Tämä on lupaava artikkeli.

Apassit

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 7. toukokuuta 2012 kello 15.19 käyttäjän Gopase+f (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee kansaa. Apassi on myös toinen nimi abatsi-puulajille.
Apassit
Apasseja eri vuosikausilta.
Väkiluku 57 060[1]
Merkittävät asuinalueet
Oklahoma
Arizona
New Mexico
Kielet apassikielet
Uskonnot kristinusko, intiaanikirkko ja intiaaniuskonnot
Sukulaiskansat Navajot
Apassit 1800-luvulla. WA= läntiset apassit, N= navajot, CH= chiricahuat, J= jicarillat, M= mescalerot, L= lipanit ja PI= tasankojen apassit.

Apassit (varsinkin aiemmin myös muodossa apaššit) on yhteisnimitys useille Pohjois-Amerikan intiaaniheimoille, joilla on yhteinen etninen ja kulttuurinen tausta. Apassit puhuvat eteläisiä athabasca-kieliä. Eurooppalaisten siirtolaisten saapuessa Pohjois-Amerikkaan apassit asuivat laajoille alueilla, joihin kuului New Mexico, Arizona, Meksikon pohjoiset osat, läntinen Texas ja Oklahoma sekä eteläinen Kansas.[2] Apassit olivat vaeltaneet alueelle verrattain myöhään nykyisen Missourin alueelta, jonne he olivat siirtyneet Kanadasta varhain 1000-luvulla.[3]

Sana apassi juontaa alkunsa zuni-intiaanien käyttämä nimityksestä apachu, joka merkitsee vihollista. Zunit käyttivät sitä heimoista, jotka kutsuivat itseään nimellä Diné.[4] Eurooppalaiset omaksuivat nimityksen omaan käyttöönsä. Merkittävimmät apassikansat olivat chiricahuat, jicarillat, ja mescalerot. Tunnetuin yksittäinen apassi oli Haukottelija eli athabascaksi Goyaałé, länsimaissa parhaiten tunnettu nimellä Geronimo. Muita kuuluisia apassijohtajia olivat muun muassa Cochise ja Mangas Coloradas.[5] Apassit kävivät monia sotia espanjalaisia, meksikolaisia ja amerikkalaisia vastaan ennen kuin luovuttivat maa-alueensa Yhdysvalloille 1800-luvun lopulla.

Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 57 060 intiaania piti itseään apassina.[1]

Historia

Alkuperä

Apassien esi-isät olivat lähtöisin Kanadasta. Mackenziejoen alueelta alkaneen vaelluksen ajankohdasta ja käytetyistä reiteistä historiantutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen. Vaelluksen on arveltu tapahtuneen viimeistään 1400- ja 1500-lukujen aikana. Osa tiedemiehistä on ajoittanut muuttoliikkeen alkaneeksi jo 1200-luvulla. Todennäköisesti apassien muutto tapahtui useana eri ryhmänä ja käytetyt reitit vaihtelivat. Osa matkasi läpi tasankojen ja läntisimmät ryhmät läpi vuoriston. Apassit itse eivät koskaan ole myöntäneet tulleensa pohjoisesta, vaan pitävät Yhdysvaltain lounaisia vuoristoalueita alkuperäisenä kotimaanaan.[6] Eräiden tutkimusten valossa osa apasseista valtasi muinaisen Mogollonin kulttuurin jäljiltä tyhjiksi jääneet alueet Arizonassa jo 1400-luvun aikana. Samalta aikakaudelta on arkeologisissa kaivauksissa löytynyt New Mexicosta jäänteitä apassien läheisten kielisukulaisten navajojen kulttuurista.[7]

Espanjalaisten saapuminen

Coronadon retkikunnan saapuminen.

Eurooppalaisten ensimmäinen apasseihin liitetty maininta on espanjalaiselta Francisco Vásquez de Coronadolta, joka teki vuosina 1540–1542 tutkimusmatkan nykyisen New Mexicon, Arizonan ja Kansasin alueille. Matkailijat etsivät El Doradon seitsemää kultaista kaupunkia, jotka uskottiin löytyvän vuoristojen kätköistä.[8]

Tasangon laitamilla retkikunta tapasi koiravaljakoin liikkuvia intiaaneja, jotka metsästivät biisoneita, söivät eläinten lihaa raakana ja joivat näiden verta.[9] Espanjalaiset kutsuivat metsästäjiä nimellä querecho. Heidän uskotaan olleen ensimmäisiä apasseja, joiden kanssa eurooppalaiset joutuivat kosketuksiin. Coronado oli kuvaillut kohtaamiaan apasseja oudoista tavoistaan huolimatta jaloiksi ihmisiksi,[4]

1500-luvun lopulla noin 400 espanjalaista perusti siirtokunnan lounaiseen Pohjois-Amerikkaan ja alkoi nimittää asuinpaikkaansa Nuove Méxicoksi. Alueen intiaanit hopit, zunit ja pueblot kävivät vastarintaan, mutta eivät onnistuneet ajamaan vieraita pois vaan joutuivat luovuttamaan näille maa-alueitaan.[10] Samoihin aikoihin apassien asutukset levisivät pueblokyliä ympäröiville maa-alueille, joita he vaativat omikseen ja joihin he perustivat pyhiä rakennuksiaan.[11]

New Mexicon ensimmäiseksi kuvernööriksi valittua Juan de Oñatea voidaan pitää Espanjan vallan perustajana. Paikalliset intiaanit pelkäsivät Oñatea, mutta vielä enemmän kauhua aiheuttivat apassien lisääntyneet ryöstöretket. Pueblo-intiaanien kapina vuonna 1680 tyhjensi hetkellisesti espanjalaisten asuttamat alueet, jolloin suuret hevoslaumat pääsivät irralleen. Osa hevosista joutui uteille, jotka kuljettivat ne kohti pohjoisia tasankoja. Suuret määrät vapauteen päässeistä eläimistä päätyi apasseille. Omaksuttuaan ratsastuskulttuurin he julistivat eteläiset tasangot oman hallintansa alle. Apassit olivat ehtineet nousta merkittävään asemaan Texasissa ja New Mexicossa, kun espanjalaiset valloittivat 1690-luvulla takaisin puebloille menettämiään maa-alueita. Vuosisadan vaihteeseen mennessä suuri osa lounaisaluetta oli täyttynyt lukemattomista aseistetuista leireistä, joita taloudellisiin tekijöihin perustuvat lyhytikäiset liitot joskus yhdistivät. Varsinkin Texasissa asuvat intiaanit hajaantuivat yhä pienemmiksi ryhmiksi, ja 1700-luvun alkupuolella heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä hengissä oli liittyä joko apasseihin tai paeta espanjalaisille lähetysasemille.[12]

Apassien valta tasangoilla hiipuu

Comanchien ja utien keskinäinen sotaliitto työnsi useimmat apassien ryhmistä pois Nebraskan ja Kansasin alueilta ennen 1700-luvun puoliväliä.[13] Lisäksi apassit kadottivat kosketuksensa territorionsa itärajalla Ranskan Louisianan kauppiaisiin, jotka ostivat tuotteensa mieluummin osageilta ja wichitoilta.[14] Kun pawneet ja osaget myivät sodissa vangitsemiaan apasseja orjatyövoimaksi ranskalaisille, utet ja comanchet kuljettivat omat vankinsa espanjalaisten orjamarkkinoille Uuteen-Meksikoon.[15]

Apasseista tuli vuoristoseutujen pelättyjä taistelijoita. (Maalaus Henry F. Farny

Texasin jicarillat kävivät viikon kestäneen sodan comancheja vastaan ja perääntyivät tämän jälkeen syvemmälle etelään. Itäisimmät lipan-apassit liittoutuivat 1781 Texasin tonkawien kanssa ajakseen espanjalaiset pois Texasista. Hanke kaatui intiaanien joukkoja johtaneen El Mochon salamurhaan kaksi vuotta myöhemmin.[16]

Muista apasseista poiketen jicarillat solmivat hetkellisen liiton espanjalaisten kanssa ja auttoivat näitä sodissa pawneita ja ranskalaisia vastaan. Metsästyksen käytyä tasangoilla yhä vaikeammaksi jicarillat liittoutuivat utien kanssa pitääkseen paremmin puoliaan muita vastaan. Kymmenet apassien ryhmät vetäytyivät tasangoilta Kalliovuorille ja yhdistyivät toisiinsa. New Mexicon kuvernööri Juan Bautista de Anza onnistui hillitä apassien aiheuttamia levottomuuksia sekä sotatoimin että diplomatian keinoin. Meksikon itsenäisyyssodassa vuosina 1810–1821 espanjalaiset joutuivat puolustautumaan vuosikymmenen ajan laajelle levinneitä läntisten apassien hyökkäyksiä vastaan.[17]

Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan

Vuonna 1822 avattiin mimbreno-apassien mailla New Mexicossa meksikolainen kaivos, jossa alettiin louhia kuparia. Lähellä asuneet Ojo Calienten (lämpimät lähteet) mimbreno-apassit Cuchillo Negron johtamina olivat hyväksyneet Santa Ritan kaivoskylän ja tyytyivät tekemään ryöstöretkiään muualle. Meksikolaiset saivat tarpeekseen ryöstelevistä intiaaneista ja halusivat eroon mimbrenoista, joita pitivät pääsyyllisinä toistuviin hyökkäyksiin Sonoraan. Vuonna 1837 Chihuahuan osavaltion hallitus lupasi rahana maksettavan palkkion intiaanien päänahoista.[18] Mimbrenot päätettiin kutsua suureen tilaisuuteen, jossa heitä olisi koolla mahdollisimman paljon. Santa Ritan kaivoskylän asukkaat houkuteltiin pitämään juhlat, jonne Ojo Calientessa leirejään pitävät mimbrenot saapuivat kutsuvieraina. Juhlahumun keskellä heidät surmattiin.[19]

Ojo Calienteen jäänyt Cuchillo Negro vähine miehineen sai lisävoimaa suureksi johtajaksi nousseen Mangas Coloradasin tuodessa joukkonsa lämpimille lähteille. Kostoiskut kohdistuivat meksikolaisten asutuksia vastaan. Mangas Coloradas piti kauhun vallassa Arizonan, läntisen Texasin ja New Mexicon valkoista väestöä. Santa Ritan kaivoskylä ja apassien maille levittäytynyt uudisasutus tuhottiin.[18]

Yhdysvaltain ryhtyessä 1845 sotaan Meksikoa vastaan mimbrenot tarjosivat apuaan maittensa läpi kulkeville Amerikan sotajoukoille. Prikaatinkenraali Stephen W. Kearny hyväksyi Mangas Coloradasin ehdotuksen ja mimbreno-tiedustelijoiden johtamina Yhdysvaltain armeija iski Durangon, Sonoran ja Chihuahuan osavaltioihin.[20]

Vuonna 1851 Pinos Altosista, läheltä Santa Ritan tuhottua, kaivoskylää löytyi kultaa. Löytö ei enteillyt hyvää maiden haltijoille mimbrenoille, ja Mangas Coloradas yritti hätistellä kullankaivajia matkoihinsa väittäen kultaa löytyvän muualta paljon enemmän. Hieman myöhemmin joukko kaivosmiehiä sieppasi Mangasin ja ruoski hänet. Tämän nöyryyttävän kokemuksen jälkeen mimbreno-johtaja vapautettiin ja päästettiin takaisin heimonsa luo. Tapaus teki hänestä kaikkien valkoisten katkeran vihamiehen.[20]

Tästä eteenpäin luoteisalueiden kaikki Yhdysvaltain linnakkeet ja postiasemat joutuivat vastaanottamaan apassien jatkuvia hyökkäyksiä. Chiricahuain maineikas johtaja Cochise toi omat soturinsa mukaan. Myös mescalerot liittyivät taisteluihin ja hallitsivat Pecosjoen ja Rio Granden välisiä alueita. Arizonan kaupungit iskettiin hajalle Tucsonia lukuun ottamatta. Kun Mangas Colorados oli saanut surmansa 1863, Cochise kiihdytti joukkonsa entistä kovempaan sotaan, johon litttyivät myös päällikkönsä Eskoiminzin määräyksiä noudattavat aravaipat.[21]

Victorio ja Geronimo

Cochise teki rauhan Yhdysvaltain kanssa ennen kuolemaansa vuonna 1874. Chiricahuat saivat oman reservaatin Arizonan vuoristoon, mutta ilman Cochisea heidän joukkonsa hajaantuivat osan siirtyessä Meksikoon. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus yritti toteuttaa suuren hankkeensa kerätä kaikki apassit White Mountainsin reservaattiin. Ojo Calienten mimbrenot vetäytyivät johtajansa Victorion mukana pois hankkeesta ja jäivät asustamaan vuoristoihin Meksikon ja Yhdysvaltain rajamaille. Monet mescalerot liittyivät heihin ja toimivat niin huoltojoukkoina kuin aseellisen avun antajina. Vuoriston monista luolista ja louhikoista käsin apassien sissiarmeija teki toistuvia ryöstöretkiä kummankin maan puolelle. Vaikka heitä johtanut Victorio välillä laitettiin vankilaan, hän pakeni Yhdysvaltain joukoilta useamman kerran.[22]

Geronimo sotureineen 1886

Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat ryhtyivät yhteistyöhön Victorion ja hänen sissiensä jäljittämiseksi. Vuonna 1880 eversti Joaquin Terrazasin meksikolaisjoukot tavoittivat apassit, jotka saarrettiin Tres Castillosin vuoristoon. Syntyneissä taisteluissa Victorio ja suurin osa hänen sotureistaan saivat surmansa. Kun Terrazasin joukot hieman myöhemmin tekivät näyttävän voitonmarssin läpi Chihuahuan kaupungin, sotilaitten pistimien kärjessä liehuivat Victorion ja hänen surmattujen soturiensa päänahat voitonmerkkinä Tres Castillosin tapahtumista.[23]

"Ei ole säätä tai maata joka olisi Arizonan vertainen. Se on maani, kotini ja isieni maa johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskelle"[24] (Geronimo)

Apassien kuuluisimmaksi johtajaksi nousi kuitenkin Geronimo, jonka äidin, vaimon ja lapset meksikolaiset joukot olivat surmanneet vuonna 1858.[25] Chiricahuain lääkemiehenä ja henkisenä johtajana Geronimosta tuli rohkeuden, viisauden ja periksiantamattomuuden perikuva, jonka neuvoja kaikki muut apassien johtajat kuuntelivat.[25] Yhdysvallat oli tehnyt Meksikon kanssa sopimuksen, jonka nojalla kummankin maan armeijat saivat ylittää rajaviivan apassien kiinni saamiseksi. Tästä huolimatta Geronimon onnistui pakoilla armeijan yksiköitä yli vuosikymmenen ajan Meksikon rajaseutujen vuoristoissa. Onkin kerrottu, että parhaimmillaan Geronimoa jäljitti 5 000 Yhdysvaltain sotilasta, 500 intiaanitiedustelijaa ja 3 000 meksikolaista.[25] Vuonna 1886 hän antautui Yhdysvaltain joukoille, jotka olivat löytäneet Sierra Madren vuoristossa olevaan piilopaikkaan erään vangitun apassin toimiessa oppaana. Presidentti Grover Cleveland ehdotti Geronimon hirttämistä, mutta ajatus ei saanut riittävästi kannatusta. Hieman ennen vuonna 1909 tapahtunutta kuolemaansa Geronimo ehti kertoa elämäntarinansa, joka julkaistiin presidentti Theodore Rooseveltin luvalla.[26]

Monet Victorion ja varsinkin Geronimon johtamista sotureista kuolivat ennen seuraavan vuosisadan alkua vankileirien rasituksiin tai kulkutauteihin.[27] Kaikkein läntisimmät apassit White Mountainsin ja San Carlosin alueilla selvisivät 1800-luvun loppupuolen sodista suhteellisen vähäisin menetyksin. Useat heistä toimivat Yhdysvaltain armeijan tiedustelijoina.[28]

1900-luku

1900-luvun alkuun mennessä osa chiricahuoista asui reservaatissa Oklahomassa, mescalerojen ja jicarillojen jäädessä New Mexicoon. Texasin lipaneista moni siirtyi Meksikoon ja osa jakoi maansa muiden apassiheimojen kanssa usean osavaltion alueilla. Myöhemmin Oklahoman chiricahuat sulautuivat lähes kokonaan mescaleroihin ja San Carlosin apasseihin. Apassien lukumääräksi on arveltu 1700-luvun alussa noin 17 000 henkeä. Vuonna 1777 määräksi saatiin noin 25 000.[29] Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 57 000 intiaania piti itseään apassina. Tästä määrästä monet asuivat reservaattien ulkopuolella. San Carlosin reservaatissa asui tuolloin 9 000, White Mountainissa 12 000, mescalerojen reservaatissa 5 300 ja jicarillojen reservaatissa 3 100 apassia.[1]

Maanviljely ja karjankasvatus ovat nykyajan apassien pääelinkeinot. Mescaleroilla on metsänhoitoon, talviurheiluun ja pelitoimintaan perustuvia yrityksiä. Heidän mailleen leviävä Sacramento Mountains tarjoaa myös ulkopuolisille hyvät mahdollisuudet retkeilyyn, kalastukseen, metsästykseen ja talviurheiluun.[30] Jicarillojen reservaatiossa New Mexicossa öljy- ja maakaasuesiintymät ovat kasvattaneet jonkin verran heidän varallisuustasoaan. Arizonan suurten reservaattien sosiaaliset erot ovat huomattavat. White Mountainilla (Fort Apache) taloudellinen tilanne on hyvä ja työttömyysluvut alhaiset. Puunjalostustuotanto ja turismi ovat vaurauden perustana. Jälkimmäisestä esimerkkinä suuri hiihtokeskus ja kesähuvila-alue Sunrise Resort.[31] San Carlosin reservaatissa tilanne on päinvastainen ja työttömyysluvut suuret. Kielistä mescalero on säilynyt parhaiten, kun taas chiricahuaa puhutaan verrattain vähän. Nykyinen elämäntapa perustuu osaksi apassien omaan traditionaaliseen uskontoon ja rituaaleihin, joihin on sekoittunut mukaan 1900-luvun yhdysvaltalainen kulttuuri.[9]

Kulttuuri

Yhteiskunta ja avioliitto

Chiricahua-nainen Hattie Tom 1899

Apassien yhteiskunta koostui useista pienistä ryhmistä, joita yhdistivät yhteiset asuinalueet. Eri heimojen jaottelun on tehnyt hankalaksi käytössä olleet sekä apassin-, espanjan- että englanninkieliset nimet.[31] Esimerkiksi mescalerot tunnettiin myös nimellä faraon, kiowa-apasseista käytettiin naisha-nimeä, ja läntisimpiä apasseja kutsuttiin coyoteroiksi. Muut tunnetuimmat ryhmät olivat aravaipat, mimbrenot, mogollonit ja tontot.[32] Heimot jakaantuivat äidin puolelta periytyviin kymmeniin klaaneihin.[31]

Varsinaisia päälliköitä ei ollut, mutta sodissa menestyneet vahvan persoonallisuuden omaavat miehet ottivat tarpeen tullen johtajan paikan. Naisten valta oli apassien keskuudessa suuri, ja joskus he osallistuivat taisteluihin sotureina. Mies liittyi avioiduttuaan vaimonsa perheeseen. Joskus varakkaalla miehellä saattoi olla kaksikin vaimoa, joskaan tapa ei koskaan ollut kovin yleinen. Osoittaakseen kunnioitusta oli aviomiehen vältettävä puhumista vaimonsa omaisille.[33]

Elinkeinot

Apassien kulttuuri otti vaikutteita monilta muilta kansoilta heidän varhaisesta vaelluksestaan lähtien, ja siitä muotoutui hyvin erilainen eri heimojen välillä. 1600-luvulla monet apassien ryhmät hankkivat hevosia, jotka olivat tulleet Euroopasta espanjalaisten mukana. Jicarilloista, lipaneista ja mescaleroista tuli ratsain liikkuvia metsästäjiä, muiden heimojen hankkiessa ravintonsa maanviljelyn turvin. Ravintokasvisten keräilyä harjoitettiin yleisesti. Monista apasseista tuli 1800-loppupuolella karjankasvattajia, kun Yhdysvaltain hallitus jakoi elävää karjaa liha-annosten asemasta.[11]

Asuminen

Läntisten apassien wickiup
Mescalerojen tiipii.

Apassien asumistyyli vaihteli riippuen heimosta ja sen sijainnista. Varsinkin chiricahuat ja läntiset apassit onnistuivat säilyttämään suuren osan vanhaa kansansa kulttuuria kasvisten keräilyä myöten. Heidän perinteinen pääasumuksensa oli yksinkertainen risuista ja vuodista kasattu wickiup. Jicarillat lainasivat pueblo-kulttuurista käytäntömallin ja rakensivat aluksi savitiilestä talonsa, jotka oli jaettu moniin huoneisiin. Näiden asuntojen joutuessa comanchien toistuvien hyökkäysten kohteeksi, jicarillat siirtyivät liikkuvampaan elämäntyyliin ja tiipii -majoitukseen. Samaa majoitusmuotoa käyttivät myös lipanit, mescalerot ja kiowa-apassit.[34]

Sodankäynti

Kaikista apassiheimoista New Mexicon ja Arizonan chiricahuat tekivät eniten laajoja ryöstöretkiä, jotka usein suuntautuivat Meksikoon. Pienet ryöstöt tehtiin lähinnä ruoan puutteen vuoksi ja 5–15 soturin voimin. Suuremmat hyökkäykset tehtiin kostoretkinä jonkun klaanin jäsenen kuoleman takia. Samoihin klaaneihin kuuluneiden eri heimokuntien sotureista saattoi kertyä satoja miehiä. Vaikka apassien kohteina olivat monesti seudun pienet heimot, niin samalla he pystyivät pysäyttämään espanjalaisten asutuksen etenemisen kohti pohjoista. Meksikosta apassit toivat matkassaan hevosia, muuleja, lampaita ja nautakarjaa.[35]

Vuoristoisissa maisemissa heidän oli helppo piiloutua mahdollisilta takaa-ajajilta, ja pienissä ryhmissä liikkumisen ansiosta pakeneminen oli helpompaa. Sotavankien ottaminen kuului olennaisena osana apassien tekemiin vierailuihin Meksikon puolella. Vankien kohtelu oli pahimmillaan julmaa. Heidät saatettiin jättää sidottuina muurahaispesiin tai pää alaspäin käristymään avoimen tulen yläpuolelle.[36] Tarkoitukseton tappaminen ei ollut kuitenkaan apasseille ominaista. Vainajien kammoaminen todennäköisesti esti tämän. Sama kammo esti myös useimpia apasseja ottamasta vihollisen päänahkoja toisin kuin monet muut Yhdysvaltain intiaanit.[11][37]

Tabut ja uskonto

Muiden intiaanien tavoin apassit näkivät ukkosen ja salamoiden kaltaiset luonnonvoimat merkkeinä eri jumaluuksista. Šamaaneilla oli apassien uskonnossa suuri merkitys. He pystyivät käyttämään henkien voimia hyviin tarkoituksiin rituaaleissa ja seremonioissa, mutta vastakkaista puolta edustavat noidat sekoittivat apassien mieliä järjestämällä onnettomuuksia ja huonoa onnea. Pöllöt, käärmeet, kojootit ja karhut edustivat noituuden piiriin kuuluvia eläimiä, joiden koskettaminen ja jopa pelkkä näkeminen saattoi päästää pahuuden voimat irralleen.[38] Pelkkä pöllön tai kojootin huuto yössä aiheutti pelkoa, sillä vainajien henkien uskottiin olennoituvan kyseisten eläinten hahmoissa.[39]

Tämän vuoksi monet eri tabut rajoittivat apassien metsästystä. Karhunliha oli kiellettyjen ruokien listalla. Myöskään koiraa tai kalkkunaa ei pidetty soveliaana syötävänä.[33] Apassit eivät liiemmin kalastaneet, koska kala toi heidän mieliinsä käärmeen, joita he kammosivat. Sen sijaan muut eläimet kelpasivat pitopöytään, joskin heidän riistamaillaan pyydystettävää lienee ollut niukanlaisesti. Alun perin metsästysaseina toimivat jousi, pitkä keihäs ja linko, jolla ammuttiin kiviä.

Seremoniat

Apasseja näyttävissä rituaaliasuissaan.

Apassien uskonnollisesta elämästä puuttuivat suuret vuosittaiset tilaisuudet. He harjoittivat kuitenkin monia seremonioita, joihin kuuluivat ”Sadetanssi”, ”Elonkorjuutanssi” ja ”Auringonnousun Tanssi”. Viimeiseksi mainittu oli omistettu nuorille tytöille, jotka olivat tulleet tiettyyn ikään.[6] Se oli nelipäiväinen seremonia heidän naisellisuutensa kunniaksi, ja sen järjestivät tytön sukulaiset. Seremonia vahvisti samalla symbolisesti tyttöjen yhteyttä apassien vanhoihin perinteisiin ja ihmisten luomiseen liittyviin mytologisiin henkiolentoihin.[31] Nuorien tyttöjen seremonia oli niin tärkeä tapahtuma, että apassit olivat valmiit keskeyttämään sotatilan saadakseen aikaa tilaisuuden järjestämiseen.[40]

Apassien yliluonnollinen voima Ussen oli kaikkien muiden yläpuolella toimiva ”Elämän luoja”. Tärkeä osa seremonioissa oli vuorten hengillä, jotka tunnettiin nimellä gan. Mustiin maskeihin ja kilttihameisiin pukeutuneet gan-tanssijat sonnustautuivat monivärisiin sulkapäähineisiin ja omistivat esityksensä vuorten hengille, jotka suojelivat elämää ja olivat opettaneet maanviljelyn.[41]

Vaatetus ja ulkonäkö

Apassit pitivät yleisesti leveitä nauhoja hiustensa ympärillä. Myöhempinä aikoina hiusten ympäri sidottiin kankaisia huiveja. Miehet käyttivät lannevaatetta ja säärystimiä. Alkuperäiset asusteet kuten peurannahkainen paita ja erilaisin symbolein koristeltu nahkalakki saivat vierelleen uudenlaisia asuja. Kaikenlaiset kangasvaatteet levisivät apassien keskuudessaan yleiseen käyttöön, ja niitä joko ostettiin tai ryöstettiin. Pitkiä Meksikon intiaaneilta omaksuttuja hameita ja mekkoja saattoi usein näkyä miesten yllä. Niin naiset kuin miehetkin käyttivät pitkävartisia mokkasiineja, jotka olivat heidän vaatetuksensa tunnusomaisin piirre.[33][42]

Monista naapureistaan poiketen apassit eivät tatuoineet itseään, mutta käyttivät ihomaalia muun muassa silmiensä ympärillä.[42] Vartaloltaan apassit olivat jänteviä, ja heidän lihaskestävyyttään on kuvattu erinomaiseksi. Miesten paino oli keskimäärin hieman alempi kuin eurooppalaisilla.[43]

Lähteet

  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Calloway, Colin G. One Vast Winter Count, Univ of Nebraska Press, 2003. ISBN 978-0-8032-6465-6
  • Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 198. ISBN 951-662-385-9
  • Hämäläinen, Pekka Comanche Empire, Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12654-9
  • Newark, Peter: Old West, Bison Books 1984. ISBN 0 86124 183 5
  • La Vere, David: The Texas Indians, Texas Univ Press, 2003. ISBN 978-1585443017 (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
  • Schlesier, Karl H. Plains Indians, a.d 500 - 1500, Univ of Oklahoma Press, 1995. ISBN 978-0806126418
  • Sonnichsen, C, L. The Mescalero Apache.Univ of Oklahoma Press, 1979. 978-0806116150
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1995. ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl. Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006, ISBN 978-0816062744
  • Webb, Hodge Frederick Handbook of American Indians North of Mexico V. ¼ Lightning Source Inc 2003. ISBN 9781582187488
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986. ISBN 0-600-50266-X

Viitteet

  1. ↑ a b c Census 2000 PHC-T-18. American Indian and Alaska Native Tribes in the United States: 2000 census.gov. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  2. ↑ Waldman 2006, s. 15.
  3. ↑ Andersson & Henriksson s. 92.
  4. ↑ a b Yenne 1986, s. 15.
  5. ↑ Chiricahua apaches Desertusa.com. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  6. ↑ a b Apache Tribal Nation
  7. ↑ Calloway s. 57.
  8. ↑ Francisco Vasquez de Coronado elizabethan-era.org.uk. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  9. ↑ a b [Apache-The Fiercest Warriors in the Southwest Legendsofamerica.com. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  10. ↑ Andersson & Henriksson s. 120.
  11. ↑ a b c Taylor 2002, s.56. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Taylor 56” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  12. ↑ La Vere 2003. s. 100.
  13. ↑ Santoro s. 48.
  14. ↑ Hämäläinen 2008, s. 32–33.
  15. ↑ Hämäläinen 2008, s. 27.
  16. ↑ El Mocho Tsaonline.org. Viitattu 13.10.2010. (englanniksi)
  17. ↑ Wandering Lizard History: The Apache Indians Incalifornia.com. Viitattu 10.8.2011. (englanniksi)
  18. ↑ a b Henriksson s. 93.
  19. ↑ Apache Chiefs and Leaders Accessgenealogy.com. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  20. ↑ a b Henriksson s. 94.
  21. ↑ Henriksson s. 116"
  22. ↑ Victorio's War Buffalosoldier.net. Viitattu 11.8.2011. (englanniksi)
  23. ↑ Victorio and The Reservation System southernnewmexico.com. Viitattu 13.3.2010. [(englanniksi)
  24. ↑ Newark 1984, s. 299.
  25. ↑ a b c Geronimo: Goyathlay ("one who yawns") Indians.org. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  26. ↑ Henriksson 147.
  27. ↑ Virrankoski s. 248.
  28. ↑ Virrankoski s. 246.
  29. ↑ Schlesier 1995, s. 257.
  30. ↑ Mescalero Apache tribe mescaleroapache.com. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d Andersson & Henriksson s. 464. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”And” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  32. ↑ Yenne 1986, s. 14.
  33. ↑ a b c Virrankoski s. 242. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Virrankoski 242” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  34. ↑ Virrankoski s. 244 - 245.
  35. ↑ Virrankoski s. 243.
  36. ↑ Andersson & Henriksson s. 268.
  37. ↑ La Vere 2003 s. 88.
  38. ↑ La Vere 2003. s. 87.
  39. ↑ Andersson & Henriksson s. 94.
  40. ↑ La Vere 2003. s. 86.
  41. ↑ Waldman 2006. s. 16.
  42. ↑ a b La Vere 2003. s. 85.
  43. ↑ Sonnichsen 1979. s. 15.
Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Apassit.

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Apassit&oldid=11594549”