Yhdysvaltain sisällissota
Wikipedia
| Yhdysvaltain sisällissota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Taistelijat | |||||||||
 Pohjoisvaltiot eli Unioni |
 Etelävaltiot eli Konfederaatio |
||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
2 200 000 |
1 064 000 |
||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
110 000 taistelussa kuollutta |
93 000 taistelussa kuollutta |
||||||||
Yhdysvaltain sisällissota käytiin Yhdysvalloissa vuosina 1861–1865 unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sodan syyt
Tärkein yksittäinen julkisesti ilmoitettu syy sotaan oli orjuus, jota pohjoisvaltioissa ei hyväksytty, mutta joka oli etelävaltioissa laajalti levinnyt käytäntö: etelän plantaasitalous perustui täysin Afrikasta tuotujen orjien käyttöön.
Orjuutta merkittävämpi tekijä sodan syitä etsittäessä on kuitenkin etelä- ja pohjoisvaltioiden taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän erilaisuus ja siitä aiheutuneet eturistiriidat. Etelä halusi myydä puuvillaa suoraan Eurooppaan, mutta pohjoisvaltioiden teollisuus halusi, että mahdollisimman suuri osa puuvillasta jalostettiin ensin pohjoisvaltioiden tehtaissa. Liittovaltio tuki tätä tullipolitiikallaan. Etelälle jäi vain raaka-aineiden tuottajan asema pohjoisen rikastuessa kehittyneemmän teollisuutensa ansiosta. Federalistit eli liittovaltion kannattajat, joita oli pohjoisvaltioissa, halusivat Yhdysvaltain presidentille vahvan aseman ja kongressin johtamaan koko liittotasavaltaa, kun taas etelävaltiot korostivat valtionliiton tapaan osavaltioiden perustuslaillista liittovaltion keskushallinnosta riippumatonta autonomiaa.
[muokkaa] Sodan alkaminen
Sota puhkesi, kun yksitoista eteläistä osavaltiota julistautuivat itsenäiseksi. Näissä osavaltioissa oli yhdeksän miljoonaa asukasta, joista neljä miljoonaa oli orjia. Miehiä heillä oli aseissa vaivainen miljoona. Pohjoisvaltioihin jäi 23 osavaltiota, joissa oli 22 miljoonaa asukasta, joista orjia oli vain vähän, vaikka orjien pitäminen oli laillista mm. pohjoisvaltioiden Delawaressa, Marylandissa ja Missourissa. Heillä taas oli 2,2 miljoonaa miestä aseissa. Etelävaltioita johti Jefferson Davis.
Itsenäiseksi julistautuivat:
- Etelä-Carolina, 20. joulukuuta 1860
- Mississippi, 9. tammikuuta 1861
- Florida, 10. tammikuuta 1861
- Alabama, 11. tammikuuta 1861
- Georgia, 19. tammikuuta 1861
- Louisiana, 26. tammikuuta 1861
- Teksas, 1. helmikuuta 1861
- Virginia, 17. huhtikuuta 1861
- Arkansas, 6. toukokuuta 1861
- Pohjois-Carolina, 20. toukokuuta 1861
- Tennessee, 8. kesäkuuta 1861
Länsi-Virginia ei halunnut liittyä konfederaatioon, joten se erosi Virginiasta ja liittyi pohjoisvaltioihin uutena osavaltiona 31. joulukuuta 1862.
Konfederaation muodostivat aluksi seitsemän syvän etelän valtiota: Etelä-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja aivan viime hetkellä mukaan liittynyt Teksas, jotka julistivat uuden valtion perustetuksi 4. helmikuuta 1861 ja valitsivat presidentikseen Jefferson Davisin. Kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain presidentinvirkaan astui siihen edellisenä syksynä valittu Abraham Lincoln, joka julisti etelävaltioiden eroamisen laittomaksi. Hän sanoi kuitenkin, ettei aikonut hyökätä itsenäiseksi julistautuneeseen etelään, mutta puolustaisi tarvittaessa voimakeinoin sen alueelle jäänyttä liittovaltion omaisuutta, kuten sotilastukikohtia.
Välit kiristyivät entisestään, ja 12. huhtikuuta Etelä-Carolinan joukot valtasivat osavaltion alueella olleen yhdysvaltalaisen sotilaslinnoituksen Fort Sumterin. Lincoln katsoi tämän sodanjulistukseksi ja kehotti kaikkia Yhdysvaltoihin vielä kuuluvia osavaltioita lähettämään joukkoja tueksi valtaamaan takaisin etelävaltioiden alueella olevat liittovaltion sotilastukikohdat. Vastalauseena tälle liittovaltiosta erosi vielä neljä pohjoisempaa osavaltiota, nimittäin Virginia, Arkansas, Pohjois-Carolina ja Tennessee, ja ne liittyivät konfederatioon. Runsasväestöisen Virginian pääkaupunki Richmond tuli koko uuden valtioliiton pääkaupungiksi. Vain vapaita valtioita lähimpänä olevat orjavaltiot Kentucky ja Missouri jäivät osaksi pohjoisvaltioita, joskin vastahakoisesti.
[muokkaa] Sodan kulku
Pohjoisvaltioilla oli selkeä materiaalinen ylivoima ja miesylivoima, sillä pohjoisvaltioiden joukoissa taisteli 2 000 000 sotilasta ja etelävaltioiden joukoissa 500 000 sotilasta ja pohjoisvaltioilla oli lisäksi oma laivasto, jollaista etelävaltioilla ei ollut lukuun ottamatta harvoja aluksia, mm. panssarilaiva CSS Virginia eli Merrimac [1]. Pohjoisvaltioilla oli myös vahvemmat taloudelliset resurssit, mutta etelävaltioilla oli paremmat kenraalit, ja suurin osa pätevistä upseereista liittyikin etelävaltioiden puolelle. Etelävaltioille oli myös eduksi se, että ne olivat puolustamassa julistettua itsenäisyyttään, jolloin pohjoisvaltiot joutuivat olemaan hyökkääjinä, joskin presidentti Lincoln joutui sodan alkumetreillä arvostelun kohteeksi passiivisesta sodankäyntitaktiikastaan. Etelän kenraali Robert E. Lee teki myös kolme merkittävää taktista offensiivia Virginiassa (ns.Antietam-, Gettysburg- ja Shenandoah-sotaretket) sekä kenraali Bragg Tennesseessä, mutta nämä päättyivät strategisiin tappioihin.
Tärkeimmät taistelut käytiin etelävaltioiden alueella, enimmäkseen Virginian osavaltion alueella tai sen läheisyydessä. Virginian naapurina oleva pohjoisvaltioiden pääkaupunki Washington D.C. oli jatkuvasti etelävaltioiden hyökkäysuhan alla. Toinen rintama oli Mississippi-joella. Muita operatiivisia rintamia olivat Tennessee/Georgia sekä Arkansas (nk. Trans-Mississippin vyöhyke).
Merkittävimpien taistelujen joukossa olivat muun muassa:
- ensimmäinen Bull Runin taistelu, 21. heinäkuuta 1861
- Shilohin taistelu 6–7. huhtikuuta (1862)
- "seitsemän päivän taistelut", 25. kesäkuuta - 1. heinäkuuta 1862
- toinen Bull Runin taistelu, 29. elokuuta 1862
- Antietamin taistelu, 17. syyskuuta 1862
- Fredericksburgin taistelu 13. joulukuuta 1862
- Chancellorsvillen taistelu 2.-4. toukokuuta 1863
- Gettysburgin taistelu, 1.-3. heinäkuuta 1863
- Chickamaugan taistelu 19.-20. syyskuuta 1863
- Chattanoogan taistelu 23.-25. marraskuuta 1863
- Vicksburgin piiritys 18.toukokuuta - 4.heinäkuuta 1863
- "Overland"-sotaretken taistelut 5. toukokuuta - 15. kesäkuuta 1864
- Petersburgin piiritys, yhdeksän kuukauden piiritys 15. kesäkuuta 1864–2. huhtikuuta 1865
Näistä taisteluista tunnetuin on Gettysburgin taistelu, jota pidetään sodan käännekohtana.
Sodan alkumetreillä Kenraali Leen komentamat joukot menestyivät hyvin ja etenivät kohti pohjoista. Antietamin ja Gettysburgin taistelujen jälkeen Unionin sotaonni kääntyi, ja etenemisen suunta vaihtui. Lopulta Lee ilmoitti joukkojensa antautuvan Appomattoxissa 9.huhtikuuta 1865. Loput etelävaltioiden joukoista antautuivat kesäkuun loppuun mennessä.
[muokkaa] Sodan päätös
Pohjoisvaltiot voittivat sodan materiaalisen ja teknisen ylivoimansa ansiosta. Etelävaltiot antautuivat useassa vaiheessa huhti- ja toukokuun 1865 kuluessa.
Pohjoisvaltioiden joukoissa oli kaikkiaan ollut sodan kuluessa 2–3 miljoonaa sotilasta, joista yli 350 000 kaatui. Etelävaltioiden joukoissa arvioidaan olleen noin 750 000 sotilasta, joista kaatui yli 250 000.
Sodasta toipumista hidasti presidentti Abraham Lincolnin murha huhtikuussa 1865. Hänet murhasi Etelävaltioita kannattanut näyttelijä John Wilkes Booth Lincolnin ollessa katselemassa näytelmää Ford-teatterissa Washington DC:ssä.
[muokkaa] Sodan seuraukset
Yhdysvaltain sisällissodan välittömänä seurauksena maan kaikki orjat vapautettiin sodan loputtua. Kun orjat vapautettiin, puuvillaa oli hankala valmistaa, kunnes keksittiin kehruukoneet. Liittovaltion armeija ryhtyi miehittämään antautuneita etelävaltioita, ja vapautetuille orjille sekä muillekin mustille luvattiin kansalaisoikeudet. Seurasi rekonstruktiona tunnettu sotilasvallan kausi. Sillä pyrittiin purkamaan Yhdysvaltain etelää edeltävän vuosisadan hallinnut orjayhteiskunta, parantamaan etelän taloudellisia oloja ja nykyaikaistamaan sen yhteiskuntaa sekä takaamaan kaikille asukkaille yhdenvertaiset oikeudet. Tämä johti siihen, että monet mustatkin pääsivät ensi kertaa hallintotehtäviin. Uutta järjestystä vastaan nousi etelän valkoisen eliitin ja entisten orjanomistajien liikkeitä, tunnetuimpana Ku Klux Klan, jotka harrastivat lynkkauksia ja yleistä vihanlevitystä.
Rekonstruktion edetessä etelän osavaltiot hyväksyttiin takaisin osaksi Yhdysvaltoja. Unionille myötämielisin Tennessee palasi liittovaltion osaksi jo 1866, muut etelävaltiot vuosina 1868–1870. Suhteellisen väkivallattomasti sujuneen loppuvaiheen jälkeen liittovaltion joukot lopettivat miehityksen, 1870-luvun alkupuolella vaiheittain eri osavaltioissa, viimeisissä vasta vuodenvaihteessa 1876–1877. Joukkojen mukana poistuivat yleensä myös pohjoisesta sodan jälkeen tulleet yritykset ja teollisuuslaitokset. Tämän jälkeen kaikissa etelävaltioissa palasivat valtaan vanhat hallintopuolueet, ja mustat menettivät jälleen suuren osan oikeuksistaan osavaltioiden säätäessä syrjintälakeja. Suurin osa etelän taloudellisista kehityshankkeistakin jäi sikseen. Entiset etelävaltiot jäivät pääosaltaan Yhdysvaltain köyhimmäksi alueeksi, ja rotusyrjintä jatkui räikeänä aina 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluun saakka. Nykyään etelä on edelleen yleisesti ottaen köyhää aluetta, vaikka menestyviä ja hyvinvoiviakin seutuja on. Esimerkiksi suurkaupungit Atlanta, Miami ja Houston ovat kehittyneet ja nykyaikaistuneet 1900-luvun loppupuolella.
[muokkaa] Lähteitä
- Alan Axelrod, The Complete Idiot's Guide to the Civil War, 1998 (englanniksi) ISBN 0-02-862122-0
