Paavo Pajunen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paavo Pajunen
Paavo Pajunen Valenciassa 1937.
Paavo Pajunen Valenciassa 1937.
Henkilötiedot
Syntynyt 15. helmikuuta 1904
Asikkala
Kuollut tammikuu 1940 (35 vuotta)
Terijoki
Ammatti kivityömies
Sotilashenkilö
Taistelut ja sodat Espanjan sisällissota, talvisota
Sotilasarvo kersantti / alikersantti
Joukko-osasto Flag of the International Brigades.svg XI Kansainvälinen prikaati
Suomi JR 12

Paavo Pajunen (15. helmikuuta 1904 Asikkala – tammikuu 1940 Terijoki) oli suomalainen kommunisti, joka taisteli kansainvälisten prikaatien vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa. Hänet tunnetaan erityisesti sodanaikaisista rintamakirjeistään ja sotapäiväkirjoistaan, joita julkaistiin suomalaisissa vasemmistolehdissä. Varsinaiselta ammatiltaan Pajunen oli kivityömies. Hänen puolisonsa oli työläiskirjailija ja toimittaja Jenny Pajunen.

Paavo Pajunen oli fasismin- ja sodanvastustaja, joka työläistaustastaan huolimatta liikkui Helsingin vasemmistoälymystön piireissä ja oli myös mukana useiden järjestöjen sekä kulttuuriryhmien toiminnassa. Vuosina 1937–1938 Pajunen taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa, kirjoittaen samalla sotakokemuksistaan puolisolleen, joka toimitti kirjeet edelleen julkaistaviksi. Talvisotaan Pajunen osallistui alikersanttina, mutta loikkasi Neuvostoliiton puolelle joulukuussa 1939, jonka jälkeen hänet kuitenkin teloitettiin vakoojana Terijoen hallituksen käskystä. Paavo Pajusen kohtalo selvisi vasta 1970-luvun alussa, kun Jenny Pajunen selvitti miehensä kuolemaa muistelmateostaan varten.

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orimattilan Niemenkylästä kotoisin ollut Pajunen oli ammatiltaan kivityömies. Hän suoritti asevelvollisuutensa vuonna 1925 Suomenlinnaan sijoitetussa Uudenmaan rykmentissä, josta Pajunen kotiutui alikersanttina. Pian tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin ja avioitui kotelotehtaalla työskennelleen Jenny Virtasen kanssa.[1] Pariskunta oli tutustunut vuonna 1924, jolloin Jenny oli vasta 15-vuotias.[2] Pääkaupunkiin muutettuaan Pajunen kiinnostui työväenliikkeestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Hän kuului satamatyöläisten ammattiosastoon, lisäksi Pajunen harrasti puolisonsa kanssa teatteria Helsingin Työväen Näyttämöllä ja oli mukana Helsingin Työväenyhdistyksen Toveriseurassa, Vallilan vapaa-ajattelijoissa,[3] Vuokranmaksajien yhdistyksessä, Helsingin työttömien komiteassa, Ihmisoikeusliitossa sekä sodan- ja fasisminvastaisessa liikkeessä. 1920-luvun lopulla hän liittyi myös laittomaan Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Pajusen toiminta SKP:ssa tuli nopeasti Etsivän Keskuspoliisin tietoon ”Aino Suomelana” esiintyneen tunnetun ilmiantajan Yrjö Sarasen ansiosta.[1] EK luonnehti Pajusta ”periaatteelliseksi ja parkkiintuneeksi marxilaiseksi”.[4]

Yhteiskunnallisen toimintansa kautta Paavo ja Jenny Pajunen tutustuivat pääkaupungin vasemmistointellektuelleihin ja omaksuivat samalla myös sivistystä, jota he eivät pelkän kansakoulun käyneinä olleet aikaisemmin saaneet.[5] Pajuset pääsivät mukaan 1920–1930-lukujen helsinkiläisen vasemmistoälymystön piiriin, joka muodostui vain paristakymmenestä henkilöstä. Sen jäsenet vaikuttivat muun muassa Akateemisessa Sosialistiseurassa, Helsingin Työväen Näyttämöllä, kirjailijayhdistys Kiilassa asekä Tulenkantajissa. Ryhmään kuuluneita olivat muun muassa Helmer Adler, Raoul Palmgren, Kaisu-Mirjami Rydberg, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Erkki ja Katri Vala sekä niin ikään työläistaustainen Lauri Vilenius.[6] Pajusen lähimpiin ystäviin lukeutuivat Vileniuksen lisäksi kirjailija Jarno Pennanen sekä myöhemmin Vileniuksen ja Pajusen ohella Espanjaan lähteneet työläiset Eero Hautojärvi, Onni Hukkinen, Herman Haapaniemi ja Veikko Liimatainen.[5]

Espanjan sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1937 alussa Pajunen päätti lähteä vapaaehtoiseksi edellisenä kesänä syttyneeseen Espanjan sisällissotaan, jossa tasavaltalaiset taistelivat vallankaappauksen aloittaneet kenraali Francon johtamia fasisteja vastaan. Poliittisten aatteiden lisäksi hänen ratkaisuunsa vaikutti se, että kommunistisen toimitansa johdosta Pajunen oli joutunut työnantajien mustalle listalle, eikä hänellä juurikaan ollut mahdollisuuksia muuhun kuin kunnan tarjoamiin hätäaputöihin.[7] Hän tunsikin Espanjaan päästyään olevansa viimein tarpeellinen sekä merkittävä henkilö pitkään kestäneen työttömyyden jälkeen.[8] Paavon lähtiessä Espanjaan, hänen puolisonsa Jenny oli raskaana, mutta lapsi syntyi kuitenkin keskosena ja kuoli heti synnytyksen jälkeen.[1]

Pajunen aloitti matkansa kohti Espanjaa 28. helmikuuta 1937. Hän meni aluksi junalla Turkuun ja sieltä höyrylaiva S/S Heimdallilla Tukholmaan, jossa Pajunen sai paikalliselta punaiselta avulta matkarahaa sekä väärennetyn passin. Hänen matkaseurakseen tuli Norrbottenin Ylikainuusta kotoisin ollut toimittaja Gunnar Johansson, joka puhui myös suomea. Miehet nousivat laivaan Göteborgissa, josta he matkustivat Keski-Eurooppaan ja edelleen junalla Pariisiin. Ranskasta Paavo Pajunen lähetti ensimmäiset Jennylle osoitetut matkakirjeensä. Viimeinen vaihe oli 80 ulkomaalaisen vapaaehtoisen ryhmässä tehty marssi Pyreneiden vuoriston yli Espanjaan.[1] Puuttomattomuussopimuksen johdosta Ranska oli sulkenut Espanjan välisen rajansa ja matkaa oli tehtävä santarmeja vältellen.[9] Kansainvälisten prikaatien kokoamispaikkana toimineeseen Albaceteen Pajunen ja Johansson saapuivat lopulta huhtikuun alussa.[1]

Perille päästyään Pajunen liittyi 11. kansainvälisten prikaatin skandinaaveista koottuun pataljoonaan, joka oli nimetty natsien vuonna 1936 teloittaman saksalaisen antifasistin Edgar Andrén mukaan. Hän palveli aluksi kersantin arvoisena konekivääriryhmän päällikkönä ja toimi myöhemmin myös sissinä.[1]

Rintamakirjeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan aikana Pajunen lähetti Espanjasta yli 30 kirjettä, jotka julkaistiin Jennyn toimittamina Suomen Sosialidemokraatissa vuosina 1937–1939. Lisäksi kommunistien kustantama Kirjallisuuslehti julkaisi hänen sotapäiväkirjaansa ja muita Espanjan sisällissotaa käsittelevia artikkeleita. Osa niistä oli allekirjoitettu nimimerkillä ”Pee Pee”. Pajusen tekstejä julkaistiin mahdollisesti nimettömänä myös Erkki Valan toimittamassa Tulenkantajat-lehdessä. Vaikka hän ei ollut käynyt kuin kansakoulun, kiitettiin niitä yleensä hyviksi.[10]

Aluksi Pajunen oli toivonut, että sodasta raportoisi joku kirjoittamisen paremmin hallitseva, mutta koska ketään sellaista ei Suomesta saapunut, päätti hän ryhtyä kirjoittamaan itse.[4] Ainoa sisällissodan aikana Espanjassa vieraillut Suomen vasemmistoälymystön edustaja oli Cay Sundström, joka kävi maassa keväällä 1937. Pajusen tuttaviin lukeutuneet kirjailija Arvo Turtiainen ja taidemaalari Tapio Tapiovaara olisivat halunneet liittyä kansainvälisiin prikaateihin, mutta SKP:n värväystoimintaa johtanut Toivo Karvonen sai heidät kuitenkin jäämään Suomeen. Vasemmistolaisia kulttuurivaikuttajia oli 1930-luvun Suomessa niin vähän, ettei heitä Karvosen mukaan ollut varaa lähettää ulkomaille mahdollisesti jopa kuolemaan.[11]

Pajusen kirjeiden referaatteja ja sitaatteja on mukana Jenny Pajusen vuonna 1976 ilmestyneessä muistelmateoksessa Espanja, sinä nuoruutemme. Niiden pohjalta tehtiin myös kaksi kohtausta vuonna 1980 ensi-iltansa saaneeseen Mikael Wahlforssin draamadokumenttiin Espanjankävijät.[12]

Paluu Suomeen ja talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset prikaatit hajotettiin lokakuussa 1938. Niissä taistelleiden suomalaisten pääjoukko saapui kotimaahan höyrylaiva S/S Polariksella 11. joulukuuta, jolloin Katajanokan laiturilla pidettiin pienimuotoinen tervetuliasjuhla. Lehtimiesten ja Etsivän Keskuspoliisin lisäksi paikalla oli noin 30 taistelijoiden omaista. Joukossa oli myös Jenny Pajunen, joka pääsi sanomalehtiin kuvatekstillä ”punasoturin vaimo”.[13] Varsinainen paluujuhla järjestettiin 28. joulukuuta Helsingin konservatorion salissa, jossa Pajunen piti puheen. Hänen lisäkseen paikalla oli seitsemän muuta Espanjassa taistellutta vapaaehtoista.[14]

Vuoden 1939 aikana Pajunen kiersi puhumassa Espanjan sisällissodasta ja fasismin vastaisesta taistelusta lukuisissa vasemmistolaisten järjestämissä tilaisuuksissa eri puolilla Suomea. Hän kuului myös samana vuonna julkaistun teoksen Suomen pojat Espanjassa toimituskuntaan, jolla kerättiin varoja Espanjassa taistelleille vapaaehtoisille ja heidän perheilleen.[15]

Vilhonvuoressa asunut Pajunen oli syksyllä hätäaputöissä Helsingin Velodromin rakennustyömaalla, kunnes hänet lokakuussa määrättiin armeijan ylimääräisiin harjoituksiin. Pajunen lähti 13. lokakuuta 1939 JR 12:n mukana Karjalan kannakselle. Talvisodan sytyttyä hän johti alikersanttina tiedustelupartioita, kunnes loikkasi Kuolemajärvellä Neuvostoliiton puolelle 14. joulukuuta tehdyn partioretken yhteydessä. Viimeisen kirjeensä Jennylle hän oli lähettänyt kahta päivää aikaisemmin.[16] Kun Etsivä Keskuspoliisi sai tiedon Paavon loikkauksesta, pidätti se Jennyn 2. tammikuuta 1940 ja toimitti hänet turvasäilöön.[17]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajusen kohtalosta liikkui useita eri tarinoita. Yhden mukaan hän johti viiden miehen hiihtopartiota, joka joutui venäläisten yllättämäksi. Muiden onnistuessa pakenemaan Pajunen antautui ja hänet siirrettiin sotavankileirille Kuokkalaan, josta Pajunen myöhemmin katosi. Ässärykmentistä Neuvostoliiton puolelle loikannut Paavo Haapalahti puolestaan kertoi tavanneensa Pajusen vankileirillä Terijoella, jossa häntä kuulusteltiin useita kertoja. Niistä palatessaan Pajunen oli yleensä ollut hyväntuulinen, mutta eräänä päivänä ”synkkä ja sanaton”, jonka jälkeen hänet oli kolme päivää myöhemmin viety pois. Haapalahden mukaan Pajunen oli pakotettu liittymään venäläiseen tiedustelupartioon, jonka suomalaiset olivat tuhonneet.[16] Armeijan tiedusteluosasto puolestaan raportoi Pajusen liittyneen 20. joulukuuta Terijoen hallituksen muodostamaan Suomen kansanarmeijaan, johon hän sotavankina olleen Topias Nikkasen mukaan kehotti myös muita suomalaisia liittymään.[18]

Pajusen kohtalo selvisi vasta vuonna 1974, kun Jenny Pajunen muistelmateostansa varten haastatteli Espanjassa taistellutta kommunistia Akseli Modia. Mod oli sodan jälkeen tavannut Terijoen hallituksen poliisiministerinä toimineen Tuure Lehénin ja kysynyt tältä Pajusesta. Lehén kertoi Pajusen omaksuneen Espanjasta ajatuksen kaaderipuolueen korvaavasta yhtenäispuolueesta ja antaneen eversti Vilho Pentikäisen kuulusteluissa vaikutelman itsestään vakoojana. Tiedot välitettiin eteenpäin neuvostoliittolaisille ja Pajunen määrättiin teloitettavaksi.[16] Petroskoissa sijaitsevista arkistoista Jenny Pajunen selvitti, että Paavo vietiin antautumisensa jälkeen Oranienbaumiin kuulusteltavaksi ja toimitettiin sieltä vakoilijana Terijoen hallituksen tuomittavaksi. Tiedon mukaan kuolemantuomion antoivat Tuure Lehén, Inkeri Lehtinen ja Armas Äikiä. Tämän jälkeen Paavo Pajunen teloitettiin ilmeisesti jossakin Terijoella tammikuussa 1940.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aho, Mikko: Espanjan asia on meidän: Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien propaganda Espanjan tasavallan puolesta Espanjan sisällissodan 1936-1939 aikana. Tampere: Tampereen yliopiston Historiatieteen laitos, 2006. Teoksen verkkoversio.
  • Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Helsinki: Atena-kustannus, 2003. ISBN 951-79632-4-6.
  • Koivisto, Hanne: Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua: Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011. ISBN 978-952-99991-9-4. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Juusela, s. 136–137.
  2. Koivisto, s. 286.
  3. PAT - Tiedotteet ateistit.fi. Viitattu 26.10.2016.
  4. a b Koivisto, s. 316–317.
  5. a b Koivisto, 290–291.
  6. Koivisto, Hanne: ”Suomen 1930- ja 1940-luvun vasemmistoälymystö kulttuuristen ja poliittisten rajojen koettelijana”, teoksessa Rantala, Pälvi & Tuominen, Marja (toim.): Rajoilla: Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta, s. 118. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 2005. ISBN 951-634-985-4.
  7. a b Pajunen, Jenny: Espanja, sinä nuoruutemme. Jyväskylä: Gummerus, 1976. ISBN 951-20125-8-8.
  8. Koivisto, Hanne;Parikka, Raimo: No pasarán! : Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2015.
  9. Kuinka moni jäikään Pyreneille 19.10.1975. Kansan Uutiset. Viitattu 9.7.2016.
  10. Aho, s. 93.
  11. Aho, s. 41.
  12. Espanjankävijät Elonet.
  13. Juusela, s. 292.
  14. Juusela, s. 298–299.
  15. Aho, s. 68.
  16. a b c Juusela, s. 311–312.
  17. Koivisto, s. 173.
  18. Alava, Teuvo & Frolov, Dmitri & Nikkilä, Reijo (toim.): Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37370-6-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]