Kirkko (rakennus)

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kirkkorakennus)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Turun tuomiokirkko on Suomen ensimmäisiä kirkkoja.

Kirkko on kristinuskon pyhäkkö eli pyhä rakennus. Hiippakunnan keskuskirkkoa kutsutaan tuomiokirkoksi eli katedraaliksi.

Suomen sana kirkko on lainattu muinaisruotsin sanasta kirkia. Pohjimmiltaan se juontuu kreikan adjektiivista kȳriakón, joka tarkoittaa ”Herralle kuuluvaa”, ”Herran omaa”.[1]

Kirkkojen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmilaivaisen kirkon pohjakuva; oikealla kuori, poikkilaiva tummennettu.
Pääartikkeli: Kirkkoarkkitehtuuri

Perinteisesti kirkkorakennukset jaetaan keskuskirkkoihin ja pitkäkirkkoihin. Edellisissä pohjapiirros on pyöreä, neliömäinen, monikulmainen tai ristinmuotoinen. Jälkimmäisten pohjapiirroksessa on pituussuunta vallitseva. Niiden pääosat ovat runkohuone, kuori ja usein torni. Runkohuone jaetaan usein leveämpään keskilaivaan ja kahteen (tai useampaan) sivulaivaan, jotka pilaririvit erottavat toisistaan.

Useampilaivaiset kirkot ovat joko basilikoja tai hallikirkkoja. Hallikirkossa kaikkien laivojen katot ovat jokseenkin samalla korkeudella, basilikan keskilaiva nousee sivulaivoja korkeammalle päästäen sisään valoa ikkunaseinien, klerestorion, kautta. Välimuotoa, jossa keskilaiva kohoaa selkeästi korkeammaksi mutta klerestoriota ei ole, kutsutaan pseudobasilikaksi. Joskus on sivulaivojen yläpuolella parvia, emporeja ja triforioita. Runkohuoneen ja kuorin välissä on suuremmissa kirkkorakennuksissa tavallisesti poikkilaiva. Leikkauskohta on nimeltään ristikeskus. Lisäksi kirkoissa voi olla sivukappeleita, torneja ja useampia poikkilaivoja.

Useissa kirkoissa on sivuhuone, sakasti. Vanhoissa kirkoissa on jäljellä vielä eteistila, asehuone.

Kirkkorakennuksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi kaikki juutalaisten tapaan kokoontuivat Jerusalemin temppelissä ja synagogissa. Ihmisten kotona tapaaminen oli myös hyvin yleistä. Hiljalleen yksityistiloista alettiin muovata erityisiä jumalapalvelustiloja, joista vanhimmat ovat 200-luvulta. Kirkkotiloista tuli julkisia Milanon ediktin jälkeen 313.[2] Alkujaan monet kirkot rakenettiin jonkin marttyyrin tai pyhän ihmisen haudalle. Etenkin alttarin tuli olla haudan päällä. Kun ajan myötä kirkkoja tuli niin paljon ja uusille seuduille, haudan vaatimuksesta luovuttiin, mutta alttarin tuli sisältää pyhäinjäännöksen.[3] Myöhemmin keskiajalla kirkon vaurastuttua kirkkorakennuksista tehtiin suuria ja näyttäviä Jumalan kunniaksi.[4]

Kirkkohuoneen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon itäreunassa sijaitsee alttari, josta käsin jumalanpalvelusta johdetaan. Joissakin kirkkokunnissa alttarin pyhin osio on erotettu ikonostaasilla, verholla tai seinällä. Läntisillä kirkkokunnilla kirkossa on erillinen puhujan koroke, jota kutsutaan saarnastuoliksi. Kirkoissa voi olla erilaisia soittimia. Perinteiset kirkkourut sijaitsevat joko lattian tasolla tai erillisellä urkuparvella.[5]tarvitaan parempi lähde

Kirkot sisältävät monenlaista esineistöä. Votiivilaiva löytyy useasta veden lähistöllä sijaitsevasta kirkosta. Kastemalja saattaa olla kirkossa koverrettu kivijalusta. Alttarilla sijaitsee usein alttaritaulu tai alttarikaappi.

Kirkkojen symbolismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon symbolina voidaan pitää ristiä, sillä se merkitsee Jeesuksen ristiinnaulitsemista.[6] Perinteisesti kirkon alttari on tehty kirkkosalin itäpuolelle, sillä kirkon itäseinä on näkyvä raja taivaan ja maan välillä. Sama symboliikka esiintyy alttarikehässä, joka monesti on tehty puolikaaren muotoon jotta ehtollisvieraat voisivat käydä samalle aterialle myös niiden pyhien kanssa, jotka eivät ole enää täällä.[7]

Ilmansuunnilla on kirkkosalissa merkityksensä. Itä on auringonnousun ja Jumalan valon suunta. Länsi on tämän maailman suunta, johon usein kirkon pääovi on sijoitettu, jotta tulo kirkkoon voisi symboloida vaellusta luvattuun maahan kohti Jumalaa. Pohjoinen on Uuden testamentin suunta ja etelä Vanhan testamentin suunta. Monesti on pyritty sijoittamaan lukupulpetti eteläiselle puolelle ja saarnastuoli pohjoiselle puolelle.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martling, Carl Henrik: Puhuva hiljaisuus. Suomentanut Risto Pottonen. Pieksämäki: Raamattutalo, 1993. ISBN 951-618-046-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 437. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Kirkkotila ja kirkkoarkkitehtuuri Suomen ev-lut kirkko. Viitattu 23.11.2015.
  3. Martling 1993, 52–53
  4. Keskiajan kirkkorakennus Internetix: Otavan Opisto. Viitattu 23.11.2015.
  5. Soittimet Helsingin seurakunnat. Viitattu 23.11.2015.
  6. Kristilliset symbolit Tiekirkko - Taivaallinen taukopaikka: Kirkkopalvelut. Viitattu 23.11.2015.
  7. Martling 1993, 62–64
  8. Martling 1993, 44