Vilho Koskela

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vilho Koskela
Luoja(t) Väinö Linna
Ensiesiintyminen Täällä Pohjantähden alla -romaanit
Henkilötiedot
Koko nimi Vilho Johannes Koskela
Sukupuoli mies
Asuinpaikka Pentinkulma
Suhteet
Vanhemmat Akseli Koskela
Elina Koskela
Sisarukset
Isovanhemmat Jussi Koskela
Alma Koskela
Tädit ja sedät

Vilho Johannes Koskela on kuvitteellinen hahmo Väinö Linnan romaaneissa Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Tuntemattomassa sotilaassa Koskelan sotilasarvo on aluksi vänrikki ja myöhemmin luutnantti. Hänet ilmoitettiin kaatuneeksi jatkosodassa 1944.

Fiktiivinen henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vilho Koskela on hämäläisen pienviljelijän ja punapäällikön Akseli Koskelan ja Elina Kivivuoren esikoispoika. Hän syntyy kuvitteellisessa Pentinkulman kylässä vuonna 1913 ja kuolee jatkosodassa vuonna 1944.

Vilho tulee tarinaan mukaan Pohjantähti-trilogian toisen osan ensimmäisessä luvussa. Hän on syntyessään normaalikokoinen, painaa ”rohkeen kolme ja puoli kiloo”[1]. Hänen isovanhempansa ovat Johannes ja Alma Koskela sekä Otto ja Anna Kivivuori. Hänen kummeikseen valitaan eno Janne Kivivuori ja tämän Sanni-vaimo. Jannen ja Sannin poika Allan on Vilhon ainoa serkku. Vilhon toinen eno, Oskari Kivivuori, saa surmansa Suomen sisällissodan loppuvaiheessa. Hänen molemmat setänsä, Aleksis Johannes Koskela ja August Johannes Koskela, taistelevat sisällissodassa punaisella puolella ja heidät teloitetaan sodan päätyttyä. Vilholla on kaksi pikkuveljeä, Eero ja Voitto, jotka molemmat saavat surmansa talvisodassa. Hänen nuorin veljensä, vuonna 1927 syntyvä Juhani Koskela, ei joudu sotaan ja perii Koskelan tilan. Vilhon neljäs sisarus on pikkusisko Kaarina Koskela.

Koulussa Vilho on hiljainen ja hillitty, opettajan kannalta melko helppo oppilas. Koulun suhteen hänen toiveensa on lähinnä, että se loppuisi pian.[2] Opettaja Pentti Rautajärveen tekee vaikutuksen Vilhon kultamitali pitäjän poikien hiihtokilpailussa. Koulun päätyttyäkin hän on kiinnostunut urheilusta, mutta tietää toisaalta, että isä ei päästä häntä ”suojeluskunnan kentälle urheilemaan”.

Asevelvollisuutensa Vilho suorittaa Hennalassa Tampereen rykmentissä, samassa paikassa jossa hänen punakapinallinen isänsä oli sisällissodan loppuvaiheessa vangittuna. Rivissä Vilho ”oppii helposti kaiken”; hän jatkaa aliupseerikouluun. Komennusta sinne pidetään hieman erikoisena miehen edellä mainitun ”suuren punaisen sukurasituksen” tähden: isä, setämiehet ja Oskari-eno taistelivat sisällissodassa punaisten puolella ja Janne-eno on pesunkestävä sosiaalidemokraatti. Ensisijaiset syyt komennukselle aliupseerikouluun ovat Vilhon menestyminen hiihtokilpailuissa ja muissa ”ruumiinharjoituksissa” sekä hänen erinomainen ampujantaitonsa.[3] Heti asepalveluksen jälkeen Vilho palaa kotitilalleen Koskelaan.

Pentinkulman rovasti Lauri Salpakari, jolla usein menee sukset ristiin Akselin kanssa, kunnioittaa Vilhoa ”Hän on rehti poika… Jotakin tämän kansan parhaimmiston ytimestä hänessä näkyy…” Salpakari katsoo, että Vilho veljineen on hyvittänyt isäinsä ”pahat teot” kansakunnalle.[4]

Akseli Koskelan ikäluokkaan kuuluva iloluontoinen Aune Leppänen vie juopuneen Vilhon eräänä iltana Leppäsen saunaan. Vilho harrastaa seksiä Aunen kanssa samassa saunassa kuin Akselikin aikoinaan:

»[Aune:] ”Sinä olet kuule aika poika… Jumalavit minä aattelin kun sinä heitit sen yhden [Pikku-Toijalan] laattiaan, että tosta pojasta tulee mies.” Vilhon sameaan tajuun nousi kuva tappelusta. Hänen päänsä nousi, ja hän sysäsi Aunea voimakkaasti: ”Tosta noin saatana… Se on kuule… kun Koskelan ämmän poika tarttuu kiinni… [Aune:] ”…iih… älä minua töni… vai onko se lempee… haah…” Poika nuokahti Auneen päin ja tukeutui tämän polveen. Hän otti polven käteensä ja pusersi sitä.[5]»

Vilho Koskela toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vilho Koskela on esimerkillinen hahmo ystävällisyytensä vuoksi, ja onkin miestensä ihannoima johtaja. Hän on mukana sekä talvi- että jatkosodassa. Talvisodan jälkeen Koskela komennetaan upseerikouluun ja hän jää armeijaan ylimääräisesti palkattuna vänrikkinä. Palveluksessa hän on vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen ja saa miehensä opetetuiksi siinä missä muutkin.[6] Hänen käydessään kotilomalla Pentinkulmalla välirauhan aikana keväällä 1941 opettaja Pentti Rautajärvi tekee hänen kanssaan sinunkaupat: ”Kun tässä kerran upseeritovereita ollaan. Tästä lähtien Pentti.”[7]

Jatkosodan syttyessä Vilho Koskela on lähes 30-vuotias. Hänen alaisuudessaan palvelevat sotilaat ovat ymmärtäväisempiä Koskelaa kuin toista joukkueenjohtajaa, luutnantti Lammiota (joka myöhemmin aktiiviupseerina nousee kapteeni Kaarnan paikalle komppanianpäälliköksi) kohtaan. Koskela on hiljainen, rauhallinen ja ystävällinen, ja onnistuu siksi saamaan sotilaidensa luottamuksen. Vahäpuheisuutensa takia hän saa lisänimen Ville Vaitelias. Koskela on sangen vaatimaton, ja usein enemmän sotilas kuin upseeri. Käydessään kotona syyskesällä 1942 Vilho Koskela esittää isänsä kanssa keskustellessaan pessimistisiä arvioita sodan lopputuloksesta ja pitää Saksan häviötä mahdollisena – jo kauan ennen Stalingradin taistelua.[8] Koskela kuolee kesän 1944 torjuntataisteluiden aikana. Hänet ammutaan konepistoolilla hänen tuhotessaan vihollisen panssarivaunun kasapanoksella, ja hänen yrityksensä estää suomalaisten linjaa hajoamasta valuu hukkaan.

Elokuvassa Akseli ja Elina Koskela kuitenkin kuolee eri tavalla. Hän astuu miinaan ei-kenenkään-maalla joitain hetkiä aselevon alkamisen jälkeen mentyään hakemaan kaatuneiden suomalaisten ruumiita.

Linna kuvaa Koskelaa Sotaromaanissa: ”Tanakkaruumiinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, lovileukainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias.”

Murre[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kielitieteilijät suorittivat murteenkorjailua Linnan alkuperäiskäsikirjoitukselle, he pyrkivät mahdollisimman aitoon ja kielitieteellisesti perusteltuun murreasuun. Tuntemattoman sotilaan hahmojen murteenmuokkaus on Koskelan kohdalla kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin romaanin muiden hahmojen kieli. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Vilho puhuu lähinnä kansankieltä, kun taas painetussa Tuntemattomassa sotilaassa hän puhuu muiden upseerien tapaan lähes puhdasta yleiskieltä.[9]

Koskelan tulkitsijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenties tunnetuimman Vilho Koskela -tulkinnan teki Kosti Klemelä Edvin Laineen vuonna 1955 ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa. Klemelä tulkitsi roolin myös eri teattereissa. Täällä Pohjantähden alla -romaanin kolmanteen osaan perustuvassa elokuvassa Akseli ja Elina (1970) roolin teki Ismo Vehkakoski. Vuonna 1985 Rauni Mollberg ohjasi Tuntemattoman sotilaan toisen elokuvaversion, jossa Koskelaa näytteli Risto Tuorila. Vuonna 2009 valmistuneessa Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa Vilhoa näytteli Sampo Sarkola.

Koskela johtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linna kuvaa Koskelan ihanteellisena johtajana. Siksi Koskelasta on jäänyt suomalaiseen kulttuuriin käsitys esimerkillisenä johtajana. Elämään on jäänyt muun muassa Koskelan tokaisu: ”Asialliset hommat suoritetaan. Muuten ollaan kuin Ellun kanat.” Koskelalla on kirjassa hyvin vähän repliikkejä, mutta hän on tästä huolimatta miltei joka hetki läsnä, miestensä parissa. Koskela johtaa joukkoaan siten, että hänen miehensä tuntevat tekevänsä asian vapaaehtoisesti. Hän ei puutu toisten tekemisiin eikä häntä itseään tarvitse auttaa, sillä hän selviytyy kaikista saamistaan tehtävistä. Yhdessä Rokan kanssa hän tekee vain sen, mistä on hyötyä. Reilu ja järkevä Koskela muuttuu kuitenkin humaltuessaan aggressiiviseksi ja arvaamattomaksi.[10]

Helsingin Sanomien entisen elokuvakriitikon Helena Yläsen mielestä Vilho Koskelaa ei voi ajatella ilman tietoa myöhemmästä Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Jo Tuntemattomassa sotilaassa Väinö Linna kertoo Koskelan taustasta poikkeuksellisen paljon, enemmän kuin kenestäkään muusta romaanin henkilöstä. Yläsen mukaan Vilhossa yhdistyvät kaikki hänen perheensä hyvät ominaisuudet: hänen isoisänsä Jussin sisu, isoäitinsä Alman käytännöllisyys, isänsä Akselin johtajankyvyt sekä toisen isoisänsä Oton ja enonsa Jannen nokkeluus. Mahdollisesti hänellä on myös äitinsä Elinan hymy.[11]

Koskelan johtamistaidot on kuitenkin myöhempinä vuosikymmeninä osittain kyseenalaistettu ja niiden vastapainoksi on alettu korostaa Lammion johtamistyylin hyviä ominaisuuksia. Esimerkiksi eversti Wolf H. Halsti piti Koskelan tyyppisiä johtajia paitsi esimiehilleen epälojaaleina, myös passiivisina, ja katsoi taistelukyvyn ja -hengen päässeen heidän vuokseen romahtamaan jatkosodan asemasotavaiheessa.[12] Koskela on vahvimmillaan luottamuksen rakentajana ja hän on miehiään kohtaan äärimmäisen vastuuntuntoinen, mutta häneltä puuttuu oma-aloitteisuus joukkonsa kouluttamiseen. Lisäksi hän katsoo alaistensa väärinkäytöksiä läpi sormiensa eikä tue arvovallallaan sellaisia ylemmältä taholta tulleita käskyjä, jotka häiritsevät hänen rauhaansa tai ovat hänelle vastenmielisiä. Everstiluutnantti, kasvatustieteen tohtori Vesa Nissinen pitää Koskelaa luontaisena pienen joukon johtajatyyppinä, mutta hänen mielestään tämä ei pysty tarkastelemaan asioita laajasti eikä Koskelasta siksi olisi nykyaikaisen suuryrityksen johtajaksi. Toisaalta Lammio pilaa vahvuutensa – ammattitaitonsa ja rohkeutensa – joustamattomuudellaan ja puutteellisilla taidoillaan ihmisten käsittelyssä.[13]

Esikuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Linnan oman kertoman mukaan Vilho Koskelan esikuva oli nilsiäläinen Einari Kokkonen.[14] Kokkonen oli pientilallisen poika, joka hyvänä hiihtäjänä oli osallistunut talvisodassa vaativiin partioretkiin ja yleni sotien aikana alikersantista kapteeniksi. Kokkonen antoi aineksia etenkin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvaamaan Vilho Koskelan luonteeseen ja preussilaisen sotilaskurin ajatusta loukkaavaan johtamistapaan. Linna myös piti savolaista Kokkosta niin ”hämäläisen oloisena” että saattoi käyttää häntä hämäläisen Koskelan esikuvana.[15] Toinen Koskelan hahmoon aineksia antanut upseeri oli Pertjärven taistelun jälkitoimissa kaatunut Niemelä-niminen luutnantti, jota Linna myös arvosti johtajana. Niemelä oli luonteeltaan Kokkosta tylympi, mutta vain ihmisenä, ei johtajana. Kokkosen tavoin Niemelä, joka sivilissä oli ollut autonapumies, yleni sodan aikana alikersantista komppanianpäälliköksi.[16]

Tuntemattoman sotilaan hahmoista Koskela ja Rokka olivat Linnan itsensä mukaan ainoita, joilla oli todellinen esikuva; Rokan esikuva oli Linnan asetoveri, sittemmin Punkalaitumella pienviljelijänä toiminut Viljam Pylkäs. Muita todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja Linna on romaanin tarpeisiin muokannut edelleen käyttäen todellisia henkilöitä vain aineksina, vain Rokka ja Koskela ovat Linnan ystävän, kirjailija Jaakko Syrjän mukaan sopineet romaaniin sellaisenaan.[17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, sivu 325
  2. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, sivu 800
  3. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, sivu 929
  4. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, sivu 991
  5. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, sivu 904
  6. Tuntematon sotilas, ensimmäinen luku
  7. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, s. 990.
  8. Täällä Pohjantähden alla 1-2-3, s. 1008.
  9. Yrjö Varpio: Sensuroitiinko Linnan Sotaromaani?, esipuhe teoksessa Sotaromaani (Väinö Linna). WSOY 2000.
  10. Malmberg 2008, s. 129–131.
  11. Malmberg 2008, s. 131.
  12. Malmberg 2008, s. 131.
  13. Olli Helen: Tunnetko Tuntemattoman?, s. 50–51. Tampere: Kustannus Oy Aamulehti, 2005. ISBN 952-5601-00-5.
  14. Syrjä 2004: 67-68, 316, 333-336.
  15. Syrjä 2004: 67-68, 316.
  16. Syrjä 2004: 91-92.
  17. Syrjä 2004: 333-337.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Malmberg, Ilkka: Tuntemattomat sotilaat. Helsinki: Helsingin Sanomat, 2007. ISBN 952-55570-4-9.