Jim Morrison

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jim Morrison
Jim Morrison 1969.JPG
Jim Morrison vuonna 1969
Syntynyt 8. joulukuuta 1943
Melbourne, Florida, Yhdysvallat
Kuollut 3. heinäkuuta 1971 (27 vuotta)
Pariisi, Ranska
Taiteilijanimet The Lizard King
Mr. Mojo Risin’ (anagrammi nimestä Jim Morrison)
Aktiivisena 1965–1971
Tyylilajit psykedeelinen rock, blues rock, hard rock, acid rock, spoken word
Ammatit laulaja, runoilija
Yhtyeet The Doors
Levy-yhtiöt Elektra

James Douglas ”Jim” Morrison (8. joulukuuta 1943 Melbourne Florida, Yhdysvallat3. heinäkuuta 1971 Pariisi, Ranska) oli yhdysvaltalainen rocklaulaja ja runoilija. Hän tuli tunnetuksi The Doors -yhtyeen laulajana ja keulahahmona.

Nuorena Morrison muutti perheensä mukana usein, kunnes asettui Kaliforniaan opiskelemaan elokuvantekoa. Los Angelesissa hän perusti vuonna 1965 rockyhtye Doorsin, jonka laulusolisti ja yksi lauluntekijöistä hänestä tuli. Yhtye julkaisi useita menestysalbumeja vuosina 1967–1971, ja Morrisonista tuli kuuluisa rocktähti.

Morrison pyrki vastustamaan auktoriteetteja ja järjestystä niin runoudessaan kuin esiintymisissäänkin. Lopulta Morrisonin provokatiiviset lavaesiintymiset johtivat siihen, että hänet tuomittiin rivoista puheista ja itsensä paljastamisesta vankeuteen. Tuomion valitusprosessin aikana Morrison muutti Pariisiin, missä hän kuoli heinäkuussa 1971. Morrisonin kuoleman jälkeen hänen ympärilleen on syntynyt voimakas henkilökultti.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Douglas Morrison syntyi Melbournessa Floridassa 8. joulukuuta 1943. Isä Steve Morrison oli kotoisin Georgian osavaltiosta ja varttunut Floridassa, ja äiti Clara Clarken suku oli kotoisin Wisconsinista. Jimille syntyi pikkusisko ja pikkuveli.[1]

Isä Steve oli laivastoupseeri, ja perhe muutti toistuvasti osavaltiosta toiseen.[2] Ensimmäiset kolme vuottaan Jim asui äitinsä kanssa Meksikonlahden rannalla Clearwaterissa, kun isä oli Tyynellämerellä lentotukialuksella. Sen jälkeen perhe asui Washingtonissa ja Albuquerquessa New Mexicossa. Kun Jim oli seitsenvuotias, perhe muutti takaisin Washingtoniin, ja kun isä lähetettiin komennukselle Korean sotaan, äiti ja lapset muuttivat Los Angelesin lähelle Claremontiin. Sieltä he muuttivat takaisin Albuquerqeen, missä Jim kävi seitsemättä ja kahdeksatta luokkaa 1955–1957. Jimin yhdeksäs kotikaupunki oli Alameda Kaliforniassa, minne perhe muutti syyskuussa 1957.[1]

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morrisonit muuttivat talvella 1958–1959 Alexandriaan Virginiaan ylemmän keskiluokan asuinalueelle.[3] Jim valmistui siellä high schoolista. Oppilaana hän oli hyvä mutta kapinallinen.[2] Opiskelutoveriensa joukosta hän erottui härskeillä jutuillaan ja auktoriteetteja vastustavalla käyttäytymisellään, mikä teki hänestä myös suositun. Koulussa hänen keskiarvonsa oli kiitettävä, hän sai kunniamainintoja ja hänen älykkyysosamääräkseen mitattiin 149. Hän luki ahkerasti filosofiaa, runoutta, historiaa ja beat-kirjallisuutta.[4] Jim piti päiväkirjaa, johon hän kirjoitti havaintojaan, ajatuksiaan ja muualla näkemiään tekstikatkelmia. Hän kirjoitti vuosi vuodelta enemmän omia runojaan ja näki itsensä romanttisen, kärsivän ja surumielisen runoilijan kuvassa. Osa hänen tuolloin kirjoittamistaan säkeistä päätyi myöhemmin The Doorsin sanoituksiin. Hän kertoi tyttöystävälleen Tandylle haluavansa kirjailijaksi. Kirjoittamisen lisäksi hän myös maalasi öljyväreillä.[5] Hänen suosikkimusiikkiaan olivat musta blues ja spirituaalit.[6] Niin Jimin vanhemmat kuin hänen tyttöystävänsäkin olivat huolissaan Jimin katkeruudesta, pakkomielteistä, karkeasta kielenkäytöstä, likaisuudesta ja uhkaavasta käytöksestä.[7]

High schoolin viimeisenä vuonna Jimin vanhemmat ilmoittivat hänet floridalaiseen St. Petersburg Junior Collegeen ja päättivät, että hän asuisi Clearwaterissa isovanhempiensa luona.[8] Morrison aloitti Floridassa collegessa 1961. Opiskelunsa ohella hän lausui runoja paikallisessa kahvilassa.[2] Morrison sai ensimmäisenä vuonna yhden A:n (korkein arvosana), kaksi B:tä, yhden C:n ja yhden D:n.[9] Seuraavana syksynä Morrison jatkoi opintojaan Floridan osavaltionyliopistossa.[10] Häiritsevästi käyttäytynyt Morrison ajettiin ulos kampuksensa kimppakämpästä kolmessa kuukaudessa, ja hän muutti asumaan vuokralle asuntovaunuun. Kevätlukukaudella hän osallistui filosofian ja psykologian kursseille, jotka vaikuttivat häneen paljon. Hänen kurssitoverinsa ja opettajansa ovat kertoneet Morrisonin tehneen heihin suuren vaikutuksen ihmisluonteen ymmärryksellään.[11]

Jim isänsä seurassa tammikuussa 1964

Morrison liftasi lukuvuoden loputtua Tallahasseesta Kaliforniaan ystävänsä Bryanin kanssa.[12] Sieltä hänen vanhempansa kuitenkin lennättivät hänet takaisin Floridaan kesälukukaudeksi. Sen aikana Morrison kirjoitti pitkän tutkielman taidemaalari Hieronymus Boschista. Hän opiskeli myös teatteria luodakseen pohjaa tuleville elokuvaopinnoilleen Kaliforniassa. Syyslukukaudella Morrison keskittyi lähinnä hauskanpitoon ja joutui pidätetyksikin. Hänen hyvät arvosanansa tekivät hänen opettajistaan kuitenkin myötämielisiä, eikä pidätys haitannut hänen opintojaan.[13]

Morrison muutti lopulta Kaliforniaan tammikuussa 1964 ja aloitti elokuvaopinnot Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa.[14][15] Hän kiinnostui William Blaken runoudesta ja jatkoi filosofi Friedrich Nietzschen lukemista. Samalla hän alkoi kokeilla LSD:tä ja muita huumeita.[10] Hän seurusteli muiden kirjatoukkien kanssa ja suunnitteli opiskelijatoverinsa Dennis Jacobin kanssa perustavansa William Blaken keksimän ja Aldous Huxleyn käyttämän lauseen pohjalta nimetyn yhtyeen ”The Doors: Open and Closed”.[16] Elokuvaopintojensa alkeiskurssin harjoitustyönään Morrison oli mukana tekemässä elokuvaa, jossa alaston mies ja nainen matkivat rakasteluasentoja. Työn seurauksena opettajat leimasivat Morrisonin häiriköksi ja sijoittivat hänet erityiseen ongelmaopiskelijoiden ryhmään.[17] Morrisonin erikoinen oppilastyö kevätlukukauden 1965 lopussa herätti opettajissa hämmennystä, ja se sai vain välttävän arvosanan (D). Morrison otti hylkäämisen raskaasti, ei käynyt noutamassa tutkintotodistustaan ja erosi koko elokuvakoulusta.[18]

Siirtyminen musiikkiuralle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päätettyään lopettaa opiskelun Morrison harkitsi muuttoa New Yorkiin. Hän jäi kuitenkin Kaliforniaan ja muutti Los Angelesin Venicen kaupunginosaan muiden taiteilijoiden ja hippien joukkoon. Hän ilmoittautui yliopiston kursseille vain välttääkseen armeijan kutsunnat. Venicessa Morrison käytti aikaansa kirjoittamiseen ja LSD:hen. Hän kuvaili kirjoituksissaan sitä, kuinka hän kuuli mielessään rockmusiikkia ja kirjoitti runojaan sopimaan siihen: ”Luulen että musiikki itse asiassa tuli mieleeni ensin, ja sitten kirjoitin sanat sopimaan melodiaan, jonkinlaiseen soundiin. – – monet kerrat kävi niin, että loppujen lopuksi minulla oli vain sanat enkä enää muistanutkaan melodiaa.” Näitä varhaisia, tummasävyisiä sanoituksia olivat muun muassa ”Hello, I Love You”, ”End of the Night”, ”Soul Kitchen” ja ”People Are Strange”, jotka The Doors levytti myöhemmin.[19] Aiemmin tukevahko Morrison laihtui näihin aikoihin 15 kiloa ja kasvatti pitkän tukan.[20]

The Doors[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Doors, Morrison oikealla.

Alkuvaiheet 1965–1966[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morrison piti opiskelutoverinsa, kosketinsoittaja Ray Manzarekin musiikista ja kävi tämän yhtyeen konserteissa. Kesäkuussa 1965 Morrison oli mukana yhtyeen keikalla kitaristin sijaisena; soittotaidoton Morrison vain seisoi lavalla kitara kädessään, jotta yhtye olisi täysimiehinen ja saisi esiintymispalkkionsa.[21] Kun Morrison ja Manzarek tapasivat sattumalta elokuussa Venicen hiekkarannalla, Morrison lausui toverilleen runojaan.[22] Morrisonin runous teki vaikutuksen Manzarekiin, ja he perustivat The Doors -yhtyeen yhdessä kitaristi Robby Kriegerin ja rumpali John Densmoren kanssa.[2] Yhtyeen nimi oli Morrisonin idea, jonka hän sai Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet (The Doors of Perception).[10] Morrison muutti Manzarekin luokse, ja he alkoivat tehdä lauluja kaksistaan ennen kuin Krieger ja Densmore olivat liittyneet yhtyeeseen.[23] Samoihin aikoihin Morrison tapasi 18-vuotiaan Pamela Coursonin, josta tuli hänen naisystävänsä.[24]

Morrisonista tuli Doorsin laulusolisti, mutta ensimmäisillä keikoilla Manzarek vielä lauloi useimmat kappaleet.[25] Alkuaikoina Morrison ei ottanut kontaktia yleisöönsä, mutta ajan myötä hänen esiintymisensä muuttuivat näyttäviksi, seksuaalissävytteisiksi ja provosoiviksi.[10] Morrison teki lähes kaikki sävellykset, mutta tulot sovittiin jaettavan tasan jäsenten kesken.[26]

Toukokuussa 1966 Morrison määrättiin kutsuntoihin, mutta hänen onnistui vakuuttaa lääkärit sopimattomuudestaan armeijaan. Levy-yhtiö Columbia ei ollut yhtyeestä enää kiinnostunut ja vapautti heidät keväällä sopimuksesta ennen ensimmäistäkään levytystä. Samalla viikolla yhtye sai potkut vakioesiintymispaikastaan, mutta sai pian sen jälkeen paremman sopimuksen Whisky a Go Go -klubille. Yhtye sai Morrisonin viinan- ja huumehuuruisten lavasekoilujen sekä liian äänekkään soittamisen johdosta useasti potkut, mutta omistaja otti sen aina takaisin.[27]

Morrisonin huumeiden käyttö kiihtyi vuoden 1966 aikana. Hänen pieni vuokra-asuntonsa oli kannabissiementen ja ruotien täyttämä, ja hän saattoi käyttää LSD:tä jo päivittäin. Doorsin muut jäsenet käyttivät huumeita paljon kohtuullisemmin ja sen sijaan mietiskelivät tunnetun gurun Maharishin johdolla, mistä Morrison ei ollut kiinnostunut.[28] Eräänä iltana, kun Morrison oli ottanut runsaasti LSD:tä, hän lauloi Whisky-klubilla kappaleeseen ”The End” uudet ja niin suorasukaisen oidipaaliset sanat isäntappamisineen ja äidinnaimisineen, että klubin omistaja heitti Doorsin lopullisesti ulos.[29] Palattuaan New Yorkista esiintymismatkalta syyskusssa 1966 Morrison muutti yhteen Pamela Coursonin kanssa Laurel Canyoniin.[30]

Nousu suosioon 1967–1968[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Doors sai levytyssopimuksen Elektralta ja levytti esikoisalbuminsa, joka julkaistiin tammikuussa 1967.[31] Levyn julkaisun yhteydessä julkaistuun biografiaan Morrison kuvaili itseään:[32]

»Minua ovat aina viehättäneet ajatukset auktoriteettien vastustamisesta – kun teet sovinnon auktoriteettien kanssa, sinustakin tulee auktoriteetti. Pidän ajatuksista murtautua sovinnaisen järjestyksen piiristä tai sen heittämisestä menemään – minua kiinnostaa kaikki, mikä koskee kapinaa, sekasortoa, kaaosta ja erityisesti toimintaa, jolla ei näytä olevan tarkoitusta.»

Hän mainitsi myös suosikkiyhtyeikseen The Beach Boysin, The Kinksin ja Loven sekä kertoi ihailevansa Frank Sinatraa ja Elvistä.[33] Tunnettu rock-kriitikko Richard Goldstein kehui Doorsia toistuvasti ja kutsui Morrisonia ”seksikkääksi samaaniksi”. Single ”Light My Fire” nousi listaykköseksi heinäkuussa 1967.[34] Kappale on lähes kokonaan Robby Kriegerin tekemä, ja Morrison kirjoitti vain pienen osan sen sanoista.[35]

Morrison suhtautui vakavasti haastatteluihinsa ja antoikin toimittajille paljon kirjoitettavaa syvällisillä selityksillään siitä, mihin Doors pyrki musiikillaan. Hän selvitti ennen jokaista konserttia, keitä kirjoittajia yleisössä oli ja mikä heidän lukijakuntansa oli. Hän valmistautui huolellisesti myös valokuvaussessioihinsa. Parturilleen hän näytti malliksi Aleksanteri Suuren patsaasta otettua valokuvaa.[36]

Vuonna 1967 Morrison alkoi ottaa sanoituksissaan, kuten lauluissa ”The Unknown Soldier” ja ”Five to One”, kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.[37] Hän lopetti hallusinogeenien käytön ja ryyppäsi entistä enemmän. Juopuneena Morrisonin lavaesiintymiset olivat epätasaisia: joskus normaalia parempia, joskus kehnompia.[38]

Vogue kirjoitti marraskuussa 1967 Morrisonista: ”Jim vetää ihmisiä puoleensa. Hänen laulunsa ovat aavemaisia, täynnä freudilaista symboliikkaa, runollisia mutta eivät söpöjä, tulvillaan viittauksia seksiin, kuolemaan, tuonpuoleiseen... Jim Morrison kirjoittaa kuin hippinä uudelleen syntynyt Edgar Allan Poe”. The Village Voice, muiden muassa, kutsui nahkaan pukeutuvaa Morrisonia uudeksi merkittäväksi seksisymboliksi.[39]

Vaikka Morrison olikin Doorsin valovoimainen tähti ja managerit ehdottivat hänelle jopa yhtyeen jättämistä, Jim tunsi yhä vahvasti olevansa osa Doorsia. Manzarek kuvaili, kuinka Morrison oli konserteissa kuin transsia tavoitteleva samaani, jonka läpi taustalla soittava bändi antoi sähköiskuja uruilla ja rumpukompeilla.[40]

Ongelmat tähteyden ja alkoholin kanssa 1968–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1968 alussa yhtyetoverit alkoivat huolestua Morrisonin jokapäiväisestä juopottelusta. Jotta kolmas albumi saataisiin tehtyä, Morrisonille hankittiin paimentajaksi roudari Bobby Neuwirth.[41]

Kesällä 1968 Morrison oli jo niin pettynyt rocktähteyteen, että hän suorastaan halveksui yleisöään ja alkoi jopa sylkeä sen päälle. Häntä häiritsi se, että palvovaa yleisöä veti puoleensa hänen seksi-idolin maineensa eikä runouden ja hyvin tehdyn kokeilevan musiikin älykäs ja joustava yhdistelmä.[42] Morrison oli alkanut lihoa, ja hän peitteli vatsaansa pitämällä paitaa housujen päällä. Myös hänen äänensä alkoi kärsiä jatkuvasta ryyppäämisestä, joskin vielä alkuvuodesta 1968 Village Voicen lukijat äänestivät hänet vuoden laulajaksi.[43] Kesäkuussa 1968 Morrison kertoi eroavansa Doorsista. Yhtyeen suosio kuitenkin kasvoi koko ajan, eikä Morrison lopulta toteuttanut uhkaustaan.[44]

Doorsin kolmas albumi nousi albumilistan ykköseksi. Albumin sisäkanteen painettiin Morrisonin runo ”The Celebration of the Lizard”, (’Liskon juhla’). Morrison yhdisti matelijat alitajuntaan ja pahuuden voimiin. Hän kutsui itseään Liskokuninkaaksi, mutta sanoi roolin olevan ironinen ja ”kieli poskessa tehty”.[45] Albumin julkaisua seurasi Doorsin ensimmäinen Euroopan-kiertue. Kiertue meni muuten hyvin, mutta Amsterdamissa Morrison ei kyennyt esiintymään sammuttuaan ennen konserttia.[46]

Runokokoelmat ja elokuvaprojektit 1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1968 lopulla Morrison alkoi suunnitella julkaisevansa runojaan.[47] Kokoelmat The Lords ja The New Creatures painatettiin vuonna 1969 sadan kappaleen painoksina. Runot olivat seksuaalisia, groteskeja, synkkiä ja tuskaisia.[48] Simon & Schuster -kustantamo julkaisi Morrisonin The Lords and The New Creatures -runokokoelman seuraavan vuoden huhtikuussa.[49]

Keväällä 1969 Morrison esiintyi Feast of Friends -dokumenttielokuvan kuvauksissa.[50] Hän oli mukana muissakin elokuvaprojekteissa, joista ei yleensä tullut mitään.[51] Valmistuttuaan Feast of Friends sai tylyn vastaanoton kaikkialta; esimerkiksi Rolling Stone kutsui sitä venytetyksi amatöörielokuvaksi.[52]

Vaikeudet virkavallan kanssa 1968–1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morrison alkoi usein joutua viranomaisten hampaisiin epäsovinnaisen lavakäyttäytymisensä ja provokaation takia, joka joillain keikoilla johti pienimuotoisiin yleisömellakoihin.[53] Joulukuussa 1968 Morrison solvasi konserttinsa välispiikissä häntä kyynelkaasulla ennen konserttia puoliksi erehdyksessä sumuttanutta poliisia, ja hänet pidätettiin syytettynä säädyttömästä ja moraalittomasta esiintymisestä, rauhan häiritsemisestä ja pidätyksen vastustamisesta.[54]

Viimeinen pisara virkavallalle oli 1. maaliskuuta 1969 Floridan Miamissa pidetty konsertti. Morrison sai neljä päivää konsertin jälkeen syytteen säädyttömästä ja irstaasta käytöksestä, sopimattomasta itsensä paljastamisesta, julkisesta rienaamisesta ja juopumuksesta. Kohu laajeni maanlaajuiseksi, ja syytteiden seurauksena moni suuri kaupunki Yhdysvalloissa kielsi Doorsin esiintymiset ja radioasemat lopettivat yhtyeen soittamisen. Maaliskuun lopulla Morrisonista annettiin pidätysmääräys. Hän ilmoittautui FBI:lle huhtikuun alussa ja pääsi takuita vastaan vapaaksi.[55] Seuraavissa konserteissaan Morrison esiintyi aiempaa siivommin.[56]

Morrisonin suhde Pamela Coursoniin jatkui, vaikkakin riitaisena. Pamela ei pitänyt Morrisonin juopottelusta eikä Morrison Pamelan nalkuttamisesta, hyväksikäyttävistä ystävistä ja rauhottavien aineiden käytöstä. Kummallakin oli ollut suhteen aikana lukuisia seksikumppaneita.[57] Morrison rahoitti Pamelan perustaman vaatekaupan, joka kuitenkin tuotti suurta tappiota.[58]

Morrisonin pidätyskuva syyskuussa 1970.

Morrison palasi Floridaan syyskuussa ja esitti tuomareille olevansa syytön. Morrisonin mukaan hänellä oli ollut kyseisessä konsertissa housujen alla bokserit, eikä mitään näkynyt, kun hän alkoi laskea housujaan[59]. Oikeudenkäynti määrättiin seuraavan vuoden huhtikuuksi. Kohta Morrisonin seurue häiriköi lentokoneessa, ja hänet pidätettiin Phoenixissä. Ilmarosvouslain rikkomisesta Morrisonia uhkasi enimmillään kymmenen vuoden vankeustuomio ja Floridan tapauksesta lisäksi kolmen vuoden vankeus.[60] Syyte Phoenixissä Morrisonia vastaan raukesi seuraavan vuoden huhtikuussa, kun lentoemäntä peruutti todistajanlausuntonsa.[61]

Morrison oli kasvattanut välillä kokoparran.[62] Hän ajoi sen pois ennen Morrison Hotelin (1970) julkaisua. Niin albumin musiikkia kuin Morrisonin lauluakin kehuttiin vuolaasti.[63] Hän antoi parran taas kasvaa keväällä 1970.[64]

Keskikesällä 1970 Morrison vihittiin rockkriitikko ja papitar Patricia Kennelyn kanssa uuspakanallisissa häissä.[65] Pian sen jälkeen Morrison lensi viikoksi Pariisiin tiedottajansa Leon Barnardin kanssa.[66]

Floridan-konserttia koskeva oikeudenkäynti alkoi elokuussa 1970.[67] Oikeudenkäynti kesti yli kuukauden. Valamiehistö totesi Morrisonin syylliseksi rivoihin puheisiin ja itsensä paljastamiseen. Kaksi muuta syytettä hylättiin, jopa juopumussyyte, vaikka Morrison itsekin oli myöntänyt olleensa humalassa.[68] Tuomio oli kuusi kuukautta vankeutta ja 60 päivää pakkotyötä vankilassa sekä 500 dollarin sakko.[69] Tuomion täytäntöönpanoa lykättiin valitusprosessin ajaksi, eikä sitä ehditty koskaan panna täytäntöön.[15]

Konsertti New Orleansissa joulukuussa 1970 jäi Morrisonin viimeiseksi esiintymiseksi Doorsin kanssa.[70] Morrison ja Doors jatkoivat kuitenkin vielä levyttämistä.[71] Morrison oli alkanut käyttää alkoholin lisäksi myös kokaiinia.[72] Morrisonia masensivat vuoden loppupuoliskolla tapahtuneet Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat.[73] Hän oli lihonut jo 80-kiloiseksi, hänellä oli rahiseva yskä, ja hänen äänensä oli huonontunut juomisesta ja ahkerasta tupakanpoltosta.[74]

Marraskuussa Patricia teki abortin hänen ja Jimin yhteisestä sopimuksesta.[75] Talveksi Morrison oli taas palannut Pamelan luo. Hän suunnitteli runoalbumin tekemistä, levytti Doorsin kanssa uutta albumia sekä neuvotteli elokuvissa ja näytelmissä esiintymisestä.[76]

Muutto Ranskaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kerrostalo, jossa Morrison asui Pariisissa.

Morrisonia oli ahdistanut Los Angelesissa se, että hän ei siellä saanut itse määrätä omasta elämästään. Hän alkoikin suunnitella Pamelan kanssa muuttoa Pariisiin vähintään puoleksi vuodeksi. Morrison suunnitteli kirjoittavansa Pariisissa paljon ja tiedusteli kirjallisuusagenteiltaan näiden kiinnostusta omaelämäkertaansa. Pamela muutti Pariisiin edeltä ja Morrison maaliskuun 1971 alussa.[77]

Pariisissa Morrison teki kirjoittamisen lisäksi tuntikausien kävelylenkkejä kauniina pitämänsä kaupungin kaduilla. Hän kävi etenkin sen maineikkaissa taidekohteissa kuten Louvren museossa ja Hôtel de Lauzunissa. Morrison ja Pamela ajelivat myös Ranskan viinimaiden halki ja kävivät Marokossa asti.[78] Morrison soitteli yhtyetovereilleen Yhdysvaltoihin ja kertoi musiikin alkaneen taas soineen päässään mutta haluavan vielä levätä jonkin aikaa. Hänellä oli jo ideoita seuraavaa albumia varten. Hän oli ajanut partansa ja laihtunut hiukan, ja hänen tuttunsa sanoivat hänen näyttäneen paremmalta kuin pitkään aikaan.[79]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisinä elinpäivinään heinäkuun alussa 1971 Morrison oli ystäviensä mukaan ollut hyvin masentunut. Kuolemaansa edeltäneenä perjantaina hän kävi Pamelan ja amerikkalaisen ystävänsä Alanin kanssa päivällisellä ja lähti sen jälkeen yksin katsomaan elokuvaa. Tiedot Morrisonin kuoleman yksityiskohdista perustuivat aluksi kokonaan Pamela Coursonin kertomukseen. Morrison oli hänen mukaansa oksentanut lauantain vastaisena yönä hieman verta ja mennyt kylpyyn. Pamela kertoi löytäneensä Morrisonin kylpyammeesta kuolleena viideltä lauantaiaamuna 3. heinäkuuta. Virallinen kuolinsyy oli sydänhalvaus.[80] Morrisonin Pariisissa tunteneet Alain Ronay ja Agnès Varda kertoivat 1990-luvun alussa, että Morrison ja Pamela olivat ottaneet heroiinia Morrisonin kuolinyönä.[81]

Morrisonille ei tehty ruumiinavausta, ruumista ei ollut nähnyt monikaan, eikä mitään poliisiraporttia ollut tehty.[80] Hämärissä olosuhteissa tapahtuneesta kuolemasta on esitetty erilaisia vaihtoehtoisia huhuja ja salaliittoteorioita koskien kuolinsyytä, -aikaa ja -paikkaa.[82][83]

Hauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jim Morrisonin hauta Pariisissa.

Morrison haudattiin kuolemaansa seuraavan viikon keskiviikkona kuuluisalle Père-Lachaisen hautausmaalle Pariisiin. Salassa pidetyissä hautajaisissa oli Pamelan lisäksi neljä surijaa.[80] Morrisonin hauta oli pitkään merkitsemätön. Pére-Lachaisen hautapaikkoja pystyi vain vuokraamaan, ja Morrisonin haudan vuokra-aika oli määrätty kestämään 30 vuotta. Haudan luona vieraili vuosien ajan suuria ihmismääriä, ja se on ollut kävijämääriltään Pariisin suosituimpia nähtävyyksiä. Vuokra-ajan umpeutumisajankohdan lähestyessä 2000-luvun alussa spekuloitiin, että Morrison on kaivettava ylös ja haudattava Yhdysvaltoihin. Haudan vuokrasopimuksen päättymispäivän lähestyessä Père-Lachaisen hallinto kuitenkin ilmoitti, että Jim Morrison saa pysyä haudassaan.[84]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pamela Courson kuoli heroiiniin 1974 vähän ennen kuin oikeus ehti vahvistaa hänet Morrisonin lailliseksi perijäksi. Näin Morrisonin kuolinpesä siirtyi Pamelan vanhemmille. Myös Morrisonin vanhemmat halusivat osansa, ja vuonna 1979 omaisuuden tasajaosta päästiin sopimukseen.[85]

Morrisonin muiston ympärille rakentui myöhemmin voimakas henkilökultti.[86] Hänen jälkeensä jättämiä päivä- ja muistikirjojen tekstejä julkaistiin 1980-luvun lopulla.[87] Oliver Stonen elokuva The Doors (1991) nosti Morrisonin ja Doorsin musiikin uudelleen näkyvästi julkisuuteen.[88]

Viittauksia populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rolling Stone -lehden asiantuntijapaneeli nimesi vuonna 2008 Morrisonin kaikkien aikojen 47. suurimmaksi laulajaksi.[89][90]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[91]

  • The Lords (1969). 100 kpl painos omaan käyttöön.
  • The New Creatures (1969). 100 kpl painos omaan käyttöön.
  • The Lords and The New Creatures. New York: Simon & Schuster, 1970. ISBN 0-671-21044-0.
  • An American Prayer (1970). 500 kpl painos omaan käyttöön.
  • Wilderness. The Lost Writings Of Jim Morrison. New York: Villard Books, 1988. ISBN 0-394-56434-0.
  • The American Night. The Writings of Jim Morrison, Volume II. New York: Villard Books, 1990. ISBN 0-394-58722-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sugerman, Danny & Hopkins, Jerry: Jim. No One Here Gets Out Alive. (No One Here Gets Out Alive, 1980.) Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen. Esipuheen ja epilogin suomennos: J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-30418-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Sugerman & Hopkins 2005, s. 28–35.
  2. a b c d Jim Morrison Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  3. Sugerman & Hopkins 2005, s. 40.
  4. Sugerman & Hopkins 2005, s. 44–46.
  5. Sugerman & Hopkins 2005, s. 47–50.
  6. Sugerman & Hopkins 2005, s. 54.
  7. Sugerman & Hopkins 2005, s. 56.
  8. Sugerman & Hopkins 2005, s. 55.
  9. Sugerman & Hopkins 2005, s. 61.
  10. a b c d Biography all movie guide. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  11. Sugerman & Hopkins 2005, s. 68–69.
  12. Sugerman & Hopkins 2005, s. 71.
  13. Sugerman & Hopkins 2005, s. 73–75.
  14. Sugerman & Hopkins 2005, s. 77–78.
  15. a b Jim Morrison Biography. Encyclopedia of World Biography. Viitattu 23.8.2015. (englanniksi)
  16. Sugerman & Hopkins 2005, s. 82.
  17. Sugerman & Hopkins 2005, s. 86–87.
  18. Sugerman & Hopkins 2005, s. 91–93.
  19. Sugerman & Hopkins 2005, s. 100–103.
  20. Sugerman & Hopkins 2005, s. 108–109.
  21. Sugerman & Hopkins 2005, s. 94–95.
  22. Sugerman & Hopkins 2005, s. 104–105.
  23. Sugerman & Hopkins 2005, s. 107–108.
  24. Sugerman & Hopkins 2005, s. 110–111.
  25. Sugerman & Hopkins 2005, s. 117.
  26. Sugerman & Hopkins 2005, s. 125.
  27. Sugerman & Hopkins 2005, s. 126–129.
  28. Sugerman & Hopkins 2005, s. 140–141.
  29. Sugerman & Hopkins 2005, s. 142–148.
  30. Sugerman & Hopkins 2005, s. 153.
  31. Sugerman & Hopkins 2005, s. 149, 156.
  32. Sugerman & Hopkins 2005, s. 154–155.
  33. Sugerman & Hopkins 2005, s. 155–156.
  34. Sugerman & Hopkins 2005, s. 170.
  35. Sugerman & Hopkins 2005, s. 157.
  36. Sugerman & Hopkins 2005, s. 190–191.
  37. Sugerman & Hopkins 2005, s. 194–199.
  38. Sugerman & Hopkins 2005, s. 200–201.
  39. Sugerman & Hopkins 2005, s. 202–203.
  40. Sugerman & Hopkins 2005, s. 204–206.
  41. Sugerman & Hopkins 2005, s. 218–222.
  42. Sugerman & Hopkins 2005, s. 231.
  43. Sugerman & Hopkins 2005, s. 236.
  44. Sugerman & Hopkins 2005, s. 237–239.
  45. Sugerman & Hopkins 2005, s. 239–240.
  46. Sugerman & Hopkins 2005, s. 242–245.
  47. Sugerman & Hopkins 2005, s. 249.
  48. Sugerman & Hopkins 2005, s. 284–285.
  49. Sugerman & Hopkins 2005, s. 336.
  50. Sugerman & Hopkins 2005, s. 282–283.
  51. Sugerman & Hopkins 2005, s. 311–312.
  52. Sugerman & Hopkins 2005, s. 320.
  53. 1971: Doors' singer Jim Morrison found dead On This Day. BBC. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  54. Sugerman & Hopkins 2005, s. 208–209.
  55. Sugerman & Hopkins 2005, s. 279–282.
  56. Sugerman & Hopkins 2005, s. 293.
  57. Sugerman & Hopkins 2005, s. 304–308.
  58. Sugerman & Hopkins 2005, s. 321.
  59. Sugerman & Hopkins 2005, s. 325.
  60. Sugerman & Hopkins 2005, s. 313–315.
  61. Sugerman & Hopkins 2005, s. 338.
  62. Sugerman & Hopkins 2005, s. 283.
  63. Sugerman & Hopkins 2005, s. 329–330.
  64. Sugerman & Hopkins 2005, s. 342.
  65. Sugerman & Hopkins 2005, s. 343–347.
  66. Sugerman & Hopkins 2005, s. 347–348.
  67. Sugerman & Hopkins 2005, s. 351.
  68. Sugerman & Hopkins 2005, s. 369–371.
  69. Sugerman & Hopkins 2005, s. 374.
  70. Sugerman & Hopkins 2005, s. 385–386.
  71. Sugerman & Hopkins 2005, s. 376.
  72. Sugerman & Hopkins 2005, s. 380–381.
  73. Sugerman & Hopkins 2005, s. 371.
  74. Sugerman & Hopkins 2005, s. 399–400.
  75. Sugerman & Hopkins 2005, s. 362, 374–375.
  76. Sugerman & Hopkins 2005, s. 390–391.
  77. Sugerman & Hopkins 2005, s. 405–411.
  78. Sugerman & Hopkins 2005, s. 415–419.
  79. Sugerman & Hopkins 2005, s. 426–429.
  80. a b c Sugerman & Hopkins 2005, s. 430–435.
  81. Sugerman & Hopkins 2005, s. 453.
  82. The shocking truth about how my pal Jim Morrison REALLY died 2007. Daily Mail. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  83. Sugerman & Hopkins 2005, s. 436–437.
  84. 30th Anniversary of Jim Morrison's Death 2001. ABC News. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  85. Sugerman & Hopkins 2005, s. 447.
  86. Sugerman & Hopkins 2005, s. 448.
  87. Sugerman & Hopkins 2005, s. 450–451.
  88. Sugerman & Hopkins 2005, s. 451.
  89. 100 Greatest Singers : 47 Jim Morrison Rolling Stone. Viitattu 23.8.2015. (englanniksi)
  90. 100 Greatest Singers Rolling Stone. 2008. Viitattu 23.8.2015. (englanniksi)
  91. Sugerman & Hopkins 2005, s. 463.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Söderholm, Stig: Liskokuninkaan mytologia. Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta. Väitöskirja: Joensuun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-643-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]