien välinen suuri kirkkoriita. Salo oli tällöin Raahen-Salon kirkkoherrakunnan kappeli. Salon kappeliseurakuntaan kuuluivat Salon ja Piehingin kylät. Kirkkoherrana oli Gustav Bogman. Riidan aikana Salon talonpoikien johtomieheksi kohosi Siniluodon isäntä Matti Matinpoika Siniluoto. Suuri kirkkoriita alkoi, kun Raahen papisto suureen työmäärään vedoten vähensi Salon kirkossa järjestettäviä jumalan­palveluksia niin, että niitä oli vain joka neljäs tai viides viikko. Aiemmin jumalanpalvelus oli järjestetty joka sunnuntai. Salon asukkaat nousivat vastustamaan tätä ja anoivat lupaa palkata oman papin. He lähettivät edustajansa Matti Siniluodon kaksi kertaa käymään kuninkaissa. Suuri kirkkoriita kärjistyi Thomas Stenbäckin tullessa kirkkoherraksi. Hän vaati Salon kappelin täydellistä lakkauttamista ja salolaisten käymistä Raahen kirkossa. Myöhemmin Stenbäckin mieli kuitenkin muuttui, ja hänen johdollaan Salon pappilaa ja kirkkoa korjattiin. Hän tuli myös tunnetuksi ensimmäisenä Salon historian kirjoittajana. Suuri kirkkoriita päättyi sopuun vuonna 1764. Salo säilytti kirkkonsa ja siellä järjestettiin nyt jumalanpalvelus joka toinen sunnuntai.[11]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sota Salossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luku alkoi sotaisasti, kun Ruotsi ja Venäjä taistelivat Suomen sodassa vuosina 1808−1809. Huhtikuussa 1808 venäläiset etenivät Saloon ja pieniä kahakoita käytiin Korpelan ja Leinosen talojen nurkilla Haapajokivarressa. Suomalaiset perääntyivät Siikajoelle, jossa käytiin sodan ensimmäinen suuri taistelu. Tässä taistelussa suomalaiset löivät venäläiset. Toukokuussa venäläiset joutuivat perääntymään Salon läpi etelään. Jälleen marraskuussa venäläiset marssivat Salon läpi ajaen suomalaisten joukkoja pohjoiseen. Piehingissä käytiin pieniä taisteluita. Marraskuun 16. päivänä neuvoteltiin Salon pappilassa aselevosta. 19. päivänä neuvotteluja jatkettiin Olkijoella Lassilan talossa, jossa seuraavana päivänä allekirjoitettiin aseleposopimus. Suomi ja sen mukana Salo liitettiin nyt Venäjään.[6]

Kunta- ja seurakuntauudistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1865 annettiin kunnallisasetus, jolla kirkollinen ja maallinen hallinto maalaispitäjissä erotettiin toisistaan. Tässä yhteydessä vanha Salon pitäjä jaettiin seuraaviin osiin: Salon kappeliseurakunta, myöhempi Saloinen, joka käsitti aluksi vain Salon ja Piehingin maakirjakylät; Salon emäseurakunnan nimeä kantanut myöhempi Pattijoki, joka käsitti Pattijoen, Savolahden, Palon ja Olkijoen kylät. Vihantiin kuuluivat Vihannin, Alpuan ja Ilveskorven kylät. Seuraavaksi ruvettiin jakamaan Raahen-Salon kirkkoherrakuntaa. Jälleen esitettiin vaatimuksia Salon seurakunnan lakkauttamisesta ja liittämisestä naapureihin, ensin Pattijokisten, sitten Pyhäjokisten taholta ja lopuksi vielä Raahesta. Salolaiset nousivat vastustamaan näitä hankkeita lukkari Jaakko Päivärinnan johdolla ja säilyttivät oman seurakuntansa. Raahen-Salon kirkkoherrakunta päätettiin lopulta jakaa Raahen, Saloisten, Pattijoen ja Vihannin seurakuntiin siten, että Saloisiin liitettiin takaisin Savolahden ja Palon kylät, jotka oli liitetty aikoinaan kaupunkiseurakuntaan. Lopullisesti jako toteutui Raahen-Salon viimeisen kirkkoherran Knut Fredrik Durchmanin nukuttua pois vuonna 1919. Saloinen aloitti toimintansa jälleen itsenäisenä kirkkoherrakuntana vuonna 1921. Kuntaan ja seurakuntaan kuuluivat nyt Salon, Palon, Piehingin ja Savolahden maarekisterikylät.[12]

Kansakoulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savolahden kansakoulu aloitti toimintansa 1.9.1870, ja se oli Oulun läänin ensimmäinen kansakoulu. Koulu oli Salon kappeliseurakunnan ja Salon emäseurakunnan, eli Pattijoen, yhteinen. Koulurakennuksena toimi Öörnin sotilastorppa, jota laajennettiin siirtämällä torpan yhteyteen rakennus Niemelän tilalta. Koulunkäynti oli aluksi vilkasta, varsinkin koska Raahessa ei vielä ollut kansakoulua. Lukuvuonna 1870−1871 oppilaita oli 142. Pian oppilasmäärä väheni, ja vuonna 1877 oppilaita oli enää alun kolmattakymmentä. Savolahden kansakoulu lakkautettiin 1900-luvun alkuvuosina. Samoihin aikoihin perustettiin kansakoulu Piehinkiin ja vähän myöhemmin kirkonkylälle.[12][7]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saloisten uusi kirkko valmistui 1932.

Vuoden 1930 kirkkopalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1930 loppiais­päivänä tapahtui Saloisten seurakunnassa järkyttävä onnettomuus: kesken jumalanpalveluksen seurakunnan veisatessa Hilariuksen kiitos­virttä suntio Juusola kuuli sakaristosta tulen ritinää. Tuli oli päässyt irti kamiinan rautaisesta savupiipusta. Salon keskiaikainen korvaamattoman arvokas Pyhän Olavin puukirkko, joka yli 400 vuotta oli palvellut seurakuntalaisia, paloi muutamassa tunnissa perustuksiaan myöten. Kirkon keskiaikainen esineistö onnistuttiin kuitenkin pelastamaan. Välittömästi ruvettiin suunnittelemaan uutta kirkkoa, josta päätettiin tehdä mahdollisimman paljon vanhan näköinen. Uuden kirkon suunnitteli rakennusmestari Karvonen. Se tehtiin tiilestä ja rapattiin. Palosta säästynyt keskiaikainen esineistö laitettiin uuteen kirkkoon.[12][7]

Rautaruukin terästehdas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan suurin mullistus Saloisissa oli Rautaruukin terästehtaan rakentaminen 1960-luvulla. 1950-luvulla Otanmäki Oy alkoi suunnitella terästehtaan rakentamista. Sijoitusvaihtoehtoja oli useita niin Etelä- kuin Pohjois-Suomesta. Pitkän väännön jälkeen tehdas päätettiin sijoittaa Saloisten Rojuniemeen, ja tehtaan nimeksi tuli Rautaruukki Oy. Tärkeitä vaikuttajia tänä aikana paikkakunnalla olivat saloistelainen SKDL:n kansanedustaja Antti Kinnunen ja Raahen pitkäaikainen kaupunginjohtaja Yrjö Reinilä. Tehtaan rakentaminen aloitettiin vuonna 1961. Presidentti Urho Kekkonen kävi muuraamassa tehtaan peruskiven 25.8.1962. Ensimmäinen laivalasti terästä lähti Rautaruukin satamasta 5.9.1964. Tehtaan viereen rakennettiin sen rakentamisaikana tehtaan omistama Satamakankaan kerrostaloalue. Rautaruukin perustamisen ansiosta Saloisiin muutti runsaasti uusia asukkaita, ja myöhemmin 1960−1970-luvuilla Saloisiin rakennettiin Tarpion ja Honganpalon kylät sekä Ollinsaaren kerrostaloalue, jonka tieltä purettiin vanha ja arvokas Ollinsaaren kartano.[12][7]

Saloinen liitetään Raaheen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen suuri mullistus Saloisissa oli kuntaliitos Raaheen vuoden 1973 alussa. Liitoksen taustalla oli Rautaruukin perustaminen Saloisiin. Liitoksesta oli puhuttu jo 1950-luvun lopulta lähtien. Silloin oli kuitenkin Saloisissa päätetty pyrkiä lykkäämään liitosta mahdollisimman pitkälle. Terästehdashankkeen toteuduttua asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi. Raahessa kuntaliitosesitys hyväksyttiin vuonna 1972. Saloisissa kunnanvaltuusto samana vuonna tyrmäsi hankkeen. Tämän seurauksena valtioneuvosto päätti siirtää Saloisten alueen pakolla Raahen yhteyteen vuoden 1973 alusta lähtien. Näin loppui Saloisten eli vanhan Salon aika itsenäisenä kuntana ja pitäjänä, jota oli kestänyt jo yli 550 vuotta.[12][7]

Saloisten seurakunta jatkoi kuntaliitoksen jälkeen toimintaansa edelleen omana kirkkoherrakuntanaan. Talouden hoito oli kuitenkin nyt yhteinen Raahen kanssa, minkä johdosta muodostettiin Raahen seurakuntayhtymä. Pattijoen kunnan liityttyä Raaheen myös Pattijoki tuli mukaan seurakuntayhtymään. Oman kirkkoherran ja kirkkoherrakunnan saloistelaiset menettivät vuonna 2007, jolloin Saloinen ja Pattijoki liitettiin Raahen seurakuntaan. Raahen kirkkoherraksi valittiin liitoksen jälkeen Saloisten viimeinen kirkkoherra Tuomo Matala.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Templum Saloense, Lars Pettersson 1987.
  • Historiallisia kuvauksia Raahesta ja Saloisista, Thomas Stenbäck .
  • Muistelmia Pohjanmaalta, Kaarlo Levón.
  • Saloinen ennen ja nyt, Martti Levón 1972.
  • Saloisten asukkaita ja elämää, Martti Levón 1974.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Raahen tienoon historia I, Pekka Toivanen, Aulis Forss 1990.
  2. Ketunperän peruskartta, maanmittauslaitos
  3. a b c Pohjois-Pohjanmaan kiinteät muinaisjäännökset, Mika Sarkkinen, Markku Torvinen 2000.
  4. Aulis Forssin juttu sanomalehti Raahelaisessa 4,9,1999.
  5. a b c d e Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II, Armas Luukko 1954.
  6. a b c d Raahen tienoon historia II. Toivo Nygård & Heikki Rantatupa & Pekka Toivanen & Ossi Viita 1995.
  7. a b c d e f Kotiseutumme Pattijoki, Raahe, Vihanti 2001-2002. Botnia-foto oy.
  8. Raahen peruskartta, maanmittauslaitos
  9. Kettukankaan aikakirja, Mikko Kettukangas 2005
  10. Oulun läänin 1700-luvun maakirjat, Oulun maakunta arkisto
  11. Pappeja talonpoikia, Martti Levón 1971.
  12. a b c d e Raahen tienoon historia III, Matti Lackman 1991.
  13. Yleistä Raahen seurakunnasta. Web Archive 2014.