Kirkkolaiva
Kirkkolaiva eli votiivilaiva (lat. votum, "(uhri)lupaus", "(uhri)lahja", "rukous", "toivomus") on jollekin kirkolle lahjoitettu laivan pienoismalli, joka voi olla esimerkiksi ripustettuna kirkon kattoon. Kirkkolaivaperinne on tunnettu Keski- ja Etelä-Euroopassa ainakin keskiajalta saakka.
Kirkkolaivojen lahjoittamissyyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkkolaivoja kutsutaan usein votiivilaivoiksi, koska niitä on lahjoitettu esimerkiksi merihädässä Jumalalle annettujen lupausten mukaisesti. Kirkkolaivoja saatettiin antaa myös etukäteen vaaralliseksi tiedetyn merimatkan turvaamiseksi.[1]
Laivoja on annettu myös kirkollisten ja kansallisten juhlapäivien kunniaksi ja joskus perhejuhlien tai työtovereiden merkkipäivien yhteydessä. Lahjoilla muistettiin usein myös merellä hukkuneita. Joskus kirkkolaivoja hankittiin vain koristamaan kirkkoja, sillä laiva symboloi kristillistä seurakuntaa.[2]
Kirkkolaivojen rakentajat ja lahjoittajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkkolaivojen valmistajat olivat usein laivanrakentajia, merimiehiä tai muuten laivojen pienoismallien rakentamiseen pystyviä. He olivat usein myös lahjoittajia. Suurinta osaa kirkkolaivanrakentajista ei kuitenkaan tunneta.[3]
Kirkkolaivojen lahjoittajat tunnetaan niiden rakentajia paremmin. Suomessa lahjoittajista suurin yksittäinen ammattiryhmä ovat olleet merenkulun ammattilaiset. Toiseksi eniten kirkkolaivoja ovat hankkineet seurakunnat itse. Laivoja ovat lahjoittaneet myös muun muassa kirkonpalvelijat, kauppiaat, sotilaat, talonpojat, virkamiehet ja seurakuntien nuoriso.[4]
Kirkkolaivat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalainen kirkkolaivatraditio periytyy ainakin 1500-luvulle. Ilmeisesti perinne levisi Ruotsista ensimmäisenä Ahvenanmaalle ja sieltä edelleen Turun saaristoon ja mantereelle. Traditio oli voimakkain rannikkoseuduilla, ja erityisesti niillä alueilla, joilla laivanrakennuksella oli merkittävä osuus elinkeinoelämästä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kirkkolaivaperinteen kukoistuskausi oli 1600–1700-luvuilla. Suomen kirkoissa olleista tai olevista yli 200 kirkkolaivasta noin puolet on ajoitettu 1600- ja 1700-luvuille.1600-luvun alkupuolella Suomessa oli jo suhteellisen paljon kirkkolaivoja.[5]
Vanhin Suomessa säilynyt kirkkolaiva on Hauhon kirkon laiva vuodelta 1609. Se on myös vanhimpia säilyneitä kirkkolaivoja Pohjoismaissa. Malliltaan Hauhon laiva edustaa 1500-luvun lopun kaljuunaa. Kolmimastoinen laiva on koristeltu kaljuunakuvalla, joka on pienikokoinen naisfiguuri vaakunakilpi kädessään. Laiva on aseistettu 22 tykillä, ja sen miehistönä on puunukkeja. Vastaavantyyppisiä kirkkolaivoja tunnetaan Euroopasta vain muutamia.[6] Hauhon seurakunta luovutti kirkkolaivan jo vuonna 1882 Suomen muinaismuistoyhdistykselle. Nykyään laiva kuuluu Suomen kansallismuseon kokoelmiin ja on esillä Suomen merimuseossa Kotkassa.[7] Sitä on aiemmin lainattu tarkkaan harkiten joihinkin näyttelyihin, muun muassa Raahessa 1987 olleeseen HIIOHOI!-laivanmallinäyttelyyn.[8]
Kälviän kirkkolaivan lahjoitti Matti Malmsten; laiva mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1846 kirkkoneuvoston pöytäkirjassa. Se edustaa 1600-luvun hollantilaista sotalaivatyyppiä.
Suomen suurin kirkkolaiva on Upinniemen varuskuntakirkossa sijaitseva Åke Sandwallin rakentama Suomen Joutsenen pienoismalli.
Kirkkolaivat ja kansanperinne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkkolaivoihin on liittynyt jonkin verran uskomuksia. Suomessa laivat kiinnitettiin kirkkojen kattoihin yleensä hamppuköysillä, jotka kosteusolosuhteista ja ilmavirroista riippuen kiertyivät auki ja kiinni ja saivat laivat liikehtimään. Laivan liikehdinnästä ennustettiin säätä ja tuulen suuntaa ainakin Ahvenanmaalla. Ennustaminen tunnettiin myös Ruotsissa ja Norjassa.[9]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Berg, Johan, Votivskepp II. Licentiatavhandling för seminariet i nordisk och jämförande folklivsforskning vid Stockholms universitet. Statens sjöhistoriska museum, 1969.
- Berg, Johan, Votivskeppens historia. Kyrkskeppen berättar om Sjöfart och Historia på Öland. Toim. Anders Nilson. Lts förlag, Stockholm 1980, s. 9–15.
- Hieta, Raimo: Peräseinäjoen kirkkolaiva ja sen lahjoittaja
- Kanerva, Mirja, Suomen kirkkolaivat. Taidehistorian pro gradu työ. 1978. (a)
- Kanerva, Mirja, Suomen kirkkolaivat. Luettelo-osa. Taidehistorian pro gradu työ. 1978. (b)
- Koman, Kerstin, Mynt under masten och vissla på vind. Sjöliv och folktro. Rabén Prisma, Stockholm 1996.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kanerva 1978a, 17, 23, 38.
- ↑ Berg 1980, 10; Kanerva 1978a, 24–25.
- ↑ Kanerva 1978a,31–36.
- ↑ Kanerva 1978a, 36–37.
- ↑ Kanerva 1978a, 27–28, 42; Kanerva 1978b, 2–9.
- ↑ Berg 1969, 33, 78–79; Berg 1980, 12; Kanerva 1978a, 66.
- ↑ Kanerva 1978b, 53.
- ↑ Helsingin Sanomat 20.6.1987, palsta Minne mennä, s. 12
- ↑ Kanerva 1978a, 169–171.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kirkkolaiva Wikimedia Commonsissa
- Kirkkolaivat, Suomen Kuvalehti, 01.02.1930, nro 5, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kopisto, Aarne: ”Kirkkolaivat”, Navis Fennica. Suomen merenkulun historia, osa 4: Meren aalloilla ja sisävesillä, s. 256–258. WSOY, 1995.