Longyearbyen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Longyearbyen
08 Longyearbyen prn.JPG
vaakuna
vaakuna

Longyearbyen
Valtio Norja
Hallintoalue Huippuvuoret
Perustettu 1906
Kunnaksi 2002
Kunnanvaltuusto 15 paikkaa
Pinta-ala
 – Kokonaispinta-ala 242,86 km²
Väkiluku (2009) 2 075
 – Tiheys 8,5 as./km²
Kuntanumero 2100









Longyearbyen on Huippuvuorten hallintokeskus, joka sijaitsee Adventfjorden-vuonon kupeessa Länsimaan (Spitsbergen) saarella. Paikkakunnalla on 2 075 asukasta (2013), ja se on yksi maailman pohjoisimmista asutusalueista. Suurin osa asukkaista on norjalaisia, mutta siellä on edustettuna yli 40 kansallisuutta. Longyearbyeniin voi vapaasti muuttaa vain kansalaiset, joiden kotimaat ovat allekirjoittaneet Huippuvuorten sopimuksen, mutta jokaisen on tuettava oma elämisensä.  [1]

John Munroe Longyear (1850–1922) perusti paikkakunnan vuonna 1906. [2]  Hän oli suurin omistaja kaivosyhtiö Arctic Coal Companylla, jonka pääkonttori on Yhdysvaltojen Bostonissa. Store Norske Spitsbergen Kulkompani (artikkeli englanniksi) osti kaivokset ja asutusalueet 1916. Saksalaiset joukot polttivat ja tuhosivat Longyearbyenin 8. syyskuuta 1943, ja se uudelleenrakennettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Aiemmin Longyearbyen oli kaivosasutusalue, mutta 1990-luvun alusta asutusalue on muuttunut. Ennen kaivoksia oli useampia, mutta nykyään käytössä on vain Gruve 7 -niminen kaivos. Se tuottaa noin 60 000 tonnia hiiltä vuodessa, josta puolet menee hiilivoimala Longyear Energiverkille. Se on samalla Norjan ainoa hiilivoimala. Turismi, tutkimus ja koulutus ovat nykypäivänä tärkeitä elinkeinoja kaivosteollisuuden ohella. Huippuvuorten lentoasemalla on lentoyhteys Norjan mantereelle ympäri vuoden. Longyearbyenissä on vilkas urheilu- ja kulttuurielämä, ja siellä pidetäänkin vuosittain lokakuun loppupuolella maailman pohjoisin bluesfestivaali Dark Season Blues. [3] Longyearbyenissä otettiin vuonna 2002 käyttöön paikallishallinto, johon äänestetyt jäsenet päättävät muun muassa Longyearbyenin infrastruktuurista, yhteiskunta- ja aluesuunnittelusta sekä varhaiskasvatuksesta. Samaan aikaan, kun paikkakunnalle tuli paikallishallinto, sai Longyearbyen myös oman vaakunansa, aiemman norjalaisen kunnallisvaakunan tilalle. Vaakunassa on hopeanharmaa vuorenrinne vasten yönmustaa taivasta, minkä lisäksi vuorenrinteen läpi horisontaalisesti kulkee viiva, joka kuvastaa hiilikaivoksia. [4]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyen sijaitsee Longyeardalen-laaksossa. Kylän läpi kulkee Longyearelva-niminen joki, joka laskee koillisesta laakson läpi Adventfjordeniin, Isfjordenin sivuvuonoon. Heti tiheimmän asutusalueen molemmin puolin sijaitsee Sverdrupbyenin ja Nybyenin kylät. Hieman kauempana sijaitsee Gamle Longyearbyen (Vanha Longyearbyen) sekä Haugenin ja Lian asutusalueet, missä keskustan alue sijaitsee. Huippuvuorten kuvernööri ja teleyhteysfirma Telenor pitävät majaa Skjeringan alueella, samalla alueella sijaitsee myös satama-alue Sjøområdet. Näitä tahoja ohjataan Store Norske Spitsbergen Kulkompanin ja Huippuvuorten yliopistokeskuksen hallintorakennuksista.

Huippuvuorten toinen ainoa suurempi asutusalue Barentsburg sijaitsee noin 36 kilometrin päässä Idfjordenin vuonoa länteen päin mentäessä.

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyen sijaitsee Longyeardalenissa, joka on tyypillinen u-laakso jyrkkine sivuineen ja mataline pohjineen. Laakso on muodostunut vuoristojäätiköistä viimeisen jääkauden aikana. Laakson toisessa päässä sijaitsee kaksi jäätikköä, Longyearbreen ja Larsbreen, jotka ovat pienentyneet jonkin verran viimeisen sadan vuoden aikana. Vuoret Longyeardalenin molemmilla puolilla ovat tyypillisiä tasankovuoria, jotka ovat lähes tasaista, sään kestävää hiekkakivilajia.

Laakson reunoissa näkyy, miten laakson alemmissa osissa tertiäärikausi on säilynyt. Jäljellä on hiekka- ja liuskekiveä, jotka jäivät syrjään jokien ja rannikkovirtausten tieltä. Alin muodostelma, neliömuodostelma, sisältää hiilivirtauksia, jotka ovat ajautuneet useisiin kaivoksiin vuodesta 1906 lähtien. Longyearbyenin perustana oleva hiili on loivasti viistossa (2–5°) ja kaivoskäytävät seuraavat vuoren sisään vieviä hiilisaumoja.

Biologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyen sijaitsee tunturivyöhykkeellä Huippuvuorten länsirannikolla, jonka ilmasto on Huippuvuorien suotuisin. Siellä elää paljon uhanalaisia ja harvinaisia kasvilajeja. Longyearbyenin biodiversiteetti on erittäin suuri suhteessa muihin samalla leveysasteella sijaitseviin arktisiin alueisiin. [5] Longyearbyenin paikallishallinnon toimeksiantona Norsk institutt for naturforskning -tutkimuslaitos (NINA) kartoitti Longyearbyenin biodiversiteettiä vuoteen 2007 asti. Longyearbyenistä löydetyistä lajeista 178 on uhanalaisia tai kuuluu harvinaisuuskategoria 3:een (lajit, joita elää 1–4 paikassa Huippuvuorilla). Harvinaisimmat lajit kuuluvat sieni- (100 lajia) ja jäkälälajeihin (44 lajia). Lisäksi Longyearbyenistä löydettiin harvinaisia sammalia (18 lajia) ja putkilokasveja (16 lajia). [5]

Vaikka Huippuvuorten luonto on muotoutunut geologisten prosessien, ilmaston ja kasvien luonnollisen leviämisen kautta, ihminen on muovannut maisemaa ja vaikuttanut Longyearbyenin kasvillisuuteen ja maapohjaan. Talot ja ihmiselämä ovat tuoneet maahan ravintoaineita. Nitrogeenin liukeneminen maahan arktisilla alueilla johtaa vihreämpään ja hedelmällisempään kasvipeitteeseen ja erityisesti ruohon kasvuun. Kaukaa katsoessa jälkiä tästä on mahdollista huomata esimerkiksi vanhoissa navetoissa.  

Longyearbyen grønnere -projektin aikana 1990-luvulla ojiin kylvettiin siemeniä, mikä on osittain johtanut ruohikon kasvamiseen. Kylvetyt siemensekoitukset edustavat vierasperäistä perimää. Vuodesta 2002 asti Huippuvuorten ympäristölain mukaan on kiellettyä maahantuoda eläviä eläimiä, jotka voivat levitä, samoin vierasperäisiä kasveja.

Linnut ja nisäkkäät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyenin lähialueilla elää huippuvuortenpeuroja, huippuvuortenkiirunoita ja naaleja. Naaleilla on kolme tiedossa olevaa elinaluetta Longyearbyenissä: Bjørndalenissa, Nybyenissa ja Huippuvuorten kirkon takana. Kahdella ensimmäisellä alueella poikasia on syntynyt säännöllisesti, kun taas kirkon takana olevalla alueella poikasia ei ole tullut tietoon sitten 1980-luvun. Naalinmetsästys on laillista osana vuodesta, mutta ei Longyearbyenissä.  

Makean veden alueilla ja kosteikkoalueilla on lintujen asuin- ja pesimäalueita.

Longyeardalen-laakso Hiorthfjellet-tunturilta katsottuna. Adventfjorden on kuvan etualalla, Adventdalen-laakso vasemmalla ja Longyeardalen kuvan keskellä taka-alalla.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiheät matalapaineen rintamat ja Atlantin lämmin merivesi tekevät Huippuvuorten ilmastosta muiden samalla leveysasteella sijaitsevien alueiden ilmastoja leudomman. Vuoden keskilämpötila Longyearbyenissä on -4 °C, mutta ilmastoerot saariryhmän saarten välillä ovat suuret. Kasvien kasvukausi on 70 päivää (päivät, joina lämpötila on yli 5 °C). Talvikuukausien aikana tuuli on yleistä, kun taas sumu on yleistä kesäisin. Longyearbyenissä sadetta on vähemmän kuin Norjan mantereen kuivimmilla alueilla, ja Huippuvuorten lentokentän vuotuinen sademäärä on alhaisin kaikista Norjan mittausasemista, vain 190 mm vuodessa.

Huippuvuorten läntiset vuonot voivat olla sulia suuren osan talvesta. Suurin osa Huippuvuorten sateesta tulee Barentsinmeren itäisten napatuulten kautta, ja Huippuvuorten kaakkois/lounaisrannikolla sataa vettä kolminkertainen määrä verrattuna Longyearbyeniin. Rannikon ikirouta on jopa 100 metriä syvä, ja kesällä ylimmästä kerroksesta sulaa korkeintaan metri. Ilman ikiroutaa suuri osa Longyearbyenin maaperästä koostuisi epätasaisesta savimaasta.

Suuren osan vuodesta Longyearbyenissä vallitsee yötön yö ja kaamos. Yötön yö vallitsee 20. huhtikuuta – 23. elokuuta välisenä aikana ja kesällä aurinko on n. 35 ° kulmassa horisonttiin nähden päivisin ja 11 ° öisin. Pimeäaika vallitsee 26. lokakuuta – 15. helmikuuta välisenä aikana, ja kaamos 11. marraskuuta – 30. tammikuuta. Kaamosaikana on täysin pimeää ja aurinko on yli 6° kulmassa horisontin alapuolella. Kirkkaina kaamosöinä revontulet loistavat usein.

Longyerbyenin ilmastotilastoa
tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu
Vrk:n ka. ylin lämpötila (°C) −13 −13 −13 −9 −3 3 7 6 1 −4 −8 −11 ka. −4,8
Vrk:n ka. alin lämpötila (°C) −20 −21 −20 −16 −7 −1 3 2 −3 −9 −14 −18 ka. −10,3
Vrk:n keskilämpötila (°C) −16,5 −17 −16,5 −12,5 −5 1 5 4 −1 −6,5 −11 −14,5 ka. −7,5
Sademäärä (mm) 22 28 29 16 13 18 24 30 25 19 22 15 Σ 261
Päivän pituus (h/d) 0 2 11 20 24 24 24 23 14 5 0 0 ka. 12,3
Auringonpaistetunnit (h/d) 0 0 3 8 9 7 7 5 3 1 0 0 ka. 3,6
Sadepäivät (d) 15 14 16 12 10 9 12 14 14 14 14 14 Σ 158
Veden lämpötila (°C) 2 2 2 1 2 3 5 6 5 4 3 2 ka. 3,1
L
ä
m
p
ö
t
i
l
a
−13
−20
−13
−21
−13
−20
−9
−16
−3
−7
3
−1
7
3
6
2
1
−3
−4
−9
−8
−14
−11
−18
S
a
d
a
n
t
a
22
28
29
16
13
18
24
30
25
19
22
15


Lähde: [6][7]
Huippuvuorten kirkko kesällä

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyenissä sijaitsee saariryhmän ainoa evankelisluterilainen kirkko, Huippuvuorten kirkko. Se vihittiin käyttöön 28. elokuuta 1921 vain 50 rakennuspäivän jälkeen. Alun perin kirkon nimi oli Vår frelsers kirke på Spitsbergen, ja sitä oli rahoittanut Store Norske Spitsbergen Kulkompani sekä lähetyskirkko (Det norske lutherske Indremisjonsselskap). Kirkko paloi 1943 saksalaisten hyökkäyksessä ja se uudelleenrakennettiin 1958.

Huippuvuorten kirkko on maailman pohjoisin kirkko, jossa vuonna 2003 jumalanpalveluksissa kävi keskimäärin 69 henkilöä, joista monet olivat turisteja.

Huippuvuorten kirkko on erityisasemassa, sillä Norjan kirkko sekä kunnat omistavat [8] suurimman osan norjalaisista kirkoista, ja niillä on vastuu toiminnasta ja huolloista. Kirkko Huippuvuorilla on valtion omistama, rahoitettu ja budjetoitu Oikeus- ja turvallisuuskeskuksen napaseutujen osastossa ja rakentamista hallinnoi Statsbygg (ainoa valtion rakentama kirkko omaisuussalkussaan). Nord-Hålogalandin piispa valvoo kirkon toimintaa ja hänellä on laillinen työnantajan vastuu, mutta muilla osa-alueilla Huippuvuorten seurakunta kuuluu Suurkäräjien sekä Oikeus- ja turvallisuuskeskuksen alaisuuteen.

Huippuvuorilla sovelletaan Norjan lakeja [9] kirkollisten lakien sijaan. [10]

Kahden norjalaisen asutusalueen Longyearbyenin ja Ny-Ålesundin palvelun lisäksi Huippuvuorten kirkko palvelee myös venäläistä kaivoskaupunki Barentsburgia ja puolalaista tutkimusasemaa Hornsundissa. Huippuvuorten kirkko palvelee kaikkia, olivat he sitten protestantteja, katolilaisia tai venäläisortodokseja, sekä toimii yhteistyössä Venäläisen ortodoksikirkon sekä Norjan katolilaisen kirkon kanssa, kun on kyse venäläisten ja puolalaisten asuinalueiden palvelemisesta.

Päivähoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyenissä on kaksi tavallista päivähoitopaikkaa ja yksi perhepäivähoitopaikka, ja vuoden 2004 aikana näissä kolmessa yksikössä oli yhteensä 103 lasta. Vuoden 2005 varhaiskasvatuslaki ei koske Huippuvuoria, mutta käytännössä laki hallitsee päiväkodin toimintaa.

Huippuvuorten varhaiskasvatus saa valtionavustuksia Lapsi- ja perheministeriöstä, toisin kuin mantereella, jossa avustuksia saadaan kunnilta. Ministeriö on säätänyt ehdoiksi avustuksille varhaiskasvatuslakien noudattamisen niin laajasti, kuin se on mahdollista, ja että työskentely tapahtuu varhaishoidon puitesuunnitelmien mukaisesti.

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo Store Norske Spitsbergen Kulkompanin ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien Longyearbyenissä on ollut opetusta, ja vuoteen 1919 asti opetusta sai viidestä kymmeneen lasta. Syksyllä 1990 pienellä kasarmilla Skjeringassa perustettiin varsinainen koulun toiminta. Ensimmäisenä vuotena koulussa oli kahdeksan oppilasta ja yksi opettaja 12 m² kokoisessa luokkahuoneessa. Kun ensimmäinen kirkko valmistui 1921, alettiin käyttää kirkon lukuhuonetta, jolloin luokkatila laajeni 20 neliömetriin. Vuonna 1937 Longyearbyenin yleiskoulusta tuli lakisääteinen, ja vuotta myöhemmin valmistui erillinen koulurakennus, jossa rehtorina ja opettajana toimi ylipappi Just Kruse.

Asukkaiden evakuoinnin yhteydessä vuosina 1942-1945 opetusta pidettiin Iso-Britanniassa linnassa (Drumtochty Castle), jossa rehtorina toimi Ivar Benum. Sodan jälkeen asukkaiden palatessa oli koulu muun kylän tavoin tuhoutunut maan tasalle. Koulu sai paikakseen väliaikaiset tilat yhdessä Haugenin talossa. Vuonna 1951 koulu sai kaksi huonetta uudesta seurakuntatalosta, joka kantoi nimeä Huset. Yksi huoneista oli tarkoitettu vanhemmille oppilaille ja toinen nuoremmille.

Vuonna 1971 rakennettiin uusi koulu Haugeniin, Longyeardalenin keskelle. Norjan viimeinen toimikoulu lopetettiin vuonna 1976 ja kirkko-, koulu- ja tutkimusministeriöiden kautta valtio otti hoitaakseen koulut Store Norske Spitsbergen Kulkompanilta.

Vastuu Longyearbyenin koulusta siirrettiin 1. tammikuuta 2007 valtiolta Longyearbyenin paikallishallinnolle. Koulu on peruskoulu, jossa on mahdollisuus koulun jälkeiseen vapaa-ajan toimintaan, ja jossa on jaosto toisen asteen koulutukselle. Yhteensä oppilaita on 195, joista 50 on mukana koulun jälkeisessä toiminnassa ja 20 opiskelee toisella asteella.

Syksyllä 1993 Universitetsstudia på Svalbard (UNIS) aloitti toimintansa. UNIS on myöhemmin muuttanut nimensä muotoon Universitetssenteret på Svalbard, ja on siitä lähtien toiminut ei itsenäisenä, vaan Oslon, Bergenin, Trondheimin ja Tromssan yliopistojen säätiöiden johtamana. UNIS on maailman pohjoisin korkeamman asteen koulutuslaitos, ja se tarjoaa pää- ja sivuaineina arktista biologiaa, arktista geologiaa, arktista geofysiikkaa sekä arktista teknologiaa.

UNISilla on hyvä maine kansainvälisesti, ja kaikki kurssit on myös mahdollista käydä englanniksi, jos opiskelija ei ymmärrä norjaa. UNISilla on 350 opiskelijaa, joista puolet on Norjasta. Ulkomaalaisista opiskelijoista yli puolet on kotoisin Pohjoismaista. Huhtikuussa 2006 UNIS vaihtoi uusiin tiloihin, joissa toimii myös Huippuvuorten tutkimuskeskus, Norjan Polaari-instituutti, EISCAT ja Svalbard Science Forum.

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisten viranomaisten halutessa luoda muutosta ja vaihtoehtoista toimintaa Longyearbyenissä 1990-luvulla panostettiin erityisesti tutkimukseen ja matkailuun. Nykyään tutkimus ja korkeakoulutus ovat yksiä paikallisen talouden tukipilareista. Uusia työpaikkoja on luotu sekä suorasti että epäsuorasti. Keskeisimpiä näistä ovat Huippuvuorten tutkimuspuisto, EISCAT Svalbard Radar -tutkimuslaitos, Huippuvuorten satelliittiasema, UNIS-yliopistokeskus (The University Centre in Svalbard) ja Norsk Polarinstitutt -laitos. Tämän lisäksi on perustettu Svalbard Science Forum -laitos, jonka tehtävänä on parantaa norjalaisen ja kansainvälisen tutkimuksen välistä yhteistyötä Huippuvuorilla.  

Huippuvuorten tutkimuspuisto on tutkimuspuisto, jonka tarkoituksena on edistää kansainvälistä yhteistyötä arktisissa teemoissa, sekä tutkimuksen että koulutuksen osalta. Tutkimuspuistossa yhdistyvät Longyearbyenin eri tutkimusympäristöt. Niillä on yhteinen infrastruktuuri, johon kuuluu koordinoitu palvelu kenttätutkimuksia ja yleisötoimintaa varten.

Kansainvälisellä tiedejärjestö EISCATillä on tutkajärjestelmä Breinosa-tunturilla, n. 8 km itään Longyearbyenistä. Tutkajärjestelmä koostuu kahdesta parabolisesta peiliantennista, joista pienempi on halkaisijaltaan 32 metriä ja täysin ohjattavissa, kun taas suurempi on halkaisijaltaan 42 metriä ja osoittaa pysyvästi maan magneettikentän suuntaan. Tutkia käytetään kaasukehätutkimuksessa muun muassa revontulien ja otsonin tutkimiseen.

Huippuvuorten satelliittiasema (SvalSat) avattiin kesäkuussa 1999. Se sijaitsee Platåberget-tunturilla Longyearbyenin ulkopuolella ja on maailman pohjoisin satelliittiasema. SvalSat-asema hakee dataa ja ohjaa naparadoilla sijaitsevia satelliitteja. Asema koostuu seitsemästä antennista, joista Kongsberg Satellite Services AS (KSAT) -palveluntarjoaja ja Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSAT omistavat molemmat kaksi, NASA ja NOAA taas molemmat yhden. Tämän lisäksi Telenor on rakennuttanut Gruve 7-tunturille tietoliikenneantennin ja kaksinkertaisen 20 Gbit/s:n nopeuden valokaapelin, joka yhdistää Huippuvuoret mantereeseen.  

Yhdessä kuningatar Maudin maassa sijaitsevan norjalaisen TrollSat-satelliittiaseman kanssa Huippuvuorten satelliittiasema on maailman ainoa satelliittiasema, joka saa yhteyden napaseudun satelliitteihin jokaisella kierroksella. [11]

Viestimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svalbardposten on Longyearbyenin viikkolehti, joka ilmestyi ensimmäisen kerran seinälehtisenä marraskuussa 1948. Seinälehtinen koostui yleensä neljästä sivusta, jotka kiinnitettiin parakkien seinille. Alussa lehteä kuvailtiin näin: ”Toisinaan hauska, mutta sisältää melko vähän tietoa ja vakavuutta. Hyvin vähän paikallissisältöä”. [12]

Oikeusministeriön lehden vastaavaksi kustantajaksi tehneen järjestelyn jälkeen ja lehden kohdattua 1980-luvun lopulla taloudellisia vaikeuksia sen toimintaa järjesteltiin uudelleen. Vuodesta 1996 lähtien lehteä on julkaissut sen oma säätiö. Vuosina 1996 ja 2000 Landslaget for Lokalaviser -järjestö nimesi lehden Vuoden paikallislehdeksi, minkä lisäksi lehti on saanut useampia kunniamainintoja. Svalbardposten on maailman pohjoisin lehti. Sitä painetaan nykyään Tromssassa ja uusi numero ilmestyy perjantaisin.  

Vuoden 1978 joulukuussa Huippuvuoret yhdistettiin puhelinverkkoon kolmen puhelinkanavan kautta satelliittiyhteydellä. Tämä tapahtui vuosi ennen kuin Isfjord radio -radioaseman oli tarkoitus ottaa pysyvä maa-asema käyttöön.

Norjan yleisradioyhtiö NRK:n radio-ohjelmia lähetettiin vuoroittain yhden puhelinkanavista kautta. Pysyvän maa-aseman varsinaiset avajaiset pidettiin joulukuussa 1979. Avautuessaan asema oli maailman pohjoisin geostationaarisille satelliiteille tarkoitettu maa-asema.

Vuodesta 1949 asti Huippuvuorten asukkailla oli ollut käytössään puhelinyhteys ulkomaailmaan Harstad-radion maailmanradion kautta.

22. joulukuuta 1984 Huippuvuoret liitettiin Norjan valtion verkkoon Eutelsat I-F2-satelliitilla ja NRK alkoi lähettää suoria, valtakunnallisia TV-lähetyksiä Huippuvuorilla. Aikaisemmin Longyearbyenin paikallisasema oli lähettänyt kaksi viikkoa vanhoja, nauhoitettuja lähetyksiä.  

Posti ja televiestintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan postilla on toimisto Longyearbyenissä. Lentorahti kulkee Huippuvuorten lentoaseman kautta ja postin jakelu koskee kaikkia Huippuvuorten asukkaita.

Vuonna 2003 Norjan avaruuskeskus rakennutti Harstadista pohjoiseen Huippuvuorille, Isfjordeniin ja Longyearbyeniin kulkevan kaksinkertaisen kuitukaapelin. Toimeksiantajina olivat Huippuvuorten eri tutkimusinstituutiot, ja Telenor on vastuussa kaikesta toiminnasta. Kaapelin käyttökapasiteetti on 20 Gbit/s, joista Telenor itse käyttää 2 Gbit/s saariryhmän telepalveluihin. Kaapeli on asennettu merenpohjaan 3000 metrin syvyyteen Huippuvuorten ja Norjan välille.  

Tromssasta lähtevä kuitukaapeli on kytketty internetpohjaisiin palveluihin (IP-palveluihin), joita Longyearbyenin yritykset, palvelut ja yksityistaloudet voivat käyttää. Kaikille tarjolla ovat niin sanotut triple play-palvelut, eli puhelinyhteydet, internetyhteydet ja televisioyhteys laajakaistakaapelin kautta. Canal Digital tarjoaa n. 35 TV-kanavaa radiokanavien ja omien on-demand-musiikkipalveluiden lisäksi. Telenor Svalbardin kautta saatavilla on myös perinteisiä televisiolähetyksiä.

Longyearbyenillä on yhteys muihin Huippuvuorten taajamiin kaksinkertaisella 30–155 Mbit/s nopeuden radioyhteydellä. Vuonna 2003 Longyearbyenissä otettiin käyttöön myös kolmannen sukupolven matkaviestintäteknologia, UMTS-teknologia. 13. tammikuuta 2008 Telenor esitteli mobiililaajakaistan, niin sanotun HSDPA:n. Matkapuhelinverkko kattaa Longyearbyenin, Adventdalenin ja suurimman osan Isfjordenista. Tämän lisäksi Telenor on laajennuttanut GSM-kattavuutta Reindalenissa Longyearbyenin ja Svean välillä vuonna 2007, Store Norske -konsernin toimeksiantona.

Huippuvuoriin ei sovelleta monia sähköisen viestinnän Ekom-lain kilpailusääntöjä. Telialla on kuitenkin sopimus teleasemista Telenorin kanssa vaihto- ja tukiasemissa, joten Telian matkapuhelinkattavuus Huippuvuorilla on melkein yhtä hyvä kuin Telenorilla.

Kuljetusyhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyenin ulkopuolella sijaitsevalla Huippuvuorten lentoasemalla on ympärivuotinen lentoyhteys Norjan mantereeseen. Lisäksi lentokentältä lähtee säännöllisesti lentoja Sveagruvaan ja Ny-Ålesundiin, joissa molemmissa on tavallista lyhyempi lentokenttä. Venäläisellä kaivosyrityksellä on oma helikopterikenttänsä Heeroddenissa, Barentsburgissa. Se kuljettaa Huippuvuorten lentokentältä saapuvaa henkilöstöä.  

16 vuotta ennen kuin Huippuvuorten lentoasema valmistui, 9. helmikuuta vuonna 1958, laskeutui ensimmäinen lento jäiselle tundralle Adventdaleniin. Lentokone oli Norjan kuninkaallisten ilmavoimien Catalina. Vuotta myöhemmin laskeutui ensimmäinen postinkuljetuslento, ja sitä seuraavana vuonna laskeutui ensimmäinen matkustajia kuljettanut lento. Koska kiitotie sijaitsi jäisellä tundralla, se oli käytössä vain talvisin.  

Tarve ympärivuotiselle lentokentälle kasvoi, ja kiitotien rakennus Huippuvuorten lentoasemalle alkoi vuonna 1973. Braathens S·A·F·E:n lentokone Fokker F-28 laskeutui ensimmäisenä lentona kentälle 14. syyskuuta vuonna 1974. Lentoasema avautui virallisesti 2. syyskuuta 1975. Saman vuoden jouluaatonaattona tapahtui niin kutsuttu ”Vaimokonflikti Huippuvuorilla” jolloin kolme neuvostoliittolaista naista, jotka olivat aviopuolisoita neuvostoliittolaisille lentokentän toimihenkilöille, muuttivat Huippuvuorille. Norjan viranomaiset eivät tätä hyväksyneet. Perusteluina oli, että naisten saapuminen oli sopimuksen vastaista ja että Huippuvuorten norjalaiset työntekijät, jotka eivät saaneet ottaa puolisojaan mukaan, kokisivat tämän epäoikeudenmukaisena. Norjalaisissa siirtokunnissa oli suuri asuntopula. Konflikti päättyi 10. huhtikuuta Norjan hyväksyessä, että Aeroflot saisi pitää alkuperäisen määrän miehistöä Longyearbyenissä, mutta mikäli vaimot jäisivät, tulisi toimihenkilöiden määrää vastaavasti vähentää.  

Liikenneministeri Liv Signe Navarsete avasi 10. joulukuuta 2007 Huippuvuorten lentokentälle uuden terminaalirakennuksen, jonka arvo oli 120 miljoonaa Norjan kruunua.  

Spitsbergenin asutusalueiden välillä ei ole tieyhteyttä, joten matkustaminen asutusten välillä on mahdollista kesäisin vesiteitse veneellä ja talvisin moottorikelkalla.  

Paikallinen demokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kysymys Huippuvuorten norjalaisen väestön demokraattisen vaikutusvallan lisääntymisestä on nostettu esiin useaan otteeseen. Suvereniteetin käyttöönoton yhteydessä vuonna 1925, Stortinget hylkäsi ehdotuksen Huippuvuorten perustamisesta omaksi kunnakseen tai läänikseen. Sen sijaan valittiin erityinen hallinnollinen järjestys, jossa kuvernööri oli hallituksen pääedustaja.  

Kylmän sodan aikana Huippuvuorten politiikka oli leimattu norjalaisten viranomaisten kehityksen ohjaamisen tarpeeseen. Paikallisen demokratian käyttöönotto ei täten ollut ajankohtainen asia millään tasolla.  

Paikallinen Huippuvuorten neuvosto perustettiin 6. elokuuta 1971 keskus- ja paikallishallinnon neuvoa antavaksi elimeksi. Neuvosto pystyi nostamaan esiin kysymyksiä, jotka olivat merkityksellisiä Huippuvuorten väestölle. Kysymys paikallisesta demokratiasta nousi uudelleen pintaan vuonna 1974, mutta Truve Brattelin toinen hallitus totesi, että aika ei vielä ollut kypsä Huippuvuorten luomiseen omaksi läänikseen tai kunnan itsehallinnon käyttöönottamiseen.  Jatkoa paikalliselle Huippuvuorten neuvostolle toi Huippuvuorten neuvoston perustaminen 12. elokuuta 1981. Vuonna 1993 poliittiset luettelot toimitettiin Huippuvuorten neuvostolle ensimmäistä kertaa.  

Paikalliseen demokratiaan suhtautuminen muuttui hieman 1980-luvulla. Vuonna 1985 Kåre Willochin hallitus nosti esiin useita poliittisia, käytännöllisiä ja ekonomisia esteitä paikallisen demokratian kehittymiselle mantereen mallin mukaisesti. Erityisiä seikkoja olivat sopimusvelvoitteet ja suhteet venäläisiin siirtokuntiin.lähde?

Vuonna 1995 Stortingetissä kehitettiin ja hyväksyttiin asiakirja 8, joka vaati hallitusta esittämään mallin paikalliselle demokratialle Longyearbyenissä. Hallituksen ehdotus paikallisen demokratian käyttöönotosta oman mallin mukaan nostettiin esiin vuonna 1999. Siinä pääpiirteinä oli perustaa paikallishallinto, jonka hallitus olisi kansan valitsema. Samanaikaisesti Huippuvuorten neuvosto olisi tarkoitus purkaa. Ulkopoliittisista syistä sekä ympäristösyistä paikallisneuvoston toimialue rajoittui Longyearbyenin asutusalueeseen ja sen lähialueisiin.  

Paikallishallinto otettiin käyttöön 1. tammikuuta 2002, vaikkakin suurin osa asukkaista vastusti paikallisen demokratian käyttöönottoa. [13]

Vuonna 2006 Norjan kaupunki- ja aluetutkimusinstituutti teki arvioinnin paikallishallinnon järjestelmästä, josta kävi ilmi, että puolet väestöstä on järjestelmää vastaan. Luottamus paikallishallintoa kohtaan oli vaatimatonta, ja monien asukkaiden mielestä paikallinen demokratia toimi huonosti. Vastustus paikallishallintoa kohtaan oli suurin niiden keskuudessa, jotka olivat asuneet Huippuvuorilla pitkään.  [14]

Paikallishallinnon vaaleissa 21. ja 22. lokakuuta 2007 oli ehdolla viisi puoluetta, äänioikeutettuja oli 1563 ja äänestysprosentti oli 40,27%.

Väestötiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyen oli aiemmin miesten hallitsema kaivosyhteiskunta, mutta se on viime vuosina kehittynyt normaalin mannerkaupungin suuntaan, jossa naisten ja lasten osuus väestöstä kasvaa jatkuvasti. Kaupungilla on omia päiväkoteja ja koulu. Lapsia, nuoria ja vanhuksia on kuitenkin edelleen pienempi osuus kuin Norjan mantereella, jossa lähes joka toinen asukas on alle 20-vuotias tai yli 67-vuotias. Huippuvuorilla alle 20-vuotiaat ja yli 67-vuotiaat asukkaat kattavat noin 25 prosenttia väestöstä.  [15]

Huippuvuorten norjalaiset asukkaat ovat myös rekisteröity kansalliseen väestörekisteriin heidän ”kotikunnissaan” mantereella. Näissä kunnissa heillä on myös yleinen äänioikeus vaaleissa.  

Noin puolella Longyearbyenin väestöstä on kotikuntia neljässä pohjoisimmassa läänissä, suurimmalla osalla (noin 20%:lla) Tromssassa.

Huippuvuorten alueelle perustettiin erillinen väestörekisteri 1. tammikuuta 1995. Saapuessaan ja poistuessaan Huippuvuorten alueelta sekä Huippuvuorten sistäisten siirtymien yhteydessä, on jokaisella velvollisuus ilmoittaa rekisterille. Työnantajilla on velvollisuus lähettää Huippuvuorten verotoimistolle yleiskatsaus Huippuvuorilla asuvista työntekijöistään.  

Huippuvuorten norjalaisten siirtokuntien (Longyearbyenin ja Ny-Ålesundin) väestön kansallisuudet ovat jakautuneet seuraavasti:

Maa 1.1.2009 1.1.2010   1.1.2011   1.1.2012  
Norja   1792 1744 1695 1738
Thaimaa 92 96 97 104
Ruotsi 43 53 58 76
Venäjä 21 29 34 34
Tanska 12 14 12 19
Saksa 26 24 20 16
Kroatia 10 11 12 14
Muut maat 89 81 89 114
Yhteensä 2085 2052 2017 2115

Kaivostoiminta, energia ja jätehuolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyearbyenin kaivostoiminta tapahtuu nykypäivänä Gruve 7 -kaivoksessa, joka sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä kaupungista itään. Kivihiili kuljetetaan kuorma-autoilla kaupunkiin. Kivihiilen suurin kuluttaja on Longyear Energiverk. Se on Norjan ainoa kivihiilivoimala, ja sijaitsee Longyearbyenin vanhassa kaupunginosassa, Sjøområdetissa. Kivihiilen ylijäämä ajetaan Hotellnesetin satamaan. Kaivostoiminta on täysin koneistettu. Viimeinen käsivoimia vaatinut kaivos, Gruve 3 -kaivos, suljettiin vuonna 1996.  

Gruve 1 –kaivos, jota kutsutaan myös nimellä Amerikanergruva, oli ensimmäinen kaivos Longyearbyenissä. Se avattiin vuonna 1906 ja toiminta lopetettiin vuonna 1958. Kaivos sijaitsee perimmäisenä Longyearbyenin pohjoispuolella. Kivihiilipölyn räjähdys tappoi 26 kaivostyöntekijää  tammikuun kolmannen päivän yönä vuonna 1920, ja siitä syystä kaivos suljettiin, vaikka hallitus piti sen avaamista taloudellisesti tärkeänä.  

Gruve 2 –kaivoksen louhinta alkoi vuonna 1913, ja Store Norske Spitsbergen Kullkompani kiihdytti prosessia vuonna 1918 sekä suuren kaivosonnettomuuden jälkeen. Varsinainen tuotanto alkoi vuonna 1921.  Geologiset olosuhteet vaikeutuivat Gruve 2 –kaivoksessa, ja sen vuoksi toiminta lopetettiin vuonna 1938. Yrityksen oli tehtävä jotain kaivostuotannon lisäämiseksi, ja he päättivät lopulta jatkaa Gruve 1 -kaivoksen toimintaa. Törmäyspiste siirrettiin syvemmälle laaksoon, ja tuotanto, jota kutsuttiin nimellä Gruve 1B -kaivos, aloitettiin lokakuun puolivälissä vuonna 1939. Samanaikaisesti rakennettiin uusi kaivoskaupunki, Sverdupbyen, lähelle iskukohtaa.  

Gruve 1B -kaivoksen toiminnalle oli ominaista yhä vaikeammat geologiset olosuhteet, ja vuodesta 1950 vuoteen 1958 tehtiin vain louhintatyöt. [16]  Kaivos suljettiin vuonna 1958, sillä kivihiilen hinnan laskun vuoksi tarvittiin järkevämpää toimintaa. Gruve 1B -kaivoksen sisäosia käytettiin Longyearbyenin juomavesivarastona 1960-luvun lopulle asti.  

Gruve 2 -kaivos tuotti monen vuoden ajan runsaasti, mutta 1930-luvulla kuljetusreitit pitenivät ja hiilen kuljetuskäytävät alenivat niin, että toiminnan jatkuminen oli vaakalaudalla. Vuonna 1937 tuotanto ensimmäisessä törmäyskohdassa lopetettiin, ja uusi iskupiste rakennettiin suoraan Nybyeniä vastapäätä, joka sijaitsee kauempana Longyeardalenissa.  

Toisen maailmansodan aikaan saksalainen taistelulaiva ”Scharnhorst” ampui Gruve 2 -kaivoksen osana Sisilian Operaatiota vuonna 1943. Kaivos paloi vuoteen 1962 saakka.  

Sodan päätyttyä alkoi työ Gruve 2 -kaivoksen uudelleenavaamiseksi. Vuonna 1947 tuotanto alkoi jälleen. Tammikuussa 1952 kaivos vahingoittui kaasuräjähdyksessä, ja kuusi miestä kuoli. Gruve 2 -kaivoksessa tuotanto pysähtyi vuosina 1960–1964, kun Gruve 5 -kaivos avattiin, ja samanaikaisesti hiilen hinta laski. Kivihiilen tuotantoa jatkettiin, kunnes kaivos poistettiin käytöstä talvella 1967–1968.  

Huippuvuorten lentoaseman yläpuolella sijaitsevan vuoriston alueella sijaitsevan Gruve 3 -kaivoksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1969. Tuotanto aloitettiin keväällä 1971 ja toimintavuosina 1976–1977 Gruve 3 -kaivoksen tuotanto kattoi puolet Store Norske Spitsbergen Kulkompanin hiilentuotannosta. Marraskuussa 1996 kaivos poistettiin käytöstä ja toiminta lopetettiin.  

Longyearbyenin pienin kaivos oli Gruve 4 -kaivos, joka suljettiin sen alhaisen tehokkuuden vuoksi keväällä 1970 vain kahden vuoden käytössä olon jälkeen.  

Gruve 5 –kaivos oli Longyearbyenin ensimmäinen kaivos, joka ei sijainnut Longyeardalenissa. Se sijoitettiin Endaleniin, noin 10 kilometriä Longyearbyenistä itään. Kaivoksen avaamisen valmistelutöihin kuului lisäksi teiden rakennus sekä sähkö- ja puhelinverkon luominen. Tie satamasta kaivoksen suulle tuli valmiiksi ja otettiin käyttöön syksyllä 1957. Samana vuonna aloitettiin louhinta. Kaivokselle johtava köysirata tuli valmiiksi kesällä 1958, ja raskas kaivoslaitteisto oli lopulta paikallaan saman vuoden alkutalvella. Hiilen tuotanto alkoi syksyllä 1959 ja kesti toukokuuhun 1972 saakka, jolloin kaivos poistettiin käytöstä.

Gruve 6 -kaivoksen louhiminen alkoi vuonna 1967 ja toiminta aloitettiin vuonna 1969. Vuonna 1981 tuotanto keskeytettiin, ilman että kaikki hiili oli otettu ulos. Jäljellejääneen hiilimäärän on arvioitu olevan noin 380 000 tonnia. Hiili sijaitsee pienitehoisella alueella kaivoksen perällä.  

Gruve 7 -kaivos, joka sijaitsee perimmäisenä Adventdalenissa Bolterdalenin ja Foxdalenin välissä, on ainut Longyearbyenin kaivos, joka on vielä tänä päivänäkin toiminnassa. Tutkinnat ja rakentaminen kesti useita vuosia ja toiminta alkoi vuonna 1976. Toiminta keskeytettiin syksyllä 1978 ja aloitettiin uudelleen syksyllä 1981 kaivoksen parannustöiden jälkeen.

Energiatarjonta ja jätehuolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Energiatarjonta stabilisoitui, kun ensimmäinen hiiliajoinen voimalaitos otettiin käyttöön vuonna 1920. Se vaihdettiin vuonna 1982 modernimpaan hiilivoimalaan Longyear Energiverkiin sekä kaukolämpöverkkoon.  Voimalalla ja kaukolämpöverkolla on 1600 asiakasta koko Longyearin yhteiskunnassa, mukaan lukien kaivokset, ja siihen kuuluu niin kotitalouksien lämmitys kuin myös prosessisähkö. UNIS ohjaa tutkimusta, jossa testataan CO₂-piikkejä alueen hiekkakivimaaperässä.

Voimalaitoksen kokonaisteho on maksimissaan 28 MW, josta 12 MW menee sähköntuotantoon ja 16 MW kaukolämpöön. Vuosituotanto on 108 GWh (0,108 TWh), joka on hajautettuna 55GWh sähköntuotantoon ja 53 GWh kaukolämpöön.  

Adventdalenissa on tehty kaasun koeporauksia, jossa on tehty havaintoja kaupunkikaasusta, joka on paineenalaista ja kaasumaista kivihiilestä tullutta polttoainetta. Vuonna 2013 tehtiin mahdollisia havaintoja myös liuskekaasusta alempana Adventdalenissa. [17] 

Paikallinen yhdistys Longyearbyen Lokalstyre Bydrift KF (Bydrift) on pitänyt vuodesta 1992 kaatopaikkaa Adventdalenissa entisen Gruve 6 -kaivoksen alapuolella ja noin 10 km Longyearbyenin yläpuolella. Kaatopaikka on saanut lisäyksiä tiloihinsa vajovesien epäpuhtauksien takia. [18] Vuodesta 2007 Longyearbyenin jätteenvastaanotto on paketoinut poltettavan jätteen ja lähettänyt sen laivalla mannermaahan. Samalla jätemäärä Adventdalenin kaatopaikalla on vähentynyt.

Turismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kuin hiilikaivostoimintaa alettiin kokeilla ensimmäisiä kertoja Longyearbyenissä vuonna 1900, Adventfjordenissa harjoitettiin turismia. Ensimmäinen tunnettu matkakertomus Huippuvuorilta on vuodelta 1807. 1800-luvun loppuun asti Huippuvuorten turistit koostuivat joko omilla jahdeilla tai vuokratuilla aluksilla matkustavista ulkomaalaisista. Hiljalleen lisääntyneet risteilyalukset olivat ylellisiä.  

Vuonna 1893 Hampurin-Amerikan linjan suuri, 7600 bruttotonnin Columbia-höyrylaiva vieraili Adventfjordenissa, jossa Longyearbyen sijaitsee. Aluksella matkusti 100 turistia ja sillä oli 17 hengen orkesteri. Jotkin norjalaiset laivanvalmistajat kokeilivat onneaan Huippuvuorten turistiliikenteessä, mutta ulkomaalaisia veneitä oli enemmän. Erityisesti vierailtiin Longyearbyenissä, Magdalenefjordenissa ja Virgohamnassa.

Vuonna 1896 Hotellnesetille, lähelle nykyistä lentokenttää, rakennettiin hotelli. Hotelli valmistettiin Trondheimissa ja kuljetettiin Huippuvuorille kesäkuussa 1896 Raftsund-höyrylaivalla. Hotelliyrittäjä oli Richard With, joka vuosikymmen aiemmin oli aloittanut reittiliikenteen Norjan rannikkoa pitkin Vesteraalens Dampskibsselskab-varustamon kanssa.  

Ensimmäinen maailmansota laittoi Huippuvuorten turismin kehityksen tauolle, mutta toiminta vilkastui jälleen sotien välisinä vuosina. Toisen maailmansodan jälkeen liikenne Huippuvuorille lisääntyi edelleen, ja 1950-luvulla alkoi jääkarhujen metsästys. Siihen asti, kunnes jääkarhu rauhoitettiin vuonna 1973, turismin yhteydessä ammuttiin 700 jääkarhua.

Risteilyliikenne on ollut Huippuvuorten hallitseva matkailumuoto. 1970-luvun alussa risteilymatkailijoita oli n. 5000–6000 vuodessa, kun taas vuonna 2002 Huippuvuorille kirjattiin 27 000 risteilyturistia (matkustajat ja miehistö mukaanluettuina).  

Huippuvuorten lentoasema avattiin vuonna 1975, mikä aiheutti suuria viestintämuutoksia sekä Huippuvuorten asukkaille että mahdollisille turisteille. Matkailua rajoitti kuitenkin hotellivuoteiden ja matkailuun tarkoitettujen tarvikkeiden puutteen lisäksi hallituksen kielteinen asenne matkailua kohtaan. Vasta vuonna 1985 pieni valikoima tuoreita elintarvikkeita tuli turistien saataville, ja vasta parin vuoden kuluttua tästä turisteille saatiin järjestettyä majoitus. Norjan suurkäräjien raportissa 50 (1990–1991) matkailu esitettiin yhtenä mahdollisena Huippuvuorten liiketoimintamuotona.

Matkailu on viimeisten 10–15 vuoden aikana kasvanut sekä turistien määrän osalta että kausittain. Vajaa 30 000 turistia vierailee Longyearbyenissä vuosittain. Longyearbyenin turistiliikenne muodostaa kuitenkin alle prosentin koko Pohjoiskalotin matkailusta. [19]

Vuosina 1993–2006 Longyearbyenin vierasyöpymisten määrä on kasvanut 24 000:sta 83 000:een.  80 prosenttia turisteista tulee Norjasta, ja ruotsalaiset, tanskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset ovat suurimmat ulkomaalaiset ryhmät.

Longyearbyen on nykyään maailman pohjoisin paikka, jonne pääsee reittilennolla.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset hiiliyhtiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäämeren kippari  Søren Zachariassen Tromssasta louhi kesällä 1899 600 hehtolitraa hiiltä Bohemannesetista, Heeroddenista ja Festningsoddenista lähellä Isfrjordenia. Tätä pidetään ensimmäisenä Huippuvuorilta myytynä hiilenä, mutta jo valaidenpyynnin aikana saarilla tiedettiin hiilikerrostumien olemassaolosta. Zachriassen myi ensimmäisiä louhimiaan hiiliä jahdille, joka sijaitsi Adventfjordenissa syyskuussa. Vene oli Albert I:n omistuksessa. [20]

Zachariassen oli tietänyt hyvistä kivihiilivarastoista jo vuodesta 1962, muttei kovasta ahkeroinnistaan huolimatta kyennyt saamaan taloudellista hyötyä työstään. Keväällä 1900 hän perusti yhdessä Andreas Schrøderin ja muiden sijoittajien kanssa Kulkompaniet Isefjord Spitsbergenin Kristianiassa. Zachariassen mainitsi myös kivihiililöydöistään ja antoi näytteet Jäämeren kippari Henrik Næssille Trondheimista. Næss lähetti yhdessä kolmen muun kiinnostuneen kanssa kahdeksan miestä saaristoon ottamaan ” jonkin hiilikenttän haltuunsa”. [20] He asettuivat Trondheim-Spitsbergen Kulkompanin nimissä Hotellnesetiin ja louhivat hiiltä paikassa, jonne rakennettiin Trønder-kaivos Platåbergerin alle vuonna 1903 amerikkalaista pääomatukea käyttäen. Tromssan kauppias Bernhard Pedersen sai mukaansa länsimaisia pääoman omistajia ja muodosti Bergen-Spitsbergen Kulgrubekompanin, joka miehitti kalkkihiilikentät Revnesetissä vuonon toisella puolella. Vardøn kauppias Ivar Stenehjem sai taloudellista tukea Christian Michelseniltä ja aloitti hiilen louhinnan Adventfjordenin länsipuolella. [21]

Myöhemmin mukaan tuli työntekijöitä myös muista maista. Heillä oli paremmat taidot hiilen tuotantoon liittyen sekä suurempi taloudellinen kapasiteetti. Mikään kolmesta norjalaisesta yrityksestä ei aloittanut oikeaa tuotantoa Adventfjordilla. Taistelu hiilikentistä kiihtyi, ja vallanpitäjistä kertovia kylttejä pystytettiin ja purettiin. Trondheim-yhtiöön liittyneet amerikkalaiset kaivosomistajat perustivat lopulta Arctic Coal Companyn, ja vuonna 1906 Henrik Næss ja hänen liikekumppaninsa myivät Trondheim-Spitsbergen Kulkompanin kyseiselle yritykselle. Revnesetissä ahkerasti työskennelleet bergeniläiset kiinnostuivat sijoituspääoman etsimisestä Lontoosta. He liittyivät lopulta The Spitsbergen Coal and Trading company -yritykseen, joka perustettiin vuonna 1904. He rakensivat kaivoksen ja köysiradan ja louhivat ensimmäisenä kesänä 500 tonnia hiiltä. [22]  Seuraavana kesänä pääomaa kerättiin paljon enemmän, ja britit rakensivat Advent Cityn Revnesetille, joka oli ensimmäinen suurempi, 30 miehen asuttama asuinalue Adventfjordilla talvella 1905–1906. Søren Zachariassen kuljetti välineistöä ylös, ja itse rakennukset valmistettiin etukäteen Trondheimissa. Myös sähköt asennettiin Advent Cityyn, ja talven 1906–1907 yli siellä asui jo 70 miestä. Brittiläiset työnjohtajat olivat jatkuvasti hankaluuksissa pohjoismaisten kaivostyöntekijöiden kanssa.  [22]

Amerikan aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalainen liikemies John Munroe Longyear matkusti vuonna 1901 perheensä kanssa laivalla Michiganista Huippuvuorille. Matkan aikana hän näki Christian Michelsensin hiiliretkikunnan Calypsobyenissä Recherchefjordenissa, Spitsbergenistä etelään. Longyear oli totisesti kiinnostunut saariryhmän kivihiilivarastoista, ja hän palasikin kesällä 1903 takaisin Adventfjordeniin, jossa Longyearbyen tänä päivänä sijaitsee.  [16]

Hiilinäytteitä kerättiin Trondhjem-Spitsbergen Kulkompanille koekentiltä Blomsterdalista sekä vuonon puolelta, Hotellnesetin yläpuolelta. Näytteet vietiin kotiin Yhdysvaltoihin, jossa ne analysoitiin ja todettiin hyviksi.  

Trondhjem-Spitsbergen Kulkompani oli jonkin aikaa yrittänyt löytää ostajaa sen ylimääräisille alueille Adventfjordenissa, ja norjalaisen välikäden kautta he saivatkin yhteyden Longyeariin. Kaivosten omistajana ja teollisuusyrittäjänä Longyear näki kaivostoiminnan tarjoamat mahdollisuudet Spitsbergenissä, mutta samanaikaisesti hän epäröi rahojen sijoittamista alueelle, jossa oikeudelliset olosuhteet olivat epäselvät. Vasta kun Norjan ulkoministeriö vahvisti toukokuussa 1904, että Spitsbergen oli “ei-kenenkään-maa”, Longyearin yritys Ayer & Longyear aloitti neuvottelut haltuunotosta Trondhjem-Spitsbergen Kulkompanin kanssa. Lokakuussa 1904 allekirjoitettiin ostosopimus, jossa Trondhjem-Spitsbergen Kulkompani sai 18 000 Norjan kruunua käteisenä sekä 50 000 Norjan kruunua vastikään perustetun yrityksen, Arctic Coal Companyn (ACC), osakkeina.  [22]

Ensimmäinen retkikunta saapui Adventfjordeniin 2. heinäkuuta 1905 aluksella DS ”Ituna”, jota johti Longyearin veljenpoika William D. Munroe.

Toukokuun lopussa vuonna 1906 lähti alus ”Primo” Trondheimista kohti Adventfjordenia. Aluksella oli William D. Munroe hevosensa kanssa sekä 50 miestä. Laivan kansi oli täynnä puutavaraa sekä puoli tonnia dynamiittia. Alus saapui Adventdaleniin 10. kesäkuuta. Miehistö majoitettiin vanhaan, 1896-luvulta peräisin olevaan hotelliin Hotellnesetiin, ja he aloittivat ensimmäisen vuoden ajan kestäneet tavalliset kaivostyöt. Kymmenen taloa rakennettiin, vedensaanti vakiinnutettiin ja hiiltä kaivoksen suulta merelle kuljettavan köysiradan toiminta aloitettiin. Ensimmäisen vuoden kuluessa kaivoskäytävästä tuli 65 metriä pitkä ja 1,3 metriä korkea. [23] DS ”Ituna” -alus, joka oli syksyn ajan kuljettanut hiiltä mantereelle, purjehti viimeisen kerran mantereelle talven vieton vuoksi 2. lokakuuta, ja otti mukaansa ne henkilöt, jotka eivät viettäisi talveaan Huippuvuorilla. 50 Huippuvuorille saapuneesta miehestä 22 jäi samaan paikkaan talveksi, ja muut matkustivat takaisin mantereelle.  

Ayer ja Longyear olivat alun perin ajatelleet investoivansa kaivostoimintaan, mutta kun William D. Munroe menehtyi laivan haaksirikossa vuonna 1907, alkoi Longyear osallistua enemmän kaivostoimintaan ja hänestä tulikin käytännössä Arctic Coal Companyn johtaja. Hän ohjasi kaivosyhteisöä Bostonista kirjeitse ja sähkeitse, ja paikallisten kaivosjohtajien tuli pyytää Longyearin hyväksyntä asioihin, joilla oli suuri rahallinen painoarvo.  

Vuosina 1908–1909 kaivostunneli oli jo 500 metriä pitkä, ja vastarakennettuun satamalaituriin oli vedetty rautatieyhteys laivojen lastaamista varten. Vuoden 1910 tienoilla termiä ”Longyear City” käytettiin kasvavassa määrin, muttei kuitenkaan virallisena nimityksenä. Talven 1910-1911 yli saarella asui 73 miestä ja kolme naista.  

Viiden vuoden toiminnan jälkeen Arctic Coal Company oli käyttänyt 1,5 miljoonaa Norjan kruunua ilman tuotannon ja kannattavuuden saavuttamista tyydyttävälle tasolle. Kaivosyhtiötä uhkasivat tekniset ongelmat, hiilen alhainen hinta, työkonfliktit, Norjan viranomaisten kanssa käydyt kiistat alusten valvonnasta sekä yhtiön mantereella sijaitsevien kiinteistöjen kiinteistöverosta ja erimielisyys lennätinyhteyksistä. Norjalaiset lennätinviranomaiset kielsivät Arctic Coal Companya pystyttämästä yhteysasemaa Finnmarkiin, joka muodostaisi sähkeyhteyden kaivosyhteisön ja USA:n välille. Sen sijaan Telegraftverket pystytti oman aseman Finnesetiin, Grønfjordeniin vuonna 1911.  [22]

Kesällä 1912 Longyear Cityssä oli laaja lakko, jossa ruotsalaiset syndikalistit olivat keskeisessä roolissa. Johtajisto vastusti aktiivisesti työntekijöiden järjestäytymistä, ja se selitti todennäköisesti, miksi paikallisia liittoja ei ollut Amerikan aikakaudella. Työkiista johti 238 työntekijän lähetykseen takaisin mantereelle. Kaivoksilla oli usein lakkoja, muun muassa ensimmäisenä toimintavuotena sekä vuosina 1910–1913. Lakkoja ei pidetty palkkojen takia, vaan syynä olivat huonot elinolosuhteet kuten ylikuormitus, huono hygienia ja ruoka sekä kulttuurierot norjalaisten työntekijöiden ja amerikkalaisten johtajien välillä. [22]

Kaivostoiminnan päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1913 vuosituotanto oli saavuttanut 30 000 tonnia ja tehdas oli laajennettu valmiiksi. Gruve 2 -kaivos oli myös pian avautumassa. Kaivostoiminta oli tosin tappiollista eikä voittoa ollut näkyvissä lyhyellä aikavälillä. Kaivosjohtaja Scott Turner oli aloittanut etsinnät tavoitteenaan myydä koko tehdas siihen kuuluvine lisärakennuksineen. Sillä välin ostettiin vain kaikista välttämättömimmät hankinnat ja kaikki muut uudet investoinnit pysäytettiin. Myös uusien kaivosten rakentaminen keskeytettiin.  

Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuussa 1914, mistä johtuen pankit lopettivat luotonannon jo valmiiksi vakavan taloudellisen paineen alla olevalle Arctic Coal Companylle. Myös varaosien hankkiminen vaikeutui ja elintarvikkeiden hinnat nousivat. Arctic Coal Company vähensi talvimiehistönsä 120 mieheen, ja kaikki Norjan mantereella sijaitsevat kiinteistöt myytiin tai siirrettiin olkiyrityksille. Syyskuussa 1915 kaivostoiminta lopetettiin ja jäljelle jäi vain kolmen miehen vartijajoukko. Myös kaikki työntekijät irtisanottiin, Tromssan toimistopäällikköä lukuun ottamatta.  [22]

Niiden yhdeksän vuoden aikana, joina Arctic Coal Company oli toiminnassa Huippuvuorilla, louhittiin yhteensä 200 000 tonnia hiiltä ja tehtaisiin investoitiin lähes 3,5 miljoonaa Norjan kruunua. Investointien määrä oli merkittävä verrattuna siihen, että Norjan valtion kokonaistulot vuonna 1920 olivat 12,5 miljoonaa Norjan kruunua. Talvisin työntekijöitä oli 200–300 miestä, ja kesäisin työntekijöiden määrä oli lähes kaksinkertainen.  [22]

Store Norske Spitsbergen Kulkompanin perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longyear Cityn toiminnan selvityksen jälkeen alkoi prosessi yhdistyksen omaisuuserien myymisestä. Useat osoittivat kiinnostuksensa, muiden muassa Norjan keskuspankki, jossa Adolf Hoel oli geologisena asiantuntijana. Lisäksi Johan Anker kiinnostui yhdistyksensä Green Harbourin kanssa, kuten myös ryhmä venäläisiä sijoittajia. Ankerin ryhmä sai väliaikaisen etuosto-oikeuden, joka jäi kuitenkin käyttämättä. Keskuspankin johtaja Kielland-Torkildsenilla oli hyvät yhteydet pääministeri Gunnar Knudseniin, ja tammikuussa 1916 perustettiin Det norske Spitsbergensyndikat sekä muun muassa kahdeksan pankkia. Näissä olivat Elkem, Hydro ja Gunnar Knudsen osakkeenomistajina.  [22]

John M. Longyear hyväksyi 1. huhtikuuta 1916 Det norske Spitsbergensyndikatin 3,5 miljoonan Norjan kruunun tarjouksen, ja virallinen vallanvaihto tapahtui 1. syyskuuta. Vuoden 1916 aikana syndikaatti sai oikeuden hallita myös Grønfjordenin alueita, jolloin se omisti 1200 km² laajuisen alueen Spitsbergenistä. Ostolla oli suuri kansallinen merkitys Norjalle, ja se oli ratkaiseva asia norjalaisen ravinnolliselle johtoasemalle saariryhmässä. [24]

Syndikaatti luotiin Longyearin mielenkiinnon kohteiden ostamista varten Longyear Cityssä, eikä sillä ollut tarkoituksena ohjata kaivostoimintaa. 30. marraskuuta 1916 Oslossa Store Norske Spitsbergen Kulkompani A/S otti vastuulleen syndikaatin ostetut omaisuudet.

Kaivosten haltuunoton jälkeen Store Norske Spitsbergen Kulkompani sai toiminnan hyvin käyntiin. Ensimmäisenä toimintavuotena voittoa tuli miljoona Norjan kruunua, ja osingot jaettiin omistajille. Ensimmäisen maailmansodan takia hiilen hinnat olivat korkealla, ja suurin osa hiilestä myytiin Norjan valtiollisille yrityksille.

Hyvät ajat kestivät 3. tammikuuta 1920 asti, jolloin tapahtui Gruve 1 -kaivoksen hiilipölyräjähdys, jossa kuoli 26 työntekijää. Gruve 1 tuhoutui täysin, eikä sitä enää kunnostettu toimintaan sen jälkeen. Store Norske Spitsbergen Kulkompani ajautui suureen taloudelliseen kriisiin. Norjan valtion taloudelliset tukitoimenpiteet tulivat tarpeen, jotta pystyttiin jatkamaan tuotantoa ja siten myös ylläpitää toimintaa.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiilentuotantoa kohtaan oltiin erittäin optimistisia muutamia vuosia ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Tätä tukivat osittain poliittiset ja taloudelliset syyt, mutta myös hiilipoikkeamien ja käyttöolosuhteiden riittämätön kartoitus.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen hiilen hinnat putosivat, ja useat yritykset saivat lainaa ja apurahoja Norjan valtiolta. Norjan piti vahvistaa asemaansa saadakseen Huippuvuorten suvereeniuden. Vuonna 1925 Huippuvuorten sopimuksen johtopäätösten jälkeen useiden norjalaisten hiiliyritysten toiminta pysähtyi, kuten esimerkiksi Bjørnøen A/S:n (syksy 1925) ja Kings Bay Kull Compani A/S:n (väliaikaisesti 1925-1926). Maailmanlaajuisen talouden aleneman takia viranomaiset päättivät keskittää toiminnan Store Norske Spitsbergen Kulkompanin tiloihin Longyearbyenissä. Tuolloin Store Norske Spitsbergen Kulkompani oli yksityinen yritys, joka oli taloudellisesti riippuvainen valtion tuista.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan puhkeamisen aikaan Huippuvuorilla asui 900 norjalaista ja 2000 neuvostoliittolaista, ja elokuuhun 1941 asti tuotanto jatkui normaalina ja toiminnassa niin norjalaisten kuin neuvostoliittolaistenkin puolilla.

Kesäkuun 22. päivä vuonna 1941 olleen Operaatio Barbarossan jälkeen liittolaiset vahtivat kaikkia kaivoksia 31. heinäkuuta asti. Brittiläisillä sotalaivoilla evakuoitiin kaikki neuvostoliittolaiset asukkaat takaisin Venäjälle elokuun lopussa, samoin kuin norjalaiset siirrettiin Iso-Britanniaan 3. syyskuuta Empress of Canadan kyydissä. Samaan aikaan kaikki strategiset kohteet tuhottiin. Niitä olivat muun muassa hiili- ja öljyvarastot, voimalat ja radioasemat. Norjan joukot asettuivat asemiin Longyearbyeniin, Barentsburgiin ja Sveagruvaan.

Store Norske Spitsbergen Kulkompani ja Norjan viranomaiset yrittivät yhdistää varuskunnan laitokset tuotannon jatkamisen kanssa, mutta yritys epäonnistui.

Saksa hyökkäsi Longyearbyeniin operaatio ”Sizilienin” aikana 8. syyskuuta 1943 muun muassa taistelulaiva ”Tirpitzillä”, taisteluristeilijä ”Scharnhorstilla” sekä muilla pienemmillä aluksilla. Longyearbyen ja Gruve 2 tuhoutuivat molemmat tulituksessa. Syvimmällä Longyeardalenissa sijainnut Sverdrupbyen säilyi osumitta ja ehjänä sodasta. Suuret hyökkäyksen jälkeiset tuhot loivat uuden taloudellisen kriisin Store Norske Spitsbergen Kulkompanille. Yrityksen puheenjohtaja Hilmar Reksten oli sitä mieltä, että Norjan valtion kuuluisi korvata sodan tuhot. Ratkaisuna yritys otti valtiollista lainaa 1943, 1944 ja 1946, kun valtio jäädytti lainantakauksensa vuonna 1945. Store Norske Spitsbergen Kulkompanille myönnettiin 16,5 miljoonan kruunun avustus sotavauriokeskukselta vuonna 1948.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi Longyearbyenin täydellinen jälleenrakennus, johon Store Norske-konserni käytti suuria määriä rahaa. Toiminta aloitettiin ensin Gruve 1-kaivoksella, joka korvattiin vuonna 1951 Gruve 2-kaivoksella. Joitakin vuosia myöhemmin hiiltä alettiin viedä Länsi-Saksaan, erityisesti hienoa hiiltä, jolle oli vaikea löytää käyttötarkoitusta Norjassa. Hiilen hinnan vaihtelu Euroopan markkinoilla aiheutti vaikeuksia toiminnan optimaalisessa suunnittelussa ja tämän vuoksi panostettiin toiminnan rationalisointiin. Vuonna 1963 norjalaisten kaivosten vuosituotto oli 430 000 tonnia, joista 170 000 tonnia oli vientituotteita. Longyearbyenin lähes 400 000 tonnin vuosituotolla hiilen arvioitiin loppuvan 20 vuoden sisällä. Tämän vuoksi Svean hiiliesiintymiä alettiin tutkia 1970-luvun alussa.

Vuonna 1975 Longyearbyenissä avattiin ensimmäinen ympäri vuoden käytössä oleva lentoasema sen jälkeen, kun hallitus oli vuonna 1964 perustanut komitean arvioidakseen liikennetarpeita ja mahdollisuuksia parantaa liikenneyhteyksiä Huippuvuorten ja sisämaan välillä.  Komitean arvioimat vaihtoehdot olivat joko jäänmurtajan tai lentokentän rakentaminen. Hallituksen nimittämä komitea suositteli lentokentän rakentamista, jotta voitaisiin varmistaa ympärivuotiset liikenneyhteydet. Vuonna 1975 tehtiin päätös lentokentän rakentamisesta. Huippuvuorten sopimuksen sopijamaille lähetettiin käskynjako, jossa eriteltiin lentokentän olevan kaikkien sopijamaiden käytössä ja että sitä tulisi käyttää vain siviilitarkoituksiin. Lentoasema avattiin virallisesti 14. elokuuta 1975 Huippuvuorten lain 50-vuotispäivänä.

Yrityskaupungista demokratiaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvusta eteenpäin kaivosyhteisöä hallitsi yrityskaupunkina yksityinen Store Norske Spitsbergen Kulkompani -konserni. Kasvanut yhteiskunta ei rakentunut perheyhteiskunnaksi, vaan miesyhteiskunnaksi, jossa työläiset asuivat parakeissa. Suurimman osan työntekijöistä perhe jäi mantereelle. 141:stä kautena 1916–1917 talven yli asuneesta työntekijästä vain 12 oli naisia, joista kaikki olivat virkailijoiden vaimoja tai kotiapulaisia. Store Norske Spitsbergen Kulkompani -konserni ei palkannut lähes ollenkaan naisia ensimmäisinä vuosinaan, mutta vuonna 1929 palkattiin enemmän naisia ammattiyhdistyksen vaatimuksesta. Kaikki naiset palkattiin työskentelemään työpaikkaruokalaan. Kautena 1929–1930 talven yli asui 505 työntekijää, joista 73 oli naisia ja lapsia.

Päätäntävalta oli yrityksen johdolla, joka paitsi ohjasi resurssien hankinnalla töitä, myös hallitsi asumispolitiikkaa, tarvikkeita ja viestintää. Syynä oli se, että Longyearbyen oli ensisijaisesti kaivostoimintaa varten perustettu rakennustyömaa eikä tavallinen pikkukaupunki.  

Vasta 1960-luvulla vaatimukset modernisoitumisesta ja normalisoitumisesta alkoivat kuulua. 1970-lukuun asti yhteisön kehitystä leimasivat Store Norske Spitsbergen Kulkompani-konsernin tarpeet ja taloudelliset valmiudet. 1970-luvulla Norjan valtio otti hallintoonsa hiilikaivoksen osakkeet ja aloitti aktiivisen politiikan harjoittamisen Huippuvuorilla. Valtio otti haltuunsa myös Longyearbyenin, jonka oli määrä kehittyä perheyhteiskunnaksi muiden Norjan paikkakuntien mukaisesti. Valtion hanke maksoi paljon ja Huippuvuorten budjetti kolminkertaistui seitsemän vuoden sisällä. Vuosien 1971 ja 1985 välillä Huippuvuorten budjetti seitsemänkertaistui. Longyearbyen kehittyi pikkukaupungiksi, jonka elintaso oli yhtä korkea ja pian korkeampi kuin vastaavan 1000 asukkaan paikkakunnilla mantereella.

1970-luvulta lähtien Longyearbyen alkoi kehittyä perheyhteiskunnaksi, joka vahvistui 1980-luvulla. Store Norske Spitsbergen Kulkompani-konserni lopetti kausisopimusten teon, muut yksityiset liikkeenharjoittajat alkoivat perustaa yrityksiä, ja valtion työntekijöiden työsopimukset eivät olleet enää määräaikaisia.

Nykypäivän Longyearbyen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1990 asti Longyearbyen oli merkittävä kaivoskaupunki. Vaikka kaivostoiminta nykyään onkin kattavampaa kuin koskaan, toiminta ei näy samalla tavalla kuin aikaisemmin. Hiilen ensisijainen tuotanto tapahtuu nykyään Sveassa, jonne työntekijät matkustavat lentämällä Longyearbyenistä. Vaikka kaivostoiminta tuottaa edelleen puolet Longyearbyenin yksittäisen ihmisen vuosittaisista työtunneista, Longyearbyen on kehittynyt monipuolisen elinkeinoelämän yhteiskunnaksi, joka tarjoaa myös turismia, tutkimusta ja korkeakoulutusta.  

Longyearbyenissä ja sitä ympäröivällä alueella säilytetään nykyään jäänteitä kaivoksista amerikkalaisten ajalta ja eteenpäin. Suurin osa jäänteistä on peräisin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta, koska saksalaiset polttivat suurimman osan vuonna 1943. Lopetetusta kaivostoiminnasta muistuttavat rakennusmaa-asetelmat ja erilaiset kuljetusjärjestelmät kuten köysiradat ja niiden osat leimaavat Longyearbyenin maisemaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Flytte eller reise til Svalbard — Nordisk samarbeid web.archive.org. 2.10.2013. Viitattu 8.4.2021.
  2. Finn fakta om Norge Kartverket.no. Viitattu 8.4.2021. (uusnorjaksi)
  3. Mørketidsfestivalen Dark Season Blues | SVALBARD Dark Season Blues | SVALBARD. Viitattu 8.4.2021. (norjaksi)
  4. Tone Holmquist: Gruvegang og mørk fjellside www.kommunal-rapport.no. 7.4.2009. Viitattu 8.4.2021. (norjaksi)
  5. a b Dagmar Hagen & Tommy Prestø: Biologisk mangfold - temarapport som grunnlag for arealplan for Longyearbyen planområde. Norsk institutt for naturforskning., 2007.
  6. Travel Guide (englanniksi)
  7. Climate Guide (englanniksi)
  8. Kirker som i dag anses som eid eller forvaltet av staten er Nidarosdomen, Akershus slottskirke og Horten garnisonskirke på Karljohansvern, Hove steinkirke i Vik og Svalbard kirke. Staten eier også en del annen kirkelig eiendom, blant annet Oslo Bispegård og Erkebispegården i Trondheim.
  9. Svalbardloven §2: Norsk privatrett og strafferett og den norske lovgivning om rettspleien gjelder for Svalbard, når ikke annet er fastsatt. Andre lovbestemmelser gjelder ikke for Svalbard, uten når det særskilt er fastsatt.
  10. Kirkeloven §39: Loven gjelder ikke for Svalbard. Kongen kan gi bestemmelser om gudstjeneste og kirkelige handlinger og øvrig geistlig tjeneste.
  11. WebCite query result www.webcitation.org. Viitattu 8.4.2021.
  12. Svalbardposten web.archive.org. 29.12.2007. Viitattu 8.4.2021.
  13. Justis-og politidepartementet: Motstand mot lokaldemokratiet på Svalbard 012101-070407. 8.3.2006. Viitattu 8.4.2021. (norjaksi)
  14. Trine M. Myrvold & Hilde Lorentzen: Demokrati i motvind. Norsk institutt for by- og regionforskning, 2006.
  15. Tabell 2 Folkemengde i de norske bosettingene på Svalbard, etter kjønn og alder 1. juli 2012 www.ssb.no. Viitattu 8.4.2021.
  16. a b Per Kyrre Reymert: Hvordan Longyearbyen ble til. Gruvebyen gjennom hundre år., s. 6. Longyearbyen / Tromsø: Longyearbyen lokalstyre, 2006.
  17. NTB: Funn av skifergass på Svalbard folkebladet.no. 22.9.2013. Viitattu 8.4.2021. (norjaksi)
  18. Solveig Vullum Løtveit: Deponiet i Adventdalen – En vurdering av spredning av forurensning og permafrostens egnethet som bunntetting. masteroppgave ved Norges teknisk-naturvitenskapelige universitet, 2012.
  19. SVALBARD MUSEUM web.archive.org. 20.3.2012. Viitattu 8.4.2021.
  20. a b Torbjørn Torkildsen: Svalbard, vårt nordligste Norge (3. utgave utg.), s. 196. Oslo: Aschehoug, 1998.
  21. Gustav Rossnes: Norsk overvintringsfangst på Svalbard 1895-1940, s. 72. Norsk polarinstitutt Meddelelser nr 127, 1993.
  22. a b c d e f g h Thor B. Arlov: Svalbards historie (2. utgave utg.). Trondheim: Tapir Akademisk Forlag, 2003.
  23. Per Kyrre Reymert: Gruvebyen gjennom hundre år, s. 7. Longyearbyen / Tromsø: Longyearbyen lokalstyre, 2006.
  24. Torbjørn Torkildsen: Svalbard, vårt nordligste Norge (3. utgave utg.), s. 198. Oslo: Aschehoug, 1998.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.