Grundtvigilaisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Grundtvigilaisuus oli N. F. S. Grundtvigin perustama uskonnollis-kirkollinen liike, jolla varsinkin 1850- ja 1860-luvuilla oli Tanskassa johtava asema. Sen kannattajien tunnussana oli sen perustajan oppi apostolisen uskontunnustuksen erikoisesta alkuperästä ja sitovuudesta. Grundtvigilaisuus korosti kasteen merkitystä, kirkollisen tradition arvoa ja seurakuntatietoisuutta, mutta syrjäytti joissakin määrin synnintunnon ja katumuksen merkityksen kristityn elämässä. Sen käsitystä on milloin hyväksyen, milloin moittien sanottu "iloiseksi kristillisyydeksi". Vastoin pietististä sisälähetyssuuntaa grundtvigilaisuus on asettunut avoimelle ja myötätuntoiselle kannalle kaikkiin inhimillisiin sivistyspyrintöihin nähden, ja kristillisyyden hengen tulee vain pyrkiä kannustamaan niitä. Liikkeeseen on liittynyt myös voimakas tanskalais-kansallinen leima.[1]

Grundtvigilaisuuden johtomiehiä sen alkuaikoina olivat sen perustajan rinnalla etenkin Peter Christian Kierkegaard, Vilhelm Birkedal, kirkkohistorioitsijat Frederik Hammerich ja Ludvig Helveg. Vuodesta 1863 pidettiin suuria vuotuisia ystäväkokouksia. Kirkkopolitiikassa liike ajoi vapaamielisiä uudistuksia, ja sen päätuloksia oli pitäjäsiteen poistaminen 1855, toisin sanoen lupa käyttää muuta kuin oman pitäjän pappia kirkollisiin toimituksiin, ja vuoden 1868 vaaliseurakuntalaki, joka soi pitäjänpappiin tyytymättömille tilaisuuden perustaa valtiokirkon piirissä henkilöseurakunnan omine pappeineen. Grundtvigilaisuuden kirkollista merkitystä suurempi on itse asiassa oikeastaan ollut sen sivistyksellinen ja valtiollinen merkitys. Useimpia Tanskan kansanopistoja on johdettu grundtvigilaisuuden hengessä, ja kun 1860-luvun lopulla Yhdistynyt vasemmistopuolue syntyi, sen pääkannattajajoukkona olivat grundtvigilaiset talonpojat ja papit, kuten Sofus Høgsbro, Jens Christensen. Grundtvigilaisuus oli itsetietoisuuteen heränneen Tanskan maaseudun talollisväestön katsantokanta. Myös Norjassa oli grundtvigilaisuudella 1860-luvulla melkoinen merkitys. Sen kannattajia oli silloin runoilija Bjørnstjerne Bjørnson.[1]

Liikkeessä ilmeni 1870-luvulla hajaannuksen oireita. Siitä erosi vasemmisto, joka osittain Georg Brandesin vaikutuksen alaisena kehittyi radikaaliin suuntaan. Pääryhmän johtajat luopuivat perustajan äärimmäisistä väitteistä ja lähenivät kirkollista keskipuoluetta. Sittemmin grundtvigilaisuus ei enää ollut järjestynyt, tarkkapiirteinen valtapuolue, vaikka edelleen huomattava henkinen virtaus, jonka kanssa likeisissä kosketuksissa olleista kirkonmiehistä merkittäviä olivat piispat Fredrik Nielsen ja Thomas Skat Rördam.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Grundtvigilaisuus, Tietosanakirja osa 2, palsta 1628–1629, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1911