Agnès Varda

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Agnès Varda
Agnès Varda vuonna 2019.
Agnès Varda vuonna 2019.
Henkilötiedot
Syntynyt 30. toukokuuta 1928
Bryssel, Belgia
Kuollut 29. maaliskuuta 2019 (90 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatti elokuvaohjaaja
Puoliso Jacques Demy
Ohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Cléo viidestä seitsemään (1962)
Onnen hetket (1965)
Kuin taivaan lintu (1985)
Elämä on kaunis (2000)
Kasvot, kylät (2017)
Aiheesta muualla
www.cine-tamaris.com/agnes-varda
IMDb
Elonet

Agnès Varda ([aɲɛs varda], alk. Arlette Varda, 30. toukokuuta 1928 Ixelles, Belgia29. maaliskuuta 2019 Pariisi, Ranska[1]) oli ranskalainen elokuvantekijä, joka ohjasi ja käsikirjoitti sekä pitkiä fiktioelokuvia, dokumenttielokuvia että lyhytelokuvia. Hän sai César-palkinnon ja oli ehdolla muun muassa Cannesin Kultaisen palmun, Berliinin Kultaisen karhun ja parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon voittajaksi.

Nuoruus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agnès Varda syntyi Brysselin alueella Ixellesissä. Hänen äitinsä oli etninen ranskalainen ja isä kreikkalainen. Perhe pakeni vuonna 1940 toista maailmansotaa Ranskan Sèteen, missä Agnès eli teini-ikänsä.[2]

Varda muutti sodan jälkeen Pariisiin opiskellakseen École du Louvressa.[3] Taidehistorian teoreettiset opinnot eivät kuitenkaan innostaneet Vardaa, joka oli kiinnostunut enemmän taiteellisesta urasta. Hän alkoikin opiskella iltaisin valokuvausta Vaugirard-koulussa.[4]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvaajasta elokuvaohjaajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistuttuaan Varda työskenteli jonkin aikaa freelancerina. Hän sai vuonna 1951 paikan Théâtre National Populairen virallisena valokuvaajana. Hän työskenteli teatterissa vuoteen 1961.[4] Siellä Varda tutustui näyttelijöihin, jotka esittivät pariskuntaa hänen ensimmäisessä elokuvassaan. Vardalla siirtyminen valokuvaamista elokuvaamiseen oli luonnollinen, sillä hän halusi luoda sanoja kuviensa yhteyteen ja toisaalta tutkia aikaulottuvuutta.[5] Esikoisohjaus La Pointe courte kuvattiin vuonna 1954. Se sai nimensä Sèten lähellä olleesta kalastuskylästä, ja siinä näytteli monia paikallisia kalastajia. Elokuva sai hyvän vastaanoton Cahiers du cinéman kriitikoilta.[6]

Varda jatkoi valokuvaamista La Pointe courten jälkeen teki myös useita kokeellisia lyhytelokuvia. Ranskan matkailuvirastolle hän ohjasi elokuvat Ô saisons, ô châteaux ja Ranskan Rivieralla sijoittunut Du côté de la côte. L’Opéra-Mouffe puolestaan näytti raskaana olevaa naista tutkimassa Pariisin köyhää naapurustoa.[6]

Läpimurto elokuvalla Cléo viidestä seitsemään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varda palasi pitkään elokuvaan vuonna 1962, jolloin valmistui Cléo viidestä seitsemään.[6] Se kertoo laulajasta, joka odottaa syöpätutkimustensa tuloksia. Elokuva etenee todellisessa ajassa.[7] Cléo viidestä seitsemään lasketaan usein kuuluvaksi uuteen aaltoon, vaikka Varda itse ei kuulunutkaan liikkeen sisäpiiriin. Varda ei koskaan työskennellyt uuden aallon keskeisessä lehdessä Cahiers du cinémassa, ja toisaalta hän keskittyi näytelmäelokuvien ohella dokumentteihin. Vardan, Alain Resnais’n ja Chris Markerin sanotaan olleen uuden aallon sisällä omassa niin sanotussa ”Groupe Rive Gauche” -ryhmässä, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.[8]

Varda teki Cléo viidestä seitsemään -elokuvan jälkeen dokumentin Salut les Cubains, joka koostuu noin 1 500 valokuvasta, jotka esittävät kuubalaisia toimissaan. Vardan kokeellinen Onnen hetket sai Hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla ja Ranskassa Louis Delluc -palkinnon.[9] Se oli Vardan ensimmäinen värielokuva, ja sitä kehuttiin muun muassa visuaalisesta kauneudestaan ja uuden romaanin rakenteesta.[7] Onnen hetkiä seurasi elokuva Les Créatures.[9]

Hiljainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vardan puoliso Jacques Demy teki vuonna 1967 sopimuksen Columbia Picturesin kanssa. He asuivat seuraavat kolme vuotta Kaliforniassa. Vardakin yritti päästä sopimukseen jonkin ison elokuvayhtiön kanssa, mutta tällaista sopimusta ei ikinä syntynyt.[10] Varda kuvasi kuitenkin Yhdysvalloissa muutamia elokuvia. Oncle Yanco oli Vardan kunnianosoitus sedälleen.[11] Loin du Vietnam ja Black Panthers olivat puolestaan poliittisia elokuvia. Ensinmainittu kritisoi Yhdysvaltain läsänoloa Vietnamissa, ja jälkimmäinen esitti myötämielisesti Mustien panttereiden aktivisteja. Vuonna 1969 valmistunut Lions Love oli puolestaan Vardan ensimmäinen englanninkielinen elokuva.[9]

Dokumentteja ja vilkas 1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varda palasi 1970-luvun alussa Ranskaan ja teki vuonna 1974 dokumenttielokuvan Daguerréotypes, joka päätti kymmenen vuotta kestäneen kauden, jonka aikana tehtyjä elokuvia pidetään Vardan tuntemattomimpina.[10] Daguerréotypes kuvaa pienellä dagerrotypian kehittäjän Louis Daguerren mukaan nimetyn kadun varrella eläviä ja työskenteleviä ihmisiä. Sen jälkeen Varda teki feministisen elokuvan Onni on olla nainen.[9] Sen hän suunnitteli vuosien 1965–1975 välisenä aikana tapahtuneen ehkäisy- ja aborttikieltoja vastaan käydyn taistelun tapahtumista.[12]

Varda teki vuonna 1981 Los Angelesissa pienen budjetin dokumentin Seinät kertovat, missä hän kuvasi seinämaalauksia ja niitä tehneitä taiteiloijoita. Los Angelisiin Varda oli alkujaan mennyt EMI Filmsin elokuvasopimuksen takia. Vardan EMI-projekti ei kuitenkaan ikinä toteutunut. Siellä hän ohjasi myös dokumentin Documenteur.[9]

Vaikka Yhdysvalloissa EMI-tuotanto ei edennyt lopulta tuotantoon asti, Varda oli koko 1980-luvun ajan tuottelias. Ulysse (1982) voitti vuonna 1982 parhaan lyhytdokumentin César-palkinnon. Kuin taivaan lintu toi Vardalle puolestaan vuonna 1985 Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan. Varda teki 1980-luvulla myös muun muassa elokuvat Kung fu master ja Jane B. par Agnès V.[13]

Jacques Demystä kertovat elokuvat 1990-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vardan aviopuoliso Jacques Demy kuoli vuonna 1990, ja monissa 1990-luvun elokuvissaan Varda käsittelee miehensä muistoa.[13] Jacquot – poika Nantesista (1991) on tribuuttielokuva, jossa Varda luo miehensä lapsuuskuvan miehensä muistojen mukaan.[9] Sen lisäksi Varda teki Les demoiselles ont eu 25 ans -dokumenttielokuvan Rochefortin tyttöjen tekemisestä ja elämäkertadokumentin L’Univers de Jacques Demy. Vuonna 1995 ilmestyi puolestaan elokuvan satavuotisen historian kunniaksi Les cent et une nuits de Simon Cinéma.[14]

Useiden pitkien dokumenttien 2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vardan 2000-luvun ensimmäinen elokuva oli dokumentti Elämä on kaunis, josta hänet palkittiin Ranskan kritiikkoliiton Méliès-palkinnolla.[15] Vuonna 2017 The New York Timesin kriitikot arvioivat puolestaan sen 2000-luvun 25 parhaan elokuvan joukkoon.[16] Elämä on kaunis oli saanut inspiraationsa Jean-François Millet’n maalauksesta Tähkänpoimijat, jossa kuvataan muiden jäljelle jättäneiden viljojen poimijoita. Varda laajensi näkökulman tämän päivän ”pomijoiden”. Elokuvan suosion ansiosta Varda teki sille kaksi vuotta myöhemmin jatko-osan Deux ans après.[17]

Varda teki vuonna 2009 omasta elämästään dokumenttielokuvan Les Plages d’Agnès. Siitä hänet palkittiin parhaan dokumenttielokuvan César-palkinnolla.[18] Vuonna 2017 sai puolestaan ensi-iltansa Vardan taiteilija JR:n kanssa tekemä Kasvot, kylät, joka sai parhaan dokumenttielokuvan Oscar-ehdokkuuden.[19] Siinä 89-vuotias Varda ja 33-vuotias JR matkustavat ympäri Ranskaa, tapaavat erilaisia ihmisiä ja tekevät heidän kanssaan taidetta.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurd, Mary G.: Women Directors and Their Films. Westport, CT: Praeger Publishers, 2007. ISBN 0-275-98578-4. Google-kirjat (viitattu 15.9.2018). (englanniksi)
  • Pendergast, Tom & Pendergast, Sara (toim.): International Dictionary of Films and Filmmakers: Directors. Farmington Hills, MI: St. James Press, 2000. ISBN 1-55862-477-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 15.9.2018). (englanniksi)
  • Smith, Alison: Agnès Varda. Manchester, New York: Manchester University Press, 1998. ISBN 0-7190-5060-X. Google-kirjat (viitattu 15.9.2018). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Agnès Varda, réalisatrice pionnière de la Nouvelle Vague, est morte, Le Monde, 29.3.2019. Viitattu 29.3.2019. (ranskaksi)
  2. Biography The European Graduate School / EGS. Viitattu 15.9.2018. (englanniksi)
  3. Visages, Villages DocumentaMadrid. Madrid destino cultura turismo y negocio, S. A. Viitattu 15.9.2018. (englanniksi)
  4. a b Smith, s. 3.
  5. Smith, s. 4.
  6. a b c Hurd, s. 119.
  7. a b Pendergast, s. 1016.
  8. Smith, s. 7.
  9. a b c d e f Hurd, s. 120.
  10. a b Smith, s. 8.
  11. Pendergast, s. 1017.
  12. One Sings The Other Doesn't: Agnès Varda's feminist letter 15.5.2018. Festival de Cannes. Viitattu 15.9.2018. (englanniksi)
  13. a b Smith, s. 10.
  14. Hurd, s. 121.
  15. Hurd, s. 125.
  16. Dargis, Manohla ja Scott, A. O.: The 25 Best Films of the 21st Century So Far The New York Times. 9.6.2017. Viitattu 10.6.2017. Vaatii tilauksen.
  17. Elämä on kaunis (2000) Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 15.9.2018.
  18. The Beaches of Agnès American Documentary, Inc. Viitattu 15.9.2018.
  19. Agnès Varda Encyclopædia Britannica. 2018. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 15.9.2018. (englanniksi)
  20. Ahdistava venäläinen, vaarallinen ranskalainen, ruotsalainen satu ja ihana road movie 23.9.2017. Rakkautta & Anarkiaa. Viitattu 15.9.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]