Poronhoito

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Poronhoito on perinteinen arktisten kansojen elinkeino. Suomessa sitä harjoittavat lähinnä saamelaiset. Se on käytänteiltään jossain kotieläintalouden ja metsästyksen välillä, sillä porokantoja hoidetaan aktiivisesti, mutta porot kuitenkin laiduntavat vapaina. Poronhoitoa harjoitetaan Euroopassa ja Aasiassa, sen sijaan Pohjois-Amerikan karibuja ei ole koskaan kesytetty[1]. Tässä artikkelissa esitellään lähinnä Fennoskandian ja erityisesti Suomen alueen poronhoitoa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inarilainen poro.
Poro tallustelemassa tien pientareella.

Poro on puolivilli eläin, jonka alkumuoto on villi tunturipeura. Peura kuuluu Lapin alkuperäisiin luonnon eläimiin. Ns. arkaainen pienporonhoito, jossa poroa käytettiin lähinnä houkutuseläimenä peurojenpyynnissä sekä kanto- ja vetojuhtana, lienee alkanut jo rautakaudella. Poronhoidon merkitys alkoi kasvaa Ruotsin Lapissa 1400- ja 1500-luvuilla, ja porotalouteen alettiin tämän jälkeen siirtyä idempänäkin. Vielä 1600-luvun alussa porolaumat olivat melko pieniä.

Inarinsaamelaisilla ja metsäsaamelaisilla luontaiselinkeinot (metsästys ja kalastus) pysyivät pitkään pääasiallisina elinkeinoina, ja poronhoito oli pienimuotoista. Veroluetteloiden mukaan vuonna 1607 Inarin saamelaiset omistivat yhteensä n. 80 poroa; suurimmat elot olivat yhdeksän poron kokoisia, ja monilla perheillä ei ollut yhtään poroa.[2] Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille, ja poronhoito levisi enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran häviäminen monilta alueilta. Suurporonhoito edesauttoi osaksi peuran häviämistä, sillä poronhoitajat pelkäsivät arkojen peurojen tekevän porotokista säikkyjä.

Paliskuntajärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun lopulle saakka poroja laidunnettiin melko vapaasti. Epävirallisia laidunaluesopimuksia tosin sovittiin porokylien ja tokkakuntien välillä. Paliskuntajärjestelmä kehittyi Kitkan maaselän alueella, suomalaisten poronhoitajien keskuudessa. Saamelaiset noudattivat Siida-järjestelmää, jossa toimittiin kyläkunnittain ja/tai suvuittain. Laiduntaminen metsälapissa, jossa oli useita eri elinkeinoja vaati poronhoitajien yhteistyötä. Myös metsäinen maasto on porolle erilainen laiduntaa kuin avonaisempi tunturimaasto.

Eräänlaisia paliskuntia oli siis ajan mittaan kehittynyt jo ennen kuin paliskuntajärjestelmä 22.3.1898 Suomen Keisarillisen senaatin antamalla kirjeellä virallistettiin. Kirjeessä määrättiin, että jokaisen poroja omistavan oli kuuluttava johonkin seitsemästäkymmenestä perustettavasta paliskunnasta saadakseen laiduntaa porojaan valtion mailla. Paliskunnilla oli oltava viralliset nimet, rajat ja vastuuhenkilöt (poroisännät), ja niiden oli oltava yhteisöllisesti vastuussa muun muassa porojen vuosittaisesta lukemisesta (laskemisesta), paimentamisesta ja vahingonkorvauksista.

Porokarjojen koko alkoi 1800-luvulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi inarilaisilla oli 1800-luvun puolivälissä n. 2000 poroa. Vuonna 1880 porojen määrä Inarissa oli noussut yli yhdeksän tuhannen, ja vuosisadan vaihteessa poroja laskettiin olevan 34 612. Suurimmilla yksittäisillä poronomistajilla oli lähes 3000 poroa. [3]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuttaessaan Lappiin alkoi myös osa suomalaisista harjoittaa poronhoitoa jo 1700-luvulta lähtien. Suomalaisten poronhoitoa leimasi sen sivutoiminen luonne, sillä suurin osa suomalaisia taloja oli pientilallisia sekatalouksia, jotka tarvitsivat poroja lähinnä kanto- ja vetojuhdiksi sekä kulkuneuvoiksi. Elanto saatiin siis monesta lähteestä: metsästyksestä, kalastuksesta, karjanpidosta ja poronhoidosta. Oli myös suomalaisia ”porosukuja”, jotka olivat usein päätoimisia poronhoitajia. Lappalaisten eli saamelaisten poronhoidolle sen sijaan oli tyypillistä vuotuismuutot (jutaaminen), tiiviimpi paimentolaisuus ja yleensäkin lappalainen elämäntapa.

1960-luvulla moottorikelkka tuli poronhoitajien apuvälineeksi. Suurin vaikutus oli kenties se, että paimennuksesta ja muista poronhoitotöistä pääsi usein illaksi kotiin. Porometsällä oli aiemmin oltu yhtämittaisesti useita viikkoja - usein jouluaatotkin oli vietetty metsäkämpillä.

Motorisoituminen on lisännyt kustannuksia. Samaan suuntaan vaikuttaa Maa- ja metsätalousministeriön luoma tukipolitiikka, jolla pyritään vähentämään poronhoitajia ja lisäämään yhden omistajan poromäärää. Alle 80 poroa omistava ei saa eloporotukea lainkaan. Tämä vaikuttaa siten, että poronomistajien vähentyessä ettotöissä tarvittavia miehiä on vähemmän. Jäljelle jää vaihtoehto käyttää enemmän esim. helikopteria.

Edellä mainittujen lisäksi muita kannattavuusongelmia ovat olleet Euroopan Unionin aikaansaamat muutokset, pedot sekä lihanmyynnin ongelmat. Maa- ja metsätalousministeriö on osaltaan aiheuttanut ongelmia määräämällä tulostavoitteen Metsähallitukselle. Metsänhakkuut metsäautoteineen sekä raskaine maankäsittelyineen (äestys) hakkuiden jälkeen ovat vakava uhka pohjois-Lapin vapaasti laiduntavalle poronhoidolle. Hakkuut vähentävät porojen luontaista ravintoa jäkälää sekä kevättalvella hankikelien aikana elintärkeätä luppoa. Pohjois-Lapissa ei ilmastollisista syistä ole kannattavaa siirtyä porojen ruokintaan, sillä alueella ei ole kannattavaa kasvattaa heinää enempää kuin mitä laidunnuksessa käytetään ohjaavana ruokintana.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa paliskunnissa poronhoitajat ovat ryhtyneet aktiivisesti kehittämään jatkojalostusta. Porotuotteita kehitetään myös parhaillaan (2006) useamman projektin voimin. Poronhoito toimii edelleen monimuotoisen saamelaisen kulttuurin alkuvoimana. Konkreettisella tavalla tämä tulee esille saamelaiskäsitöiden arvostuksen nousuna ja nuorten innokkuudessa oppia poronhoitoa ja jatkaa ammatissa.

Viime vuosina rehusekoittamot ovat alkaneet valmistaa poroille tarkoitettuja rehuseoksia. Poroille tarkoitettuja rehuseoksia valmistettiin lähes 17 miljoonaa kiloa vuonna 2010, jossa on kasvua edellistä vuodesta vajaa seitsemän prosenttia[4].

Porotalouden järjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poronhoitoa säätelee Suomessa Poronhoitolaki. Siinä määritellään muun muassa erityisesti poronhoitoa varten tarkoitettu alue sekä poronhoidon harjoittamisoikeus tällä alueella.

2 §:ssä sanotaan: "Tähän lakiin liittyvässä kartassa olevan rajan pohjoispuolella sijaitsevat valtion maat muodostavat erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetun alueen. Tällä alueella olevaa maata ei saa käyttää sillä tavoin, että siitä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle. Maan luovuttaminen tai vuokraaminen tällä alueella saa tapahtua vain sillä ehdolla, että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista." 3 §:ssä sanotaan: "Poronhoitoa saadaan tässä laissa säädetyin rajoituksin harjoittaa poronhoitoalueella maan omistus- tai hallintaoikeudesta riippumatta."

Suomen poronhoitoalue on nykyään jaettu 56 paliskuntaan, jotka yhdessä muodostavat Paliskuntain yhdistyksen. Paliskunnat ovat osuuskuntamaisia poronhoitoyksiköitä, jotka vaihtelevat niin pinta-alaltaan kuin poroluvultaankin. Paliskuntien rajat määrättiin aikanaan noudattamaan mahdollisimman hyvin porojen luontaista laidunkiertoa, ja paliskuntia on tarvittaessa muuteltu sekä yhdistelty. Useissa paliskunnissa on useampia tokkakuntia. Tokkakunta on esimerkiksi joidenkin perheiden muodostama yksikkö, jolla on oma työnjohtajansa, joka tekee poronhoitotöitä yhdessä, ja paimentaa tokkaansa omalla alueellaan.

Paliskuntien on huolehdittava porojen pysymisestä oman paliskunnan alueella. Vuosittaisissa kokouksissa valitaan paliskunnille osakkaiden keskuudesta poroisäntä, varaisäntä, rahastonhoitaja ja hallitus. Poroisäntä on luottamushenkilö, joka toimii muun muassa paliskunnan edustajana Paliskuntain yhdistyksen kokouksissa ja valvoo paliskunnan toimien laillisuutta poronhoitolakiin ja –asetukseen nähden. Lisäksi poroisäntä vastaa poronhoitotöiden hoitumisesta ja muista tehtävistä, jotka on lueteltu poronhoitoasetuksessa. Paliskunnan kokouksessa jokaisella osakkaalla on lukuporojensa (yli vuoden vanhat eloon jätetyt porot) verran ääniä.

Suomessa Maa- ja metsätalousministeriö säätelee porokantaa asettamalla paliskunnille aina vuosikymmeneksi porojen enimmäismäärän. Enimmäismäärän ylittyessä voidaan paliskunnat käskeä pakkoteurastuksiin. Menossa olevalla vuosikymmenellä (2000-2009) porojen enimmäismäärä Suomessa on 203 700.[5]

Poronhoitotyöt pääpiirteissään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa. Vuoden aloittaa luonnollisesti vasojen syntymä. Osa vasoista syntyy tosin jo toukokuussa, seikka jota kuvaa sanonta: "Vappuna vasa hangella". Juhannuksen tienoilta lähtien alkaa vasanmerkitys. Vasan korviin leikataan terävällä puukolla emänsä sanat eli teot. Näitä on tietty laissa määrätty lukumäärä. Vasat otetaan kiinni suopungilla, joka on heitettävä n. 20 m pitkä silmukkakappaleen eli kielan varassa juokseva naruansa. Vasojen pyydystys hoidetaan nykyään useimmiten pitkällä vimpalla eli vavalla, jonka päässä on silmukka-ansa. Merkitys voidaan hoitaa kahdella tavalla:

  • yleisin tapa on merkitä vasa suoraan emänsä perästä, siis tunnistamalla emän omistaja, jota vasa seuraa eli juovoo
  • laputtamalla: kaikki peuravasat eli merkittömät vasat otetaan kiinni ja laitetaan niille numerolappu kaulaan, jonka jälkeen ne porojen annetaan rauhoittua ja emojen etsiä vasansa. Sitten emät tunnistetaan ja näiden vasojen numerot kirjataan ylös, jonka jälkeen vasoja voidaan alkaa merkitä kirjauksien perusteella.

Porojen kesäkokoamisessa on räkkä eli kaikki vertaimevät lentävät hyönteiset suurena apuna. Kesän aikana poroille tehdään heinää ja lehdeksiä lisäravinnoksi talven varalle.

Syksyn koittaessa paliskunnat pitävät syyskokouksensa, joissa tulevat poronhoitotyöt suunnitellaan. Poroja aletaan koota erotuksia varten jalkaisin, mönkijöiden ja maastopyörien sekä lumen tultua moottorikelkan avulla käyttäen hyväksi porojen rykimä- eli kiima-aikaa, jolloin hirvaat eli porosonnit kokoavat itselleen rykimäparttion eli pienen vaadinlauman, jota ne sitten pidättelevät kasassa henkensäkin uhalla.

Rykimäparttioiden kohtaaminen aiheuttaa hirvaiden välillä sarvitaistelun, jonka seurauksena toisen osapuolen kuolema tai loukkaantuminen ei ole harvinainen. Ennen rykimää hirvaat ovat kasvattaneet muun muassa sienillä itselleen hyvän rasvakerroksen, sillä rykimäaikana ne eivät kirjaimellisesti jouda syömään parittelun ja vaadinten pidättelyn viedessä kaiken ajan.

Kun porot on saatu erotusaitaukseen, ajetaan ne erotuspäivänä syöttö- eli seisotusaitauksesta kaarteeseen. Kaarteessa muun muassa voidaan kesällä merkitsemättä jääneet vasat vielä merkitä. Poroja heitellään kaarteessa kiinni suopungilla. Kaarteesta poroja aletaan sitten kirnuamaan, siis ajamaan useassa erässä pienempään rengasaitaan eli kirnuun, josta porot erotellaan käsin. Kirnussa omistajat päättävät porojensa kohtalosta vetämällä niitä kirnun luukuista elo- tai tappokonttoreihin. Vuotta vanhemmat eloon jätettävät porot myös luetaan eli merkitään omistajalleen ylös ja piirretään puukolla poron kylkikarvoihin lukumerkiksi viivat, ettei samaa poroa lueta uudelleen. Nykyisin eloporoille annetaan melkein poikkeuksetta myös loislääke. Teuraaksi meneville poroille pannaan korvaan teuraspiltta ja merkitään tapahtuma myyntikirjaan, johon tulee myyjän nimi ja piltan numero. Syksyisin useat hirvaat myös kuohitaan eli salvetaan häriksi. Poroja saatetaan eri syistä ottaa joksikin ajaksi "kotiporoiksi". Esimerkiksi sairaita ja heikkokuntoisia poroja pidetään usein pihalla, jossa niiden kuntoutumisesta on helpompi huolehtia. Erotuksissa on usein myös naapuripaliskuntien edustajia, jotka huolehtivat eksyneet porot takaisin kotipaliskunnan alueelle. Toisen paliskunnan poroja kutsutaan vieroporoiksi.

Talven ajan poroja paimennetaan talvilaitumilla ja usein huonoina talvina lisäruokitaan heinillä ja rehuilla. Kevättalvella hankikelien aikaan porot ovat riippuvaisia luppolaitumista, joita on vanhoissa metsissä. Silloinkin voidaan heinää tarjota poroille ohjaavana ruokintana, sillä yhtenäisiä alueita, joilla porot pysyisivät "itsestään", on metsänhakkuiden vuoksi vähemmän jäljellä kuin ennen. Talven mittaan voidaan pitää myös pienempiä lukuerotuksia eli pykällyksiä.

Keväällä ennen poronhoitovuoden päättymistä pidetään paliskunnittain kevätkokoukset. Jotkut poronomistajat mahdollisesti merkitsevät kotonaan pitämien vaatimien kevätvasat kotiaitauksessa.

Suuremman poronomistajan arkeen kuuluu myös muita erinäisiä tehtäviä, kuten porojen ajaminen pois asutusten lähettyviltä, poroaitojen korjaustyöt sekä nykyään oman porotalouden kirjanpito.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leinonen, Antti; Suominen, Teuvo: Ahma, s. 23. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12105-7.
  2. Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan, s. 127. Oulu 2003, ISBN 952-91-5767-3
  3. Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan, s. 231. Oulu 2003, ISBN 952-91-5767-3
  4. Evira, 2010
  5. Johnny-Leo Jernsletten, Konstantin Klokov: Suomen porotalous (PDF) Kestävä porotalous. 2002. Tromssa: Saamelaisopintojen keskus. Viitattu 2.12.2009. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]